Rakkauteni musiikkiin ei liene yllätys kenellekään, joka on seuraillut tätä blogia, twiittejäni tai mitä hyvänsä foorumia, jolla olen aktiivinen. Puhumattakaan minut henkilökohtaisesti tuntevista: usein he kyllästyvät pakkomielteenomaiseen musiikin pohdiskeluuni ja jatkuvaan musiikista puhumiseen. Olen myös kirjoitellut lähimenneisyytemme kulttuurisista ja yhteiskunnallisista aikakausista. Monen muun ulottuvuuden lisäksi populaarimusiikissa on kiehtovaa, kuinka se onnistuu kiteyttämään jotakin oleellista ajasta, jossa elämme tai olemme eläneet musiikin teko- tai ilmestymishetkellä. Musiikin lisäksi samaa heijastavat usein pukeutumisen ja sisustuksen tyylit. Toki sosiokulttuurista aikakautta ilmentävät myös elokuvat, kirjat, kuvataide, näyttämötaide ja ennen kaikkea televisio.
Minulle 1990-luku oli kiinnostava vuosikymmen, sillä se toi ajankohtaisiksi monia ilmiöitä, jotka sen edeltäjä 1980-luku oli hävittänyt. Vuosikymmenen alkupuolella tosin ajattelin, että tämä uusi kymmenlukuhan se vasta onkin paskaa. Ehkä osansa aikakausidiagnoosiin oli myös elämänvaiheella, jossa lapsuuden ja teini-iän verkosto hajosi. Myöhemmin olen nimittäin pystynyt löytämään 1990-luvun kulttuurisen uudelleenlöytämisen – ja tietynlaisen vapautumisen – juuria kaukaa 1980-luvun puolelta. Nämä "vapautuminen" ja "uudelleenlöytäminen" jatkuivat ja oikeastaan jopa täydentyivät 2000-luvun alussa. 11.9.2001 oli se kohtalokas päivä, joka antoi valtaapitäville (kyseenalaisen) moraalisen oikeutuksen murskata kaikki edellisen aikakauden edistys. Sen jälkeinen ajanjakso, joka pääsi kunnolla käyntiin hetken viiveellä ja jonka en vieläkään näe päättyneen, on muistuttanut eri arvioiden mukaan 1930-, 1950- tai 1980-lukua. Viimemainittua kohtaan on musiikissa havaittavissa kauan jatkunut pakkomielle.
Lueskelin joskus vaatemuodin historiasta kertovaa kirjaa. Sen mukaan yksi 1960-luvun lempiasusteista, minihame, oli 1970-luvun alusta pitkälle 1980-luvulle yhtäjaksoisesti out, vaikka muodin luojat yrittivät sitä kerran toisensa jälkeen tuoda takaisin. Kuluttajille se vain ei maistunut. Kun minihame vihdoinkin tuli takaisin, se tapahtui hetkellä, jota yksikään muotiguru tai suuri muotitalo ei aavistanut. Kesällä 1985 nimittäin minihameet vietiin suorastaan käsistä. En malta olla vertailematta kehitystä populaarimusiikkiin: täsmälleen samaan aikaan, vuonna 1985, käynnistyivät ne prosessit, jotka loivat myöhemmin sen, minkä tunnemme 1990-lukuna. Silloin punkista periytynyt uuden aallon purismi hellitti otettaan ja eurooppalaiset valkonaamat alkoivat yhtäkkiä omaksua ilmavampaa, sielukkaampaa, alitajuisesti kulttuuriseen edistykseen uskovaa, vapauttavaa musiikkikäytäntöä. Silloin myös klubimusiikki alkoi yhtäkkiä oivaltaa hiphop-elementtien ja miksaamisen tuoman vapauden ja ilmaisun rajattomuuden. Voimme käsittää, että vuonna 1985 populaarikulttuuri alkoi irtautua vaikutteista, jotka 1970-luvun jälkipuolella yksi toisensa jälkeen julistettiin edistykseksi. Sivumennen sanoen 1985 oli myös tieteen postmodernismin läpimurtoajankohta.
Miksi vapautuminen, uudelleenlöytäminen ja vallitsevasta irtautuminen olivat niin tärkeitä asioita? 1970-luvun loppuvuosista en äkkiseltään keksi muuta huonoa sanottavaa kuin vasemmiston alamäki ja uusmoralismin nousu, joka vaati Alkot suljettavaksi kesälauantaisin ja ehdotti Aku Ankalle housuja jalkaan. Progressiivinen rock ja jazz-rock kyllä sysättiin jonkinlaiseen ahdinkoon. Osa ajanjaksolla 1985–2001 uudelleenlöydetyistä populaarikulttuuri-ilmiöistä oli kuitenkin 1970-luvun loppupuolen ilmiöitä. Lisäksi 1980-luvun alussa on jonkin verran "uuden hippiajan" vikaa. Alkuperäinen hippisukupolvi oli vasta 30 & risat -iässä, ja sen ideoista nappasivat vaikutteita myös monet nuoremmat. Onko ollut olemassa jokin hetki, jolloin kaikki on ollut sulkeutunutta, vanhan hylkääminen kanonisoitua, uudempikin loppuunkaluttua, jolloin kenties omahyväinen bisnes on alkanut pyörittää keskinkertaisuuteen vajonneen populaarikulttuurin banaaleimpia piirteitä fasistisella mentaliteetilla? Jos 1985 oli käännekohta, silloin pohjakosketus on tapahtunut vuonna...
...1984. Bingo. George Orwell!
Millainen maailmamme oli vuonna 1984? Itä ja länsi olivat vielä voimissaan, mutta Mihail Gorbatsov nousi valtaan Neuvostoliitossa jo seuraavana vuonna (ts. 1985). Los Angelesissa järjestettiin kesäolympialaiset, joissa Martti Vainio kärysi dopingista; sitä ennen Sarajevossa pidettiin talvikisat, joista Suomi napsi peräti 13 mitalia ja presidentti Mauno Koivisto varoitti sen myötä suomalaisia kansalliskiihkoilusta. Televisiosta töllättiin Ritari Ässää (Knight Rider) muuallakin kuin Suomessa. Elokuvateattereissa villitsivät Indiana Jones ja tuomion temppeli, Poliisiopisto ja Karate Kid. Heavymusan, josta osa kulkee nykymaailmassa hardrockin nimellä, mahti yltyi äärimmilleen. W.A.S.P., Twisted Sister ja Mötley Crüe nousivat hurjaan suosioon, vanhempien tekijöiden kuten Iron Maidenin suosio yltyi ja myös Metallica teki kovasti tuloaan. Listoilla menestyivät myös Wham!, Duran Duran ja The Jacksons, ja ensilevynsä julkaisi Modern Talking. Suomessa kuunneltiin Yötä (Joutsenlaulu ilmestyi, kuten toinenkin peri-inhokkini Scorpionsin Still Loving You), Popedaa, Eppuja ja yhä enemmän myös Dingoa. Ennen vuodenvaihdetta nurin mennyt OK-lehti esitteli tytöille sääripituisia hameita ja mustia alusvaatteita.
Vuotta 1984 ei ole ikävä... paitsi, että se on nyt. HC-versiona. Jo vuosikausia kaikki on ollut sulkeutunutta, uudempi loppuunkaluttua, vanhan hylkääminen kanonisoitua yhdelle ryhmälle ja vanhassa pitäytyminen toiselle, omahyväinen bisnes on pyörittänyt keskinkertaisuuteen vajonneen populaarikulttuurin banaaleimpia piirteitä fasistisella mentaliteetilla. Itä ja länsi ovat taas voimissaan. 1984 on täällä tänään aika lailla siinä muodossa kuin Orwell sen esitti, eivätkä useimmat meistä tietenkään huomaa. Viidestoista vuosi tuhatluvunvaihteesta taaksepäin oli kaivattu käännekohta; viidestoista vuosituhannenvaihteen jälkeinen vuosi saa luvan olla uusi käännekohta – ellei se ole lipsahtanut jo ohitse minun huomaamattani, kuten kävi edellisessä syklissä.