En tässä kirjoituksessa aio yhtyä siihen lauluun, että newyorkilainen, 1990-luvulla kuopattu Ramones-yhtye oli "yksi punkin isistä" ja "ylentärkeä suomalaiselle rockille". Punk itsessään ei merkitse minulle mitään. Tätä nykyä edes rockilla sinänsä ei ole minulle vastaavaa merkitystä, vaikka tyylilajin piirissä onkin paljon minulle mieleistä musiikkia. Epämääräisempi "uusi aalto" on jo kiinnostavampi käsite, sillä se viittaa käsitteenä johonkin kulttuurihistorialliseen vaiheeseen eikä ainoastaan musiikin (tai edes kulttuurin) genreen. "Uusia aaltoja" on tietysti ollut lukuisia – "ranskalaisen elokuvan uusi aalto", "new wave of British heavy metal" ja vaikkapa uutisten tämänviikkoinen "sikainfluenssan uusi aalto", muutaman esitelläkseni.
Suomalaisittain punkin ja "uuden aallon" kuohuntaan liitetään melko ilmiselvänä kantaaottavuus, joka näyttäytyy yhtäältä lauluntekstien iskulauseenomaisina hokemina ("rappiolla on hyvä olla!", "vaatteet on mun aatteet!"), toisaalta toisten laulujen perusteltuina linjauksina (Eppu Normaalin Suomi-ilmiö ja Puhtoinen lähiöni; Pelle Miljoonan lukuisat levytykset). Tällä on tietysti tekemistä suomalaisen kulttuurihistorian kanssa. Harvassa maassa 60-luvun protestilauluista, 70-luvun poliittisista lauluista ja vuosien 1978–82 kantaaottavista rocklauluista syntyy samankaltainen jatkumo kuin täällä meidän Härmässämme. Musiikin ohella samat laineet loiskivat kirjallisuudessa ja teatterissa. Aktivismin tasolla samaa ilmiötä heijasteli talonvaltaustoiminta, monen mielestä myös ympäristökonfliktit kuten tapaus Koijärvi.
Mutta Ramones ei ottanut kantaa. Se ei soveltunut yhtyeen asenteeseen ja imagoon. Kun Ramot myöhemmin 80-luvulla ilmensivät hieman aiempaa tiedostavampia otteita, ainakaan härmäläinen musiikkimedia ei pitänyt siitä lainkaan. Kappale Bonzo Goes to Bitburg kritisoi Reaganin käyntiä Saksassa Waffen SS -miesten hautausmaalla. "Tiedostavat New Yorkin kasvatit" eivät olleet niin tervetulleita kuin yhtyeen aiempi painos, joka "kulki lennokkiliimatuubi toisessa ja muovipussi toisessa taskussa". Minä en kyseistä asetelmaa ymmärrä, mutten usko, että minun on tarkoituskaan. Sellaiset mediakannanotot on suunnattu toiselle yleisölle.
Näin 2000-luvulla voi jälkiviisastella, että kantaa ottavalle musiikille oli tiedossa vaikeat ajat 80-luvun jälkeen. Tiedän jopa tapauksia, joissa äänilevyä tuoreeltaan pilkattiin kantaaottavuutensa takia, mutta jo parin vuoden päästä sen musiikkia ryhdyttiin kehumaan. Mutta lennokkiliimamusiikille on käynyt vähintään yhtä köpelösti. On kapinan, lainsuojattomuuden ja sopeutumattomuuden ilmaus mikä hyvänsä, se näyttäytyy liian friikkinä uusmodernille musiikki(bisnes)kulttuurille. Missä se Ramonesin alituiseen hoettu massiivinen vaikutus sitten on? Ehkä niiden päässä, jotka tunnistavat tyytyväisinä, kun Sheena Is a Punk Rocker, I Wanna Be Sedated, Do You Remember Rock 'n' Roll Radio tai Pet Sematary soi ääniaalloilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti