Vuonna 1975 ilmestyi Pahkasika-lehden ensimmäinen numero. 1980-luvun alkuvuosiin mennessä siitä oli tullut suomalainen huumori-instituutio, ja omana teiniaikanani (laskennallisesti 1987–94) se kuului kaikkien arvonsa tuntevien huumorintajuisten pojankoltiaisten lukuvalikoimaan. Sen jälkeen tapahtui jotain. Lehden numeroita ei myyty entiseen tapaan, eikä aiheesta keskusteltu yliopisto-opiskelijoiden kesken. Vuonna 2000 Pahkasika lakkautti itsensä, koska "todellisuutta ei enää tarvitse parodioida – se parodioi jo itseään". Se nauratti. Jokin aikakausi päättyi, mutta silti Pahkista ei vähään aikaan ollut ikävä. 80-lukulaista maailmankuvaa oli vielä vähemmän ikävä.
Vuonna 2001 tuli elokuvateattereihin ranskalaiselokuva Amélie. Se kuvasi Pariisia ja nuorta rakkautta kauniisti ja tunteellisesti, mutta samalla ihastuttavan hassunkurisesti. Amélie oli ensimmäinen näkemäni elokuva, jossa nykymaailma (tässä: sen ajan maailma kun olen elokuvista mitään ymmärtänyt; ts. 80-luvun alun jälkeinen maailma) on kuvattu näin kauniina. Tämä kauneus on yhtä aikaa kevytmielistä ja syvällistä. Toisaalta se maailma, jota Amélie kuvasi, oli jo tullut tutuksi muista kulttuurintuotteista, ennen kaikkea popmusiikista. Se tunnelma sävyttää muistoissani kokonaista aikakautta, johon valtavirta ei valitettavasti ehkä koskaan havahtunut. Kutsumanimi la petite belle époque voisi kertoa asiasta jotain.
1980-luvulla ja 1990-luvun alkuvuosina elimme siis Pahkasika-maailmassa. Edistys löytyi satiirista, parodiasta ja kuvien kaatamisesta. Myös pissa- ja kakkahuumorille oli tilaus, sillä senaikaisessa todellisuudessa naturalistiset tosiasiat olivat vielä vähän tabuja – joskin vuosi vuodelta vähemmän. Mutta toisin kuin liian usein kuvitellaan, Pahkis ei ollut pelkkää pissa- ja kakkahuumoria (saati pelkkää sarjakuvaa, mikä on toinen yleisehkö harhaluulo). Se oli tulvillaan älyllisiä sanaleikkejä paljon ennen kuin Fingerporia edes suunniteltiin. (Esimerkki: henkilö-Top 10:n kärjessä olivat Albert Einstein, Hillel Tokazier ja Jaakko Kolmonen.) Yllättävintä lienee, että Pahkasiasta löytyi myös poliittista sävyä. Osansa saivat niin lipevät kapitalistit, latteat demarit, skinheadit kuin Kekkonenkin. Pahkiksen maailmankuva ei ollut kaunis, ei sinnepäinkään, mutta se oli iloinen, koska mille hyvänsä saattoi nauraa.
90-luvulla postmodernismi hiipi suomalaiseen kulttuuriin ja Suomi Euroopan unioniin. Lama hyvästeli 80-luvun ihanteet kovakätisesti, ja internet avasi syrjäisistäkin kylistä ja betonilähiöistä ikkunan suureen maailmaan. Koska materiaalinen edistys ei enää ollutkaan edistystä, alettiin katsella ihan uusiin suuntiin. Yksi silmä katsoi taaksepäin (1960- ja 1970-luvun kadotettuun paratiisiin), toinen kauas sivuille (ennen kaikkea Länsi-Eurooppaan ja Japaniin). La petite belle époque hyväksyi huumorin mutta hylkäsi satiirin, hyväksyi parodian mutta pastissiin sekoitettuna, hylkäsi kylmän älyllisyyden ja tarjosi tilalle lämmintä romantiikkaa tai romanttista naivismia. Amélien ja lounge-musiikin söpöromanttinen pikkusievyys oli kaukana Pahkasian kuvienkaatamispolitiikasta, mutta niillä oli yhteistä kohdeyleisöä. MOT.
Syyskuun 11. päivänä 2001 tapahtui... no, sitä ei tarvitse tässä yhteydessä toistaa. Joka tapauksessa maailma alkoi jälleen muuttua. Vuonna 2000 Suomen presidentiksi oli valittu ylpeästi Muumimamma, mutta kuusi vuotta myöhemmin muumius ja mammuus olivat Tarja Haloselle jo rasitteita. 2010-luvun sarastaessa Amélien maailmankuva ja la petite belle époque oli jo täysin menetetty. Niinpä helmikuussa 2012 – kiinnostavasti samaan aikaan kun Sauli Niinistö valittiin presidentiksi – Pahkasika teki paluun. Otsikon Pahkasian jälkeenjääneet paperit alla julkaistiin iso albumillinen uutta Pahkis-huumoria, osin vanhoja juttuja, osin ilmiselvästi ihan upouusia. Huumori, tyyli ja koko maailmankuva on entisellään. Kaiken lisäksi homma puree niin kuin ennenkin. Amélien maailmankuvasta on siis siirrytty takaisin Pahkasian maailmankuvaan, jossa satiiri, parodia ja kuvien kaataminen ovat radikaalissa mielessä edistystä. Valtavirta pitää materiaalista "edistystä" jälleen edistyksenä, eikä postmodernismista ole enää tietoa muutoin kuin hipsterikulttuurin taustalla.