Olin muuttanut ensimmäisen ja yhä ainoan kerran elämässäni yhteen seurustelukumppanin kanssa. Asuntomme oli kaksio luhtitalon alakerrassa kaupungin laidalla, kävelymatkan päässä kauniista viljelymaisemasta. Keittiöstä näkyi rivi haapoja, jonka takana kulki muinoin maantienä ollut pikkutie ja sen takana etelänpuoleisella rinteellä korkeaksi kohoava männikkö. Olo- ja makuuhuoneen ikkunasta näkyi taloyhtiön nurmikkoinen piha ja lasten leikkitelineitä. Idylli oli aiempaan lähiökämppääni verrattuna täyttymyksellisen ihana. Oli selvää, että jos aikoisimme perustaa perheen ja saada lapsia, tämä olisi sopiva paikka sitä varten.
Erimielisyyksiä oli suhteessamme riittänyt. Koska olimme saaneet toisiltamme paljon, ja intiimi yhteiselämäkin meillä oli, ne eivät pysäyttäneet asioita, vaikka hidastivatkin. Yhteisasumisen ensimmäinen viikko oli silkkaa lempeää onnea. Sen jälkeen alkoivat ongelmat. Ystävättäreni meni kesätöihin ja alkoi stressaantuneena tiuskia ja äyskiä, mikä kasvatti näkemystäni, ettei työnteko (nykyään usein käytetyssä ahtaassa merkityksessä) tee ihmiselle hyvää. Minä taas hörhöilin ympäriini, ja ulkonäköni herätti entistä keskiluokkaisemmissa naapurinpennuissa ihmetystä, mitä itseäni konservatiivisempi kumppani ei hirmuisesti digannut. Olimmeko vain koeajalla nähdäksemme, mitä kaikkea välillemme saattoi tulla yhteydeksi tai esteeksi?
Viereisen tien levennyksellä pysähtyi kerran viikossa kirjastoauto. Se oli merkkitapahtuma koko taloyhtiölle, sillä lähin kirjasto oli muutoin kolmen kilometrin päässä eikä alueella ollut muitakaan palveluja. Itsekin innokkaana kirjastonkäyttäjänä menin heti tutustumaan valikoimaan. Mukaani tarttui Hanif Kureishin romaani Esikaupunkien buddha. Luin sen muutamassa päivässä. Kirjan tunnelma imi minut maailmaan, joka oli kiehtova ja täysin erilainen kuin senhetkinen todellisuuteni. "Olin 20. Olin valmis mihin tahansa." Minä olin jo täyttänyt 25, enkä ollut ikinä ollut valmis mihin hyvänsä. Vielä ei ollut liian myöhäistä! Nyt oli sen aika!
Vaikkei mistään lopullisesti sovittu ennen seuraavaa kevättä, käytännössä minun ja ystävättäreni yhteinen tulevaisuus lakkasi olemasta niinä muutamana päivänä. Elämän- ja maailmankatsomuksemme olivat liukuneet peruuttamattomasti liian kauas toisistaan. Nyt olin varma, etten halunnut perustaa perhettä ja saada lapsia. Sen sijaan halusin, Katri Valaa lainatakseni, "elää, elää, elää!". Yhtäkkiä se elämä ei ollutkaan uneliaassa esikaupunki-idyllissä, vaan jossain, missä voisin jäljittää epämääräistä, mutta voimaperäistä unelmaani jostakin Todellisesta yhdessä samanmielisten ihmisten kanssa. Se toteutui pitkälle seuraavana kesänä ja syksynä – mikä onkin jo toinen tarina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti