Mistä kesä 2015 muistetaan jälkeenpäin? Natseista? Säästä, joka oli aluksi surkea ja viime metreillä ihana? Yksi kummallinen ehdokas on aikuisten värityskirja. Valtaosa meistä on väritellyt heikkolaatuiselle paperille painettuja mustavalkoisia ääriviivakuvia joskus lapsukaisena, mutta nyt on tullut markkinoille – ja oikeaksi hittijutuksi – valikoima huolellisesti tehtyjä, aikuisille suunnattuja yksityiskohtaisempien värityskuvien kokoelmakirjoja. Elokuun aikana ehdin ensin värittää kuvaa toisen henkilön omistamassa värityskirjassa, sitten ostaa yhden itsellenikin.
Asiantuntijat sanovat, että "keskittymistä vaativa värittäminen rauhoittaa mieltä sekä harjoittaa luovuutta ja stressinhallintaa"tai "käsillä näpräileminen ja toistava, yksitoikkoinen tekeminen vapauttaa kognitiivisia resursseja". Voi myös olla, että ihmiset tykkäävät väreistä ja värien käyttämisestä enemmän kuin iänikuiseen valkoiseen ja konservatiivisiin, hillittyihin sävyihin itsensä telaketjuilla kiinnittänyt sisustuskulttuuri ilmiantaa. Mutta asiassa on muutakin. Minusta vaikuttaa, että yksi kerrallaan aikuiset alkavat myöntää ja hyväksyä leikin olevan ihmisen varsinainen luonto. "Tosielämä" on tiedostaville ihmisille liian totta. Toki asialla on myös raadollisempi puoli: samaan aikaan puhutaan, että leikki on katoamassa lapsuudesta, kun lapset lähinnä linnoittautuvat – tai linnoitetaan – teknisten laitteiden ääreen. Sille ei välttämättä tee hyvää, jos heidän vanhempiensa sukupolvi samastaa leikin itseensä – kiusallisimmassa tapauksessa jopa omakohtaisen lapsuusnostalgian vuoksi.
Itse kaikesta huolimatta tuumasin hyvin pian aikuisten värityskirjoihin törmättyäni, että tässä on minulle uusi juttu. Aikuisten maailma on usein tuntunut itselleni vieraalta tai jopa vastenmieliseltä ("aikuisuus on ahterista", julistaa toteuttamaton, vuosia sitten ideoimani punk-kappale), mutta sellaisiin aikuisiin, jotka näpräilevät väritystehtävien kanssa, samastun ihan mielelläni. Väritystehtävät ovat myös sangen koukuttavia. Jo ensimmäistä kuvaa pysähdyin värittelemään useammaksi tunniksi nysväten sen huolellisesti valmiiksi. Väritystehtävissä on se mukava puoli, ettei lopputulosten tarvitse olla luonnonmukaisia tai realistisia. Liekin voi värittää sumeilematta lilaksi ja kärpässienen lakin sinivihreäksi. Palvelkoon kokonaisuus faktojen sijaan kauneusaistia – tai rumuusaistia, jos värittäjä sattuu sille päälle.
Lapsuusmuistoista löytyy paljon muitakin mukavia, sittemmin unohdettuja asioita kuin värityskirjat ja aikuisten jo aiemmin omimat noppapelit. Esimerkiksi auto-, laiva-, juna-, moottoripyörä- ja lentovenepelikortit tuovat mieleen varsin mukavia muistoja, jotka liittyvät sekä pelaamiseen että korttien mieltä kiehtoneisiin valokuviin. Vielä muikeammin ilmein muistelen kovalle ja tiiviille pahvilevylle joka vuosi uudelleen itse designattuja leikkikaupunkeja, joiden tieverkon varsille ja viheralueiden päälle aseteltiin äidin kanssa elintarvikepakkauksista äherrettyjä leikkitaloja. Samoin hiekkalaatikoilla ja -kasoilla oli mukava touhuta – ja vaikka hiekkalaatikkoa käytetäänkin nykyään aikuisten lapsellisen välienselvittelyn metaforana, itse muistan paremmin touhukkaan rakentelun ja maisemanmuotoilun. Kesäisin käytiin lasten liikennepuistossa, joka oli yksi kaupungin hauskimpia paikkoja. Täytyy myöntää, että polkuautoilu liikennepuistossa oli paljon hauskempaa kuin autoilu kaupungissa. Ei ollut turhaa stressiä, kun hallittavana oli kevyt poljettava avoajoneuvo eikä raskas, umpinainen, pelottava moottorimasiina. Tarvitsemmeko siis aikuisten liikennepuistoa, vai onko kaupungit muutettava liikennepuistoiksi ja moottoriumpiautot avopolkuautoiksi?
Minä saatan olla jonkinlainen lapsuusfriikki. Mutta – jälleen – kysymys on muustakin kuin lapsuudesta. Kysymys on ennen muuta aikuisuudesta, nykymuotoisen aikuisuuden kriisistä, saman tien ihmisyyden kriisistä ja rationalismin kritiikistä. Voiko olla sattumaa, että aikuiset omaksuvat perinteisiä lasten juttuja samana ajanjaksona, kun Pertti Kurikan Nimipäivät on suosittu bändi ja euroviisuedustaja, Toisenlaiset frendit on suosittu tv-sarja, Serlachius-museo Göstan näyttely Toisten taidetta esittelee taideyhteisön ja yleensä muidenkin yhteisöjen ulkopuolella eläviä (mukaan lukien kehitysvammaisia, skitsofreenisia ja sieniä napsineita) taiteilijoita? Tai kun kissavideot ovat kliseeksi asti sosiaalisen median megajuttu, jonka puoleen ihmisten puhutaan kääntyvän sen sijaan että avaisivat silmänsä yhteiskunnan ja maailman mädännäisyyksille – ja eläimet saavat muutenkin paljon entistä enemmän myönteistä, ihastelevaa tai suorastaan ihannoivaa huomiota? Ehkä voidaan summata, että yhä useammat ihmiset ovat lopen turhautuneita siihen, mihin nykymuotoinen aikuisten maailma (yhteiskuntajärjestelmineen) on ihmiskunnan johtanut. Ehkä lapsuuden, kehitysvammaisuuden, mielenterveyden häiriöiden, sosiaalisen ulkopuolisuuden ja muun nykymuotoisuudesta aikuisuudesta poikkeavan elämän positiivinen esiintuonti on osa kapinaa eikä vain kapinan helppo individualistinen korvike.