Päättyneenä kesänä kävin monena lauantaina Hämeenpuiston katukirppiksellä. Eräänä päivänä kiinnitin huomiota läjään tutunnäköisiä lehtiä eräässä myyntipisteessä. Nehän olivat Suomen MAD -lehtiä 1980-luvun lopulta ja 1990-luvun alulta. Totta kai olen koko ajan muistanut MADit. Ne vain ovat tuntuneet harvinaisen epärelevanteilta. Pahkasian jutuista iso osa on ajattomia – ja se, mikä Pahkis-huumorissa ei ollut ajatonta, se on ainakin kertaalleen palannut takaisin. Lisäksi Pahkasika kytkeytyy kulttuurisesti undergroundiin ja sillä on klassikon aura. Niinpä Pahkis on aika ajoin tuntunut ihan pätevältä lukemiselta. Suomen MAD sen sijaan oli suomiversio jenkkiläisestä lehdestä, vaikka siinä olikin myös toimituksen omia juttuja ja kotimaisia sarjakuvia – tekijänä muun muassa Viivin ja Wagnerin avulla melkoista mainetta saavuttanut Juba. Suuri osa MADin jutuista oli tiukasti kiinni julkaisuajankohdassaan (esim. satiirit ajankohtaisista leffoista ja tv-sarjoista) ja jenkkiläiset hupijutut kulttuurissa, joka meikäläisille on onneksi aina pysynyt vieraana.
Ei siis ole sattumaa, ettei MADin lukeminen ole viime aikoina kiinnostanut niin kuin (edes) Pahkasian. Ja kuitenkin sydämessäni jokin sävähti, kun näin lehdet myyntipaikalla. Ne olivat niin tuttuja! Aloin heti selailla niitä, löysin tuttuja juttuja ja – kun lehdet olivat niin halpoja – ostin nipun kotiini. Pari viikkoa ja monta kodikasta naurunhörähdystä myöhemmin tapasin saman myyjämiehen uudelleen Hämeenpuistossa, ja hänen mukanaan oli pino "uusia" (ts. edellisellä kerralla näkemättömiä) MADeja. Niihinkin piti sitten investoida. Muutamia lehtiä olen ostellut myös divarista ja kirpputorilta.
Välillä ne tutut jutut ovat tosi hauskoja. Numeron 2/1989 sisällysluettelossa satiiri Baskervillen koirasta on otsikoitu "Viskerpallin kirppupesäksi", kun taas itse sarjis osoittautuukin "Shermlock Shomes ja Basketballin koira" -nimiseksi. Numerossa 7/1990 "MADin helppo tee se itse -rock-konserttiselostus" naurattaa, kun yksi vaihtoehdoista tuhansien ahtautumispaikaksi kuuluu "Hannu Tarmion kylmiöön" ja mahdollisesti myös useat fanit "pierustivat" yli 10 tuntia. Lisäksi toimituksen vastaukset lukijakirjeisiin huvittavat edelleen. Ja eikö vain Elviksen Jailhouse Rock olekin suomeksi "Vankilatalon Kivi"?
Aika puskista tulee yhteiskuntakritiikki, jota MADin sivuilta silloin tällöin löytyy. Esimerkiksi käy juttu "amerikkalaisesta logiikasta" (1989), jota on muun muassa "rauhoittaa valtavia alueita luonnonpuistoiksi ja eläinreservaateiksi – ja jättää näiden hoito samoille laitoksille, jotka päättävät kaivos- ja öljynporausluvista". (Valitsin tämän esimerkin, kun se on meillä Suomessakin nykyään aika ajankohtainen.) Oma ylläripyllärinsä on Suomen MADin ulkoinen köppäisyys. Ainakin 1985–90 se näytti melkein underground-julkaisulta – itse asiassa enemmän kuin tuon ajan Pahkasika. Paljon uudemmista MADeista minulla ei ole kokemusta. Kaikin puolin MADista tulee nykysilmään ihan hirveän paljon sympaattisempi vaikutelma kuin olisin millään uskonut. Hölmöt jutut ovat kyllä edelleen hölmöjä, mutta verrattuna nykymaailman pullistelemaan kökköön se hölmöyskin on viime kädessä aika suhteellista.
Mitä tulee siihen, että jutut ovat kiinni julkaisuajankohdassaan, ei sekään osoittautunut pelkästään huonoksi asiaksi. Keväällä olin viestitellyt erään kulttuurisesti melko 1980-lukupainotteisen kaverini kanssa isojen tukkien vuosikymmenen ongelmista; ilmoitin, että koko vuosikymmen ei groovannut melkein ollenkaan. Kasarin alussa groovasivat 70-luvun jäänteet ja ihan lopussa 90-luvun enteet. Kaveri yhtyi tähän näkemykseen – en usko hänen umpi-80-lukulaisena oikein ymmärtävän grooven päälle. Mutta 1980-luvun loppuvuosien MADeja lukiessa tuleekin fiilis, että niiden maailma groovasi itse asiassa oikein hyvin! Numeron 3/1987 Konnankoukkuja kahdelle -satiiri muistutti sekä ylipäänsä kyseisen sarjan olemassaolosta että sen luonteenomaisesta svengistä, joka tietysti oli 30 vuotta myöhemmin unohduksissa. Katsoimme naapurin pariskunnan kanssa keskikesällä jopa yhden Konnankoukku-jakson DVD:ltä. Täytyy tunnustaa, että Bruce Willisin hahmo (David Addison) oli nelikymppisen silmään todella paljon ärsyttävämpi kuin varhaisteinin. Mutta ihan kiinnostava sekin trippi oli kokea.
MAD taisi olla yks ensimmäisistä sarjakuvista joihin tutustuin 1969 kun olin Amerikassa. En tajunnut aivan mistä ne tyypit irvailivat, mutta alkoi se näkyä ja kuulua sitten aika pian. Sitä samaa Amerikkaa kuuluu jo kaikkialta: tyhmyyttä ja tolloutta. Se on jonkinlainen degeneraation manifesti, ei siitä mihkään pääse.
VastaaPoistaMutta aina siellä on ollut vastavoimia. Se oli kyllä hurraa-huutojen arvoinen juttu kun rupesin tajuamaan mistä Bob Dylan puhui. Minähän olin lukenut pitkän saksan ja ruotsi on pakollinen Suomessa ikuisesti ja aamen.
Sitten siellä oli ilmiö jota ei ainakaan kovin paljon ollut esiintynyt Suomessa: jazzia soitettiin runonlukijoiden taustaksi, samoin happeningien, jollaisia on vieläkin mutta vähemmän. Täällä ne tuntuvat olevan taidenäyttelyiden oheistuotantoa.
Tärkeintä on ajatus. Jos ideaa ei löydy, niin ihan turhaa painaa sarjista sen paremmin kuin esittää esitystäkään. Niin, niitä kutsutaan nimellä performanssi...
Nykyisin tuntuu aika usein siltä, että omaehtoisen sarjakuvan, performanssin, teatterin, runon tai musiikkikappaleen tekeminen ja/tai tallentaminen jossakin muodossa on jo _sinänsä_ manifesti ja kannanotto. Tämä ei tietenkään ole terve ilmiö absoluuttisesti ajatellen, mutta nyky-yhteiskunnassa se on terve ja tervetullutkin ilmiö: "Olen vastavirtaa, undergroundia, vaihtoehtoista ja omaehtoista kulttuuria."
PoistaMADin ensimmäinen suomalainen versio ilmestyi vähän aikaa jo 1970-luvun alussa. Historiankirjat eivät toistaiseksi taida kertoa, inspiroiko Suomalainen MAD – tai MAD ylipäänsä – Pahkasikaa, jonka ensimmäinen numero ilmestyi 1975. Suomen MAD -nimellä tunnettu lehdykäinen, jota me 80-luvun teinit luimme, ilmestyi 1982–2005.
Muistan sen MAdin suomenkielisen version. Poikani tarttui siihen, koska sarjikset olivat hyvä juttu, ja se tykkäsi lukea enemmän suomea kuin englantia. Mutta heitti pois, koska ei vissiin oikein käsittänyt tekstiä. Meillä on aina ollut sarjiksia. Nyttemmin ne ovat jääneet eikä ole lapsiakaan, joilla niitä luettaa.
VastaaPoistaKun puhutaan poikien lukuongelmista, niin keksivät kirjoituttaa Amiksen oppilailla rap-musiikkia. Joku voisi aloittaa isomman urakan ja panna Amislaisia tekemään sarjiksia. Se voisi onnistua ihan hyvin.
No, taidan olla pedagogi aina ja ikuisesti. Mutta tässä maassa on niin vähän ihmisiä, niin että ei luulisi olevan varaa heittää potentiaalia ulos ovesta, niin kuin nyt tehdään.
Itse olen aina ollut sen verran kirjallinen ihminen, että MADissakin taisivat jo varhaisteininä kiinnostaa enemmän ne kirjoitetut ja toimitetut jutut kuin sarjakuvat. Pahkasiasta nyt puhumattakaan.
Poista