Olen luettavissa väljästi sukupuolivähemmistö-käsitteen piiriin. Minulla se tarkoittaa, etten biologisesta sukupuolestani huolimatta miellä itseäni sellaisten käsitteiden sisään kuin 'mieheys', 'miehisyys' tai 'maskuliinisuus'. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä käytetään usein kirjainyhdistelmähirviötä HLBT, joka tietysti tarkoittaa 'homo, lesbo, bi, trans'. Vielä pidempi muoto samasta (?) kuuluu HLBTIQ – kaksi viimeistä kirjainta ovat yhtä kuin 'inter' ja 'queer'. Jos en mahdu neljännen kirjaimen sisään, niin ainakin kuudennen.
Takavuosina kirjoittelin levyarvosteluja edesmenneeseen Z-lehteen. Otin sieltä lähtöpassit, mihin yhtenä syynä oli lehden harjoittama käsitteiden väärinkäyttö. Olen sitä sukupolvea, jolle 'homo' tarkoittaa yksiselitteisesti 'mies, joka tuntee seksuaalista vetoa toisiin miehiin'. Viime vuosikymmenen puolivälissä kuitenkin keksittiin, että 'homo' voisikin tarkoittaa kaikkia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä. Z-lehti oli näkemyksen tehokkain levittäjä. Käsitteet ovat sittemmin sen verran eläneet, että mm. nettipalvelu Qruiser ei enää tunne ilmausta 'lesbo' ja samansukupuolisten avioliitoista puhutaan yleisessä keskustelussa ytimekkäästi "homoavioliittoina".
Miksi käsitesekoilu sattui minuun niin kipeästi? Eikö terminologia ole vain terminologiaa, enkö joka tapauksessa tiedä mitä olen? No jaa. Kuuden vuoden takainen minä yritti vimmatusti luovia eräästä ristiriitapaikasta väljille vesille. Kysymys kuului: miten olla täysin oma itseni ja tehdä silti selväksi, etten ole sitä mitä valtaosa ihmisistä luulee minun olevan? Kun pohjolan perusjuntti tapaa selvästi koiraspuolisen henkilön, joka on poikkeuksellisen feminiini, hän ajattelee pikaisesti: tuossa on homo. Ei häntä sen edistyneempi selitys edes kiinnosta. Ihmiset ovat tyytyväisiä yksinkertaisuuksiin. Saatoin yrittää ilmaista, että feminiiniyteni ei liity seksuaaliseen suuntautumiseeni, mutta sitten tulikin "omasta piiristä" ääni, joka leimasi kaikki sen piirin jäsenet homoiksi sen enempää erittelemättä. Siinä oli paha pullikoida.
Tositilanne oli tuolloin, että olin harvinaisen yksinäinen ihminen. Olen sitä tänäänkin, vaikka välissä ollut pitkä seurustelu naisen kanssa tasapainotti kummasti seksuaalis-amorista tunne-elämää. Sitä ennen en tuntenut mitään takuita siitä, että nainen "huolisi" minunlaiseni väliinputoajan. Viime vuosina on höpisty kirjatolkulla läpiä päihin nuorista miehistä, jotka eivät "kelpaa" naisille. Siihen ryhmään en voisi kuvitellakaan samastuvani. Oman identiteetin epämiehisyyden kylkiäisenä on sekin tekijä, että parhaat ystäväni ovat jo kauan olleet pääosin naispuolisia. Pakkoryhmäidentiteetin ja käsiteleimaamisen paineiden keskellä tulee väistämättä mieleen kysymys: mitä tapahtui 1990-lukulaiselle ihanteelle täydellisestä vapaasta moninaisuudesta? Ja miksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti