Minut kutsuttiin paikan päälle tilaisuuteen. Koska se oli Hervannassa, joka on aika lähellä, kävelin sinne huolimatta –17 asteen pakkasesta. Perillä kirjastossa vielä tiirailin kirjahyllyjä, kun huomasin, että istumapaikat olivat jo puoliksi täynnä. Aikaa tilaisuuden alkuun oli vielä kymmenen minuuttia. Minäkin menin sitten varaamaan istuimeni. Loppujen lopuksi tilaisuus alkoi kymmenen minuuttia myöhässä.
Kun tilaisuus oli ohi, kädessäni oli punainen ruusu ja kirjekuoressa sadan euron palkintosekki. Suurempiakin palkintosummia jaettiin. Käsikirjastossa oli tarjolla teetä ja kahvia sekä kakkua, jota en laktoosi-intolerantikkona tietenkään syönyt. Ruusulle löytyi onneksi paketointipaperia ja se pysyi hengissä paluumatkan, jonka tein bussilla siltä osin kuin oli mahdollista. Seuraavana päivänä kävin keskustan Sampo-pankissa vaihtamassa sekin käteiseksi.
Raadin mielestä olin ilmeisesti kirjoittanut hyvän novellin – en mitään huippuhyvää, sellainen tuo gonzohuumoripläjäys ei ole minustakaan, mutta ihan perushyvän. Ja kuitenkin satunnaisten raatilaisten kanssa jutellessa tuntui, etteivät he olleet tajunneet koko juttua. Ehkä se oli heille kevyt action-hupailu. Kenties peräti absurdia parodiaa. Kukaan ei vihjannut sanallakaan piilevästä yhteiskunnallisesta kannanotosta. No, se olisikin ollut bonusta. Mutta olisivat edes maininneet siitä, miten leikittelen lukijan ennakointien kustannuksella tai muuntelen sanoja ja merkityksiä yhä kauemmaksi alkuperäismuodoistaan tarinan edetessä. Nyt minulle jäi se vaikutelma, että olin ihan hyvä, vaikkei minua edes ymmärretty. Kuinka hyvänä ihmiset minua pitäisivät, jos he tajuaisivat minut? Ja ennen kaikkea: ovatko muutkin palkinnonsaajat niin keskinkertaisia?
Mietityttää myös, luetaanko kirjoituskilpailun tekstit (ja ministeritason poliitikoille toimitetut kirjeet ja adressit, sivumennen sanoen) samalla lailla kuin valtaosa muistakin asioista nyky-yhteiskunnassa tehdään: liiallisella kiireellä, syventymättä ja hutaisten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti