"Maassa rauha on sama kuin lunta", lauloi aikanaan Ultra Bra. Olen jostakin syystä alkanut yhtyä tuohon ajatukseen. Tänä päivänä, kun katselin maiseman avartumista erään tamperelaisen mäennyppylän pohjoisrinteeltä, en voinut olla ajattelematta: tällainen on rauhan tyyssija, jossa on hyvä olla. Asetelma on siinä mielessä outo, että mittarinlukema oli pakkasella. Paratiisin idea mielletään yleensä ikuiseksi kesäksi, jossa viihtyy laji kuin laji.
Nykysuomalaisissa kaupungeissa on monella paha olla. Ja se näkyy. Kovalla talvipakkasella ei kuitenkaan edes Hervannan kaltaisessa kliseelähiössä liikkuessa törmää pahoinvointiin, vaan koko maiseman (myös ääni-sellaisen) on vallannut rauha. Toinen saman ilmiön aiheuttaja on lumi. Kun maass' on hanki ja puiden oksat notkuvat valkoisinaan, rauhaa häiritsevät tekijät katoavat johonkin viileän untuvan alle. Vaikutelma ei välttämättä ole pelkkä illuusio. Ainakin kaamosmasennuksesta kärsiville valkoinen tekee yksiselitteisesti hyvää, samoin hirmupakkaspäivän tyypillinen auringonpaiste.
Rauhaan ei sen sijaan tuudita lumiaura, joka eräänä yönä saapui puuhiin asuintaloni edustalle kolmen aikaan. Toisena aamuna se herätti kello kahdeksalta, vaikka muutoin olisi saanut nukkua pitkälle aamupäivään. Muuan tuttava kertoi, että hänen kadullaan lumiaura käy – silloin kun käy – säännöllisesti aamukuuden maissa. Entistä oulunseutulaista kyllä myös ihmetyttää, miten kehnossa kunnossa tiet ja kadut lumen jäljiltä kaikesta huolimatta ovat. Ehkä kyseessä on luonnollinen keino vähentää liikennettä. Mikäpä siinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti