Kansakunnat rakennetaan yleistysten ja mielikuvien varaan. Niin myös tämä maa, jossa elämme, Suomi nimeltään. Koulussa opetetaan siitä puolitotuuksia, media voimistaa samaa yksipiippuista kuvaa ja viime kädessä noita asioita toistelevat ihan tavalliset kadunmiehet ja -naiset.
Mitä me oikeasti tiedämme Suomesta ja sen historiasta? Emme mitään!
Mitä enemmän olen törmännyt uskottaviin viitteisiin Suomesta ennen 1400-lukua, sitä vähemmän ne muistuttavat sitä kuvaa, minkä kouluopetus ynnä muut ovat alun perin antaneet. Ei varmaankaan ollut ristiretkiä, ei Lallia. Piispa Henrik saattoi olla, muttei sellaisena kuin tarinat kertovat. Venäläisten (novgorodilaisten) lähteiden kuvaukset 1200-luvun jem- ja sum-väestöstä eivät muistuta tarinaa kansakunnasta, joka oli elänyt rauhassa metsissään ja tiluksillaan, kunnes Ruotsi alisti sen tehokkaasti valtaansa ja käännytti kristinuskoon.
Ruotsin valta ja katolinen kirkko kuitenkin ilmestyivät. Tosin valtaosa nykyisestä Suomesta oli 1500-luvun loppuun asti Venäjää, mutta mitäs pienistä. Katolisuuden mahtia on vähätelty vihjailemalla, että tavallinen kansa ei ymmärtänyt kirkon latinan- ja ruotsinkielisestä opista mitään. Miksi uskottava lähde silti väittää, että paavillisessa Roomassa oli suomenkielinen rippi-isä pyhiinvaeltajia varten? Miksi pyhän Henrikin kultin keskuksessa Nousiaisissa oli majatalo yksinomaan pyhiinvaeltajille? Se ei kuulosta suomalaiselta, ei edes Juha Ruusuvuoren romaanilta Kaniikki Lupus, mutta silti se oli Suomea. Tai "Suomea".
Martti Lutherin ajatusten pohjalta, Kustaa Vaasan aloitteesta, Mikael Agricolan toiminnan myötä toteutui ns. uskonpuhdistus ja Suomesta tuli se luterilainen maa, jollaisena me sen tunnemme. Tosin idässä ortodoksisuuden vaikutus on niin voimakas, että vielä 1930-luvulla siellä monin paikoin pitäydyttiin juliaanisessa kalenterissa, mutta mitäs taas pienistä. Tässä luterilaisessa maassa otettiin 1600-luvulla käyttöön suoraan Raamatusta periytynyt "Mooseksen laki" ja poikalapsille alettiin antaa nimiä kuten Abram, Eleasar, Jafet ja Nimrod. Noitavainot olivat tällöin paljon yleisempiä kuin katolisessa maailmassa. Koulussa ei jostain syystä tällaisia asioita opeteta, mutta etsivä löytää, joskaan minun aikanani koulu ei opettanut etsintääkään.
Sitten päästäänkin jo valistuksen, "hyödyn aikakauden" kautta 1800-luvulle ja Venäjään kuuluneeseen Suomen autonomiseen suuriruhtinaskuntaan. Meillä oli ruotsinkielinen, mutta supisuomalainen patriootti Runeberg. Oli uuttera, peräänantamaton kansanperinteen kerääjä Lönnrot. Oli Savon lehtimies ja mahtimies Snellman. Ja Sakarina pohjalla "satusetä", kirkasotsainen tarinankertoja Topelius. Olen joutunut oppimaan muualta kuin koulukirjoista, että Runebergin kirjallinen vaikutus oli suurempi Ruotsissa kuin Suomessa, Lönnrot sepitti tuntuvan osan Kalevalasta itse, Snellman syntyi Tukholmassa ja kasvoi Pohjanmaalla, ja Topelius oli Helsingin yliopiston rehtori. Eikä ensimmäinen suomenkielinen romaani ollut Alexis "Aleksis Kivi" Stenvallin Seitsemän veljestä, vaan Karl Jacob Gummeruksen Ylhäiset ja alhaiset.
Vielä ei ole päästy edes 1900-luvulle, eikä raapaistu kuin pintaa. 1900-luku vaatisi oman merkintänsä, jota ei tule. Se on jo politiikkaa se.
Näin meitä hallitaan, kun kirjoitetaan ja uusinnetaan kouluissa sellaista kuvaa historiasta, joka tuntuu mielekkäältä. Istuskelen suomalaisen kirjallisuuden tuntemuksen kurssilla, jossa käsitellään 1800-luvun loppua ja 1900-luvun alkua. Ainakaan yliopistossa ei pelätä sanoa, ettei se oikea Paavo Saarijärveltä tiennyt mitään siitä "suomalaisuudesta" jota ruotsinkieliset herrat Etelä-Suomessa rakentelivat. Että kuvitteellista huttua oli koko kaipuu uusromantiikan ajan "katajaisen kansan yhteiseen alkutilaan." Milloinkahan näitä uskallettaisiin kriittisesti käsitellä myös peruskoulussa ja lukioissa?
VastaaPoistaToisaalta väliin huvittaa, kuinka hirvittävän tiukassa meillä nationalismi istuu, vaikka koko kansallinen identiteetti on etupäässä keinotekoinen. :D
Hieman samoin. Asiat tuppaavat olemaan niin absurdilla tolalla, että sen sijaan että oikeasti jaksaisi taistella niiden oikeellisuuden puolesta, usein vain tuhahtelee hölmistyneenä: "Ei voi olla...!"
VastaaPoistaYliopistoissa on juuri nyt harvinaisen paljon väkeä, jota kutsuisin "edistykselliseksi". Aikoinaan akateemiselle uralle hakeutui paljon konservatiivisia isänmaanystäviä, sillä korkeakoulusivistyksellä ja nationalismilla oli siihen aikaan jonkinlainen suhde. Nykyään ne jarrut ovat aika lailla jääneet eläkkeelle, mutta valitettavasti yliopistoväen (ja nimenomaan humanistien, yhteiskuntatieteilijöiden ym.) ääntä ei vaivauduta kuuntelemaan.