Ensimmäinen henkilökohtainen tapaamiseni sosiologi Antti Eskolan kanssa oli lyhyt. Hän oli tosin esitelmöinyt luentosalissa jo tunnin tai puolitoista, joten minä näin ja kuulin hänet, mutta hän tuskin minua. Kävin tauolla sanomassa Eskolalle muutaman lauseen, joissa mm. kerroin, että olen lukenut melkein kaikki hänen kirjansa ja Yhteisiä asioita on mielestäni niistä paras. "Voi, se on aika heikko", vastasi Eskola.
Kuuntelin toisenkin osan Antti Eskolan luennoista, jotka kuuluivat hänen jäähyväisluennoiksi nimitettyyn kiertueeseensa. Elettiin syksyä -96. Kirjoitin luentopaperille ideoita, joita professorin luennot minussa herättivät. Ennen muuta paperille tuli kritiikkiä Eskolan silloisia uusia ideoita – esim. "postmodernin käänteen" hyväksymistä – kohtaan. Kirjoitin tekstin kirjeen muotoon ja ojensin ehkä omaksikin yllätyksekseni paperit Eskolalle luentojen päätyttyä. Vielä yllättävämpää oli, että professori vastasi kirjeellä. Palaute oli ihan mielenkiintoinen, vaikka olenkin hukannut kirjeen jo aikoja sitten.
Kun tänä vuonna luin Eskolan kirjaa Mikä henki meitä kantaa, tupsahti fiilis, että tämähän on kuin lukisi vanhan tuttunsa kuulumisia pitkästä aikaa. Kun kävi selväksi, että emeritusprofessorin yhteystiedot on helppo löytää, uskaltauduin ottamaan yhteyttä ja ehdottamaan tapaamista. Asummehan samassa kaupungissakin. Yhteydenoton seurauksena turinoimme torstaina pari tuntia tammelalaisen kuppilan pöydässä. Ihan mielenkiintoista oli, taas. Mitenkään valloilleen Eskolan kielenkannat eivät päässeet, mistä johtuen täytin tyhjää tilaa puhumalla itse. Ehkä se johtui siitäkin, että haen alitajuisesti hyväksyntää omille ideantyngilleni hänenlaiseltaan puolilegendalta, kun en saa sitä vertaisiltani. Ojensin Eskolalle myös kolme liuskaa tekstiä blogistani Kansandemokratia Go-Go. Kenties hän lukee ne tai muutoin tekee niillä jotain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti