Wabbu

Äänestin juuri eräässä nettiäänestyksessä vappua vuoden parhaaksi juhlaksi. Muut olivat eri mieltä. Joulu ja juhannus olivat äänestystuloksissa omaa luokkaansa, vappu kukisti niukasti uudenvuoden. Aloin tässä mietiskellä, mikä siinä vapussa niin viehättää. Seuraavassa jonkinlaista asialistaa.

Kevään juhla. Tässä on se tärkein. Vappu symboloi koko sitä ihanaa vuodenaikaa, jolloin talvelle annetaan lähtöpassit. Lumi sulaa, ruoho alkaa vihertää, ensimmäisiä kukkia ilmestyy, puut alkavat työntää silmuja. Huhti-toukokuun vaihteessa prosessi on edennyt siihen vaiheeseen, että asiaa voi jo juhlia. Juomapitoinen piknik jossain puistossa on sikälikin pyhä riitti, ettei vastaavaa ole yli puoleen vuoteen voinut tehdä.

Vallankumousjuhla. Lapsuudessani oli isoja vappumarsseja, ja vappuun liittyi kokonaisuutena sellainen "vallanpitäjille uhittelun" leima. Kun isoja marsseja ei enää ollut tullessani täyteen ikään, otin järjestääkseni "vaihtoehtoiset" vapputapahtumat. Marssimme kadulla, pidimme puheita ja jaoimme lentolehtisiä. Meitä oli vähän, mutta meidän vähien keskuudessa fiilis oli vähän kuin silloin ennen.

Ylioppilaiden juhla. Kun yo-kotsa kerran tuli hommatuksi, niin pidetään sitä edes kerran vuodessa. Opiskeluaikoinani olin sinnikkäästi mukana kaikissa mahdollisissa vähänkään itseäni koskettaneissa opiskelijahappeningeissa, paitsi ravintolabileissä, jotka eivät vapun "kevään juhla" -ominaisuudesta johtuen kuulu asiaan. Fiilistä riitti joka tapauksessa. Ei voi mitään, mutta samastun siihen touhuun edelleen, vaikka valmistumisestani on jo yli vuosikymmen.

Lapsuudessani vappu oli myös lasten juhla, mistä on jäänyt hyviä viboja. Olen yhä niin lapsellinen.

Ja vielä viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä: vappu on KARNEVAALI! Juuri tänä päivänä (30.4.) sovinnaisuussäännöt lentävät yli laidan. Värejä! Kaaosta! Viinaa! Vappu on suomalaisten ikioma väärän kuninkaan päivä.

Mikä suomalaisia miehiä vaivaa?

Olen nyt viime kuukausina matkustellut kovasti Tampereen lähiliikenteen busseilla. Kolme kertaa kahden kuukauden sisällä on sattunut niin, että kuljettaja on jättänyt matkustajan pysäkille. Kerran se matkustaja olin minä. Kaksi kertaa on ollut kyse nuoresta naisesta, joka on tullut pysäkille viime hetkellä, muttei oikeasti myöhässä. Nämäkin tilanteet eroavat toisistaan, samoin se tapaus, jossa olin itse enemmän kuin todistaja.

Tapauksilla on kuitenkin yksi yhteinen nimittäjä (TKL:n lisäksi). Joka kerralla kuljettajana on ollut supisuomalaissyntyinen mies. Tampereella on paljon maahanmuuttajakuskeja ja myös naiskuskeja, ja heidän toimintansa bussin ratissa on ollut suorastaan moitteetonta. Puhun nyt muustakin kuin matkustajien kyydistä jättämisestä. Tyypillinen kaahari bussin ratissa on suomalainen mies, samoin tyypillinen hidastelija tai äkkinäisten liikkeiden tekijä. Talvella kiinnitin huomiota siihen, että mamut, ehkä vain pari vuotta Suomessa asuneet, hallitsivat liukkaat tai lumiset olosuhteet paremmin kuin syntyperäiset.

Viime viikolla keskustelimme erään tuttavan kanssa henkilöautoliikenteestä. Hänellä on itsellään pienikokoinen japanilainen auto, joka kuitenkin tarvittaessa kiihtyy ihan hyvin. Ainaista ihmetystä herättää hänessä se, kun Mersu-, Volvo- tai Audi-kuskit (viimemainitut ovat kuulemma pahimpia) änkeävät aina kiihdytyskaistoilta väkisin eteen tai ohittavat heti ensitilaisuuden tullen. He ovat kuin leikkikentällä isottelevia pikkupoikia. Kas, tuossa lipsahtikin jo noiden autoilijoiden vuorenvarma sukupuoli. Etnistä taustaa ei tarvinne edes mainita.

Tälle pohdinnalle antavat vauhtia muuan vaalitulos ja joukko muita irrallisia kokemuksia kadulla, kaupassa, netissä ja Tampereen Keskustorilla.

Mikä ihme suomalaisiin miehiin on mennyt? Eivät kai he lapsuudessani niin pahoja olleet. Oli yhtäältä fiksuja ja mukavia, toisaalta ongelmatyyppejä, jotka olivat yleensä juoppoja. Plus itsensä korottaneet juhlallisen etäiset tyypit. Nykyään on ongelmajuoppojen ja entistä harvempien juhlallis-etäisten miesten lisäksi kasapäin kauheita punaniskoja, pyrkyrimäisiä jälkijuppihirviöitä ja mukamas vaihtoehtokulttuurisia teeskentelijöitä gylddyyripartoineen. Minusta tuntuu, että heillä kaikilla on jokin yhteinen diagnoosi ja taudinkuva.

Käsitteiden ongelmallisuus

Olen luettavissa väljästi sukupuolivähemmistö-käsitteen piiriin. Minulla se tarkoittaa, etten biologisesta sukupuolestani huolimatta miellä itseäni sellaisten käsitteiden sisään kuin 'mieheys', 'miehisyys' tai 'maskuliinisuus'. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä käytetään usein kirjainyhdistelmähirviötä HLBT, joka tietysti tarkoittaa 'homo, lesbo, bi, trans'. Vielä pidempi muoto samasta (?) kuuluu HLBTIQ – kaksi viimeistä kirjainta ovat yhtä kuin 'inter' ja 'queer'. Jos en mahdu neljännen kirjaimen sisään, niin ainakin kuudennen.

Takavuosina kirjoittelin levyarvosteluja edesmenneeseen Z-lehteen. Otin sieltä lähtöpassit, mihin yhtenä syynä oli lehden harjoittama käsitteiden väärinkäyttö. Olen sitä sukupolvea, jolle 'homo' tarkoittaa yksiselitteisesti 'mies, joka tuntee seksuaalista vetoa toisiin miehiin'. Viime vuosikymmenen puolivälissä kuitenkin keksittiin, että 'homo' voisikin tarkoittaa kaikkia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä. Z-lehti oli näkemyksen tehokkain levittäjä. Käsitteet ovat sittemmin sen verran eläneet, että mm. nettipalvelu Qruiser ei enää tunne ilmausta 'lesbo' ja samansukupuolisten avioliitoista puhutaan yleisessä keskustelussa ytimekkäästi "homoavioliittoina".

Miksi käsitesekoilu sattui minuun niin kipeästi? Eikö terminologia ole vain terminologiaa, enkö joka tapauksessa tiedä mitä olen? No jaa. Kuuden vuoden takainen minä yritti vimmatusti luovia eräästä ristiriitapaikasta väljille vesille. Kysymys kuului: miten olla täysin oma itseni ja tehdä silti selväksi, etten ole sitä mitä valtaosa ihmisistä luulee minun olevan? Kun pohjolan perusjuntti tapaa selvästi koiraspuolisen henkilön, joka on poikkeuksellisen feminiini, hän ajattelee pikaisesti: tuossa on homo. Ei häntä sen edistyneempi selitys edes kiinnosta. Ihmiset ovat tyytyväisiä yksinkertaisuuksiin. Saatoin yrittää ilmaista, että feminiiniyteni ei liity seksuaaliseen suuntautumiseeni, mutta sitten tulikin "omasta piiristä" ääni, joka leimasi kaikki sen piirin jäsenet homoiksi sen enempää erittelemättä. Siinä oli paha pullikoida.

Tositilanne oli tuolloin, että olin harvinaisen yksinäinen ihminen. Olen sitä tänäänkin, vaikka välissä ollut pitkä seurustelu naisen kanssa tasapainotti kummasti seksuaalis-amorista tunne-elämää. Sitä ennen en tuntenut mitään takuita siitä, että nainen "huolisi" minunlaiseni väliinputoajan. Viime vuosina on höpisty kirjatolkulla läpiä päihin nuorista miehistä, jotka eivät "kelpaa" naisille. Siihen ryhmään en voisi kuvitellakaan samastuvani. Oman identiteetin epämiehisyyden kylkiäisenä on sekin tekijä, että parhaat ystäväni ovat jo kauan olleet pääosin naispuolisia. Pakkoryhmäidentiteetin ja käsiteleimaamisen paineiden keskellä tulee väistämättä mieleen kysymys: mitä tapahtui 1990-lukulaiselle ihanteelle täydellisestä vapaasta moninaisuudesta? Ja miksi?

Metsään asumaan!

Taas on se aika vuodesta, jolloin radikaali ja uutta etsivä mieli kyseenalaistaa "keskiluokkaisen", tai sellaista leikkivän, elämänmuodon kokonaan. Kun säät lämpenevät, kokemus luonnosta ja luonnontilasta muuttuu ystävälliseksi. Mieleen juolahtaa, että mitä ihmettä me teemme säännösten mukaan rakennetuilla kiviseinillä, keskuslämmityksellä ja joukolla sähkölaitteita? Eikö edes kesällä pärjättäisi ilman? Silloinhan voisimme muuttaa asumaan vaikka lähimetsään. Kevät on siinä mielessä ongelmatonta/ongelmallista (yliviivaa tarpeeton) aikaa pohtia tällaisia, ettei metsän kiusallisista kanssaeläjistä, selkokielellä sanoen ötököistä ole tietoakaan. Kesäkuun hyttyset ja varsinkin elo-syyskuun hirvikärpäset voisivat laittaa painottamaan asiat hiukan eri lailla.

Olen joskus kirjoittanut (en muistaakseni tässä blogissa) "sala-asumusten metsästä", jonka kohtasin eräänä keväänä retkilläni Oulun eteläpuolella. Yhden itse kyhätyn majan seinät ja katto olivat isolta osin telttakangasta tai pressua, mutta myös vuorivillaa oli käytetty. Sisällä "oven" (kangasrievun) takana oli pulloja ja muuta roskaa. Olikohan siellä jopa kamiina, vai tekeekö muistini tepposiaan? Näytti joka tapauksessa siltä, että paikassa oli todella asuttu. Lähistöltä löytyi myös huussia muistuttava tönö, jonka vieressä mustikkametsässä oli puutarhatuoli ja -pöytä aurinkovarjoineen. Höksän ovessa oli omistajan nimi. Kolmas löytöni oli kenties vähäpätöisempi: sohva keskellä metsää, sen päällä katokseksi viritettynä jokin puukuitulevy. Siellä oli varmaan istuttu kosteiden kavereiden kesken iltaa.

Nyt, kun Helsinki häätelee romanikerjäläisiä ja tekee kansan enemmistön mielestä ihan oikein, tulee väistämättä mieleen, että tulevaisuus voi olla sala-asumusten ja piileskelevien irtolaisten aikaa. Siinä on kurjuutta, mutta myös anarkiaa. Talvi Pohjolan pakkasissa ilman tukevaa asuntoa puistattaa ajatuksena, mutta kesäkausi on vähän eri juttu. Ketään ei saa pakottaa metsään asumaan, mutta jos jotkut tekisivät niin omasta tahdostaan, se hämmentäisi pakkomielteisen turvallisuushakuista keskiluokkaa aika mainiosti. Onhan ihmisten reaktioissa irtolaisuutta vastaan havaittavissa valtava häpeä siitä, että itse olemme näin etuoikeutettuja.

Vähän kevyemmin puhuen, minusta olisi upeaa, jos aina kevään tullen alkaisi lähimetsiin putkahdella telttoja. Suomessa on edelleen jokamiehenoikeudet (typerä sukupuolittunut termi, sivumennen sanoen). Viime keväänä olin näkevinäni teltan keskellä Tampereen Kalevan liittymää. Voi olla, että mielikuvitukseni hieman lensi. Vappuaattona sellainen oli kyllä pystytetty läheiseen Liisanpuistoon, mutta se lienee eri juttu. No, yritän tällä kaikella sanoa, että meidän täytyisi vapauttaa itsemme pystyäksemme vapauttamaan yhteiskunnan ja maailman.

Lada oli viimeinen kuplavolkkari

Enpäs ole koskaan omistanut autoa. Joskus nuorempana se oli itsestäänselvä tavoite, mutta asiat ovat menneet vähän toisin. Ei ole ollut rahaa – eikä halua olla yksi autoilijoista. Mutta jos nykyisen autokulttuurin sijaan ajatellaan sitä, mitä se oli lapsuudessani, muuttuu ääni kellossa. Autot, ne hassunkuriset pienet ihmistenkuljetusvälineet, olivat joskus kivoja.

1960- ja vähän 1970-lukulaistenkin The Auto oli Volkswagen Kupla. Sen veikeästä ulkonäöstä tykättiin. Asioihin vaikutti myös, että se oli pitkään ainoa länsiauto, johon köyhällä kansalla oli varaa. Maailmalla harrastettiin mm. kilpailuja, kuinka monta matkustajaa saadaan mahtumaan avo-Kuplan kyytiin. Ei taitaisi liikennepoliisi nykyään tykätä. Kun Kupla alkoi väistyä ökympien ja funktionaalisempien autojen tieltä, sen hassunkurinen ja veikeä maine vain korostui. Partioaikoinani oli aina coolia päästä erään johtajan Kuplan kyytiin. Muistan myös kaverini innostuksen joskus 1990-luvulla, kun joku sukulaispoika oli hankkinut punaisen Kuplan vuosimallia 1974.

1980-luvulla VW valmisti jo Golfia, Passatia ja muita uuden ajan autoja. Myös vekkuli Saab 96 (alias "Citysämpylä" tai "Kajakkikaksikko") oli antanut tilaa modernimmille malleille. Mutta onneksi 80-lukulaisilla oli Lada. 70-luvulla se ei Fiat-muotoiluineen innostanut suomalaisia kommunisteja, jotka pitivät kiinni Mosseistaan, mutta kasarikansa osti "Lattarautaa" hurjin numeroin. Mukavimpana Lada-muistona on jäänyt mieleen, yllättäen(kö?), TV-mainos. Siinä erilaiset tavikset ja hupiveikot lallattelivat Ladasta monilla nuoteilla ja rytmeillä, ja kliimaksina oli farssinomainen "Ladoja siellä, Ladoja täällä" -jakso.

1990-luku toi paljon uusia läntisiä pikkuautomalleja, ja jotkut niistä näyttivät aika veikeiltä. Mutta ne olivat jo teknologia-ajan kauppakasseja. Mitään kulttuurisia "hyviä viboja" ei niihin liittynyt. VW kyllä lanseerasi New Beetlen, mutta sen nostalgiamainonta oli varsin epätoivoista. Nykyään automainokset ovat aina yhtä luotaantyöntäviä – miehistä "ajomukavuutta" epäluonnollisen autiossa vuorimaisemassa tosikkomaisen instrumentaalimusiikin soidessa taustalla. Ne ovat voimistaneet minussa hylkimisen tunnetta koko autokulttuuria kohtaan ja tehneet minusta yhä yksiselitteisemmin joukkoliikenteen puolustajan. Viimeinen hassunkurinen pieni ihmistenkuljetusväline oli Lada. Sen jälkeen autosta on lopullisesti tullut epäcool juttu.

Teitittelyn lähihistoriaa

Synnyin kulttuuriin, jossa teitittely oli vielä verraten yleinen sääntö, mutta kasvoin sen kehityksen mukana, että siitä haluttiin päästä eroon. Tuntui läheiseltä ja tuttavalliselta, kun toinen ihminen oli aina "sinä" eikä alentavasti mikään korkea-arvoinen "te". Koulussa tietysti muistettiin teroittaa teitittelyn tärkeyttä vanhempia ihmisiä tavattaessa. Oli siis tiedossa, että vieras aikuinen pitäisi minua sivistymättömänä ja huonosti kasvatettuna moukkana, jos erehtyisin sinuttelemaan häntä. Toisaalta ikäluokassani oli vielä sukupolvikapinaa. Se ajatus, että kaikkia voisi sinutella, tuntui yksinomaan vapauttavalta. Teitittelyä vaativat vanhemmat aikuiset olivat kalkkeutuneita "jarruja".

Opiskelin koulussa viisi vuotta saksaa. Muistan, miten meitä hämmensi ja nauratti, kun saksassa hiemankin vieraille ihmisille puhuttaessa käytettiin "sinun" sijaan pronominia "he" (sie). Onkohan se siis heitittelyä? Tietysti tunsimme myös huvittavan suomalaisen ilmiön, jota voisi ehkä kutsua hänettelyksi: "Ottaako hän kahvia?" Englanninkielisestä käytännöstä oli joskus keskustelua: ihmiset kuvittelivat alinomaa viljellyn you-sanan tarkoittavan "sinä", mutta sehän on yhtä lailla "te". Jotkut päättelivät, ettei englannissa sinutella ollenkaan.

Sinuttelun voittokulku ja teitittelyn alamäki jatkui viime vuosisadan loppuun. Sitten tapahtui yhtäkkiä minulle täysin käsittämätön käänne. Miten saattoikin olla, että kun aiemmin äitiänikään ei aina ollut teititelty, yhtäkkiä alettiin teititellä minuakin? Enhän ollut mikään korkea-arvoinen, vanha, vieras kalkkeutunut jarru, vaan vielä toisiakin vuorenvarmempi tuttavallinen "sinä". Kun kaupan kassalla sanottiin "olkaa hyvä", vastasin "kiitämme" tai vaihtoehtoisesti "olemme hyviä". Monta kertaa sain ihmettelevän katseen ja pari kertaa aikaiseksi lyhyen keskustelunkin. Useammin kuin yhden kerran kassatyöntekijä kommentoi, että heidät on ohjeistettu teitittelemään kaikkia asiakkaita, lukuun ottamatta lapsia.

Joskus määrittelin näin, miksi teitittely ärsyttää: se tarkoittaa, että joko minä olen vanha tai sitten yhteiskunta on konservatiivinen. En lainkaan tiedä, kumpi on siedettävämpi ajatus.

Genreismi

Kun yhtye tai musiikkiartisti julkaisee levyn, jolle on laitettu nimeksi jonkin musiikkityylin nimi, voi sen/hänet yleensä siirtää huoleti epäkiinnostavien joukkoon. Näin esimerkiksi Seal-nimisen artistin levyt on voinut jättää kuuntelematta siitä lähtien, kun hän julkaisi albumin nimeltä Soul (2008). Pidän kyllä soulmusiikista, sitä Sealin aiemmatkin levyt pääosin ovat. Ongelma onkin siinä, että kun hän ajaa itsensä genrelokeroon, hänellä tuskin on mitään uutta annettavanaan. Jos levyn nimenä on sen sijaan jokin artistille hieman epätyypillinen musiikkityylin nimi, levy voi olla kiinnostava. Lenny Kravitzin piti aikoinaan julkaista albumi nimeltä Funk, mutta otsikko ja konsepti hyllytettiin. Olisi se varmaan ollut parempaa kuin lopputuloksen uhitteleva ja puolivillainen retrorokki.

Musiikinharrastajat rakastavat usein genrejä enemmän kuin itse musiikkia. Kaksi vuotta sitten jouduin melkein ilmiriitaan erään tuttavani kanssa, koska en pitänyt hänen viljelemäänsä powerpop-termiä validina. Henkilötasoista vääntöä olen käynyt myös käsitteistä disco ja eurodisco, puhumattakaan krautrockista, joka on minusta saksalaisen progressiivisen rockin ilkeä pilkkanimi. Toisaalta Rate Your Music -verkkosivustolla käytiin mielenkiintoinen keskustelu, kun joku esitti tiedustelevan kysymyksen: "What exactly is indie rock?" Toisiaan kopioivia vastauksia sateli: "Indie rock is not a genre." Näytti vahvasti siltä, että sama vääntö oli käyty ennenkin. Genreys on siis pyhä asia: se, ettei yksi 'genre' ole oikea genre, lujittaa entisestään niiden asemaa jotka ovat 'oikeita'.

Olen miettinyt, onko genre muissa populaaritaiteen lajeissa niin tärkeä asia kuin musiikissa. Viime aikoina olen saanut käsityksen, että kirjallisuudessa se aika lailla on. Itse olen luova ihminen ja kirjoittanut paljon, eikä minun päähäni mahdu se, millä pieteetillä useimmat kirjailijat pitävät kiinni yhdestä genrestä. Kaupallisuus, joka usein ilmenee kustantajalta tulevina vaatimuksina, on tietysti yksi tekijä. Mutta en millään usko, että kirjailija on rahanahneimpia ammatteja. Ja siitä huolimatta kirjailijat, jotka ovat ansainneet omilla tyyleillään jo miljoonia, jatkavat uskollisesti entisiä polkuja. Ei kai heidän luovuutensa oikeasti ole niin kapea-alaista? Toki ihmisillä on nykykulttuurissa vahva taipumus urautua. Itse luulen menettäneeni useitakin julkaisudiilejä sen tähden, ettei materiaalini ole mahtunut mihinkään olemassaolevaan genreen. Toisaalta ei Erlend Loenkaan matsku tainnut aluksi mahtua.

Elokuvaa tunnen huonommin, mutta luulen, että siellä genreajattelu vasta jyllääkin. Ainakin modernit westernit, jotka ovat kyseenalaistaneet vanhojen lännenfilmien arvoasetelman, on esitelty mediassa todella kumouksellisina. Hollywood on kyllä kaikenlaisen kulttuuriluokittelun ja etikettitehtailun pesä.

Mitä tällä kirjoituksellani yritän sanoa? Tietysti sitä, että itse en pidä genresidonnaisuudesta – enkä genreistä ylipäätään. Uskon vilpittömästi, että mitä vähemmän luovuus on kahlittua, sitä huikeampia ovat lopputulokset.

Ai niin. En ole kirjoittanut Pirkanmaan kirjoituskilpailua varten mitään. Sen sijaan lähetän sinne yhden vanhemman tekstini, jota tähän viikkoon saakka luulin keskeneräiseksi.

Uskon asioita

Synnyin aika tavanomaiseen näennäiskristittyyn kotiin. Äidin tausta oli hieman isää kristillisempi, mikä isoisissä vain tiivistyy – isän isä ei puna-ateistina kuulunut kirkkoon lainkaan, äidin isän lapsuuskodissa pidettiin seuroja. Jälkimmäisen hautajaisissa herätysliiketausta tuli esiin voimakkaammin kuin äiti oli koskaan vaivautunut asiasta puhumaan.

Teininä minulla oli selkeä kristitty vaihe. Tapailin uusheräykseksi kutsutun lestadiolaisuudesta erkaantuneen liikkeen ihmisiä ja kävin heidän tilaisuuksissaan. Myöhemmin hengellinen kiinnostukseni kääntyi kauas itään. Vuosikausia buddhalaisuuden ympärillä tanssahdeltuani loin yhteyksiä tiibetinbuddhalaisiin (vajrayana) piireihin. Kuherruskuukausi oli kerrankin ajallisesti kirjaimellinen.

Jostakin syystä vertailen mielessäni kaikkia kokemuksiani yhteisöistä, joihin voisi edes teoriassa kuvitella todella yhteisöllisiä piirteitä. Todelliset hurmosliikkeet olen ymmärtänyt (?) jättää väliin. Teini-ikäisenä partiolaisena oli ihan kiva olla, mutta ei siitä mitenkään paratiisillisia muistoja ole. Poliittisen aktivismin ympyröissä olen törmännyt vain mekaaniseen yhteishenkeen. Viimekesäinen Savon hippileiri oli(si ollut) kyllä yhteisöllinen, mutta vaikutti hieman vakavatunnelmaiselta. Buddhalaisetkin olivat vakavia, joskaan eivät niin tosikkoja kuin saattaisi pelätä. Sosiaalinen puoli heissä kuitenkin mätti.

Tulen kerrassaan omituiseen johtopäätökseen. Mokomat uusheränneet kristityt, jotka paheksuivat Electric Light Orchestran kuunteluani tutustuttuaan tahattoman koomiseen Rock 'n' rollin maailma -kasettiin vakavissaan, olivat mukavin tähän asti tapaamani yhteisö. He olivat elämänmyönteisiä, iloisia ja nauravaisia. Asiaan voi vaikuttaa, että he olivat pienissä piireissään melkein kaikki keskenään vanhoja kavereita. Ehkä myös se, kun elettiin vielä 80-lukua (ja 90-luvun alkua), aikaa ennen lamaa, synkistelytrendiä ja uuskonservatismia. Ehkei sen kaltaista kristillistä yhteisöä enää löydy. Voi silti löytyäkin.

Kristityksi en enää voisi kuvitella ryhtyväni. Uskonasiat eivät päässäni yhdisty yhteisöihin vaan omaan yksityiseen käsitykseeni elämän totuudesta. Evankelis-luterilaisesta kansankirkosta erosin pian kymmenen vuotta sitten. Kai näistä pohdinnoistani jotakin päätyy käsitykseeni elämän totuudesta. Suhdettani tiettyihin opetuksiin ja opettamattomuuksiin ne eivät silti muuta.

BBB

BB on yhtä kuin Brigitte Bardot, mutta kolme B:tä tarkoittaa jotain ihan muuta. Vihje: liittyy popmusiikkiin. Toinen vihje: kukaan itsensä vakavasti ottava ihminen ei kuuntele sitä. Kolmas vihje: liittyy leimallisesti 1980-lukuun. Ja heti mennään metsään.

Me olemme kasvaneet luokittelemaan. Jaamme kulttuurin vuosikymmenet karkeasti, ikään kuin yhdestä vain äkkipäätä hypättäisiin toiseen. Jaamme myös kulttuurin tuotteet, kuten musiikkiartistit ja -äänitteet, karkeasti erilaisiin nippuihin. Kolme vuosikymmentä sitten teinipojat tapella nahistelivat siitä, kenellä oli oikeus elää: punkkareilla, diinareilla/teddyillä, diskohileillä vai hämyillä. Tänä päivänä ei riidellä niin väkivaltaisesti, mutta heimokuntaisuus vallitsee vielä meillä kolmi-nelikymppisillä. Luultavasti vanhemmillakin.

Rate Your Music -nettisivustolla käytiin jokin aika sitten sinänsä täysin älytön keskustelu aiheesta "onko Radiohead aikamme Beatles". Moni varmasti kysyy, mikä ihmeen Radiohead. Ei ihan sama täällä, mutta olenkin musiikinharrastaja. Näkökulmat aiheeseen jakautuivat niin totaalisesti, että koko asiasta tuli nopeasti palstan oma klisee ja vitsi. Samalla tuli selväksi, miten fanaattisia eri heimokuntia edustavat keskustelijat ovat. Ja luonnollisesti: mitä tiiviimmin samastuu johonkin musiikin heimokuntaan, sitä fanaattisempi on.

1990-luku – "tuo mystinen teknohumpan ja Ahtisaaren aikakausi", kuten eräässä hengentuotteessani ilmaisin – on musiikin heimofanaatikkojen mukaan myös "vaihtoehtorockin", erityisesti "grungen" (eli Nirvanan ynnä kaltaistensa) sekä "brittipopin" (Oasiksen ja kumppaneiden) aikaa. Ja elektronisen musiikin. Ja Radioheadin. Tyylilajien nimiä, artistien nimiä. Jotakin ne kertovat, jotakin eivät kerro. Minä elin valtaosan vuosikymmentä siinä käsityksessä, että paras pop on tehty jo aikoja sitten. Ensimmäisen asuntoni sisustin punaisella ja keltaisella, koska ne yhdistyivät menneeseen aikaan, joka inspiroi minua eniten.

Saksalaistuneista angloamerikkalaisista koostuneen Bad Boys Blue -yhtyeen levyn House of Silence kuuntelu saa ihmettelemään, miten tutulta se kaikki kuulostaa tämänikäisen korvaan. Tätä musiikkia radio soitti. Milloin? Ei 1980-, vaan 1990-luvulla. Se ei vielä ollut sitä 1990-lukua. Koivisto oli edelleen presidentti ja minä olin lukiossa. Neuvostoliitto oli yhä pystyssä, joskin murenemassa. Tätä musiikkia radio soitti – naiivisti, tiedostamatta, ettei kukaan itsensä vakavasti ottava ihminen kuuntele sitä. Samaa musiikkia radionkuuntelija oppi pitämään oman aikansa pulssina – ja vaikkei niin paljon olisi pitänytkään, siinä oli melodiaa ja melankoliaa, rytmiä ja sielua, vaikkei se ollutkaan mikään aikansa Beatles.

Harmi ja riesa

Muuan kaveri järjesti valmistujaiskekkerit Keski-Suomessa eräänä kesänä 2000-luvun alussa. Kiinnitimme huomiota pihapiirin rakennusten kutsumanimiin: Harmi ja Riesa. Muistan vitsailleeni, että seuraavaksi täytyy nimetä jokin rakennus Kiusaksi. Myöhemmin olen herännyt siihen tosiasiaan, että Harmi ja Riesa ovat yleisessä käytössä koirien, joskus kissojenkin niminä. Äsken tehty nopea nettihaku löysi myös ainakin yhden Piina-nimisen lemmikin.

Miksi tällaiset nimet? Eläimen nimenä Harmilla voi olla sama suhde harmaaseen kuin Mustilla mustaan, ja kun sanalla on niin hassu kaksoismerkitys, Riesa on voitu keksiä kaveriksi hupimielessä. Maalaamaton hirsipintakin on usein harmaa, mikä ainakin teoriassa voisi selittää rakennuksen nimen. Lemmikin nimenä Harmin ja Riesan ilmeisen laajaa levinneisyyttä on voinut auttaa huvittuneisuus siitä, että nimiä on ylipäänsä käytetty. On kerta kaikkiaan niin hassu ajatus nimetä koira Riesaksi, että niin tehdään yhä uusissa kodeissa.

Toinen selitys voisi lähteä vanhasta suomalaisesta kulttuurista. Kissat ja koirat, kuten tietysti rakennuksetkin, ovat klassisessa mielessä omaisuutta. On ehkä ajateltu, että kotieläimen kutsuminen Kaunoksi tai talon nimeäminen Linnaksi on pahaa verta herättävää kerskailua. Vanhaluterilainen "vaivalloinen maallinen taivallus" -diskurssi ja raamatullinen "joka itsensä ylentää, se alennetaan" -idea ovat sekoittuneet taikauskoisiin epäonnenmanaamisajatuksiin. Tässä valossa on aika luontevaa, että rakennus tai kotieläin on olevinaan pelkkä harmi ja riesa, jollaisen kanssa täällä joutuu diilaamaan.