Muuan kaveri järjesti valmistujaiskekkerit Keski-Suomessa eräänä kesänä 2000-luvun alussa. Kiinnitimme huomiota pihapiirin rakennusten kutsumanimiin: Harmi ja Riesa. Muistan vitsailleeni, että seuraavaksi täytyy nimetä jokin rakennus Kiusaksi. Myöhemmin olen herännyt siihen tosiasiaan, että Harmi ja Riesa ovat yleisessä käytössä koirien, joskus kissojenkin niminä. Äsken tehty nopea nettihaku löysi myös ainakin yhden Piina-nimisen lemmikin.
Miksi tällaiset nimet? Eläimen nimenä Harmilla voi olla sama suhde harmaaseen kuin Mustilla mustaan, ja kun sanalla on niin hassu kaksoismerkitys, Riesa on voitu keksiä kaveriksi hupimielessä. Maalaamaton hirsipintakin on usein harmaa, mikä ainakin teoriassa voisi selittää rakennuksen nimen. Lemmikin nimenä Harmin ja Riesan ilmeisen laajaa levinneisyyttä on voinut auttaa huvittuneisuus siitä, että nimiä on ylipäänsä käytetty. On kerta kaikkiaan niin hassu ajatus nimetä koira Riesaksi, että niin tehdään yhä uusissa kodeissa.
Toinen selitys voisi lähteä vanhasta suomalaisesta kulttuurista. Kissat ja koirat, kuten tietysti rakennuksetkin, ovat klassisessa mielessä omaisuutta. On ehkä ajateltu, että kotieläimen kutsuminen Kaunoksi tai talon nimeäminen Linnaksi on pahaa verta herättävää kerskailua. Vanhaluterilainen "vaivalloinen maallinen taivallus" -diskurssi ja raamatullinen "joka itsensä ylentää, se alennetaan" -idea ovat sekoittuneet taikauskoisiin epäonnenmanaamisajatuksiin. Tässä valossa on aika luontevaa, että rakennus tai kotieläin on olevinaan pelkkä harmi ja riesa, jollaisen kanssa täällä joutuu diilaamaan.
maanantai 24. tammikuuta 2011
keskiviikko 19. tammikuuta 2011
Lunta
"Maassa rauha on sama kuin lunta", lauloi aikanaan Ultra Bra. Olen jostakin syystä alkanut yhtyä tuohon ajatukseen. Tänä päivänä, kun katselin maiseman avartumista erään tamperelaisen mäennyppylän pohjoisrinteeltä, en voinut olla ajattelematta: tällainen on rauhan tyyssija, jossa on hyvä olla. Asetelma on siinä mielessä outo, että mittarinlukema oli pakkasella. Paratiisin idea mielletään yleensä ikuiseksi kesäksi, jossa viihtyy laji kuin laji.
Nykysuomalaisissa kaupungeissa on monella paha olla. Ja se näkyy. Kovalla talvipakkasella ei kuitenkaan edes Hervannan kaltaisessa kliseelähiössä liikkuessa törmää pahoinvointiin, vaan koko maiseman (myös ääni-sellaisen) on vallannut rauha. Toinen saman ilmiön aiheuttaja on lumi. Kun maass' on hanki ja puiden oksat notkuvat valkoisinaan, rauhaa häiritsevät tekijät katoavat johonkin viileän untuvan alle. Vaikutelma ei välttämättä ole pelkkä illuusio. Ainakin kaamosmasennuksesta kärsiville valkoinen tekee yksiselitteisesti hyvää, samoin hirmupakkaspäivän tyypillinen auringonpaiste.
Rauhaan ei sen sijaan tuudita lumiaura, joka eräänä yönä saapui puuhiin asuintaloni edustalle kolmen aikaan. Toisena aamuna se herätti kello kahdeksalta, vaikka muutoin olisi saanut nukkua pitkälle aamupäivään. Muuan tuttava kertoi, että hänen kadullaan lumiaura käy – silloin kun käy – säännöllisesti aamukuuden maissa. Entistä oulunseutulaista kyllä myös ihmetyttää, miten kehnossa kunnossa tiet ja kadut lumen jäljiltä kaikesta huolimatta ovat. Ehkä kyseessä on luonnollinen keino vähentää liikennettä. Mikäpä siinä.
Nykysuomalaisissa kaupungeissa on monella paha olla. Ja se näkyy. Kovalla talvipakkasella ei kuitenkaan edes Hervannan kaltaisessa kliseelähiössä liikkuessa törmää pahoinvointiin, vaan koko maiseman (myös ääni-sellaisen) on vallannut rauha. Toinen saman ilmiön aiheuttaja on lumi. Kun maass' on hanki ja puiden oksat notkuvat valkoisinaan, rauhaa häiritsevät tekijät katoavat johonkin viileän untuvan alle. Vaikutelma ei välttämättä ole pelkkä illuusio. Ainakin kaamosmasennuksesta kärsiville valkoinen tekee yksiselitteisesti hyvää, samoin hirmupakkaspäivän tyypillinen auringonpaiste.
Rauhaan ei sen sijaan tuudita lumiaura, joka eräänä yönä saapui puuhiin asuintaloni edustalle kolmen aikaan. Toisena aamuna se herätti kello kahdeksalta, vaikka muutoin olisi saanut nukkua pitkälle aamupäivään. Muuan tuttava kertoi, että hänen kadullaan lumiaura käy – silloin kun käy – säännöllisesti aamukuuden maissa. Entistä oulunseutulaista kyllä myös ihmetyttää, miten kehnossa kunnossa tiet ja kadut lumen jäljiltä kaikesta huolimatta ovat. Ehkä kyseessä on luonnollinen keino vähentää liikennettä. Mikäpä siinä.
torstai 13. tammikuuta 2011
Suomeni maa
Kansakunnat rakennetaan yleistysten ja mielikuvien varaan. Niin myös tämä maa, jossa elämme, Suomi nimeltään. Koulussa opetetaan siitä puolitotuuksia, media voimistaa samaa yksipiippuista kuvaa ja viime kädessä noita asioita toistelevat ihan tavalliset kadunmiehet ja -naiset.
Mitä me oikeasti tiedämme Suomesta ja sen historiasta? Emme mitään!
Mitä enemmän olen törmännyt uskottaviin viitteisiin Suomesta ennen 1400-lukua, sitä vähemmän ne muistuttavat sitä kuvaa, minkä kouluopetus ynnä muut ovat alun perin antaneet. Ei varmaankaan ollut ristiretkiä, ei Lallia. Piispa Henrik saattoi olla, muttei sellaisena kuin tarinat kertovat. Venäläisten (novgorodilaisten) lähteiden kuvaukset 1200-luvun jem- ja sum-väestöstä eivät muistuta tarinaa kansakunnasta, joka oli elänyt rauhassa metsissään ja tiluksillaan, kunnes Ruotsi alisti sen tehokkaasti valtaansa ja käännytti kristinuskoon.
Ruotsin valta ja katolinen kirkko kuitenkin ilmestyivät. Tosin valtaosa nykyisestä Suomesta oli 1500-luvun loppuun asti Venäjää, mutta mitäs pienistä. Katolisuuden mahtia on vähätelty vihjailemalla, että tavallinen kansa ei ymmärtänyt kirkon latinan- ja ruotsinkielisestä opista mitään. Miksi uskottava lähde silti väittää, että paavillisessa Roomassa oli suomenkielinen rippi-isä pyhiinvaeltajia varten? Miksi pyhän Henrikin kultin keskuksessa Nousiaisissa oli majatalo yksinomaan pyhiinvaeltajille? Se ei kuulosta suomalaiselta, ei edes Juha Ruusuvuoren romaanilta Kaniikki Lupus, mutta silti se oli Suomea. Tai "Suomea".
Martti Lutherin ajatusten pohjalta, Kustaa Vaasan aloitteesta, Mikael Agricolan toiminnan myötä toteutui ns. uskonpuhdistus ja Suomesta tuli se luterilainen maa, jollaisena me sen tunnemme. Tosin idässä ortodoksisuuden vaikutus on niin voimakas, että vielä 1930-luvulla siellä monin paikoin pitäydyttiin juliaanisessa kalenterissa, mutta mitäs taas pienistä. Tässä luterilaisessa maassa otettiin 1600-luvulla käyttöön suoraan Raamatusta periytynyt "Mooseksen laki" ja poikalapsille alettiin antaa nimiä kuten Abram, Eleasar, Jafet ja Nimrod. Noitavainot olivat tällöin paljon yleisempiä kuin katolisessa maailmassa. Koulussa ei jostain syystä tällaisia asioita opeteta, mutta etsivä löytää, joskaan minun aikanani koulu ei opettanut etsintääkään.
Sitten päästäänkin jo valistuksen, "hyödyn aikakauden" kautta 1800-luvulle ja Venäjään kuuluneeseen Suomen autonomiseen suuriruhtinaskuntaan. Meillä oli ruotsinkielinen, mutta supisuomalainen patriootti Runeberg. Oli uuttera, peräänantamaton kansanperinteen kerääjä Lönnrot. Oli Savon lehtimies ja mahtimies Snellman. Ja Sakarina pohjalla "satusetä", kirkasotsainen tarinankertoja Topelius. Olen joutunut oppimaan muualta kuin koulukirjoista, että Runebergin kirjallinen vaikutus oli suurempi Ruotsissa kuin Suomessa, Lönnrot sepitti tuntuvan osan Kalevalasta itse, Snellman syntyi Tukholmassa ja kasvoi Pohjanmaalla, ja Topelius oli Helsingin yliopiston rehtori. Eikä ensimmäinen suomenkielinen romaani ollut Alexis "Aleksis Kivi" Stenvallin Seitsemän veljestä, vaan Karl Jacob Gummeruksen Ylhäiset ja alhaiset.
Vielä ei ole päästy edes 1900-luvulle, eikä raapaistu kuin pintaa. 1900-luku vaatisi oman merkintänsä, jota ei tule. Se on jo politiikkaa se.
Mitä me oikeasti tiedämme Suomesta ja sen historiasta? Emme mitään!
Mitä enemmän olen törmännyt uskottaviin viitteisiin Suomesta ennen 1400-lukua, sitä vähemmän ne muistuttavat sitä kuvaa, minkä kouluopetus ynnä muut ovat alun perin antaneet. Ei varmaankaan ollut ristiretkiä, ei Lallia. Piispa Henrik saattoi olla, muttei sellaisena kuin tarinat kertovat. Venäläisten (novgorodilaisten) lähteiden kuvaukset 1200-luvun jem- ja sum-väestöstä eivät muistuta tarinaa kansakunnasta, joka oli elänyt rauhassa metsissään ja tiluksillaan, kunnes Ruotsi alisti sen tehokkaasti valtaansa ja käännytti kristinuskoon.
Ruotsin valta ja katolinen kirkko kuitenkin ilmestyivät. Tosin valtaosa nykyisestä Suomesta oli 1500-luvun loppuun asti Venäjää, mutta mitäs pienistä. Katolisuuden mahtia on vähätelty vihjailemalla, että tavallinen kansa ei ymmärtänyt kirkon latinan- ja ruotsinkielisestä opista mitään. Miksi uskottava lähde silti väittää, että paavillisessa Roomassa oli suomenkielinen rippi-isä pyhiinvaeltajia varten? Miksi pyhän Henrikin kultin keskuksessa Nousiaisissa oli majatalo yksinomaan pyhiinvaeltajille? Se ei kuulosta suomalaiselta, ei edes Juha Ruusuvuoren romaanilta Kaniikki Lupus, mutta silti se oli Suomea. Tai "Suomea".
Martti Lutherin ajatusten pohjalta, Kustaa Vaasan aloitteesta, Mikael Agricolan toiminnan myötä toteutui ns. uskonpuhdistus ja Suomesta tuli se luterilainen maa, jollaisena me sen tunnemme. Tosin idässä ortodoksisuuden vaikutus on niin voimakas, että vielä 1930-luvulla siellä monin paikoin pitäydyttiin juliaanisessa kalenterissa, mutta mitäs taas pienistä. Tässä luterilaisessa maassa otettiin 1600-luvulla käyttöön suoraan Raamatusta periytynyt "Mooseksen laki" ja poikalapsille alettiin antaa nimiä kuten Abram, Eleasar, Jafet ja Nimrod. Noitavainot olivat tällöin paljon yleisempiä kuin katolisessa maailmassa. Koulussa ei jostain syystä tällaisia asioita opeteta, mutta etsivä löytää, joskaan minun aikanani koulu ei opettanut etsintääkään.
Sitten päästäänkin jo valistuksen, "hyödyn aikakauden" kautta 1800-luvulle ja Venäjään kuuluneeseen Suomen autonomiseen suuriruhtinaskuntaan. Meillä oli ruotsinkielinen, mutta supisuomalainen patriootti Runeberg. Oli uuttera, peräänantamaton kansanperinteen kerääjä Lönnrot. Oli Savon lehtimies ja mahtimies Snellman. Ja Sakarina pohjalla "satusetä", kirkasotsainen tarinankertoja Topelius. Olen joutunut oppimaan muualta kuin koulukirjoista, että Runebergin kirjallinen vaikutus oli suurempi Ruotsissa kuin Suomessa, Lönnrot sepitti tuntuvan osan Kalevalasta itse, Snellman syntyi Tukholmassa ja kasvoi Pohjanmaalla, ja Topelius oli Helsingin yliopiston rehtori. Eikä ensimmäinen suomenkielinen romaani ollut Alexis "Aleksis Kivi" Stenvallin Seitsemän veljestä, vaan Karl Jacob Gummeruksen Ylhäiset ja alhaiset.
Vielä ei ole päästy edes 1900-luvulle, eikä raapaistu kuin pintaa. 1900-luku vaatisi oman merkintänsä, jota ei tule. Se on jo politiikkaa se.
torstai 6. tammikuuta 2011
Pienet ikäluokat
Kaikki kynnelle kykenevät nykysuomalaiset tuntevat käsitteen 'suuret ikäluokat'. Käsitteellä tarkoitetaan sodan jälkeen, angloamerikkalaisittain 'baby boomin' aikana, eri tulkintojen mukaan noin vuosina 1945–50 tai 1945–54 syntyneitä. Heitä oli paljon. 1960-luvun sukupolvikapinaakin on selitetty siitä kummunneella tietoisuudella, kuinka suuria nämä ikäluokat olivat heitä edeltäviin verrattuna. Toki nykytutkimus ymmärtää, että huomattava osa suurista ikäluokista ei oikeasti kapinoinut lainkaan.
Pienet ikäluokat syntyivät 1970-luvun alkuvuosina. Kaikkein pienin ikäluokka oli Suomessa 1973. Sitä alemmaksi syntyvyys tippui vasta 2000-luvun alussa, ja viime vuosien lukemat ovat taas olleet hieman korkeampia. Vuonna 1974 syntynyt ikäluokka oli pienempi kuin yksikään vuosina 1975–85 ja uudelleen 1988–95. Vuosina 1976, 1983 ja 1992 putkahti Suomenmaahan yli 10 000 vauvelia enemmän vuotta kohden kuin 70-luvun niukimpana aikana.
Minä olen suurten ikäluokkien lapsi ja itse pieniä ikäluokkia. Hämmentävä yhtälö sinänsä. Omaan ikäryhmääni tuntuu kirjoitetun koodi, joka on luonnollisesti vastakkainen 1940-luvun lopulla syntyneille: "Me emme pysty muuttamaan mitään." Itse en pysty siihen samastumaan varpaankynnellänikään. Lieneekö suurten ikäluokkien vaikutusta vai optimismia, antipessimismiä tai realismia, mutta minulle on aina ollut luonnollinen ajatus yrittää muuttaa maailmaa, kun kerran siihen pystyn. Siis yrittämään.
Aika moni keittiösosiologi tai -kulttuurintutkija osaa mielestään vastata kysymykseen 'mikä määrittää suuria ikäluokkia'. Mutta mikä määrittäisi pieniä ikäluokkia? Pikainen Google-vilkaisukin tarjoaa vain sitä dilemmaa, että pienet ikäluokat joutuvat elättämään suuret näiden tullessa vanhoiksi. Yksi kiukkuinen keskustelukommentti puhuu "meistä pienistä ikäluokista, jotka keskitymme sättimään toisiamme". Hajakommentteja sinkoilee aiheille "pienet ikäluokat elävät nopeassa taloudessa, suuret ikäluokat hitaassa taloudessa" sekä "pienet ikäluokat haaveilevat kokonaisesta elämästä... ei 110 lasissa aktiivivuodet ja elämää sitten joskus". Viimeisestä tunnistan jopa itseni.
Ehkä pienet ikäluokat määrittyvät parhaiten, kun sanotaan "Dingo, 90-luvun lama, EU, tietokoneiden läpimurto, vapaa-aika työn arvoiseksi".
Pienet ikäluokat syntyivät 1970-luvun alkuvuosina. Kaikkein pienin ikäluokka oli Suomessa 1973. Sitä alemmaksi syntyvyys tippui vasta 2000-luvun alussa, ja viime vuosien lukemat ovat taas olleet hieman korkeampia. Vuonna 1974 syntynyt ikäluokka oli pienempi kuin yksikään vuosina 1975–85 ja uudelleen 1988–95. Vuosina 1976, 1983 ja 1992 putkahti Suomenmaahan yli 10 000 vauvelia enemmän vuotta kohden kuin 70-luvun niukimpana aikana.
Minä olen suurten ikäluokkien lapsi ja itse pieniä ikäluokkia. Hämmentävä yhtälö sinänsä. Omaan ikäryhmääni tuntuu kirjoitetun koodi, joka on luonnollisesti vastakkainen 1940-luvun lopulla syntyneille: "Me emme pysty muuttamaan mitään." Itse en pysty siihen samastumaan varpaankynnellänikään. Lieneekö suurten ikäluokkien vaikutusta vai optimismia, antipessimismiä tai realismia, mutta minulle on aina ollut luonnollinen ajatus yrittää muuttaa maailmaa, kun kerran siihen pystyn. Siis yrittämään.
Aika moni keittiösosiologi tai -kulttuurintutkija osaa mielestään vastata kysymykseen 'mikä määrittää suuria ikäluokkia'. Mutta mikä määrittäisi pieniä ikäluokkia? Pikainen Google-vilkaisukin tarjoaa vain sitä dilemmaa, että pienet ikäluokat joutuvat elättämään suuret näiden tullessa vanhoiksi. Yksi kiukkuinen keskustelukommentti puhuu "meistä pienistä ikäluokista, jotka keskitymme sättimään toisiamme". Hajakommentteja sinkoilee aiheille "pienet ikäluokat elävät nopeassa taloudessa, suuret ikäluokat hitaassa taloudessa" sekä "pienet ikäluokat haaveilevat kokonaisesta elämästä... ei 110 lasissa aktiivivuodet ja elämää sitten joskus". Viimeisestä tunnistan jopa itseni.
Ehkä pienet ikäluokat määrittyvät parhaiten, kun sanotaan "Dingo, 90-luvun lama, EU, tietokoneiden läpimurto, vapaa-aika työn arvoiseksi".
lauantai 1. tammikuuta 2011
Vinkku
En ole koskaan ollut oikea viininystävä. Teini-iän myöhäisvaiheessa piti tietysti tutustella läpi halpisvalkkarikulttuurin klassikot: Liebfraumilch, Feteasca, Magyar Feher Bor ja Soave (yök). Seuraavien puolentoista vuosikymmenen aikana en maistellut valkkaria kuin muutamaan otteeseen, enkä pitänyt. Punkku on alusta alkaen ollut vielä vieraampaa.
Eräänä kesänä ajauduin tamperelaiselle terassille, josta ostin kokeeksi jotain harvinaista (kuulemma Alkostakin puuttuvaa) viiniä, jota minulle erikseen kehuttiin. Se oli suorastaan hyvää. Seuraavana syksynä marssin Alkoon, nykäisin kuvaannollisesti hihasta työntekijää ja utelin, osaisiko hän neuvoa minulle viinin. "Puolimakea, pehmeähappoinen valkoviini, ei liian kallis", osasin opastaa. Työntekijä osoitti bordeauxlaista valkkaria nimeltä Coulée d'Or. Viini joutui tulikokeeseen illanistujaisissa, joihin oli hankittu juustoja ja ranskalainen taide-elokuva. Totesin ihmeissäni, että niin hyvää viiniä en ollut juonut ikinä.
Kun myöhemmin asioin samassa Alkossa, kehuin viinivinkkiä, mihin toinen työntekijä kommentoi että "kai se aika suosittu on – se on ollut 30 vuotta valikoimissa". Kerran olin toisessa viinakaupassa, kun eräs nainen etsiskeli valkkaria, jota hänen tyttärensä oli pyytänyt ostamaan. "Siinä on sellainen linnan kuva etiketissä", nainen selitti. Tiesin heti osoittaa Coulée d'Oria. Olen varma, että viini oli oikea ja mieluisa. Minulle se on ollut sitä jokaisella niistä noin viidestätoista kerrasta, kun olen pullollisen tyhjentänyt.
Joulun alla ilmestyi upouusi Viinistä viiniin -kirja, jonka pari niin sanottua asiantuntijaa on koonnut (Juha Berglund ja Antti Rinta-Huumo, näemmä). Kirjakaupassa piti tietysti vilkaista, mitä VV sanoo Coulée d'Orista. Tuomio on murskaava. "Vaimea"... "lähes homeinen jälkimaku", ruokasuositus: "Ei suositella." Hinta–laatu-suhde on näköjään miinuksella (huom. hinta 8,30 €/plo).
Jumankekka.
Eräänä kesänä ajauduin tamperelaiselle terassille, josta ostin kokeeksi jotain harvinaista (kuulemma Alkostakin puuttuvaa) viiniä, jota minulle erikseen kehuttiin. Se oli suorastaan hyvää. Seuraavana syksynä marssin Alkoon, nykäisin kuvaannollisesti hihasta työntekijää ja utelin, osaisiko hän neuvoa minulle viinin. "Puolimakea, pehmeähappoinen valkoviini, ei liian kallis", osasin opastaa. Työntekijä osoitti bordeauxlaista valkkaria nimeltä Coulée d'Or. Viini joutui tulikokeeseen illanistujaisissa, joihin oli hankittu juustoja ja ranskalainen taide-elokuva. Totesin ihmeissäni, että niin hyvää viiniä en ollut juonut ikinä.
Kun myöhemmin asioin samassa Alkossa, kehuin viinivinkkiä, mihin toinen työntekijä kommentoi että "kai se aika suosittu on – se on ollut 30 vuotta valikoimissa". Kerran olin toisessa viinakaupassa, kun eräs nainen etsiskeli valkkaria, jota hänen tyttärensä oli pyytänyt ostamaan. "Siinä on sellainen linnan kuva etiketissä", nainen selitti. Tiesin heti osoittaa Coulée d'Oria. Olen varma, että viini oli oikea ja mieluisa. Minulle se on ollut sitä jokaisella niistä noin viidestätoista kerrasta, kun olen pullollisen tyhjentänyt.
Joulun alla ilmestyi upouusi Viinistä viiniin -kirja, jonka pari niin sanottua asiantuntijaa on koonnut (Juha Berglund ja Antti Rinta-Huumo, näemmä). Kirjakaupassa piti tietysti vilkaista, mitä VV sanoo Coulée d'Orista. Tuomio on murskaava. "Vaimea"... "lähes homeinen jälkimaku", ruokasuositus: "Ei suositella." Hinta–laatu-suhde on näköjään miinuksella (huom. hinta 8,30 €/plo).
Jumankekka.
perjantai 24. joulukuuta 2010
Joulua
Sanomalehti Kalevan, jota näin joulukyläilyn yhteydessä saan tilaisuuden lukea, yleisönosastossa joku Niilo Karjalainen (nimestä päätellen nuori ja edistyksellinen) ehdotti oman kirkon perustamista niille, jotka eivät pitäydy Jumalan sanassa. Sellaisia ovat kuulemma homoliittojen hyväksyjät. Mieli hellä on kristityllä, kun joulu on, kun joulu on.
Eipä silti, tiettävästi jo ensimmäisen vuosisadan alkukirkko jakaantui kahteen leiriin – "sanoman" ja "sukuperän" kannattajiin, kuten Michael Baigent muotoilee. Ensin mainittua ryhmää johti Pietari, jälkimmäistä Jaakob, joka ilmeisesti oli Jeesuksen (alias Joosua Joosefinpojan) biologinen veli. "Sanomasta" erkani lähinnä Aleksandriassa kukoistanut gnostilainen haara, jonka Rooman keisari Konstantinuksen koolle kutsuma Nikean kirkolliskokous kanonisoi 300-luvulla harhaopiksi. Lännen ja idän kirkot irtautuivat toisistaan virallisesti 1000-luvulla, käytännössä jo aiemmin. 1500-luvulla tuli uskonpuhdistus Luthereineen ja Calvineineen. 1800-luvulla syntyi valtava joukko uusia kirkkokuntia ja herätysliikkeitä.
Olisiko nyt vuorossa "Jumalan rakkauden" ja "Jumalan ankaruuden" oppien ero? Ymmärrettävää, mutta aika pinnallista. Kannatettavampi idea olisi nykykirkon, tai edes jonkin herätysliikkeen, irtiotto "konstantinolaisesta" kristillisyydestä. Sopimuksella Rooman valtiovallan kanssa kristillisyys teki liiton yhteiskunnallisen konservatiivisuuden kanssa. Ehkä ei-konstantinolainen kirkko hyväksyisi, paitsi homot, myös gnostilaiset ideat, jotka ovat itseäni lähempänä kuin nykyinen ev.-lut.-oppi.
Erosin kirkosta jo kymmenkunta vuotta sitten. Joulua vietän, kun en osaa olla viettämättäkään. Lapsuuden kokemukset joulun ainutlaatuisesta tunnelmasta ovat yhä läheisiä. Viime yönä ennen nukkumaanmenoa kuuntelin netistä kaksi minulle rakkainta joululaulua, vai täytyisikö sanoa "joulubiisiä". Ne ovat John Lennonin Happy Xmas (War Is Over) sekä Katri Helenan Joulumaa, jonka miellän edellisen suomalaiseksi vastineeksi. Niissä on se joulun sanoma, jonka kaikkein parhaiten ymmärrän.
Rauhallista ja tunnelmallista joulua, maailma.
Eipä silti, tiettävästi jo ensimmäisen vuosisadan alkukirkko jakaantui kahteen leiriin – "sanoman" ja "sukuperän" kannattajiin, kuten Michael Baigent muotoilee. Ensin mainittua ryhmää johti Pietari, jälkimmäistä Jaakob, joka ilmeisesti oli Jeesuksen (alias Joosua Joosefinpojan) biologinen veli. "Sanomasta" erkani lähinnä Aleksandriassa kukoistanut gnostilainen haara, jonka Rooman keisari Konstantinuksen koolle kutsuma Nikean kirkolliskokous kanonisoi 300-luvulla harhaopiksi. Lännen ja idän kirkot irtautuivat toisistaan virallisesti 1000-luvulla, käytännössä jo aiemmin. 1500-luvulla tuli uskonpuhdistus Luthereineen ja Calvineineen. 1800-luvulla syntyi valtava joukko uusia kirkkokuntia ja herätysliikkeitä.
Olisiko nyt vuorossa "Jumalan rakkauden" ja "Jumalan ankaruuden" oppien ero? Ymmärrettävää, mutta aika pinnallista. Kannatettavampi idea olisi nykykirkon, tai edes jonkin herätysliikkeen, irtiotto "konstantinolaisesta" kristillisyydestä. Sopimuksella Rooman valtiovallan kanssa kristillisyys teki liiton yhteiskunnallisen konservatiivisuuden kanssa. Ehkä ei-konstantinolainen kirkko hyväksyisi, paitsi homot, myös gnostilaiset ideat, jotka ovat itseäni lähempänä kuin nykyinen ev.-lut.-oppi.
Erosin kirkosta jo kymmenkunta vuotta sitten. Joulua vietän, kun en osaa olla viettämättäkään. Lapsuuden kokemukset joulun ainutlaatuisesta tunnelmasta ovat yhä läheisiä. Viime yönä ennen nukkumaanmenoa kuuntelin netistä kaksi minulle rakkainta joululaulua, vai täytyisikö sanoa "joulubiisiä". Ne ovat John Lennonin Happy Xmas (War Is Over) sekä Katri Helenan Joulumaa, jonka miellän edellisen suomalaiseksi vastineeksi. Niissä on se joulun sanoma, jonka kaikkein parhaiten ymmärrän.
Rauhallista ja tunnelmallista joulua, maailma.
sunnuntai 19. joulukuuta 2010
Syksyn sävel
Vuodesta 1968 aina vuoteen 2001 (mielenkiintoinen aikajana!) Mainos-TV järjesti vuosittain Syksyn sävel -nimisen laulukilpailun. Siltä nappasi nimensä myös muuan Leskinen-nimisen laulaja-lauluntekijän esitys (ei päinvastoin, kuten moni nykyelävä ehkä luulee). Laulukilpailu oli suomalaisessa populaarikansankulttuurisessa vuodenkierrossa ihan yhtä oleellinen merkkipaalu kuin lopputalven Euroviisu-karsinta. Kansainvälinen loppukilpailu puuttui, mutta Syksyn sävelen voitto olikin pysyvä kunnia. Sen arvoa ei vienyt pois möhliminen finaalissa ulkomailla á la Nolla-Kojo. Toki jo 1980-luvulla "uuden aallon" elitisteille ei mikään ollut niin suurta sielun myymistä kuin osallistuminen Syksyn säveleen – paitsi Euroviisuihin meno.
Kuuntelin muuan hetki sitten kahden cd-levyn kokoelman Syksyn sävel -voittajia. Kahta ensimmäistä lukuun ottamatta kaikki ovat tuttuja vuoteen 1993 asti. Seuraavana vuonna kilpailun voitti ex-tangokuningatar Eija Kantola, mikä oli selkeä yleisöpohjan muuttumisen signaali. Muistan korahdelleeni kauhusta 1997, kun kuulin että Syksyn sävelen oli voittanut Eino Görn, anteeksi Eino Evergrön. Siinä vaiheessa entinen koko kansan huvi oli lopullisesti menetetty, ihan kuten yhtenäiskulttuurikin.
Syksyn sävel -klassikoiksi ovat päätyneet mm. St. Pauli ja Reeperbahn, Poing poing poing, Daa-da daa-da, Metsämökin tonttu, Evakkoreki, Vicky Lee, Ei oo, ei tuu, Minttu sekä Ville ja Surun pyyhit silmistäni. Minusta nuo ovat vähän liiankin klassikoita. Vain muutamaa niistä jaksaa enää nykypäivänä kuunnella – jos on ikinä jaksanutkaan. Kokoelma muistuttaa myös sellaisista kappaleista, jotka kuulostavat nyt elettävän aikakauden valtavirtaan nähden yllättävän siedettäviltä: Kultaa tai kunniaa, Rakkaus on hellyyttä, Ollaan hiljaa vain, Minna ja Pieni ystäväin. Jopa Jäit sateen taa, jota pidin vuonna 1991 ihan Å-luokan esityksenä, on nyt yllättävän siedettävä. (Jos et tunne tai muista esittäjiä, suosittelen tekemään nettihaun.)
Mutta Syksyn sävelessä kuultiin myös paljon lauluja, joista tällainen kokoelma ei muistuta ja jotka silti ovat syöpyneet tajuntaan. Kuka oli Tohtori Tornado, joka esitti vuonna -79 jenkkipoliitikko Cyrus Vancen inspiroiman huumorirockin Sairas Vääns? Miksei kahdella hienolla instrumentaalilla 80-luvulla pärjänneestä Kari Vahtialasta tullut ns. mitään, vai tuliko? Entäs sitten Syksyn sävel -satoa -ohjelmassa esitellyt finaalista karsiutuneet, esmes Saunaan, saunaan suomalaiset, Salakuljettajan charleston tai Rompoolia? On hämmentävää, miten näin huomattavaa kollektiivisen muistin lokeroa kohdellaan nykyään kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Mutta sepä ei Maikkaria taloudellisessa mielessä kiinnosta, eikä ole edes gay-uskottavaa kuten Neuroviisut. Ei minusta mitään Syksyn sävel -fania tai -friikkiä voisi tulla, mutta kai sellaisiakin jossain luuraa. Tai sitten ei.
Kuuntelin muuan hetki sitten kahden cd-levyn kokoelman Syksyn sävel -voittajia. Kahta ensimmäistä lukuun ottamatta kaikki ovat tuttuja vuoteen 1993 asti. Seuraavana vuonna kilpailun voitti ex-tangokuningatar Eija Kantola, mikä oli selkeä yleisöpohjan muuttumisen signaali. Muistan korahdelleeni kauhusta 1997, kun kuulin että Syksyn sävelen oli voittanut Eino Görn, anteeksi Eino Evergrön. Siinä vaiheessa entinen koko kansan huvi oli lopullisesti menetetty, ihan kuten yhtenäiskulttuurikin.
Syksyn sävel -klassikoiksi ovat päätyneet mm. St. Pauli ja Reeperbahn, Poing poing poing, Daa-da daa-da, Metsämökin tonttu, Evakkoreki, Vicky Lee, Ei oo, ei tuu, Minttu sekä Ville ja Surun pyyhit silmistäni. Minusta nuo ovat vähän liiankin klassikoita. Vain muutamaa niistä jaksaa enää nykypäivänä kuunnella – jos on ikinä jaksanutkaan. Kokoelma muistuttaa myös sellaisista kappaleista, jotka kuulostavat nyt elettävän aikakauden valtavirtaan nähden yllättävän siedettäviltä: Kultaa tai kunniaa, Rakkaus on hellyyttä, Ollaan hiljaa vain, Minna ja Pieni ystäväin. Jopa Jäit sateen taa, jota pidin vuonna 1991 ihan Å-luokan esityksenä, on nyt yllättävän siedettävä. (Jos et tunne tai muista esittäjiä, suosittelen tekemään nettihaun.)
Mutta Syksyn sävelessä kuultiin myös paljon lauluja, joista tällainen kokoelma ei muistuta ja jotka silti ovat syöpyneet tajuntaan. Kuka oli Tohtori Tornado, joka esitti vuonna -79 jenkkipoliitikko Cyrus Vancen inspiroiman huumorirockin Sairas Vääns? Miksei kahdella hienolla instrumentaalilla 80-luvulla pärjänneestä Kari Vahtialasta tullut ns. mitään, vai tuliko? Entäs sitten Syksyn sävel -satoa -ohjelmassa esitellyt finaalista karsiutuneet, esmes Saunaan, saunaan suomalaiset, Salakuljettajan charleston tai Rompoolia? On hämmentävää, miten näin huomattavaa kollektiivisen muistin lokeroa kohdellaan nykyään kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Mutta sepä ei Maikkaria taloudellisessa mielessä kiinnosta, eikä ole edes gay-uskottavaa kuten Neuroviisut. Ei minusta mitään Syksyn sävel -fania tai -friikkiä voisi tulla, mutta kai sellaisiakin jossain luuraa. Tai sitten ei.
keskiviikko 15. joulukuuta 2010
Palkinto
Minut kutsuttiin paikan päälle tilaisuuteen. Koska se oli Hervannassa, joka on aika lähellä, kävelin sinne huolimatta –17 asteen pakkasesta. Perillä kirjastossa vielä tiirailin kirjahyllyjä, kun huomasin, että istumapaikat olivat jo puoliksi täynnä. Aikaa tilaisuuden alkuun oli vielä kymmenen minuuttia. Minäkin menin sitten varaamaan istuimeni. Loppujen lopuksi tilaisuus alkoi kymmenen minuuttia myöhässä.
Kun tilaisuus oli ohi, kädessäni oli punainen ruusu ja kirjekuoressa sadan euron palkintosekki. Suurempiakin palkintosummia jaettiin. Käsikirjastossa oli tarjolla teetä ja kahvia sekä kakkua, jota en laktoosi-intolerantikkona tietenkään syönyt. Ruusulle löytyi onneksi paketointipaperia ja se pysyi hengissä paluumatkan, jonka tein bussilla siltä osin kuin oli mahdollista. Seuraavana päivänä kävin keskustan Sampo-pankissa vaihtamassa sekin käteiseksi.
Raadin mielestä olin ilmeisesti kirjoittanut hyvän novellin – en mitään huippuhyvää, sellainen tuo gonzohuumoripläjäys ei ole minustakaan, mutta ihan perushyvän. Ja kuitenkin satunnaisten raatilaisten kanssa jutellessa tuntui, etteivät he olleet tajunneet koko juttua. Ehkä se oli heille kevyt action-hupailu. Kenties peräti absurdia parodiaa. Kukaan ei vihjannut sanallakaan piilevästä yhteiskunnallisesta kannanotosta. No, se olisikin ollut bonusta. Mutta olisivat edes maininneet siitä, miten leikittelen lukijan ennakointien kustannuksella tai muuntelen sanoja ja merkityksiä yhä kauemmaksi alkuperäismuodoistaan tarinan edetessä. Nyt minulle jäi se vaikutelma, että olin ihan hyvä, vaikkei minua edes ymmärretty. Kuinka hyvänä ihmiset minua pitäisivät, jos he tajuaisivat minut? Ja ennen kaikkea: ovatko muutkin palkinnonsaajat niin keskinkertaisia?
Mietityttää myös, luetaanko kirjoituskilpailun tekstit (ja ministeritason poliitikoille toimitetut kirjeet ja adressit, sivumennen sanoen) samalla lailla kuin valtaosa muistakin asioista nyky-yhteiskunnassa tehdään: liiallisella kiireellä, syventymättä ja hutaisten.
Kun tilaisuus oli ohi, kädessäni oli punainen ruusu ja kirjekuoressa sadan euron palkintosekki. Suurempiakin palkintosummia jaettiin. Käsikirjastossa oli tarjolla teetä ja kahvia sekä kakkua, jota en laktoosi-intolerantikkona tietenkään syönyt. Ruusulle löytyi onneksi paketointipaperia ja se pysyi hengissä paluumatkan, jonka tein bussilla siltä osin kuin oli mahdollista. Seuraavana päivänä kävin keskustan Sampo-pankissa vaihtamassa sekin käteiseksi.
Raadin mielestä olin ilmeisesti kirjoittanut hyvän novellin – en mitään huippuhyvää, sellainen tuo gonzohuumoripläjäys ei ole minustakaan, mutta ihan perushyvän. Ja kuitenkin satunnaisten raatilaisten kanssa jutellessa tuntui, etteivät he olleet tajunneet koko juttua. Ehkä se oli heille kevyt action-hupailu. Kenties peräti absurdia parodiaa. Kukaan ei vihjannut sanallakaan piilevästä yhteiskunnallisesta kannanotosta. No, se olisikin ollut bonusta. Mutta olisivat edes maininneet siitä, miten leikittelen lukijan ennakointien kustannuksella tai muuntelen sanoja ja merkityksiä yhä kauemmaksi alkuperäismuodoistaan tarinan edetessä. Nyt minulle jäi se vaikutelma, että olin ihan hyvä, vaikkei minua edes ymmärretty. Kuinka hyvänä ihmiset minua pitäisivät, jos he tajuaisivat minut? Ja ennen kaikkea: ovatko muutkin palkinnonsaajat niin keskinkertaisia?
Mietityttää myös, luetaanko kirjoituskilpailun tekstit (ja ministeritason poliitikoille toimitetut kirjeet ja adressit, sivumennen sanoen) samalla lailla kuin valtaosa muistakin asioista nyky-yhteiskunnassa tehdään: liiallisella kiireellä, syventymättä ja hutaisten.
lauantai 11. joulukuuta 2010
3D: ViewMaster
En ole nähnyt yhtään niin sanottua "3D"-elokuvaa. YouTube-sivustolta löytyy pätkiä sellaisista, mutta eiväthän ne totuutta kerro, oletettavasti ellei tietokoneessa ole erityistä 3D-näyttöä. Tämän kirjoitelman tarkoitus ei kuitenkaan ole käsitellä niin kutsuttujen "3D"-elokuvien visuaalista laatua.
Minua ihmetyttää tuon 3D-ilmauksen typeryys, mistä johtuen käytän lainausmerkkejä sekä ilmauksia "niin sanottu" ja "niin kutsuttu". "3D" on lyhenne englanninkielisestä ilmauksesta "three-dimensional", joka suomeksi kuuluu "kolmiulotteinen". Nämä "ulottuvuudet" viittaavat pysty- ja vaakasuuntaan sekä syvyyssuuntaan, joka tuolla "3D"-ilmauksella varustetuissa elokuvissa on uutuus. Ulottuvuuksia kuitenkin on löydetty paljon enemmän kuin kolme, ja ensimmäisenä listassa on niistä meille nykyihmisille ymmärrettävin eli aika. Mistä lähtien elokuvista on puuttunut aikaulottuvuus?
Kolmiulotteisesta "pysäytetystä" kuvasta puhuminen on ymmärrettävää, sillä pysäytyskuvassa tai valokuvassa ei ole aikaulottuvuutta. Perinteisessä valokuvassa ulottuvuuksia on kaksi, pysty- ja vaakasuuntainen. Kun siihen ilmestyy syvyysulottuvuus, kyseessä on 3D. Tällaisia kuvia voi katsoa iki-ihanalla ViewMasterilla. Perinteisessä elokuvassa puolestaan ulottuvuuksia on jo valmiiksi kolme, sillä pysty- ja vaakaulottuvuuden lisäksi on mukana aikaulottuvuus. Elokuva vain on eri lailla kolmiulotteinen kuin ViewMaster-kuvat. Sen hyödyntämät ulottuvuudet eivät olekaan järjestysluvuilla ilmaisten 1–3, vaan 1, 2 ja 4.
Nyt on sitten elokuvaan alettu lisätä kolmas ulottuvuus eli syvyys. Sen myötä elokuva on täysin yksiselitteisesti ja päivänselvästi neliulotteinen. Englanniksi se kuuluu "four-dimensional", lyhenne 4D. Joka ikinen 3D:nä markkinoitu elokuva onkin siis oikeasti 4D, mutta tyhmät ihmiset eivät tiedä sitä! Ajatelkaa nyt, miten paljon upeampaa olisi mennä katsomaan neli- kuin kolmiulotteista leffaa. Minusta ainakin.
Mistä johtuu, että niin sanottuja "3D"-elokuvia ei vieläkään kutsuta 4D:ksi? Johtuuko se oikeasti siitä, etteivät markkinamiehet ymmärrä aikaulottuvuutta ollenkaan? Se kyllä täsmäisi yhteen markkinoiden logiikan kanssa. Vai onko syy se, etteivät markkinoijat usko yleisön ymmärtävän neljännen ulottuvuuden olemusta? Ei ihme, ettei kansa viisastu, kun heitä kohdellaan vuosi vuodelta tyhmempinä. Hurjin salaliittoteoria (joita tunnetusti rakastan) voisi olla, että neljä ulottuvuutta käsittävät ihmiset ovat uhka systeemille tai läntiselle sivilisaatiolle tai jotain sinnepäin. Niinpä täytyy jästipäisesti valehdella, että upea neliulotteisuus onkin muka pelkkää tavanomaista kolmiulotteisuutta.
Ehkä minulla on vaarallinen vallankumouksen ja valaistumisen väline kotona. ViewMasterin kiekkoja minulla on vain muutama, mutta itse laite – joululahja muistaakseni vuodelta 1980 – toimii edelleen.
Minua ihmetyttää tuon 3D-ilmauksen typeryys, mistä johtuen käytän lainausmerkkejä sekä ilmauksia "niin sanottu" ja "niin kutsuttu". "3D" on lyhenne englanninkielisestä ilmauksesta "three-dimensional", joka suomeksi kuuluu "kolmiulotteinen". Nämä "ulottuvuudet" viittaavat pysty- ja vaakasuuntaan sekä syvyyssuuntaan, joka tuolla "3D"-ilmauksella varustetuissa elokuvissa on uutuus. Ulottuvuuksia kuitenkin on löydetty paljon enemmän kuin kolme, ja ensimmäisenä listassa on niistä meille nykyihmisille ymmärrettävin eli aika. Mistä lähtien elokuvista on puuttunut aikaulottuvuus?
Kolmiulotteisesta "pysäytetystä" kuvasta puhuminen on ymmärrettävää, sillä pysäytyskuvassa tai valokuvassa ei ole aikaulottuvuutta. Perinteisessä valokuvassa ulottuvuuksia on kaksi, pysty- ja vaakasuuntainen. Kun siihen ilmestyy syvyysulottuvuus, kyseessä on 3D. Tällaisia kuvia voi katsoa iki-ihanalla ViewMasterilla. Perinteisessä elokuvassa puolestaan ulottuvuuksia on jo valmiiksi kolme, sillä pysty- ja vaakaulottuvuuden lisäksi on mukana aikaulottuvuus. Elokuva vain on eri lailla kolmiulotteinen kuin ViewMaster-kuvat. Sen hyödyntämät ulottuvuudet eivät olekaan järjestysluvuilla ilmaisten 1–3, vaan 1, 2 ja 4.
Nyt on sitten elokuvaan alettu lisätä kolmas ulottuvuus eli syvyys. Sen myötä elokuva on täysin yksiselitteisesti ja päivänselvästi neliulotteinen. Englanniksi se kuuluu "four-dimensional", lyhenne 4D. Joka ikinen 3D:nä markkinoitu elokuva onkin siis oikeasti 4D, mutta tyhmät ihmiset eivät tiedä sitä! Ajatelkaa nyt, miten paljon upeampaa olisi mennä katsomaan neli- kuin kolmiulotteista leffaa. Minusta ainakin.
Mistä johtuu, että niin sanottuja "3D"-elokuvia ei vieläkään kutsuta 4D:ksi? Johtuuko se oikeasti siitä, etteivät markkinamiehet ymmärrä aikaulottuvuutta ollenkaan? Se kyllä täsmäisi yhteen markkinoiden logiikan kanssa. Vai onko syy se, etteivät markkinoijat usko yleisön ymmärtävän neljännen ulottuvuuden olemusta? Ei ihme, ettei kansa viisastu, kun heitä kohdellaan vuosi vuodelta tyhmempinä. Hurjin salaliittoteoria (joita tunnetusti rakastan) voisi olla, että neljä ulottuvuutta käsittävät ihmiset ovat uhka systeemille tai läntiselle sivilisaatiolle tai jotain sinnepäin. Niinpä täytyy jästipäisesti valehdella, että upea neliulotteisuus onkin muka pelkkää tavanomaista kolmiulotteisuutta.
Ehkä minulla on vaarallinen vallankumouksen ja valaistumisen väline kotona. ViewMasterin kiekkoja minulla on vain muutama, mutta itse laite – joululahja muistaakseni vuodelta 1980 – toimii edelleen.
maanantai 6. joulukuuta 2010
Itsari
En ole oikein koskaan osannut juhlia itsenäisyyspäivää. Lapsena, kun asuin pohjoisempana, muistan käydyn autolla Ruotsin puolella ns. rasvareissulla. Oli jotenkin kasvattavan epäisänmaallista suunnata maamme virallisena juhlapäivänä säännöllisesti ulkomaille. Jossain vaiheessa kiinnitimme huomiota, että partiolaisten soihtukulkue oli kaunis. Teininä olin itsekin partiossa ja osallistuin soihtukulkueeseen, mistä jäi päällimmäisenä mieleen, että monta kertaa oli jumalattoman kylmä. Luultavasti aloin myös jo kiusaantua suomenlipuista ja isänmaallisuuksista.
1990-luvulla oli lauhoja alkutalvia. Muistan säännöllisesti vitsailleeni, että itsenäisyyspäivä oli lyhentynyt pelkäksi "syyspäiväksi", kun "itsenäi" oli menetetty liityttäessä Euroopan unioniin. Sen jälkeen tuli vaihe, jolloin en pitänyt EU:ta yksiselitteisen huonona asiana, mutta sinivalkoinen Suomi-meininki tympäisi ja rajusti. Tykkäsin kiusata konservatiivista väkeä nimittämällä joulukuun kuudetta "itsaripäiväksi" tai "itsariksi". Ympärillä on puhuttu runsaanlaisesti myös "itsepäisyyspäivästä". Kai 6.12. on sen verran rakas lapsi, että sillä on monta nimeä ("Niilo, Niko, Niklas", sanoo nimipäiväalmanakka).
En vieläkään osaa juhlistaa tätä päivää. En katso "Linnan tuhlia", sillä asunnossani ei näy televisio. Kynttilöitä luultavasti poltan, mutta niin teen muinakin iltoina, eivätkä ne ole ikkunalla vaan sohvapöydällä ja sitä paitsi ne tuoksuvat. Jos kävisin "sankarihaudalla", se tarkoittaisi enintään Juice Leskisen hautaa Tampereen Kalevankankaan hautausmaalla. Lunta tuiskuttaa ja olo on hieman tukkoinen, joten ei tee mieli sinnekään. Ehkä sitten juhlin omaa henkilötasoista ja varsin suhteellista itsenäisyyttäni.
1990-luvulla oli lauhoja alkutalvia. Muistan säännöllisesti vitsailleeni, että itsenäisyyspäivä oli lyhentynyt pelkäksi "syyspäiväksi", kun "itsenäi" oli menetetty liityttäessä Euroopan unioniin. Sen jälkeen tuli vaihe, jolloin en pitänyt EU:ta yksiselitteisen huonona asiana, mutta sinivalkoinen Suomi-meininki tympäisi ja rajusti. Tykkäsin kiusata konservatiivista väkeä nimittämällä joulukuun kuudetta "itsaripäiväksi" tai "itsariksi". Ympärillä on puhuttu runsaanlaisesti myös "itsepäisyyspäivästä". Kai 6.12. on sen verran rakas lapsi, että sillä on monta nimeä ("Niilo, Niko, Niklas", sanoo nimipäiväalmanakka).
En vieläkään osaa juhlistaa tätä päivää. En katso "Linnan tuhlia", sillä asunnossani ei näy televisio. Kynttilöitä luultavasti poltan, mutta niin teen muinakin iltoina, eivätkä ne ole ikkunalla vaan sohvapöydällä ja sitä paitsi ne tuoksuvat. Jos kävisin "sankarihaudalla", se tarkoittaisi enintään Juice Leskisen hautaa Tampereen Kalevankankaan hautausmaalla. Lunta tuiskuttaa ja olo on hieman tukkoinen, joten ei tee mieli sinnekään. Ehkä sitten juhlin omaa henkilötasoista ja varsin suhteellista itsenäisyyttäni.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)