Dad rock

Törmäsinpäs aiemmin tänä vuonna tällaiseenkin käsitteeseen. Kuten tiedetään, rock ei ole aikoihin ollut nuorten etuoikeus. On silti väärin väittää, että rock ei ole nuorten musiikkia. Rokkia vain on moneksi, samoin rokin kuuntelijoita. Ja huomattava osa rock-yleisöstä on keski-ikäisiä, lapsia tehneitä miehiä. Siis isiä.

Dad rock eli isirokki on kuvitteellinen musiikkigenre, joka muodostaa janan Beatlesista Metallicaan. Esimerkiksi The Who on isirokkia, samoin CCR ja Rolling Stones. Myös Jimi Hendrix on isirokkia, vaikka hänen soittonsa olisi aikanaan ollut miten lumoavaa ja valtaa kumoavaa. 70-luvun hevahtavat bändit kuten Black Sabbath, Led Zeppelin, Deep Purple ja Uriah Heep ovat pahaenteisistä ääni- ja ideamaailmoistaan huolimatta tyypillistä isirokkia. Samaan karsinaan päätyvät Kiss huolimatta pahismaskeistaan (vaiko niiden takia?) ja Alice Cooper huolimatta muuten vain herättämästään pahennuksesta. Aerosmith, ZZ Top, Lynyrd Skynyrd? Isirokkia. The Policekin on isirokkia, vaikka rokkaa edellisiä sivistyneemmin – puhumattakaan Dire Straitsista ja Bruce Springsteenistä. Proge taas on progea, mutta aika moni biisi monelta progebändiltä sujahtaa ongelmitta isirokin joukkoon (ehdotus: Pink Floyd – Money). Ja arvatkaa, minkä kuvitellun genren yksi luonteenomaisimmista ilmentymistä on AC/DC?

Mikä sitten ei ole isirokkia? Dad rock -käsite on syntynyt ja levinnyt nykyisten parikymppisten nuorten musiikinharrastajien parissa. Jos oletetaan isukkien siittäneen heidät pääasiassa 25–35-vuotiaina, määrittyy rokki-isien syntymäajankohdaksi 1940-luvun lopun ja 1960-luvun lopun välinen aika. Isirokki on leimallisesti heidän nuoruusmusiikkiaan. Niinpä 1980-luvun jälkeiset ilmiöt eivät voi olla isirokkia, vaikka lukeutuisivatkin samaan rock-kaanoniin. Oasis tai Nirvana ei ole isirokkia, eikä Radiohead tai Rage Against the Machine. Lisäksi punk ja sen suorat perilliset on hankala vetää mukaan isien määrittämään kokonaisuuteen, vaikka Isi, mitä oli punk? -konsertti järjestettiin jo 1990-luvun alkupuolella. Jotkut iskät kyllä diggaavat Ramonesia, Clashia, jopa Sex Pistolsia ja Dead Kennedysiä, mutta ehkä niissä vielä on elämää. The Cure ja Joy Division eivät ole isirokkia millään ilveellä, eikä The Smiths tai Sisters of Mercy. Niiden arvon ovat myöhemmät sukupolvet löytäneet laajemmin kuin se alkuperäinen. U2 ja R.E.M. ovat vähän siinä kintaalla.

Oleellista dad rockin määrittämisessä on kuitenkin se, että minäkin voin kuulla mielessäni kuinka maan ympär' kajahtavi: "Annapa kun isipappa soittaa sulle kunnon kamaa!" Siinä saa Green Day, Muse tai My Chemical Romance (huom. kaikki ehdottomasti rockyhtyeitä) siirtyä hyllyyn, kun isäukko paukuttaa AC/DC:tä. Ja Doorsia! Thin Lizzyä! Dr. Feelgoodia! Paitsi, että kun isukki on pitkän, uuvuttavan session jälkeen lähtenyt kavereiden kanssa pelaamaan, jälkeläinen laittaa taas soimaan Green Daytä, Musea tai My Chemical Romancea. Kavereille kerrotaan, kuinka "iskä oli vähän nolo, kun se kävi soittamassa puolitoista tuntia omia lemppareitaan".

Oma isäni soitti lapsuudessani paljon Beatlesia, sekä levyltä että itse kitaralla (mukana laulellen). Minulta se onnistui tappamaan Beatles-kiinnostuksen siihen kesään saakka, kun täytin 25. Siinä vaiheessa otin maailman arvostetuimman yhtyeen kuunneltavaksi lopultakin omista lähtökohdistani, ja se alkoi kuulostaa oikein hyvältä. Beatlesin psykedeelisissä kokeiluissa on edelleen muutosvoimaa, samoin Hendrixin voimallisessa kitarailmaisussa, Janis Joplinin laulussa, David Bowien ja Queenin emansipoivassa showleikissä, Moody Bluesin ja Pink Floydin kokeellisissa äänimaailmoissa, vielä Motörheadin "hakkaa päätä seinään" -meiningissäkin. On käsittämättömän hirvittävä teko musiikin historialle, jos se kaikki typistyy isien kunnon kamaksi.