21. vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä olin jonkin sortin hippi. Kuuntelin psykedeliapoppia, neopsykedeliaa ja chilloutia, annoin hiusten kasvaa, vaeltelin lähimetsissä, poltin suitsukkeita ja lietsoin uutta etsivää mielentilaa miedoilla kemiallisilla stimulanteilla. Todellisuus näytti koostuvan subjektiivisista ja intersubjektiivisista tasoista, ja transsendenttinen yksilö saattoi ylittää omat maalliset rajansa. Ajattelun valtavirta kulki kuitenkin päinvastaiseen suuntaan viimeistään syyskuun 11. päivästä 2001 alkaneen tapahtumavyöryn myötä. Sosiologiystäväni (nykyinen valtiotieteiden tohtori) tokaisi yhdessä lukuisista pitkällisistä keskusteluistamme omalla ylivieskalaismurteellaan: "Kyllä se on ruktuuri, joka määrää."
2010-luvulla determinismi (käsitys todellisuudesta ulkoisten tekijöiden määräämänä) näytti kauan ottaneen selkävoiton possibilismista (käsitys todellisuudesta mahdollisuutena). Yhteiskuntarakenteelliset tekijät esittäytyivät niin murskaavina tekijöinä, ettei ihminen voinut juuri muuta kuin tiedostaa oman paikkansa. Tuntui myös selvältä, että tämä oli se asia, jota julkiseen keskusteluun täytyi tuputtaa: eri ihmisillä on niin eri yhteiskunnalliset lähtökohdat (yhteiskuntaluokka, asema enemmistössä tai vähemmistössä), ettei heihin voi suhtautua tasa-arvoiselta perustalta. Tässä ajattelussa on edelleen pointtinsa, niin kuin sekä determinismille että possibilismille on yleensäkin sijaa todellisuudessa.
Tammikuussa 2019 olin kävelyllä talvisessa kaupunkiluonnossa. Ihmettelin, miksi kuuntelemaltani The Association -yhtyeen vinyylilevyltä (Birthday, 1968) oli jäänyt yksi kohta soimaan päähän. Oliko sillä jotain erityistä annettavaa? No oli. Hear in Here -kappaleen kertosäkeet päättyvät korkealta kuorossa laulettuihin sanoihin: "It's all up to you!" Olin edeltävinä aikoina usein kokenut murskaantuvani minua isompien ja ylemmäs yhteiskunnassa sijoittuvien tekijöiden jaloissa. Yhtäkkiä tuntui mielettömältä ilosanomalta, että kaikki voisi sittenkin olla minusta kiinni. Tai yksilöstä.
En ole vieläkään päässyt kokonaan irti isompien murskattavana olemisen tunteesta. Se on kuitenkin saanut uutta suhteellisuutta. Lisäksi erityisesti vuoden 2020 tapahtumat epäilyttävine koronakriiseineen ovat osoittaneet, että yksilön alisteisuuden tunnustamista ja determinismin sisäistämistä käytetään myös ilmiselvästi hyväksi. On annettu ymmärtää nyt olevan liikkeellä niin isoja voimia, ettei pienen ihmisen pidä pullikoida niitä vastaan – ja usein on hämärtynyt, mikä iso voima on liikkeellä: mikroskooppisen pieni virus vai laajalle levittäytynyt, pandemian ja sen reaktioiden määrittelyssä yksinoikeuden ominut valtakoneisto.
Etsijä, niin kuin minä, etsii aina tietä eteenpäin. Kun käänne tapahtuu, entinen pääreitti alkaa tuntua taannuttavalta. Näin kävi minulla determinismille vuosina 2019–20. Possibilismin ympärille sen sijaan ilmestyi edistyksen tuoksu. Tällainen käänne säteilee kaikkialle oman maailmankuvan sisällä, eikä siltä välty esimerkiksi poliittinen ajattelu – sosiaalisista, kulttuurisista ja filosofisista mieltymyksistä puhumattakaan. Ison pyörän pyörähtäessä on väistämätöntä etsiä uusia "samanmielisiä", sillä vanhat eivät useimmiten enää kelpaa. "Samanmieliset" saattavat löytyä yllättävistä paikoista. Pari legendaarista sammakkoa suustaan päästäneen vaihtoehtoajattelijan pääpointista saa yhtäkkiä kiinni ja hänet nostaa ilomielin Omien™ raskaaseen sarjaan. Myös puolivahingossa sosiaalisen median seurattavaksi päätynyt elämäniloinen yrittäjätyyppi kelpaa. Callout-kulttuurin paineelle julkeasti kieltä näyttävä, positiivisen välinpitämätön nuori äiti värittyy arkipäivän tavissankariksi. Kaikista heistä puuttuu se ahdistava pakon ja ehdottomuuden tunne, joka luonnehtii vuosikymmenen takaisia "omia".
Entä vallankumous? Kapinallinen voi vielä olla vaikka millaisista lähtökohdista, mutta voiko vallankumouksellinen – ja enkö minä väitä olevani sellainen? Merkittävään käänteeseen nimenomaan liittyy oivallus, ettei vanha jengi tee vallankumousta (todennäköisesti ei yritäkään sitä) eikä ylipäänsä sellaista yhteiskunnallista muutosta, jota kannattaisin. Aito vallankumous on aina vapautusta, ja kun vanha jengi tuntuu sen sijaan vaativan lisää sääntöjä, huomaan olevani väärissä vankkureissa.
Jatkokysymys luonnollisesti kuuluu: tekeekö uusi jengi vallankumouksen? Ei välttämättä (todennäköisesti ei yritäkään sitä). Nyt kuitenkin nousee esiin uusi asetelma: jos uuden jengin ideologia tai filosofia on olemuksellisesti ristiriidassa vallitsevaan nähden, sen esiinmarssi tietää aina muutosta. Tässä tapauksessa uuden jengin filosofia on yksilötasoisesti vallankumouksellinen: se luopuu ihmiskäsityksestä, jossa yksilö on alisteinen rakenteille – jotka vieläpä käytännössä sotkeutuvat identiteetteihin, viranomaiskontrolliin ja loppujen lopuksi valtaan ja vallanpitäjiin. Jos ajattelemme, että pohjimmiltaan yksilö on ihan oikeasti vapaa, se tarkoittaa, ettei hän ole hallittavissa, kontrolloitavissa eikä sorrettavissa. Tämähän on kaikkien vallankumousten isä ja äiti!
Onko täydellinen säännöttömyys ja luottamus ihmisen vapaaseen valintaan sitten jonkinlainen yhteiskunnallinen ihanne? Kohti täyttä anarkiaa? En nyt niinkään sanoisi. Jonkinlaiset säännöt on hyvä olla, ja jonkinlaisia rakenteita tulee varmasti aina olemaan. Kysymys on enemmänkin suunnasta. Mikään ideaali ei ikinä toteudu sellaisenaan, jos ihmisiä on ylipäänsä enemmän kuin yksi tai pieni perhe. Niinpä on turha pelätä, että "ajattele, jos ne höyrypäät pääsevät toteuttamaan koko visionsa". Ei kukaan pääse, ainakaan ilman totalitaarista hirmuvaltaa. Ja nythän sellaisen piirteitä on – ja uusi "oma" jengi on niille vastavoima. Tähän käänteeseen, tähän tuoksuun, tähän kapinaan on hyvä luottaa.
Ehkä vielä joskus tulee se aika, jolloin "jokainen on oman onnensa seppä eikä kukaan ole veljensä vartija" -ajattelu menee överiksi. Pyörä pyörähtää taas uuteen asentoon, ja yhteiskuntarakenteen määräävyys on jälleen paikallaan nostaa kunniapaikalle. En tiedä, enkä välitä. Nyt nautin siitä, mikä näyttää valoa elämälleni.