En ole oikein koskaan osannut juhlia itsenäisyyspäivää. Lapsena, kun asuin pohjoisempana, muistan käydyn autolla Ruotsin puolella ns. rasvareissulla. Oli jotenkin kasvattavan epäisänmaallista suunnata maamme virallisena juhlapäivänä säännöllisesti ulkomaille. Jossain vaiheessa kiinnitimme huomiota, että partiolaisten soihtukulkue oli kaunis. Teininä olin itsekin partiossa ja osallistuin soihtukulkueeseen, mistä jäi päällimmäisenä mieleen, että monta kertaa oli jumalattoman kylmä. Luultavasti aloin myös jo kiusaantua suomenlipuista ja isänmaallisuuksista.
1990-luvulla oli lauhoja alkutalvia. Muistan säännöllisesti vitsailleeni, että itsenäisyyspäivä oli lyhentynyt pelkäksi "syyspäiväksi", kun "itsenäi" oli menetetty liityttäessä Euroopan unioniin. Sen jälkeen tuli vaihe, jolloin en pitänyt EU:ta yksiselitteisen huonona asiana, mutta sinivalkoinen Suomi-meininki tympäisi ja rajusti. Tykkäsin kiusata konservatiivista väkeä nimittämällä joulukuun kuudetta "itsaripäiväksi" tai "itsariksi". Ympärillä on puhuttu runsaanlaisesti myös "itsepäisyyspäivästä". Kai 6.12. on sen verran rakas lapsi, että sillä on monta nimeä ("Niilo, Niko, Niklas", sanoo nimipäiväalmanakka).
En vieläkään osaa juhlistaa tätä päivää. En katso "Linnan tuhlia", sillä asunnossani ei näy televisio. Kynttilöitä luultavasti poltan, mutta niin teen muinakin iltoina, eivätkä ne ole ikkunalla vaan sohvapöydällä ja sitä paitsi ne tuoksuvat. Jos kävisin "sankarihaudalla", se tarkoittaisi enintään Juice Leskisen hautaa Tampereen Kalevankankaan hautausmaalla. Lunta tuiskuttaa ja olo on hieman tukkoinen, joten ei tee mieli sinnekään. Ehkä sitten juhlin omaa henkilötasoista ja varsin suhteellista itsenäisyyttäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti