"Mikä Beatlesissa oli niin erityistä verrattuna muihin sen ajan bändeihin?" Tämä on yksi tyypillisimmistä kysymyksistä, mitä Fab Fouriin liittyen voi nykyaikana kuulla nuoremmilta musiikinkuuntelijapolvilta. Pinnalta voi näyttää, ettei The Beatles ollut sen kummempi kuin muutkaan 1960-luvun suuruudet. Ajatellaanpa esimerkiksi The Who'ta. Hehän olivat ilmiselvästi hevin ja punkin isoisiä! Puhumattakaan kaikkien aikojen kitaralegendasta, Jimi Hendrixistä Experience-bändeineen. Oli myös Velvet Underground, yhtä aikaa räyhäkäs ja taiteellinen New Yorkin skenen alkupiste. Huimaavan psykedeeliset Pink Floyd, The Doors, Grateful Dead ja Jefferson Airplane. Paljon Beatlesia pidemmän linjan brittijätit The Kinks, The Hollies ja The Rolling Stones. Edistyshenkiset The Byrds ja The Yardbirds, joista varsinkin ensimmäinen voi hyvinkin kuulostaa Beatlesia vakuuttavammalta – jopa samassa tyylilajissa.
Vastausvaihtoehtoja on monia. "Beatles tuli ennen niitä kaikkia"? Totta. Mutta se ei päde Bob Dylaniin ja The Beach Boysiin, joiden ensilevytykset ovat vuodelta 1961 (Beatlesin Love Me Do ilmestyi syksyllä 1962). "Beatles teki kaiken ensimmäisenä"? Ei nyt sentään. On totta, että Lennon, McCartney ja Harrison olivat yllättävän usein ensimmäisen aallon harjalla, mutta kaikesta huolimatta: Dylan, The Animals ja The Searchers oivalsivat kukin tahoillaan folkin ja rockin fuusion ennen Beatlesia. The Yardbirds oli edellä psykedeliassa ehkä kokonaisen vuoden, The Byrds ja Donovan myös useita kuukausia. Brian Wilson, Donovan ja Dylan tekivät paluun yksinkertaisuuteen noin vuoden ennen Valkoista tuplaa. "Progressiivinen" musiikki sai kyllä vaikutteita Sgt. Pepperistä ja Strawberry Fields Foreverista, mutta nekin ilmestyivät Beach Boysin Good Vibrationsin jälkeen, ja kun Beatles teki Abbey Roadia, Moody Bluesin Days of Future Passedista oli kulunut jo puolitoista vuotta.
Myönnän auliisti, että esitin itsekin alkuun kirjoittamani kysymyksen monta kertaa pitkin 1980- ja 1990-lukuja. Varhaisteininä tosin olin sitä mieltä, että 60-luvun musiikki ei ylipäänsä kuulosta hyvältä. 17-vuotiskesänäni kuulin ensimmäistä kertaa laajemmin Beach Boysia ja olin vakuuttunut: tämä on paljon parempaa kuin Beatles. Joitakin vuosia myöhemmin vaikutuin puolestani The Byrdsistä. Myös Jefferson Airplane ja Strawberry Alarm Clock käväisivät hetken asteikossani Beatlejen yläpuolella. 2000-luvun alkuvuosina myönsin jo pitäväni Beatlesista paljonkin, mutta yritin väittää, että vain loppuajan Beatles oli oikeasti kiinnostavaa, tai että vain Lennonin ja Harrisonin biisit olivat yleensä hyviä. Kaikki nämä väittämäni olen sittemmin joutunut kumoamaan – siitä huolimatta, että Beach Boys on yhä itselleni vähintään yhtä rakas yhtye kuin Beatles.
Lainasin kirjoitukseni otsikon Tampereen Hervannan kirjaston esillepanosta (kiitos "Matti-sankari" AKA "Musa-Masa"). Se ilmaisee minusta parhaiten, mistä on kysymys. The Beatles tosiaan oli yhtä kuin neljä ihan loistavaa poikaa. He huvittivat liverpoolilaisella huumorillaan, mutta myös veivät poptaiteen musiikki-ilmentymää valovuosia eteenpäin. He esittivät maailmalle vakavia julkilausumia, mutta olivat pohjimmiltaan neljä parikymppistä, jotka tykkäsivät soittaa. The Beatles oli maailman suosituin bändi aikana, jolloin mediasta tuli ensimmäistä kertaa likimainkaan sellainen ilmiö, jona me nykyihmiset sen käsitämme. John, Paul, George ja Ringo osasivat hyödyntää asemaansa, eivätkä silti vaikuttaneet yhtään tyrkyiltä (itse asiassa he pakenivat julkisuutta!). He olivat seitsemisen vuotta jatkunut suuri maailmanhappening, jollaista historia ei usein näe.
Yksi esimerkki Beatlesin ainutlaatuisuudesta löytyy George Harrisonin muistokonsertin ääni- ja kuvatallenteilta (Concert for George). Paul McCartney tallustelee lavalle, ottaa esiin Georgen lempisoittimen ukulelen ja alkaa, kappaletta esittelemättä, soittaa sillä klassikkoa Something. Yleisö on ihmeissään ja ihastunut. Taustalla Ringo Starr alkaa käytellä vispilöitään, ja yleisö yhtyy rytmiin taputuksin. Ensimmäisen bridge-osan jälkeen meininki muuttuu: Eric Claptonin, Jeff Lynnen (ELO) sekä Gary Brookerin (Procol Harum) kaltaisista ikoneista koostuva bändi rakentaa Somethingista originaaliversiolle uskollisen ja silti täysin ajanmukaisen voimaballadin, joka osoittaa musertavasti kaapin paikan kaikille myöhemmille alan yritelmille. Sen kuultuaan ja katsottuaan voi typertyneen tyytyväisenä todeta: ei ole Beatles-musiikin voittanutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti