Kävin peruskoulun kahdeksannen luokan vuosina 1988 ja 1989. Siihen aikaan piti koulussa valita joko musiikki tai kuvaamataito ("kuvataiteeksi" jälkimmäinen muuttui vasta paljon myöhemmin). Näistä kahdesta vaihtoehdosta musiikki veti minua enemmän puoleensa. (Meidän yläasteellamme tuli kyllä lisäksi valinnainen kuviksen ryhmä, jossa olin mukana.) Kasiluokan musiikin oppimäärään sisältyi popmusiikin historian läpikäynti, ja 1960-luvun loppuvuosien yhteydessä oli esitelty myös hippiliike: "Hipit vastustivat Vietnamin sotaa, ja kiväärin tilalle he tarjosivat kukkaa." Jokin alkoi raksuttaa aivoissani. Kesken varsin väkivaltaisen ja kovistelevan yläasteiän mieleni oivalsi, että hippien ihanteet olivat jotenkin absoluuttisesti ihanteelliset.
Jotain oli ilmassa muutenkin. Elokuun alussa partioleirillä oli jokin rupeama, jossa saatettiin "painaa" haluttu teksti väriaineella T-paitaan. Minä valitsin sanat "love" ja "peace", muuan kaverini taas "peace" ja "acid". Kyse oli vuoden 1989 popkulttuurin muotisanoista, joiden taakse ainakin minulla kätkeytyi syvempi merkitys. Leiriltä kotiin palattuani kuuntelin innokkaasti radiota. Eräänä iltana (olisikohan ollut Kovan päivän ilta?) siellä muisteltiin Woodstockia. Sain kuulla, että maailmanhistorian kuuluisimmista festareista oli kulunut tasan 20 vuotta. Mitä radion sepustuksista ylipäänsä käsitin, festareiden meininki kuulosti todella kiehtovalta.
Olin kunnon luterilaiskotien pentujen tavoin käynyt sen kesän alkajaisiksi rippikoulun. Nyt elokuun puolenvälin jälkeisenä viikonloppuna oli "jatkoripari", tapaaminen, jossa saattoi tavata rippikoulututtuja ja päästä vähän syvemmälle kristillisen nuorisotoiminnan pyörteisiin. Menimme kahden kaverini kanssa mukaan. Lauantai-illasta tuli lämmin ja syyskesäisen hämärä. Leirikeskuksen laitamilla oli nuotiopaikka, jossa oli tulet (ja arvattavasti makkaranpaistoa), mistä johtuen ripariväki oli pääosin kokoontunut sinne. Nuotiopaikan vierestä alkoivat pellot. Minä ja kaverini lähdimme hyppimään keskelle peltoa mankkaa huudattaen ja itsekin huutaen. "Katosimme" sinne myös. Aikamme riehuttuamme nimittäin hiljensimme sekä mankan että itsemme jättäen vaikutelman, että kolme tyyppiä tuli hulluksi ja katosi elokuun yöhön. Toki palasimme kiertotietä leirikeskukseen, eikä siellä ollut etsintöjä käynnissä. Kai meillä oli jo valmiiksi hiukan normaalia hullumpi maine.
Jälkikäteen ajatellen tuo epäsovinnaisuusperformanssi ja vapautumiskokemus merkitsi askelta kohti tulevaa jonkin sortin hippiytymistäni. Mankasta ei tosin vielä pauhannut hippimusaa, vaan paremman puutteessa sai välttää Ramonesin Do You Remember Rock 'n' Roll Radio. Kavereilleni touhu oli enemmän karnevalismia ja showta, minun elämässäni yhden unelman alku. Yksilöllisen erilaisuuden ihannointi, yhteiskunnallinen auktoriteettikapina, ajatus ihmiskunnasta yhtenä suurena perheenä ja rakkauden ylistys olivat enää parin kulman takana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti