Synnyin aika tavanomaiseen näennäiskristittyyn kotiin. Äidin tausta oli hieman isää kristillisempi, mikä isoisissä vain tiivistyy – isän isä ei puna-ateistina kuulunut kirkkoon lainkaan, äidin isän lapsuuskodissa pidettiin seuroja. Jälkimmäisen hautajaisissa herätysliiketausta tuli esiin voimakkaammin kuin äiti oli koskaan vaivautunut asiasta puhumaan.
Teininä minulla oli selkeä kristitty vaihe. Tapailin uusheräykseksi kutsutun lestadiolaisuudesta erkaantuneen liikkeen ihmisiä ja kävin heidän tilaisuuksissaan. Myöhemmin hengellinen kiinnostukseni kääntyi kauas itään. Vuosikausia buddhalaisuuden ympärillä tanssahdeltuani loin yhteyksiä tiibetinbuddhalaisiin (vajrayana) piireihin. Kuherruskuukausi oli kerrankin ajallisesti kirjaimellinen.
Jostakin syystä vertailen mielessäni kaikkia kokemuksiani yhteisöistä, joihin voisi edes teoriassa kuvitella todella yhteisöllisiä piirteitä. Todelliset hurmosliikkeet olen ymmärtänyt (?) jättää väliin. Teini-ikäisenä partiolaisena oli ihan kiva olla, mutta ei siitä mitenkään paratiisillisia muistoja ole. Poliittisen aktivismin ympyröissä olen törmännyt vain mekaaniseen yhteishenkeen. Viimekesäinen Savon hippileiri oli(si ollut) kyllä yhteisöllinen, mutta vaikutti hieman vakavatunnelmaiselta. Buddhalaisetkin olivat vakavia, joskaan eivät niin tosikkoja kuin saattaisi pelätä. Sosiaalinen puoli heissä kuitenkin mätti.
Tulen kerrassaan omituiseen johtopäätökseen. Mokomat uusheränneet kristityt, jotka paheksuivat Electric Light Orchestran kuunteluani tutustuttuaan tahattoman koomiseen Rock 'n' rollin maailma -kasettiin vakavissaan, olivat mukavin tähän asti tapaamani yhteisö. He olivat elämänmyönteisiä, iloisia ja nauravaisia. Asiaan voi vaikuttaa, että he olivat pienissä piireissään melkein kaikki keskenään vanhoja kavereita. Ehkä myös se, kun elettiin vielä 80-lukua (ja 90-luvun alkua), aikaa ennen lamaa, synkistelytrendiä ja uuskonservatismia. Ehkei sen kaltaista kristillistä yhteisöä enää löydy. Voi silti löytyäkin.
Kristityksi en enää voisi kuvitella ryhtyväni. Uskonasiat eivät päässäni yhdisty yhteisöihin vaan omaan yksityiseen käsitykseeni elämän totuudesta. Evankelis-luterilaisesta kansankirkosta erosin pian kymmenen vuotta sitten. Kai näistä pohdinnoistani jotakin päätyy käsitykseeni elämän totuudesta. Suhdettani tiettyihin opetuksiin ja opettamattomuuksiin ne eivät silti muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti