Olin noin 18-vuotias. Kaveripiirissäni oli eräänä syysiltana kahdet pienet bileet. Minä halusin tietysti käydä molemmissa, joten olin ensin yhden kamun luona ja lähdin sitten pyöräilemään toisen kamun luo. Veren alkoholipitoisuus oli sopivassa pikku nousussa. Olin ollut ennenkin monta kertaa humalassa, jopa yksin, mutta koskaan ennen en ollut kokenut nousuolotilaa niin täysillä kuin nyt.
Jollakin tavalla ymmärsin, että olin täysin vapaa ja minussa oli paljon enemmän onnellisuuskapasiteettia kuin olin tiennyt. Samalla ajattelin, että ihmisen täytyisi aina tuntea näin. Vielä jännempi havainto oli, että "uusi" vapaa ja onnellinen olotila olikin vanha tuttu. Olin joskus tuntenut ihan samalla tavoin: pienenä lapsena, ennen kouluja, kiusaamisia ja muuta sosiaalista kökköä.
Sosiaalisuus? Sekö oli vienyt minulta kyvyn tuntea tavalla, jonka vasta nousuhuppelissa saatoin jälleen löytää? Ihminenhän sosiaalistuu niiden vuosien mittaan, jotka minulla oli jäänyt samankaltaisten hyvien kokemusten väliin. Niinpä tietysti! Nykyisessä sosiaalisuudessa oli siis oltava jotain mätää. Koska 'sosiaalisuus' viittaa yhteiskuntaan, sen oli pakko tarkoittaa, että yhteiskunnassa on jotain oikeasti pielessä. Niin sen täytyi olla!
Niinä aikoina tein päätöksen, että tavoitteeni on olla mukana luomassa sellaista yhteiskuntaa, jossa ketään ei sosiaalistettaisi kyvyttömäksi tuntea niin aidosti, luonnollisesti ja hyvin kuin minä pienenä lapsena – ja yhtenä nousuhiprakkaisena syysiltana. Minusta tuli maailmanparantaja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti