Iittala, Arabia, Marimekko, Aarikka, Artek, Hackman... Kyllähän me kaikki ne tiedämme. Ja designaajat eri aloilla Isolasta Aarnioon. "Suomalainen muotoilu" on typerä käsite, joka tavoittaa vain puolet ilmauksesta Finnish Design. En voisi selkeämmin ilmaista, että design ei ole yhtä kuin muotoilu, vaan jälkimmäinen on osa edellistä. Design-termiä sopii siis kokeilla paljon muuhunkin kuin missä sitä nykyään käytetään. Mitä kaikkea voisimmekaan lukea Finnish Designin piiriin?
Musiikki-ihmisenä keksin tässä menneenä päivänä mietiskellä, mikä olisi Finnish Designin musiikillinen ilmaus. Oivallus tuli hyvin pian: se on aika tarkkaan yhtä kuin Love Recordsin tuotanto. Nyt jo tarunhohtoiseksi muuttunut levy-yhtiö toimi vuosina 1966–79. Sen ensimmäinen julkaisu oli Kaj Chydeniuksen LP Lauluja ja viimeinen Kari Peitsamon Pölypilleri. Kumpikin edustaa yhtäältä hyvin tunnusomaista Love-musiikkia, toisaalta ei kuitenkaan sitä ihan tyypillisimmillään. Love Records julkaisi paljon progea, jazzia ja rockia sekä laululiikkeen ohjelmaryhmien musiikkia. Uuden aallon kuvioihin levy-yhtiö ei oikein ehtinyt (siitä huolimatta että Lovelle levytti ensimmäiset julkaisunsa myös Pelle Miljoona). Tämä sointuu erinomaisesti yhteen sen kanssa, että juuri "uuden aallon" sukupolvi hylkäsi yleensäkin koko Finnish Designin. Ideatasolla Love Records edusti tyypillistä 60-lukulaisuutta, Finnish Designin jälkimmäistä huippuvuosikymmentä.
Niin kuin muotoilun piirissä on tapana luetella ne tärkeimmät nimet ja tuotteet, voisin tässä yhteydessä ehdottaa Love Recordsin tärkeimpiä levyjä nimenomaan Finnish Designin kannalta. Tässä listani: Blues Section (Blues Section, 1967), Tasavallan Presidentti (Tasavallan Presidentti, 1969), Underground-Rock (Suomen Talvisota 1939–1940, 1970), Tombstone Valentine (Wigwam, 1970), Magneettimiehen kuolema (Pekka Streng, 1970), Fairyport (Wigwam, 1971), Tolonen! (Jukka Tolonen, 1971), Porvari nukkuu huonosti (KOM-teatteri, 1972), Lambertland (Tasavallan Presidentti, 1972), Agit-Propin kvartetti laulaa työväenlauluja (Agit-Prop, 1972), Kesämaa (Pekka Streng, 1972), Niin vähän on aikaa (Pepe & Paradise, 1972), Pihkasilmä kaarnakorva (Pekka Pohjola, 1972), Sirkus (Isokynä Lindholm, 1973), Being (Wigwam, 1974), Milky Way Moses (Tasavallan Presidentti, 1974), Laulu kaikille (Agit-Prop, 1974), Roadrunner (Hurriganes, 1974), Harakka Bialoipokku (Pekka Pohjola, 1974), Kontaten kotia (Pihasoittajat, 1975), Nuclear Nightclub (Wigwam, 1975), Finnforest (Finnforest, 1975), Piirpauke (Piirpauke, 1975), Lucky Golden Stripes and Starpose (Wigwam, 1976), Niin kaunis on maa (Kari Rydman, 1976), Keesojen lehto (Pekka Pohjola, 1977), Pohjolan lumiset kalmiston hongat (Punainen Lanka, 1977) sekä ...jaloa ylpeyttä yletän... ylevää nöyryyttä nousen (Jukka Gustavson, 1978). Listalle kuuluisi ehdottomasti myös M.A. Nummista ja Juice Leskistä. Joku tietäisi minua paremmin suositella Eero Koivistoista, eivätkä Hector, Badding ja Kasevakaan Lovella ihan tyhjää toimitelleet.
Perusteluja: Love Recordsilla oli sekä oma soundi että omia soundeja. Oli siis kyse tyylistä mistä hyvänsä, Love-musiikki kuulosti yleensä Love-musiikilta. Lähtökohta on perin pohjin samanlainen kuin asusteiden suhteen Marimekolla (jota muuten myös pyöritettiin 60-luvulla huteralta taloudelliselta pohjalta...). Esimerkiksi progeyhtyeet saivat kyllä vaikutteita brittiläisiltä kollegoiltaan – Procol Harumilta, Jethro Tullilta, Yesiltä – mutta kehittivät silti ihan oman hybridinsä. Suomessa ei ollut yhtään niin luonnollista kuin Englannissa, että progeyhtye pohjautuisi kitarayhtye- tai "beat group" -kokoonpanoon, vaan mukaan napattiin kuin luonnostaan puhaltajia ja saman tien jazzia. 1970-luvun jälkipuolella tuumittiin, että Suomi on jazz-rockin luvattu maa. (2000-luvulla samoin on ajateltu metallimusiikista, mikä tosin on tavanomaista kaikkialla Itä-Euroopassa. 70-luvulla suomalaisten ei kuviteltukaan osaavan tehdä heviä!) Kansainvälisillä musiikkifoorumeilla törmää toistuvasti puheeseen suomalaisen progen ikiomasta, tunnistettavasta tyylistä. Toisaalta poliittisten lauluyhtyeiden soundi, joka toteutui parhaiten Agit-Propissa, on monien mielestä myös poikkeuksellisen tyypillistä suomalaista. Muistan erään vastaantulleen ulkomaalaiskommentin agit-laulusoundin perillisestä Ultra Brasta: tämä musiikki yhdistyy aina Suomeen, sillä missään muualla ei tällaista tehdä. Ei tehty sellaistakaan eikä ennenkään. Finnish Design -ilmiö vaikuttaa siis myös musiikissa ja, mikäli fani- ja harrastajamääriin on uskominen, voi erittäin hyvin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti