MQTh KTzNZTT oli hämäläisessä maalaiskunnassa kasvanut, mutta Tampereella nuoren aikuisikänsä viettänyt nainen. Hän syntyi vuonna 1986 ja sai elää melkein yhtä vanhaksi kuin liuta kuuluisia poptähtiä James Deanista Amy Winehouseen. Siinä missä poptähdillä on tapana elää itsetuhoisesti tai riskialttiisti, MQTh oli yhtäältä viisas ja harkitseva, toisaalta elämäniloinen ja -haluinen. Psyykkisten tekijöiden vaikutuksesta sairasteluun ja kuolemiin voi olla monta mieltä, mutta tämä tapaus on päivänselvä: jos psyykkiset tekijät ratkaisisivat, MQTh olisi elänyt vähintään satavuotiaaksi.
Vuonna 2003 MQTh KTzNZTTilla diagnosoitiin Hodgkinin lymfooma. Standardinmukainen valtavirran hoito ei koskaan parantanut häntä pysyvästi tai kokonaan. Välillä syöpä pysyi poissa vuoden tai kaksikin, mutta aina se otti ja uusiutui. Minulla oli kunnia tutustua MQThiin vuonna 2008 (joskin olin lukenut muutamia hänen nettitekstejään jo vuosia aiemmin), jolloin hänen tautinsa näytti parannetulta. Kesäkauden työ Särkänniemessä ja opiskelut pitivät tytön vireessä ja liikkeessä. Seuraavana kesänä lainasin häneltä sähkökitaraa äänittääkseni kitaraosuuksia joihinkin väsäämiini demoihin. Olen tuottanut joitakin silloisista äänityksistäni pidemmälle, mutta en koskaan varsinaisesti julkaissut. Mikäli saan joskus levyn valmiiksi, ilmaisen samalla kiitosta ja kunniaa MQThille hyvän kitaran lainaamisesta ja mainiosta äänitystilaisuudesta.
MQTh KTzNZTTin syöpä ei kuitenkaan nujertunut. Se ei pystynyt nujertamaan hänen jaksamistaan. Uskoa riitti muun muassa kantasoluhoidon parantavuuteen verrattuna tavanomaiseen Tampereella tarjolla olleeseen hoitoon. Kantasoluhoidon "piti" parantaa MQThin lopullisesti, mutta kävi päinvastoin. Tosin kuolema tuli ajankohtana, jolloin kukaan hieman etäisempi ihminen ei todellakaan odottanut sitä. MQTh näytti siihen mennessä lähteneen lopultakin paranemaan. Yöllä 27.10. tapahtunut poismeno tuli muiden muassa minulle kauheana järkytyksenä.
Asiaan liittyy sellainenkin kiusallinen episodi, että keväällä 2011 uuden syöpämöykyn löydyttyä MQThin kehosta uskaltauduin suosittelemaan hänelle vaihtoehtoisia hoitomenetelmiä, ainakin siihen nykyisten rinnalle. Seuraus: MQTh ei vastannut asiaa koskevaan viestiini ikinä, enkä ole hänen siskostaankaan kuullut sen koommin. Toki oli aika provosoivaa kirjoittaa syöpäpotilaalle sähköpostilla valtalääketieteen haukkumisluento. Valitettava ongelma kuitenkin on, että MQThin kaltaiset potilaat voisivat olla pelastettavissa, mikäli vaihtoehtolääketieteestä (homeopatia, kiinalainen lääketiede ym.) otettaisiin tehokäyttöön muuan oivallus: ihminen on kokonaisuus. Karkeasti sanoen, missä nykyään silmälääkäri tutkii silmiä ja suolilääkäri suolia, vaihtoehtolääkäri tutkii ihmistä ja uskoo, ettei silmävaivan syy löydy pelkästään silmistä tai suolivaivan ainoastaan suolista. Syöpää ei kerta kaikkiaan ole viisasta hoitaa niin, että poistetaan vain syöpämöykyt sieltä missä niitä havaitaan, vaan ihmiskehon on alettava hoitaa itse itseään. Muuten se uusiutuu, koska se prosessi, joka on sallinut tai synnyttänyt kasvaimen, on parantamatta.
MQTh KTzNZTT on poissa. Kauan ja kiitollisina eläköön jokainen meistä, jotka olemme yhä hengissä ja suurin piirtein terveinä. Kun olin kirjastotöissä, silmiini osui monta kertaa Inga-Lill -nimisen artistin cd-levy Kun elää saa! Nimenomaan. Kun vain elää saa.
maanantai 29. lokakuuta 2012
maanantai 8. lokakuuta 2012
Jotenkin se vain näyttää hyvältä
Finnish design ja Scandinavian design ovat käsitteitä, jotka helistelevät kelloja lukuisissa osoitteissa ympäri maailmaa. Suomalaista arkkitehtuuria pidetään myös arvostettuna. Onhan "meillä" Alvar Aalto, Eliel ja Eero Saarinen, Reima Pietilä ja lukuisat muut suurnimet, joskin heidän ajoistaan on ehtinyt vierähtää jokunen vuosikymmen. Osa yllä mainituista tunnetaan sekä arkkitehteina että muotoilijoina. Mikäpä olisi suomalaisempaa kuin Aallon suunnittelema talo, joka on sisältä pullollaan suomalaista designia? Ehkä punainen tupa ja perunamaa tai harmaa hirsinen saunamökki.
Minä olen suomalaisen arkkitehdin jälkeläinen, enkä ole ikinä erityisemmin palvonut isäni suunnittelujälkeä. Vanhempieni nykyinen asuintalo valmistui asuntomessuille vuonna 2005, ja se on vieraannuttavaksi eliittikodiksi ihan jees. Joskus myöhäisessä teini-iässä tai ehkä niukin naukin parikymppisenä löysin eräältä oululaiselta kujalta omakotitalon, joka näytti silmääni 70-lukulaisella tavalla ihan erityisen hyvältä. Kun mainitsin asiasta isälleni, minulle kauheaksi hämmennykseksi tuli ilmi, että se oli hänen suunnittelemansa talo. Kiinnostukseni ja pakkomielteeni 70-lukuun on hiipunut ja tullut takaisin muutamaan otteeseen, mutta edelleen kyseinen omakotitalo – ainakin sellaisena kuin se oli Oulussa asuessani – näyttää silmääni varsin miellyttävältä. Tänä päivänä voin ehkä käsittää rakennuksen heijastelevan ihan eri lailla klassisia "aaltomaisia" suomalaisen arkkitehtuurin piirteitä kuin isäni myöhemmät työt.
Ilmeisesti suomalainen omakoti- ja rivitaloarkkitehtuuri sai 1950–70-luvulla aika paljon vaikutteita Alvar Aallolta ja muilta isoilta nimiltä. Tavallinen "lafkalta" valmistunut toimistoarkkitehti saattoi sijoittaa suunnitelmiinsa puhtaan valkoisia julkisivuja, tummasävyisiä puuosia, lasiseiniä tai korkeita ikkunoita sekä tietysti iki-ihanaa punatiiltä. Yhdessä korkeiden humisevien honkien kanssa ne muodostavat eräänlaisen paikattoman kansallismaiseman – sikäli paikattoman, että lopputulos näyttää samalta ja yhtä lailla Kekkosen ajan suomalaiselta Espoossa kuin Rovaniemellä. Viime vuosisadan loppuvuosikymmeninä tuttu tyyli hävisi jonnekin. Ehkä siihen kyllästyttiin (minkä oikeastaan ymmärrän!) tai suunnittelumaisema muuttui ennen kuin kukaan huomasikaan. Joku 2000-luvulla kasvanut, joka on nyt myöhäisessä teini-iässä tai niukin naukin parikymppinen, ei ehkä tunnista sitä kansallismaisemaksi eikä hyväksi tai miellyttäväksi. Hänelle punaisen tuvan & perunamaan ja Helsingin arvokortteleiden välimaastosta ei välttämättä tule mieleen muuta kuin lähiöitä, supermarketteja ja muutama rintamamiestalojen reunustama, sauvakävelijöiden kansoittama kuja.
Pyöräilin tänään Lentävänniemeen. Matkalla osui silmään Lielahden kirkko. Se on näemmä Pentti Turusen, kuka lieneekään, suunnittelema ja valmistunut vuonna 1961. En ole modernin kirkkoarkkitehtuurin ylin ystävä, ja pyhimmän kirkkokokemukseni lienen kokenut Pihlajaveden erämaakirkossa, jossa kävin yksin eräänä kesäpäivänä soittamassa urkuharmonia. Lielahdessa riitti kuitenkin yksi silmäys kohti punatiilistä kirkkorakennusta ja sitä reunustavia mäntyjä, ja tuntui jotenkin niiiiin kotoisalta. Jotenkin se vain näyttää hyvältä.
Minä olen suomalaisen arkkitehdin jälkeläinen, enkä ole ikinä erityisemmin palvonut isäni suunnittelujälkeä. Vanhempieni nykyinen asuintalo valmistui asuntomessuille vuonna 2005, ja se on vieraannuttavaksi eliittikodiksi ihan jees. Joskus myöhäisessä teini-iässä tai ehkä niukin naukin parikymppisenä löysin eräältä oululaiselta kujalta omakotitalon, joka näytti silmääni 70-lukulaisella tavalla ihan erityisen hyvältä. Kun mainitsin asiasta isälleni, minulle kauheaksi hämmennykseksi tuli ilmi, että se oli hänen suunnittelemansa talo. Kiinnostukseni ja pakkomielteeni 70-lukuun on hiipunut ja tullut takaisin muutamaan otteeseen, mutta edelleen kyseinen omakotitalo – ainakin sellaisena kuin se oli Oulussa asuessani – näyttää silmääni varsin miellyttävältä. Tänä päivänä voin ehkä käsittää rakennuksen heijastelevan ihan eri lailla klassisia "aaltomaisia" suomalaisen arkkitehtuurin piirteitä kuin isäni myöhemmät työt.
Ilmeisesti suomalainen omakoti- ja rivitaloarkkitehtuuri sai 1950–70-luvulla aika paljon vaikutteita Alvar Aallolta ja muilta isoilta nimiltä. Tavallinen "lafkalta" valmistunut toimistoarkkitehti saattoi sijoittaa suunnitelmiinsa puhtaan valkoisia julkisivuja, tummasävyisiä puuosia, lasiseiniä tai korkeita ikkunoita sekä tietysti iki-ihanaa punatiiltä. Yhdessä korkeiden humisevien honkien kanssa ne muodostavat eräänlaisen paikattoman kansallismaiseman – sikäli paikattoman, että lopputulos näyttää samalta ja yhtä lailla Kekkosen ajan suomalaiselta Espoossa kuin Rovaniemellä. Viime vuosisadan loppuvuosikymmeninä tuttu tyyli hävisi jonnekin. Ehkä siihen kyllästyttiin (minkä oikeastaan ymmärrän!) tai suunnittelumaisema muuttui ennen kuin kukaan huomasikaan. Joku 2000-luvulla kasvanut, joka on nyt myöhäisessä teini-iässä tai niukin naukin parikymppinen, ei ehkä tunnista sitä kansallismaisemaksi eikä hyväksi tai miellyttäväksi. Hänelle punaisen tuvan & perunamaan ja Helsingin arvokortteleiden välimaastosta ei välttämättä tule mieleen muuta kuin lähiöitä, supermarketteja ja muutama rintamamiestalojen reunustama, sauvakävelijöiden kansoittama kuja.
Pyöräilin tänään Lentävänniemeen. Matkalla osui silmään Lielahden kirkko. Se on näemmä Pentti Turusen, kuka lieneekään, suunnittelema ja valmistunut vuonna 1961. En ole modernin kirkkoarkkitehtuurin ylin ystävä, ja pyhimmän kirkkokokemukseni lienen kokenut Pihlajaveden erämaakirkossa, jossa kävin yksin eräänä kesäpäivänä soittamassa urkuharmonia. Lielahdessa riitti kuitenkin yksi silmäys kohti punatiilistä kirkkorakennusta ja sitä reunustavia mäntyjä, ja tuntui jotenkin niiiiin kotoisalta. Jotenkin se vain näyttää hyvältä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)