70-luvun lehtikokoelmani aarteina pidän Musa-lehtiä, joita minulle on siunaantunut 22 kappaletta. Musa ilmestyi vuosina 1972–78. Sen alkuperäisiin toimittajiin kuuluivat Jukka "Waldemar" Wallenius, Pekka "Pipin" Markkula ynnä muut, jotka lähtivät vuodenvaihteessa 1974–75 perustamaan Soundia. Jäljelle jäänyt Musa sinnitteli vielä nelisen vuotta ja näytti pääsevän viimeistään 1977 uudelleen täysin jaloilleen. Musan kohtaloksi koitui nk. uusi aalto, jota lehden toimittajisto ei oikeasti ymmärtänyt, vaikka sitäkin yritti. En usko pienentyneiden lukijamäärien tappaneen Musan, vaan kyseessä lienee pelonsekainen reaktio tyyliin "meiltä viedään syy kirjoittaa siitä musiikista, jota nimenomaan rakastamme". Vuosien 1975–78 Musa oli ennen muuta progelehti. Yes, Genesis ja Pink Floyd olivat in, joskin myös Dr. Feelgood, Graham Parker ja Sensational Alex Harvey Band miellyttivät. Jazziakin käsiteltiin harvinaisen kiinnostavasti; mikäli pääsen joskus sisälle jazziin, se tapahtunee Musan ansiosta. Sex Pistolsin albumi uskallettiin lytätä, mitä pidän suorastaan kulttuuritekona – vaikken kielläkään sitä, että levyllä on oma arvonsa.
Myös vuosien 1972–74 Musa käsitteli ja kehui progea (ja jazzia ja rockia), mutta oli selvemmin musiikin yleislehti. Suurin arvo näillä vanhoilla numeroilla, joista kahdelta ensimmäiseltä ilmestymisvuodelta omistan vain yhden kummaltakin, on aikakauden vielä ihan mullistavien kulttuuri-ilmiöiden heijastaminen. Vuoden –72 numerossa on artikkeli Tampereen Popteatterin Jeesus Kristus Supertähdestä (Lloyd Webberin Jesus Christ Superstar), raportit kesän Keimola- ja Ruisrockista (MC5-haastatteluineen) sekä mm. Bowien Ziggy Stardustin arvostelu (seuraavan vuoden lehdykässä taas on arvioitu George Harrisonin Living in the Material World). Keväällä –74 on samalle sivulle sijoitettu kaksi livearviota Tampereelta: Ella Fitzgerald ja Edwin Hawkins Singers. Voi luoja!
Musasta erkaantuneen Soundin numerot kokoelmassani alkavat syksystä 1977. Siinä vaiheessa lehti oli höpsähtänyt Walleniusta myöten täydellisesti punkkiin. Innostus oli niin kaistapäinen, että se vaikuttaa miltei ylinäytellyltä. (Mielenkiintoinen havainto: selkeimmin punk-skeptinen toimittaja koko lehdessä tuolloin oli Juho Juntunen.) Kokonaisuutena vuosien 1977–78 Soundista tulee aika "fasistinen" vaikutelma, vaikka punk sinänsä edustikin fasisminvastaisuutta eikä ollut ilmiönä täysin tarpeeton. On kuitenkin surullista, miten progea ja jazzrockia väheksyttiin Soundissa ihan vain siksi, että ne olivat progea ja jazzrockia – eivätkä muka enää kuuluneet 70-luvun loppuvuosiin. Toisaalta on koomista, kuinka vuosien 1979–80 mittaan toimittajakunta heräilee punk-pöhnästään ja alkaa tajuta, ettei vanha musiikkimaailma sittenkään täysin kadonnut, että on muutakin musiikkia kuin punkkia ja usein se muu on vieläpä parempaa. Soundi oli parhaimmillaan 80-luvulla, jolloin siinä vielä julkaistiin pitkiä levyarvioita ja rönsyileviä juttuja (Walleniuksen keskenjäänyt Hawkwind-historiikki on ihan klassikko!) ja musiikillinen skaala laajeni käsittämään mm. Abban kokoelman, jota Asko Alanen peräti kehui.
70-luvun jälkipuoliskolla vaikutti kyllä sellainenkin lehti, jossa Abba sai vielä kielteisempää huomiota kuin Soundissa ja Musassa. Enkä edes käsittele tässä yhteydessä klassisen musiikin julkaisuja. Uusi Laulu aloitti vuonna 1975 ja jatkoi 80-luvun puolelle – joskin hukkasi alkuperäisen ideansa viimeistään vuoteen 1978 tultaessa. Uusi Laulu oli vasemmistolaisen laululiikkeen lehti. Sen ensimmäiset numerot olivat pelkkiä lauluvihkoja, eikä niillä ole juuri lukuarvoa. Loppuvuodesta –75 alkaen lehdessä kuitenkin julkaistiin myös artikkeleja. Vuotta –76 voi hyvällä syyllä pitää Uuden Laulun huippuvuotena. Kaj Chydeniuksen haastattelu on jäänyt mieleeni erinomaisena, samoin useat levyarviot. Uuden Laulun kohdalla on minun tosiaan puhuttava "mieleen jäämisestä", sillä en omista ainuttakaan lehden numeroa. Sen kerran, kun jossain divarissa on tullut vastaan Uutta Laulua, se on ollut epäkiinnostavalta kaudelta 80-luvun alusta. Asuessani vielä Oulussa lainasin lehden vuosikerrat 1975 ja 1976 viimeksi seitsemisen vuotta sitten. Tietäisikö kukaan, mistä muutamia Uusia Lauluja (vm. –75–77) voisi ostaa? Muutama Musakin menisi kylkiäisenä vallan mieluusti.
Siinä, missä Musalle oli olemassa lähinnä progea, jazzia ja rockia, Soundille "punkkia, uutta aaltoa, reggaeta ja rhythm & bluesia" (Juntusen sanoin) sekä Uudelle Laululle poliittista, laulu- ja kansanmusiikkia, Suosikki tietysti esitteli vain sitä, millä oli asiaa listoille. Huomiota saivat Abba (no nysse tuli!), Bay City Rollers, Boney M., Baccara, Saturday Night Fever, Elvis Presley (kuolemansa jälkeen), Hurriganes, Mikko Alatalo, Teddy & the Tigers ja Eppu Normaali. Mielenkiintoista on myös seurata Karvapäägalleriaa, johon teinit saattoivat äänestää kotimaista lempitähteään. Millainen oli Bamboo, teiniyhtye, joka kiilasi vuosina 1977–78 säännöllisesti kärkiviisikkoon? 50-luvun diinari- ja teddyilmiön laajuutta ei käsitä, ennen kuin on vilkaissut 70–80-luvun vaihteen Karvapäägallerioita. Levyarvostelut kirjoitti vuosikymmenen jälkipuolella Juho Juntunen, ja ilokseni esimerkiksi Electric Light Orchestran Out of the Blue sai paljon suopeamman kohtelun kuin Musasta tai Soundista (Mikko Montonen, tarjoaisitko viinipullon korvaukseksi yhä jatkuvasta kivusta ja särystä?). Suosikkiakin teinimpänä pidettiin Help-lehteä, jota taitaa löytyä kokoelmistani pari numeroa. Sen edeltäjä Intro oli hieman asiallisempi. Introa ei ole hyllyyni kertynyt, vaikka Tampereen Hämeenpuiston antikva myykin sen vanhoja numeroita (kiskurihintaan – erkat ovat muuttuneet mauroiksi vai miten se olikaan?).
Vaikka Musa on lempparini ja Uusi Laulu vasemmistolainen innoitukseni, pätevän kokonaisvaikutelman 70-luvun musiikkikulttuurista saa vain lukemalla kaikkia yllä mainittuja lehtiä. Kyllä minä Abbastakin pidän aivan hurjasti ja myös Ramonesista ihan mainittavasti. 70-luvun ainutlaatuisuus ei kuitenkaan ole pelkästään musiikissa, vaan myös musiikkijournalismissa. Kaipaisin ihan oikeasti nykymaailmaankin samanlaista lähestymistapaa kuin oli Musalla ja Uudella Laululla sekä Soundilla punk-hurahduksen molemmin puolin. Pitkiä levyarvioita, rönsyileviä asiantuntevia juttuja, keskittymistä rock-kultin ja markkina-arvon sijaan itse musiikkiin. Ehkä sellainenkin päivä vielä nähdään.