Kritiikkiä kritiikistä

"Miksi kutsutaan epäonnistunutta muusikkoa? Musiikkikriitikoksi." Tämän olen saanut kuulla ja lukea monesta paikasta. Itselläni se on pitänyt siinä mielessä paikkaansa, että musiikkiartistin urani ei ole (vielä) ottanut kunnolla tuulta siipiensä alle, kun taas toimin erään edesmenneen aviisin musiikkikriitikkona vuosina 2002–05. Tosin siihen mennessä en ollut tehnyt kuin pari demoa. No, ensimmäisen virallisesti julkaistun levyarvioni olen kirjoittanut jo 1994 (kyseessä oli Pink Floydin yhä viimeisin studioalbumi The Division Bell), jolloin en ollut edes demon tekemisestä ehtinyt kuin uneksia. Mutta jälleen toisaalta: ensimmäiset yhä muistamani omat sävellykset ovat viimeistään 1980-luvun alusta.

Itselleni on ehtinyt kehittyä hieman erilainen näkemys musiikkikriitikoista. He eivät välttämättä ole "epäonnistuneita muusikoita", eivätkä minunlaisiani totaalisia musiikkifriikkejä. Sen sijaan musiikkikriitikoiksi näyttää päätyvän silmäätekeviä rokkikundeja, joiden unelma on saada olla tekemisissä sikacoolien rock-piirien kanssa ja voida sen myötä ylenkatsoa jokaista, joka on vähemmän inessä niissä ympyröissä kuin he itse. Näihin ylenkatsottuihin lukeutuvat minunlaiseni ihmiset sekä musiikkiartisteina että -kriitikoina. Kokemusta nimittäin on kummastakin asiayhteydestä. Luultavasti ylenkatsontaa lisää alitajuinen uhan tunne. Minunlaiseni pelottaisi musiikkiartistina, koska piirit ja ympyrät eivät merkitse minulle mitään, samoin kuin musiikkikriitikkona, koska vaikutuksestani painottuu musiikki eikä piirit ja ympyrät.

Hyllystäni löytyy isot pinot vanhoja musiikkilehtiä. Musassa (1972–74) ja Soundissa (vuodesta 1975 aina 1990-luvulle asti) kirjoittaneen Jukka "Waldemar" Walleniuksen kanssa minulla olisi montakin yksittäistä kanaa kynimättä (The Alan Parsons Project: Eye in the Sky, Electric Light Orchestra: Time, pari mainitakseni). Silti hän edustaa minulle pysyvää esimerkkiä musiikkitoimittajasta ja -kriitikosta, jollaisista on nykyään pulaa. Voi kyllä olla, etteivät nykyiset musiikkilehdet huolisi Walleniuksen journalismia sivuilleen sillä iänikuisella kirveelläkään. Walleniuksella nimittäin oli tapana kirjoittaa palstatolkulla asiaa, joka ei välttämättä edes koskenut arvosteltavana olevaa levyä. Hänen musiikkitietämyksensä oli kuitenkin niin pätevää, että jos hän halusi Rod Stewartin sijaan kirjoittaa pääasiassa mieleen juolahtaneesta Righteous Brothersista (kuvitteellinen esimerkki), se ei haitannut: asiasisältö kiinnosti kumminkin. Rönsyilystä, poukkoilusta ja mukaan päässeistä puhekielisyyksistä huolimatta teksti oli aina täysin ymmärrettävää, toisin kuin jonkun Roo Ketvelin, jonka arvioista ymmärsi parhaiten, mikäli oli erikoistunut abstraktin lyriikan analyysiin. Silti jopa Roo Ketvel synnytti (positiivisessa mielessä) luovia ajatuksia, mihin piiri- ja ympyräpainotteiset kriitikot eivät kykene tai halua kyetä.

Nykyään Walleniuksen, Ketvelin tai edes Juho Juntusen levyarvioihin ei törmää musiikkilehdissä. Silti niissä vaikuttaa yhä useita pitkän linjan kirjoittajia. Harmi vain, ettei heistä juuri ole myönteisiksi esimerkeiksi. Lähinnä Imagessa nykyään kirjoitteleva Samuli Knuuti osaa kyllä käyttää sanan säilää, eikä edes käytä pakonomaisesti sanaa säilänä niin kuin monet nuoremmat. Valitettavasti Knuutilla on yksi ongelma: hänen populaarimusiikin historiankirjoituksensa alkaa noin vuodesta 1981. Niinpä Noel Gallagher saa pluspisteitä kuulostaessaan hetkittäin U2:lta, kun veli Liam Gallagher ei saa niitä erehtyessään kuulostamaan 60-luvun bändeiltä. Soundi-lehdessä on yhä asemissa Tero Alanko, joka on silkkaa musiikillista kapeakatseisuuttaan haukkunut 1990-luvulta alkaen niin monta modernia klassikkoa, etten osaa pitää edes lukua. Lyhyemmässä ajassa asemansa vakiinnuttanut Sue-lehden Jarkko Fräntilä on B-luokan Knuuti. Hän tuntuu pohdiskelevan ihmeissään lähes jokaisessa kirjoituksessaan, mitä tämä musiikki nyt oikein on ja miksei mikään tunnu miltään – ilman, että tajuaa oikeasti huolestua nykymusiikin tilasta: se ei ole coolia. Voi pientä.

Äsken kuuntelin belgialaisen Hooverphonic-yhtyeen neljä vuotta vanhan albumin The President of the LSD Golf Club. Epäilyttävästä nimestään huolimatta minusta kyseessä on oikein hyvä levy. Sen musiikissa yhdistyvät 90-luvun ambient- ja trip hop-vaikutteet sekä uusvanha 60-lukulainen retropsykedeliavivahde. Viime vuosina suomalainen musiikkimedia ei ole edes huomannut Hooverphonicin levyjä, sillä se ei edusta millään mitalla "kiinnostavaa" tyyliä. Kuka sen kiinnostavuuden määrittelee? Musiikkimedia. Ketkä ovat musiikkimedia? Ne, joiden unelma on saada olla tekemisissä sikacoolien rock-piirien kanssa?

Voi luoja.

Finnish Sound Design

Iittala, Arabia, Marimekko, Aarikka, Artek, Hackman... Kyllähän me kaikki ne tiedämme. Ja designaajat eri aloilla Isolasta Aarnioon. "Suomalainen muotoilu" on typerä käsite, joka tavoittaa vain puolet ilmauksesta Finnish Design. En voisi selkeämmin ilmaista, että design ei ole yhtä kuin muotoilu, vaan jälkimmäinen on osa edellistä. Design-termiä sopii siis kokeilla paljon muuhunkin kuin missä sitä nykyään käytetään. Mitä kaikkea voisimmekaan lukea Finnish Designin piiriin?

Musiikki-ihmisenä keksin tässä menneenä päivänä mietiskellä, mikä olisi Finnish Designin musiikillinen ilmaus. Oivallus tuli hyvin pian: se on aika tarkkaan yhtä kuin Love Recordsin tuotanto. Nyt jo tarunhohtoiseksi muuttunut levy-yhtiö toimi vuosina 1966–79. Sen ensimmäinen julkaisu oli Kaj Chydeniuksen LP Lauluja ja viimeinen Kari Peitsamon Pölypilleri. Kumpikin edustaa yhtäältä hyvin tunnusomaista Love-musiikkia, toisaalta ei kuitenkaan sitä ihan tyypillisimmillään. Love Records julkaisi paljon progea, jazzia ja rockia sekä laululiikkeen ohjelmaryhmien musiikkia. Uuden aallon kuvioihin levy-yhtiö ei oikein ehtinyt (siitä huolimatta että Lovelle levytti ensimmäiset julkaisunsa myös Pelle Miljoona). Tämä sointuu erinomaisesti yhteen sen kanssa, että juuri "uuden aallon" sukupolvi hylkäsi yleensäkin koko Finnish Designin. Ideatasolla Love Records edusti tyypillistä 60-lukulaisuutta, Finnish Designin jälkimmäistä huippuvuosikymmentä.

Niin kuin muotoilun piirissä on tapana luetella ne tärkeimmät nimet ja tuotteet, voisin tässä yhteydessä ehdottaa Love Recordsin tärkeimpiä levyjä nimenomaan Finnish Designin kannalta. Tässä listani: Blues Section (Blues Section, 1967), Tasavallan Presidentti (Tasavallan Presidentti, 1969), Underground-Rock (Suomen Talvisota 1939–1940, 1970), Tombstone Valentine (Wigwam, 1970), Magneettimiehen kuolema (Pekka Streng, 1970), Fairyport (Wigwam, 1971), Tolonen! (Jukka Tolonen, 1971), Porvari nukkuu huonosti (KOM-teatteri, 1972), Lambertland (Tasavallan Presidentti, 1972), Agit-Propin kvartetti laulaa työväenlauluja (Agit-Prop, 1972), Kesämaa (Pekka Streng, 1972), Niin vähän on aikaa (Pepe & Paradise, 1972), Pihkasilmä kaarnakorva (Pekka Pohjola, 1972), Sirkus (Isokynä Lindholm, 1973), Being (Wigwam, 1974), Milky Way Moses (Tasavallan Presidentti, 1974), Laulu kaikille (Agit-Prop, 1974), Roadrunner (Hurriganes, 1974), Harakka Bialoipokku (Pekka Pohjola, 1974), Kontaten kotia (Pihasoittajat, 1975), Nuclear Nightclub (Wigwam, 1975), Finnforest (Finnforest, 1975), Piirpauke (Piirpauke, 1975), Lucky Golden Stripes and Starpose (Wigwam, 1976), Niin kaunis on maa (Kari Rydman, 1976), Keesojen lehto (Pekka Pohjola, 1977), Pohjolan lumiset kalmiston hongat (Punainen Lanka, 1977) sekä ...jaloa ylpeyttä yletän... ylevää nöyryyttä nousen (Jukka Gustavson, 1978). Listalle kuuluisi ehdottomasti myös M.A. Nummista ja Juice Leskistä. Joku tietäisi minua paremmin suositella Eero Koivistoista, eivätkä Hector, Badding ja Kasevakaan Lovella ihan tyhjää toimitelleet.

Perusteluja: Love Recordsilla oli sekä oma soundi että omia soundeja. Oli siis kyse tyylistä mistä hyvänsä, Love-musiikki kuulosti yleensä Love-musiikilta. Lähtökohta on perin pohjin samanlainen kuin asusteiden suhteen Marimekolla (jota muuten myös pyöritettiin 60-luvulla huteralta taloudelliselta pohjalta...). Esimerkiksi progeyhtyeet saivat kyllä vaikutteita brittiläisiltä kollegoiltaan – Procol Harumilta, Jethro Tullilta, Yesiltä – mutta kehittivät silti ihan oman hybridinsä. Suomessa ei ollut yhtään niin luonnollista kuin Englannissa, että progeyhtye pohjautuisi kitarayhtye- tai "beat group" -kokoonpanoon, vaan mukaan napattiin kuin luonnostaan puhaltajia ja saman tien jazzia. 1970-luvun jälkipuolella tuumittiin, että Suomi on jazz-rockin luvattu maa. (2000-luvulla samoin on ajateltu metallimusiikista, mikä tosin on tavanomaista kaikkialla Itä-Euroopassa. 70-luvulla suomalaisten ei kuviteltukaan osaavan tehdä heviä!) Kansainvälisillä musiikkifoorumeilla törmää toistuvasti puheeseen suomalaisen progen ikiomasta, tunnistettavasta tyylistä. Toisaalta poliittisten lauluyhtyeiden soundi, joka toteutui parhaiten Agit-Propissa, on monien mielestä myös poikkeuksellisen tyypillistä suomalaista. Muistan erään vastaantulleen ulkomaalaiskommentin agit-laulusoundin perillisestä Ultra Brasta: tämä musiikki yhdistyy aina Suomeen, sillä missään muualla ei tällaista tehdä. Ei tehty sellaistakaan eikä ennenkään. Finnish Design -ilmiö vaikuttaa siis myös musiikissa ja, mikäli fani- ja harrastajamääriin on uskominen, voi erittäin hyvin!

70-luku

Olen tätä ennen kirjoittanut yhdeksän kirjoitelmaa elämäni käännekohdista. Niistä kolme ajoittui 1980-, kolme 1990- ja kolme 2000-luvulle. Aikajakauma voi sikäli vääristää, että minulle kaikkein rakkain vuosikymmen (kenties, hämmentävää kyllä, 90-luvun ohella) on 1970-luku. Ehdin nähdä siitä vain vähän yli puolet, ja yksityiskohtaisia muistikuvia on vuosikymmenen 2–3 viimeiseltä vuodelta. Silti se, mitä 70-luvusta yhtäältä muistan ja toisaalta ymmärrän, on kaikkein läheisintä ja "ominta".

Viime päivien sohvalukemistojani ovat olleet Minna Sarantola-Weissin Reilusti ruskeaa, Tiina Huokunan Vallankumous kotona ja Elina Standertskjöldin Arkkitehtuurimme vuosikymmenet 1960–1980. Kaikista näistä huokuu ongelmallinen näkökulma 70-lukuun. Sarantola-Weiss, yksi vuosikymmenen keskeisimmistä asiantuntijoista nyky-Suomessa, oli jo aiemmin viitannut omimpaan aikaansa ruokakirjassa 70-luku tarjottimella ja kulutuskulttuurin leviämistä koteihin tarkastelleessa Sohvaryhmän läpimurrossa. Reilusti ruskeaa lähtee rohkeasti kuvaamaan aikakauden ilmiöitä ja kumoamaan käsitystä, että 70-luku oli jokin ummehtunut ja pysähtynyt jakso radikaalin 60-luvun ja menevän 80-luvun välissä. Valitettavasti Sarantola-Weiss ei täysin löydä 70-luvun mystistä ydintä, vaan suorastaan ihmettelee, mikä se 70-luku loppujen lopuksi olikaan. Näin ollen edellä mainittu kumottava käsitys melkeinpä vahvistuu. Samaa ideaa toteuttaa Standertskjöldin teos, joka esittelee 60-lukua 50 sivun, 80-lukua 44 sivun ja 70-lukua vain 38 sivun verran; lisäksi esim. 80-luvun alkuun sijoittuva Oulun koulu on tungettu 70-luvun yhteyteen. Myös Huokuna esittää 70-luvun selkeästi aikakautena, jolloin edellisellä vuosikymmenellä alkanut arjen vallankumous tyrehtyi ja kansakunta alkoi asettua seuraavan vuosikymmenen leimalliseen keskiluokkaisuuteen.

Itselleni 70-luku on lähtökohta ja päätepiste. Synnyin 70-lukulaiseen todellisuuteen, joka alkoi radikaalisti muuttua juuri siinä vaiheessa, kun minulla käynnistyi prosessi nimeltä sosiaalistuminen. Se tuotti ongelmia alusta lähtien, joten on ymmärrettävää, että näistä ongelmista vapaa lapsuuden aikakausi muodostuu mielikuvissa myönteiseksi. Jos olisin elänyt 70-luvun jälkipuolta 14-vuotiaana poikana, olisin todennäköisesti saanut yhtä usein turpiini kuin vuosikymmentä myöhemminkin sain. 80-luvusta, etenkään sen loppupuolesta, en pidä – mutta hetkinen: eihän se johdukaan siitä, että sain isoilta pojilta turpiini. Se johtuukin siitä, että juuri noina vuosina (aivan erityisesti 1989) aloin itse ja oma-aloitteisesti tajuta, että tässä aikakaudessa on jotain mätää. Opin inhoamaan juppiaikaa niin totaalisesti, että siihen verrattuna varhaislapsuuden ajan todellisuus muuttui päässäni kiehtovaksi ja inspiroivaksi. Niinpä 90-luvulla lähdin tosissani tutkimaan ja ottamaan selvää, mitä oli 70-luku.

Mitä se sitten oli? Ensin liuta omakohtaisia muistikuvia tajunnanvirrallisesti. 70-luku oli voimakkaita värejä (vihreä, punainen, ruskea, oranssi, keltainen, tummansininen), joilla hieman vaisutkin asuin- ja elinpuitteet herätettiin vireään eloon. 70-luku oli leikkisiä muotoja, leveitä housunlahkeita ja kukkakuvioita. 70-luku oli vapaasti temmeltäviä lapsia, joiden ei tarvinnut pelätä nykyajan moottoriliikennekapasiteettia ja epäilyttäviä vieraita ihmisiä. Se oli myös paljon lapsia ja ylipäänsä paljon ihmisiä siellä, missä lapsia ja ylipäänsä ihmisiä eli ja oli. Asumukset olivat nykyaikaa ahtaampia, spontaani kyläileminen oli tavallista, eikä omakotitalon, oman auton ja suljetun työpaikan yksityisyysyhdistelmä ollut vielä mikään sääntö. 70-luku oli pieniä kauppoja, pieniä autoja, yhtä ja toista pientä – vaatteetkin olivat "pieniä", tyköistuvia. 70-luku oli rokkia (siis nimenomaan "rokkia", ei mitään jengitappelua punkit vastaan diinit), iskelmiä, "ajan sykettä" edustavaa diskomusiikkia, Beatlesin jälkivaikutusta sekä luonnollisesti Abbaa. Toisaalta 70-luku oli myös laitoksia silmänkantamattomiin, sosiaalista hyvinvointia ja kliinistä puhtautta, jolla pyrittiin karkottamaan pöpöt ja muu ällö. Samalla se kuitenkin oli rennompaa asennetta, istuttiin ja seistiin mieluummin vetelästi kuin suoraselkäisinä, eikä tupakansavua häädetty pihalle. Kokonaisuutena 70-luku oli iloista mieltä, sillä hymyä, onnellisuutta ja rakkautta pidettiin ainakin periaatteessa aina yksinkertaisesti hyvänä.

Mitä muuta noin 18-vuotiaana alkanut suuri omakohtainen 70-luvun tutkiskeluni on selvittänyt? Lähiörakentamista, jota vielä alkuaikoina kantoi eteenpäin vilpitön luottamus siihen, että kyllä ihmiset luovat oman elämänsä sielläkin ja kaikkialla, yhdessä ja itsekseen. Inhimillisyyden vaatimusta, joka kohdistui lähiörakentamisen (ja laitostumisen) lisäksi muuhunkin yhteiskuntasuunnitteluun ja muun muassa tieteenharjoittamisen tapaan. Radikaalia suunnittelua, designia ja taidetta. Energiakriisi, joka katkaisi radikaali-ideoilta toisen siiven ja sammutti katuvalot öisin. Vasemmistolaisuutta varsinkin kulttuurielämässä, radikaaleja opiskelijoita vuosikymmenen alkupuolella ja marxilaisia tutkijoita sen loppupuolella. Liennytystä ja rauhantahtoa, huippuna Helsingissä järjestetty ETY-kokous. Ympäristötietoisuuden lisääntymistä. Oli siihen kyllä syytäkin.

Lainaan toisaalla kirjoittamaani: "...the end of the 1970s is the worst tragedy of my lifetime." Pilkettä silmäkulmassa, mutta vain toisessa.

Elämän käännekohtia: syksy 2007

Kesäajan viimeisen viikon vuonna 2007 olin Kainuussa, Oulujärven rannalla. Olin saanut hankituksi musiikkityöasemana palvelevan kannettavan tietokoneen kirjastotyöstä tienatulla palkalla. Matkustin viikoksi yksinäisyyteen vanhempieni mökille, tarkoituksena äänitellä lauluosuuksia kappaleenraakileisiin, joita olin heinä-elokuun ajan työstänyt. Kesä tosiaan päättyi sillä viikolla, sekä kalenterissa että säätilassa. Lähtiessäni oli elokuu ja lämmintä muistaakseni viitisentoista, joitakin päiviä aiemmin oli vielä ollut yli 20. Palatessani oli syyskuu ja asteita alle kymmenen.

Viimeisen mökki-illan juhlistamiseksi olin ostanut jotakin alkoholillista litkua. Sen vaikutus sai minussa purkautumaan tunnereaktion, joka oli kytenyt pinnan alla jo luultavasti useita päiviä. Asiasisältö kuului: "En halua Ouluun. En halua kaupunkiin. En halua töihin." Olin aivan kauhuissani tulevasta, johon kuului muun muassa jälleennäkeminen erään inhottavat muistijäljet jättäneen työkaverin kanssa. Aloin sitten pohtia: "Onko yksin täällä mökillä tosiaan ollut parempi olla kuin kotona, omassa kotikaupungissa, sosiaalisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä?" Kun vastaus oli ilmiselvästi kyllä, olin varmempi kuin koskaan ennen, että Oulu oli jätettävä taakse. Yksi luku elämäni kirjassa oli sulkeutumassa.

Syyskuu meni töissä ihan mukavasti, kun osastollamme oli työntekijöitä yksi "liikaa" (ts. sen verran kuin oikeasti pitäisi olla, ilman tehokkuusajattelua), mutta lokakuussa duuni muuttui stressihelvetiksi. Jossain vaiheessa elimistö repäisi minut irti ja järjesti kuumeflunssan ja sairasloman. Kun makoilin sohvallani ja kuuntelin High Llamasia, olo oli tukkoinen ja väsynyt, mutta silti jotenkin rauhoittunut. Muutaman hikisen viikon jälkeen pätkäpestini olisi ohi.

Noina viikkoina ystävystyin erään Tampereella asuvan pitkäaikaisen nettitutun kanssa. Se sai minut päättämään, että tuleva asuinpaikkani on Tampere. Laitoin piakkoin liudan vuokra-asuntohakemuksia vetämään. Asunnonetsintä kantoi hedelmää vasta keväällä 2008, mutta sen pohjatyö oli tehty jo edellisenä syyskautena. Talven ja kevään aikana opettelin tietoisesti irti Oulun seudun murteesta, ja koko kaupunki alkoi tuntua jotenkin vieraalta.

Tähän päättyy tämä kirjoitelmasarja. Voisihan sitä tälle tunkiolle viskata välillä jotain ihan muuta.

Elämän käännekohtia: syystalvi 2005

Paljon oli tapahtunut sitten vuoden 2000. Olin kokenut sekä elämäni mielialahuipun että -pohjan. Olin sosiaalistunut useaan kaveripiiriin yhtä aikaa ja sitten menettänyt niistä tunnetasolla kaikkein myönteisimmän. Olin kokenut lyhyehkön intiimin ihmissuhteen, josta ei tullut mitään ihmeempää, sekä lähes puolentoista vuoden kiinteähkön etätykkäämisen, joka ei johtanut mihinkään, ellei kirvelevää pysyvää välirikkoa lasketa. Tässä yhteydessä kenties oleellisin noiden vuosien prosessi on, että jälkikäteen ajatellen minusta oli tullut aina vain tavallisempi. Tosin siltä ei ehkä näyttänyt silloin.

Lokakuun lopulla 2005 löysin eräänä aamuna itseni poliisiautosta. Olin litkinyt epähuomiossa poikkeuksellisen paljon alkoholia ja päätynyt mystisesti jonkin omakotitalon pihaan, josta minut hätistettiin viranomaisten kyytiin. Seuraavat viikot elin järkytyksen ja hämmennyksen vaihettumisvyöhykkeellä. Miten ja miksi oli käynyt näin? Mitä minusta oli tullut ja tulossa? En voinut olla tekemättä johtopäätöstä, että jokin elämässäni kaipasi aktiivista muutosta. Syyttävä katse suuntautui kohti silloista sosiaalista elämääni. Ilmeisesti kaverit, joiden kanssa pyörin, olivat niin tylsiä, että heidän kanssaan oli kivaa vasta kun oli nousussa kuin tuolihissi. Lisäksi tuntemattomienkin jutut, esimerkiksi netissä tai pubissa, olivat typeryyttään masentavia. Niinpä sain päähäni, että vältän (alkoholin läträyksen ohella) kaikkea sosiaalista toimintaa ja syvennyn omaan maailmaani. Osa-aikainen työ taidegalleriassa piti minut joka tapauksessa kiinni arjessa ja yhteiskuntaelämässä.

Marraskuu oli lämmin ja pimeä. Kun lopulta maahan satoi valkea lumi, huomasin sen kohottavan mielialaa. Eräänä päivänä lähdin kävelylle etelään silloisesta asunnostani. Päivä oli pilvinen, taisi sadella luntakin, mutta jossain vaiheessa pilvipeite repeili. Yhtäkkiä oli päivänselvää, että tämä on se vuodenaika, joka johtaa uuteen kevääseen. Minusta alkoi tuntua pitkästä aikaa oikeasti hyvältä. Luovuuteni puhkesi kukkaan vielä saman kävelyn aikana. Uusi herääminen oli niin häkellyttävä, että jo ihan lähipäivinä – tai ainakin -viikkoina – saatoin todeta itsekseni ja itselleni: "Missä helvetissä olen ollut viime vuodet? Tämä on se oma tuttu olotila!"

Vuoden 2005 viimeinen viidennes johti minut selvästi harhapolulta takaisin kotiin: kauniimpaan todellisuuteen, jossa sanoja, säveliä ja ideoita leijaili ilmassa ja kasvoi puiden oksilla. Oli alkamassa vuosi täynnä henkisiä oivalluksia, itsen löytämistä ja hyvää fiilistä. Samalla tämä kausi johti minut uudelle harhapolulle, mitä en silloin tietenkään käsittänyt. Jos elämäntarinaani on sijoitettava ajankohta, jolloin vieraannuin pysyvästi sosiaalisesta elämästä, se on tämä. Ihmissuhteet, jopa kaverisuhteet olivat entistä isomman kiven takana.

Elämän käännekohtia: kesä 2000

Nyt kirjoitan kesästä, jonka aikana sisäisestä, jo pari vuotta kyteneestä muutoksestani tuli ulkoisesti totta. Suhteeni entisen tyttöystävän kanssa oli päättyillyt kevään mittaan, ja muutimme virallisesti erillemme toukokuun lopussa. Käytännössä tämä tapahtui vasta kesäkuun puolivälissä, sillä en ollut saanut asuntoa ennen tuota ajankohtaa ja niinpä punkkasin mieluummin ystävättären luona kuin esim. vanhempien kodissa (huh, miten pakkosovinnaistava vaihtoehto!). Tutustelin 1990-luvun musiikkiin, joka oli jäänyt minulta melkein väliin ilman nyt juuri hankkiutunutta cd-soitinta, sekä yhteen Rovaniemellä opiskelevaan tyttöön. Kun edellinen ihmissuhde ei ollut muutenkaan enää pidättelemässä, litkin sumeilematta siideriä ja avauduin (osaksi toistuvan pikkupöhnän estoista vapauttavan vaikutuksen tähden) julkisesti omasta feminiinistä puolestani.

Eräänä kesäkuun lopun päivänä matkustin junalla Rovaniemelle. Hengailimme Kaisan – se oli tuon tytön nimi – kanssa hellesäässä Kemijoen rannalla. Hän soitti minulle aiemmin tuntematonta musiikkia, jota rakastin, ja esitteli identiteetistään piirteitä, joita rakastin niin ikään. Niin intohimon täyttämää päivää en luultavasti ole elänyt vieläkään ikinä. Lemmenleikkeihin se ei johtanut. Sen sijaan Kaisa poti illalla nestevajauksen aiheuttamaa pahoinvointia, mikä herätti minussa hämmennystä: kuinka se tyttö olikin niin ihana jopa pahoinvoivana! Tarkoitukseni oli jäädä yöksi, mutta Kaisa suositteli minulle kotiinpaluuta. Kai häntä vaivaannutti se olo tällaisessa tilanteessa. Paluumatkalla lakkasin kynsiä vihreiksi puolitäydessä junassa ja olin suorastaan ylpeä siitä, että ihmiset näkivät. Ja haistoivat.

Heinäkuussa oli Ilosaarirock, johon lukuisat kaverini olivat hankkineet liput. Minä emmin liian pitkään ja myöhästyin: liput myytiin loppuun. Päätin lähteä festareille siitä huolimatta. Päivää ennen lähtöä kävin lävistysliikkeessä ottamassa elämäni ensimmäisen lävistyksen – nänniin. Jännitin ja kipuilin sen myötä niin hurjasti, että päätin lievittää olotilaani siiderillä. Koko ilta – jolloin muuten Joe Cocker esiintyi kaupungissa ulkoilmakonsertissa – meni sitten maistimisen merkeissä. Ja seuraavana aamuna oli lähtö Joensuun bussiin kello 8.30! Mutta selvisin, tai ainakin "selvisin".

Ilosaari-reissu oli monessa mielessä ihan mieletön. Ensiksikin olin menossa festarille, paitsi ilman lippuja, myös ilman telttaa tai muuta yöpaikkaa. Toiseksi kyseessä olivat ensimmäiset festarini ikinä, ellei lasketa kotikaupungin teinivuosien Kuusrockeja tai lähisukulaisten kanssa tehtyä visiittiä Kaustisella. Kolmanneksi, hyppäsin yksin bussiin, minulla ei ollut kännykkää, enkä ollut sopinut kenenkään festarilla olevan kaverin kanssa etukäteen mitään. Neljänneksi rahaakin oli sen verran niukalti, ettei ylimääräisiin kuluihin ollut varaa. Hupsista! Ja juuri siksi reissu oli minulle alusta lähtien niin huikea kokemus. Menobussissa tutustuin yhteen mukavaan tyttöön, jonka kanssa pidän yhteyttä jopa nykyisin. Perillä olin humalaisen viattoman hämmästynyt kokemastani: niin paljon väkeä, niin tajutonta biletystä, eikä yhtään tappelua tai rähinää koko viikonloppuna! Tuttuja kavereitakin löytyi perillä heti. Lisäksi minut tunnisti välittömästi muutama netin chat-tuttu, joita en tietenkään ollut koskaan tavannut livenä – "katsoin, että sinun täytyy olla hän". Tunsin tulleeni lopultakin sellaiseksi, mitä minun oli jo kauan pitänyt olla. Kaikkea siivitti ruman ankanpoikasen joutseneksi kasvamisen tunnelma.

Myöhemmin heinäkuussa Kaisa vieraili luonani. Sen sijaan, että meistä olisi tullut pari, visiitti sinetöi sen ettei meistä ollut tulossakaan paria. (Edes strategiseen hetkeen valitsemani Garbage-biisit You Look So Fine ja Sleep Together eivät auttaneet.) Olin häneen yhä epätoivoisemmin rakastunut, hän sen sijaan halusi minusta vain ystävän, ja kupla alkoi puhjeta. Elämäni kokonaisfiilis oli kuitenkin niin huima, ettei tämä suuremmin edes hidastanut. Myöhemmin, luultavasti elokuun alussa, kokeilin ensimmäistä kertaa muuatta laissa kiellettyä nautintoainetta. Kokemus oli sen verran miellyttävä, että tiesin heti ettei kerta jäisi viimeiseksi. Avauduin myös yhä useammalle omasta sisäisestä tyttöydestäni. Vanhempien, varsinkin äidin, kanssa alkoi kehittyä avoin ja perinpohjainen konflikti.

Elokuun 12. päivän aamuna matkustin junalla Tampereelle. Tapasin ensin yhden nettitutun, jonka kanssa käytiin yhdessä Surrealisointikeskus-nimisessä kaupassa. Sitten suunnistin kaveripariskunnan luo Nekalaan. Juotiin tietysti alkoholia ja kuunneltiin musiikkia. Illan aikana pariskunnalla tuli melkein ilmiriita, mistä saattoi jo ennakoida heidän seuraavanvuotisen eronsa. (Minulle oli harvinaisen luontevaa asettua kiistassa tytön puolelle.) Seuraavana päivänä jatkoin toisella junalla Joensuuhun, jossa tapasin jälleen uusia nettituttuja (tyttöpuolisia, vaikka yhdestä sittemmin kuoriutuikin poika). Tunsin heti löytäneeni ystäviä – monikossa ja ryhmänä. Koko illan fiilis oli häkellyttävä, ja kaiken lisäksi päädyin yöllä varsin intiimiin kanssakäymiseen yhden tytön kanssa. Minun elämäni!?

Asiat oli hyvä selvittää Kaisan kanssa, joka oli vieläpä suuntaamassa syksyllä Englantiin opiskelemaan, joten reissasin Joensuusta suoraan Rovaniemelle. Vierailusta tuli lämminhenkinen ja tunnelmia tasapainottava. Takaisin keksin liftata, mihin vaikutti yksinkertainen syy: rahat olivat lopussa. Sain neljänneltä minut ohittaneelta autolta kyydin Ouluun. Hei, näinhän oikeasti VOI matkustaa! Kotiin palattuani jouduin keskelle ilmiriitaa, sillä vanhempani olivat kauhuissaan, mihin heidän (26-vuotias!) lapsosensa oli kadonnut. Minulla oli nimittäin yhä vain lankapuhelin – vaikka sitten hankinkin eräänlaisena kompromissina pian kännyn – enkä ollut katsonut aiheelliseksi ilmoittaa menoistani. Olinhan vapaa ihminen. Kun syyskuu koitti, lähdin uudelleen liftireissulle, minnekäs muualle kuin Joensuuhun.

(Rest in heavenly peace, Kaisa 1976–2005.)

Elämän käännekohtia: syyskuun alku 1999

Olin muuttanut ensimmäisen ja yhä ainoan kerran elämässäni yhteen seurustelukumppanin kanssa. Asuntomme oli kaksio luhtitalon alakerrassa kaupungin laidalla, kävelymatkan päässä kauniista viljelymaisemasta. Keittiöstä näkyi rivi haapoja, jonka takana kulki muinoin maantienä ollut pikkutie ja sen takana etelänpuoleisella rinteellä korkeaksi kohoava männikkö. Olo- ja makuuhuoneen ikkunasta näkyi taloyhtiön nurmikkoinen piha ja lasten leikkitelineitä. Idylli oli aiempaan lähiökämppääni verrattuna täyttymyksellisen ihana. Oli selvää, että jos aikoisimme perustaa perheen ja saada lapsia, tämä olisi sopiva paikka sitä varten.

Erimielisyyksiä oli suhteessamme riittänyt. Koska olimme saaneet toisiltamme paljon, ja intiimi yhteiselämäkin meillä oli, ne eivät pysäyttäneet asioita, vaikka hidastivatkin. Yhteisasumisen ensimmäinen viikko oli silkkaa lempeää onnea. Sen jälkeen alkoivat ongelmat. Ystävättäreni meni kesätöihin ja alkoi stressaantuneena tiuskia ja äyskiä, mikä kasvatti näkemystäni, ettei työnteko (nykyään usein käytetyssä ahtaassa merkityksessä) tee ihmiselle hyvää. Minä taas hörhöilin ympäriini, ja ulkonäköni herätti entistä keskiluokkaisemmissa naapurinpennuissa ihmetystä, mitä itseäni konservatiivisempi kumppani ei hirmuisesti digannut. Olimmeko vain koeajalla nähdäksemme, mitä kaikkea välillemme saattoi tulla yhteydeksi tai esteeksi?

Viereisen tien levennyksellä pysähtyi kerran viikossa kirjastoauto. Se oli merkkitapahtuma koko taloyhtiölle, sillä lähin kirjasto oli muutoin kolmen kilometrin päässä eikä alueella ollut muitakaan palveluja. Itsekin innokkaana kirjastonkäyttäjänä menin heti tutustumaan valikoimaan. Mukaani tarttui Hanif Kureishin romaani Esikaupunkien buddha. Luin sen muutamassa päivässä. Kirjan tunnelma imi minut maailmaan, joka oli kiehtova ja täysin erilainen kuin senhetkinen todellisuuteni. "Olin 20. Olin valmis mihin tahansa." Minä olin jo täyttänyt 25, enkä ollut ikinä ollut valmis mihin hyvänsä. Vielä ei ollut liian myöhäistä! Nyt oli sen aika!

Vaikkei mistään lopullisesti sovittu ennen seuraavaa kevättä, käytännössä minun ja ystävättäreni yhteinen tulevaisuus lakkasi olemasta niinä muutamana päivänä. Elämän- ja maailmankatsomuksemme olivat liukuneet peruuttamattomasti liian kauas toisistaan. Nyt olin varma, etten halunnut perustaa perhettä ja saada lapsia. Sen sijaan halusin, Katri Valaa lainatakseni, "elää, elää, elää!". Yhtäkkiä se elämä ei ollutkaan uneliaassa esikaupunki-idyllissä, vaan jossain, missä voisin jäljittää epämääräistä, mutta voimaperäistä unelmaani jostakin Todellisesta yhdessä samanmielisten ihmisten kanssa. Se toteutui pitkälle seuraavana kesänä ja syksynä – mikä onkin jo toinen tarina.

Elämän käännekohtia: 22.–23.4.1998

Elettiin alkuvuotta 1998. Olin yliopisto-opiskelija ja vasemman laidan aktiivi, harrastin chattailua ja hiukan synkistelevää musiikkia, jonka sekaan tosin pääsi livahtamaan 70-lukulaisia lemppareita. Suosikkibändini oli Depeche Mode. Tuli kevät, joka merkitsi niinä vuosina – ja merkitsee isolta osin edelleen – minulle voimallista muutosta tunnetiloissa. Suunniteltiin vaihtoehtoista vappumarssia kaveriporukalla, jonka kanssa tietysti tavattiin muutenkin. Seurustelin erään tytön kanssa, mutta hän oli juuri muuttanut 50 kilometrin päähän loppukesään asti jatkuvan työharjoittelun vuoksi. Kun olimme köyhiä ja autottomia, niin eihän sitä nähty kuin harvoin.

Eräänä iltapäivänä menin käymään hylätyssä tehdasrakennuksessa, jossa anarkisteilla oli tilat. Koska anarkistit olivat tietysti mukana vappukulkueen järjestelyissä, paikka oli sopiva mm. banderollien työstämiseen. Huomasin, että ainakin yksi kamuistani haiskahti alkoholille. Kun epäilin "vanhan viinan" hajua ääneen, hän korjasi: "Ei, kyllä se on uusi viina." Yllättäen olikin tiedossa biletystä, jonka merkeissä käytiin vappumarssitalkoiden jälkeen pubissa ja siiderikaupassa. (Päärynäsiiderit olivat juuri tulleet kauppoihin. Kamu taisi ostaa vain olutta.) Sitten jatkettiin erääseen opiskelijakämppään, jossa muut kaverit juttelivat keskenään, kun minä lähinnä tuijotin ikkunasta vastapäistä kerrostalon seinää. Sitä paremmalta ei tuntunut mikään. Oivalsin, että olin liukumassa länsimaisen kollektiivisen tajunnan ulkopuolelle.

Illalla piipahdimme isommalla porukalla keskikaupungin kuppiloissa. Mukana oli jonkin verran omia juomia, joita nautittiin välillä puistossa. Vapautunut ja pidettelemätön käyttäytymiseni kiinnitti toisten huomion, minkä perusteella he arvioivat, että minun täytyy olla syntymäpilvessä. Sain kuulla, että moni käyttäytyy kannabispöllyissä samoin kuin minä silloin. Itse en tietenkään kilttinä lapsena ollut kokeillut kyseistä epäilyttävää päihdettä.

Seuraavana aamuna heräsin kello 8.20 viereiseltä rakennustyömaalta kantautuneeseen meluun. Oloni oli pöhnäinen sekoitus krapulaa ja umpiväsymystä. Ulkona paistoi upeasti keväinen aamuaurinko, ja sain jostain syystä päähäni lähteä kävelylenkille. Alku oli epätodellista usvassa leijailua, sitten tunnelma alkoi seljetä, ostin jostain kaupasta juotavaakin (en alkoholipitoista). Kävelin vielä useita kilometrejä ja päädyin erään kaverin (joka ei kuulunut edellisiltaiseen porukkaan) luo kylään. Hän kuunteli Aknestikin Aallonmurtaja-levyä, jonka kappaleen Missä on mun sinitaivas sointukulku toi mieleeni John Lennon -klassikon #9 Dream. Levyllä oli myös biisi nimeltä Puunhalaajat. Minun oli päästävä pian käymään vanhempien luona, jossa edellä mainittu Lennon-kappale löytyi isän kasetilta. Ulkona oli kevään lämpimin päivä. En halunnut synkistellä enää ikinä.

Lähiviikkoina muun muassa tyttöystävä sai tutustua uuteen minuun, hipinretkuun, joka teki kävelyseikkailuja, halaili puita, hyväksyi rakastelun yleisellä paikalla ja halusi jatkuvasti olla parin siiderin hiprakassa. Paljon oli niin kuin ennenkin, mutta syvärakenteessa oli jokin taas muuttunut.

Elämän käännekohtia: muuan ilta 1990-luvun alkupuolella

Olin noin 18-vuotias. Kaveripiirissäni oli eräänä syysiltana kahdet pienet bileet. Minä halusin tietysti käydä molemmissa, joten olin ensin yhden kamun luona ja lähdin sitten pyöräilemään toisen kamun luo. Veren alkoholipitoisuus oli sopivassa pikku nousussa. Olin ollut ennenkin monta kertaa humalassa, jopa yksin, mutta koskaan ennen en ollut kokenut nousuolotilaa niin täysillä kuin nyt.

Jollakin tavalla ymmärsin, että olin täysin vapaa ja minussa oli paljon enemmän onnellisuuskapasiteettia kuin olin tiennyt. Samalla ajattelin, että ihmisen täytyisi aina tuntea näin. Vielä jännempi havainto oli, että "uusi" vapaa ja onnellinen olotila olikin vanha tuttu. Olin joskus tuntenut ihan samalla tavoin: pienenä lapsena, ennen kouluja, kiusaamisia ja muuta sosiaalista kökköä.

Sosiaalisuus? Sekö oli vienyt minulta kyvyn tuntea tavalla, jonka vasta nousuhuppelissa saatoin jälleen löytää? Ihminenhän sosiaalistuu niiden vuosien mittaan, jotka minulla oli jäänyt samankaltaisten hyvien kokemusten väliin. Niinpä tietysti! Nykyisessä sosiaalisuudessa oli siis oltava jotain mätää. Koska 'sosiaalisuus' viittaa yhteiskuntaan, sen oli pakko tarkoittaa, että yhteiskunnassa on jotain oikeasti pielessä. Niin sen täytyi olla!

Niinä aikoina tein päätöksen, että tavoitteeni on olla mukana luomassa sellaista yhteiskuntaa, jossa ketään ei sosiaalistettaisi kyvyttömäksi tuntea niin aidosti, luonnollisesti ja hyvin kuin minä pienenä lapsena – ja yhtenä nousuhiprakkaisena syysiltana. Minusta tuli maailmanparantaja.

Elämän käännekohtia: elokuu 1989

Kävin peruskoulun kahdeksannen luokan vuosina 1988 ja 1989. Siihen aikaan piti koulussa valita joko musiikki tai kuvaamataito ("kuvataiteeksi" jälkimmäinen muuttui vasta paljon myöhemmin). Näistä kahdesta vaihtoehdosta musiikki veti minua enemmän puoleensa. (Meidän yläasteellamme tuli kyllä lisäksi valinnainen kuviksen ryhmä, jossa olin mukana.) Kasiluokan musiikin oppimäärään sisältyi popmusiikin historian läpikäynti, ja 1960-luvun loppuvuosien yhteydessä oli esitelty myös hippiliike: "Hipit vastustivat Vietnamin sotaa, ja kiväärin tilalle he tarjosivat kukkaa." Jokin alkoi raksuttaa aivoissani. Kesken varsin väkivaltaisen ja kovistelevan yläasteiän mieleni oivalsi, että hippien ihanteet olivat jotenkin absoluuttisesti ihanteelliset.

Jotain oli ilmassa muutenkin. Elokuun alussa partioleirillä oli jokin rupeama, jossa saatettiin "painaa" haluttu teksti väriaineella T-paitaan. Minä valitsin sanat "love" ja "peace", muuan kaverini taas "peace" ja "acid". Kyse oli vuoden 1989 popkulttuurin muotisanoista, joiden taakse ainakin minulla kätkeytyi syvempi merkitys. Leiriltä kotiin palattuani kuuntelin innokkaasti radiota. Eräänä iltana (olisikohan ollut Kovan päivän ilta?) siellä muisteltiin Woodstockia. Sain kuulla, että maailmanhistorian kuuluisimmista festareista oli kulunut tasan 20 vuotta. Mitä radion sepustuksista ylipäänsä käsitin, festareiden meininki kuulosti todella kiehtovalta.

Olin kunnon luterilaiskotien pentujen tavoin käynyt sen kesän alkajaisiksi rippikoulun. Nyt elokuun puolenvälin jälkeisenä viikonloppuna oli "jatkoripari", tapaaminen, jossa saattoi tavata rippikoulututtuja ja päästä vähän syvemmälle kristillisen nuorisotoiminnan pyörteisiin. Menimme kahden kaverini kanssa mukaan. Lauantai-illasta tuli lämmin ja syyskesäisen hämärä. Leirikeskuksen laitamilla oli nuotiopaikka, jossa oli tulet (ja arvattavasti makkaranpaistoa), mistä johtuen ripariväki oli pääosin kokoontunut sinne. Nuotiopaikan vierestä alkoivat pellot. Minä ja kaverini lähdimme hyppimään keskelle peltoa mankkaa huudattaen ja itsekin huutaen. "Katosimme" sinne myös. Aikamme riehuttuamme nimittäin hiljensimme sekä mankan että itsemme jättäen vaikutelman, että kolme tyyppiä tuli hulluksi ja katosi elokuun yöhön. Toki palasimme kiertotietä leirikeskukseen, eikä siellä ollut etsintöjä käynnissä. Kai meillä oli jo valmiiksi hiukan normaalia hullumpi maine.

Jälkikäteen ajatellen tuo epäsovinnaisuusperformanssi ja vapautumiskokemus merkitsi askelta kohti tulevaa jonkin sortin hippiytymistäni. Mankasta ei tosin vielä pauhannut hippimusaa, vaan paremman puutteessa sai välttää Ramonesin Do You Remember Rock 'n' Roll Radio. Kavereilleni touhu oli enemmän karnevalismia ja showta, minun elämässäni yhden unelman alku. Yksilöllisen erilaisuuden ihannointi, yhteiskunnallinen auktoriteettikapina, ajatus ihmiskunnasta yhtenä suurena perheenä ja rakkauden ylistys olivat enää parin kulman takana.