Kun Tampereen underground-skenen muusikot ovat keikkailleet Helsingissä, he eivät usein ole kohdanneet samanlaista ymmärrystä ja samastumista kuin kotikaupungissa, Jyväskylässä tai edes Turussa. Kun olen lukenut pääkaupunkilaisen median arvioita täkäläisistä musiikin tai muiden populaarikulttuurin lajien tekijöistä, ensimmäinen ja yleisin reaktio on huomio: nuo toimittajat ovat täysin pihalla koko jutusta. Tämän luonnollinen selitys olisi, ettei Helsingissä ole undergroundia, muttei sekään voi pitää paikkaansa. Sen sijaan Helsingissä on niin elävä indiekulttuuri, ettei valtavirrasta käsin tarkasteleva yksilö näe sen läpi undergroundiin saakka. Tampereella sen sijaan on niin vähäinen indiekulttuuri, että valtavirrasta poispäin katsova näkee heti laajan underground-kentän.
Harkitsin tämän tekstin kirjoittamista musiikkiblogisivustollani, mutta halusin kirjoittaa eri tyylilajissa ja käsitellä laajemmin taidetta ja kulttuuria, enkä pelkkää musiikkia.
Jos määrittelen käsitteet lyhyesti, yksinkertaisimmillaan 'indie' tarkoittaa musiikkia, taidetta ja kulttuuridokumentteja, joita eivät julkaise, esitä tai manageroi 'valtavirtaan' lukeutuvat ja suurpääomaan linkittyvät vaan 'riippumattomat' (independent) toimijat. Yleensä jälkimmäiset ovat pieniä tai keskisuuria yrityksiä, joiden toimiala on musiikin tai kirjojen julkaiseminen, media, manageritoiminta, keikkojen myyminen, näyttelyjen järjestäminen (taidegalleriat) tai muu vastaava. Periaatteessa siis nämä yritykset tekevät samaa kuin valtavirtaan ja suurpääomaan kytkeytyvät firmat, mutta pienemmissä mittasuhteissa ja vaikeasti määriteltävällä erilaisella asenteella. Huomattava osa taide- ja kulttuurielämästä ei kuitenkaan tapahdu edes pienten riippumattomien yritystoimijoiden kautta, vaan kokonaan varsinaisen kapitalistisen rahatalousjärjestelmän ulkopuolella. Silloin, kun luovat toimijat itse tuottavat, julkaisevat ja pitkälti myyvätkin levynsä tai kirjansa, toimittavat ja julkaisevat mediansa, järjestävät näyttelynsä tai keikkansa et cetera, voidaan puhua undergroundista.
Käytännössä yllä esitetty jako ei ole yksiselitteinen. Esimerkiksi Tampereen seudun musiikkiartisteista Mara Balls (Maria Mattila) on välillä julkaissut levynsä indie-levyfirman kautta, välillä suoraan itse. Jukka Nousiaisella on oikeastaan oma pienlevy-yhtiö. Kaikkein selvimmin undergroundiin liittyvä julkaisujen alalaji on zine eli pienlehti. Toisaalta internetissä toimii digitaalista zineä muistuttavia blogeja ja sivustoja valtavirta-alustoilla – ja jälleen toisaalta ilman kaupallista tarkoitusta, kun taas zinestä peritään yleensä hintaa. On selvää, että nimenomaan indien ja undergroundin välinen jako vaikuttaa epäselvältä. Musiikkiartisti Litku Klemetti on käyttänyt käsitettä undie, joka yhdistää undergroundin ja indien. Itse miellän undien ensisijaisesti undergroundiksi sekä siihen samastuvaksi indieksi. Litku esimerkiksi toimii – jälleen vaikeasti määriteltävän asenteen myötä – enemmän underground- kuin valtavirta-artistin logiikalla. Tosin nykyään hänen keikkansa ovat hyvin harvoin ilmaisia, toisin kuin vielä vuonna 2016, jolloin näin hänet kolmesti livenä Tampereen underground-tapahtumissa. Litku asuu Jyväskylässä.
Muotoilin otsikkoon ilmauksen "IndieHelsinki" niin kuin kyse olisi brändistä. Tämä ei luonnollisesti ole sattumaa. Kun helsinkiläiset lähtevät tekemään indietä, kyseessä on tamperelais-jyväskyläläisestä undie-puuhastelusta radikaalisti poikkeava kulttuuritoiminta, jolla on läheisempi yhteys valtavirtaan. On valitettava (?) tosiasia, että Suomen taiteen ja kulttuurin valtavirtatoimijoista ylivoimainen enemmistö toimii Helsingissä. Valtavirta on läsnä Helsingissä aivan eri lailla kuin pienemmissä asutuskeskuksissa. Pikkukaupunki tai vielä pienehkö maakuntakeskuskin voi olla lähes kokonaan valtavirtatoimijoiden vallassa: paikkakunnalla ilmestyy yksi lehti, joka on osa isoa konsernia, keikkoja järjestetään vain yhdessä ketjuun kuuluvassa ravintolassa sekä yhdellä ketjuun kuuluvalla kesäfestarilla ja niin edelleen. Mutta Helsingissä ne konsernien ja ketjujen pomot ja päätökset ovat siellä paikalla. Niillä on omat konttorinsa, usein jopa konttorirakennuksensa, joiden osoitteet tiedetään ja tunnetaan. Ne ovat osa Helsinkiä. Ja kun mediat ovat siellä, ne näkevät helpoimmin helsinkiläiset toimijat, minkä myötä samat toimijat nähdään helpoimmin muuallakin Suomessa. Ja ulkomailla: Helsinki on Suomen ensisijainen näyteikkuna. Näin ollen Helsingissä indie-toimijoiden näköala on täysin toisenlainen kuin Tampereella, jossa on pikkukaupungeista poiketen tekijöitä ja resursseja toimivaan, oikeasti riippumattomaan kulttuuriin.
Helsingissä voi elää ja vaikuttaa toimittajia, jotka vielä 2010-luvun jälkipuolella kuvittelevat Flow-festivaalin edustavan relevanttia indiekulttuuria. Koska helsinkiläistoimittajien kirjoittamia juttuja luetaan pienemmissä asutuskeskuksissa, saatetaan niissä olettaa samoin. Sen sijaan Tampereelta käsin ajatus on vieras. Meidän riippumaton kulttuurimme on Tampere Underground, jonka festarit ovat epäkaupallisia ja yleensä ilmaisia. Hiedanrannan juhannus, Pispalan karnevaalit, Pispala Folk, Seppo Jazz ja Kirnupiimäfest ovat Flow'n antiteesi, vaikka jokin yhteinen esiintyjänimi löytyisikin. Kun helsinkiläinen kriittinen vasemmistotoimittaja kirjoittaa esseekokoelman, jossa hän reflektoi ajan ilmiöitä (Pontus Purokuru: Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi), hän ei voi olla käsittelemättä lavein sanankääntein kasvuyritystapahtuma Slushia, sillä ajankohtaisesta helsinkiläisestä näkökulmasta Slush on oikeasti tosi relevantti juttu. Kirjan tekstistä voi havaita, että samalla kun tekijä samastuu anti-Slush-näkökulmaan, hän ei välty olemasta jonkin verran pro-Slush – toki ironisoiden, mutta on liian paljon sitä mikä yhdistää. Tamperelaiselle kriittiselle vasemmisto"toimittajalle" (lainausmerkit, koska virallisen median sijaan hän kirjoittaa vain zineen, someen ja blogiin) ajankohtaista startup-pöhinää on Maria Mattilan käynnistämä Romu & Random, "kansankioski" ja "propagandakioski", jossa tosiaan on romua ja randomia – kuntopyöriä, torsoja, semipornografisia kuvia, paikallisten artistien levyjä ja kellarikeikkoja.
Kun Helsingissä avataan uusi keskustakirjasto Oodi, sieltä voidaan sumeilematta jättää äänilevykokoelma pois, koska helsinkiläisittäin digitaalista formaattia suositaan sekä valtavirta- että indiepiireissä. Tampereella sellainen ei tulisi mieleenkään, sillä Tampereen undiepiirit tykkäävät vinyylilevystä ja jopa c-kasetista. Olen kuullut, että c-kasetti elää Helsingissä ensisijaisesti hiphop-piireissä, mikä on Tampereelta käsin kiinnostavaa, koska meillä se on rockin, elektronisen "popin" (sikäli kun undergroundissa edes voi olla poppia) ja kokeellisen musiikin suosiossa. Johtuuko pakkomielle uutta teknologiaa kohtaan brändin ja imagon palvonnasta ja hiphoppareiden samanaikainen pakkomielteettömyys siitä, että hiphopin tiedetään olevan joka tapauksessa riittävän cool juttu isossa maailmassa?
Kun menee helsinkiläiseen kaupunginosatapahtumaan ja siellä kuulee paikallisten bändien musiikkia, se on yleensä joko englanninkielistä tai räppiä. Ensin mainittu kuulostaa 2010-luvun tamperelaiseen undiekorvaan edellisen vuosikymmenen musiikilta ja jälkimmäinen hieman valtavirralta. Kun Tampereella menee vastaavaan tapahtumaan, sielläkin voi kuulla sekä englanninkielistä että räppiä, mutta ensin mainitulla ei ole mitään yhteyttä 00-lukuun ja jälkimmäinen rokkaa tai funkkaa tavalla, jota valtavirrassa ei ole kuultu kokonaiseen sukupolveen. Enemmistö on joka tapauksessa suomenkielistä eikä räppiä. Helsinkiläiseen indiekorvaan se kuulostaa 1970- tai 1980-luvun musiikilta. Luonnollisesti helsinkiläistapahtumassa on paikallisten bändien lisäksi pari valtakunnallisesti tosi isoa artistia, kun tamperelaisvastineessa on vain paikallisia bändejä. Ero tapahtumien välillä ei tietenkään ole yksinomaan musiikissa: missä Kumpulan kyläjuhlat esittävät spesiaalijuttuna kilometrin pituisen kirpputorin, Pispalan karnevaaleilta löytyy hippimäinen käsityöläisbasaari ja yhdistyskirjaston poistomyyntipöytä. Voi olla, että helsinkiläinen pelkistäisi tämän eron puitteiden mittakaavaan, mutta ero on paljon syvemmällä helsinkiläisessä ja tamperelaisessa paikalliskulttuurissa. Tamperelaiset kerta kaikkiaan kasvavat luontaisessa DIY-ilmapiirissä, joka ei kaihda kaunista köppäisyyttä, kun helsinkiläiselle kaiken on oltava – riimittääkseni – "näyttävää, kansainväliset vaatimukset täyttävää".
Näin ollen Helsingissä riippumaton kulttuurikin on hieman valtavirtaa, hieman Slushia, hieman imago- ja bränditietoista, hieman pakkomielteistä. Tampereella se on tietoista ja pakkomielteistä ainoastaan itseensä liittyen. Teoriassa Tampereen underground on täysin hyväksyvää: kukaan ei jää syrjään siksi, ettei osaa. Käytännössä sielläkin pätevät omat hyväksynnän lait, jotka jättävät syrjään ne jotka eivät hiffaa, helsinkiläistä sanaa hassusti käyttääkseni. Hiffaamisella ei tässä ole mitään tekemistä kansainvälisten coolien juttujen kanssa – ylikansallinen cool on aina kapitalisoitavissa, tamperelainen cool ei, koska se on oikeasti riippumatonta. Vaikkei tätä yleensä sanota ääneen (koska sellainen ei ole coolia!), Tampereen underground-piireissä tiedetään ja ymmärretään, mikä on Suomen vaihtoehtokulttuurinen pääkaupunki. Helsingissä sitä ei ymmärretä sen enempää kuin itse riippumattomuuttakaan, ja taas IndieHelsingin media tulee kylään, kirjoittaa eksotisoiden, mollaten tai ylistäen, koska on oman näkökulmansa vanki, pitää sitä sekä luonnollisena tai evoluution huippuna ja on täysin pihalla.
lauantai 22. joulukuuta 2018
sunnuntai 9. syyskuuta 2018
Sylityksin
Suomessa tunnetaan sanonta: "Vahvat yksin, heikot sylityksin." Se päätyi myös otsikoksi kulttuuriantropologi Taina Kinnusen kirjalle suomalaisesta kosketuskulttuurista. Sanonnan sisältämä ajatus on kaunis, ja toteutuessaan se olisi myös varsin oikeudenmukainen. Toteutuessaan? Minäpä väitän, että nykymaailmassa ajatus harvoin toteutuu. Aika usein on sen sijaan päinvastoin.
Okei, mitä järkeä tässä on? Heikot siis jäävät yksin, ja sylityksiin pääsevät vain vahvat – jotka eivät sitä tarvitse. Miksi ihmeessä näin päästetään käymään? Yhteiskunnassamme on vallalla alitajuinen käsitys, että kilpailu ihmisten kesken on luonnollista ja hyvä asia. Markkinatalous perustuu kilpailuun, rakastamme urheilua ja kirjoitus- ja laulukilpailut ovat hyväksi nouseville kyvyille. Niinpä saattaa tosiaan tuntua luonnolliselta, että myös ihmissuhteet pohjautuvat jonkinlaiseen kilpailuun: kuka saa kenet, kenellä on eniten kavereita tai parhaat verkostot, kenen sosiaalinen elämä on rikkainta.
Tarkastellaan hetken aikaa edellistä syrjäytetyn näkökulmasta. Syrjäytetyn? Niin, valtaosa nykyään "syrjäytyneiksi" kutsutuista ei ole syrjäytynyt oma-aloitteisesti, vaan muut ovat ihan asiattomista, keskenkasvuisista tai absurdeista syistä syrjineet heitä. Joku ei ole pärjännyt kouluaineissa, toinen ei ole osannut tapella ja kolmas on ollut jonkun dominoivan hahmon mielestä ruma. Sitten he kaikki ovat aikuistuneet, mutta ensimmäinen kulkee yhä ketään kiinnostamattoman tyhmän statuksella, toinen on edelleen se ohikulkiessa tönittävä heittopussi ja kolmas todennäköisesti, paitsi ruma, myös murjottaja, minkä taakse kätkeytyy vakava mielenterveysongelma. Toki on vielä neljäs, joka on ollut koulussa ihan hyvä ja tykätty, mutta elämä on tuonut eteen päihteitä ja sopimattomasti vaikuttaneita ihmisiä. Elämä kulkee aina omalla painollaan, ajatukset elämänhallinnasta ovat useimmiten kaunista puppua.
On helppo ymmärtää, kuinka moni tuollainen syrjäytetty tarvitsee kaikista maailman asioista eniten juuri toisen ihmisen läheisyyttä: kuuntelijaa, keskustelua, läsnäoloa, kosketusta – ja syliä. Sitä hänellä ei kuitenkaan ole. Jos hänellä olisi, ehkei hän olisi edes syrjäytetty, sillä läheisyyden, läsnäolon ja kosketuksen vaikutus ihmiseen on mahtava. Mutta sitä emme tiedä. Sen sijaan sylitykset on tässä yhteiskunnassa varattu vahvemmille, jotka porskuttavat muutenkin. Mahdollisuus syliin on "saavutettu etu" siinä, missä vakituinen työpaikka, omistusasunto ja mahdollisuus matkusteluun. Se ei lähde tarpeesta, vaan statuksesta. Tulee mieleen joukko lapsia, joista nopein ja vahvin sieppaa karkkipussin, vaikkei edes tykkää sen sisällöstä – karkit vain täytyy saada oman aseman lujittamiseksi pois hitaampien ja heikompien ulottuvilta.
Voisivatko asiat olla toisin? Ehkä yhteiskunnan pitäisi ottaa heikko sosiaalinen asema tosissaan siinä, missä heikko taloudellinen asema. Jälkimmäistä vaatii sentään vasemmisto, mutta edellisestä sekin on aika hiljaa. Yhteiskunta vaatii mitattavuutta, joka on tietysti liitossa myös kilpailun kanssa; kilpailun periaatteet siis estävät meitä kiinnittämästä huomiota kilpailusta johtuvaan sosiaaliseen heikkouteen. Kilpailun arvo täytyisi kyseenalaistaa ja liiallinen kilpailu kytkeä yhteiskunnasta. Ehkä hyvä yhteiskunta kantaisi taloudellis-materiaalisen perusturvan lisäksi myös huolta jäsentensä sosiaalisesta pärjäämisestä. Ehkä meillä pitäisi olla yhteiskunnallisesti järjestetty ystäväpalvelu ja deittipalvelu. Kenenkään ei pitäisi jäädä yksin, ja vähiten heidän, jotka muutoinkin tapaavat jäädä yksin. Siis heikoimpien.
Okei, mitä järkeä tässä on? Heikot siis jäävät yksin, ja sylityksiin pääsevät vain vahvat – jotka eivät sitä tarvitse. Miksi ihmeessä näin päästetään käymään? Yhteiskunnassamme on vallalla alitajuinen käsitys, että kilpailu ihmisten kesken on luonnollista ja hyvä asia. Markkinatalous perustuu kilpailuun, rakastamme urheilua ja kirjoitus- ja laulukilpailut ovat hyväksi nouseville kyvyille. Niinpä saattaa tosiaan tuntua luonnolliselta, että myös ihmissuhteet pohjautuvat jonkinlaiseen kilpailuun: kuka saa kenet, kenellä on eniten kavereita tai parhaat verkostot, kenen sosiaalinen elämä on rikkainta.
Tarkastellaan hetken aikaa edellistä syrjäytetyn näkökulmasta. Syrjäytetyn? Niin, valtaosa nykyään "syrjäytyneiksi" kutsutuista ei ole syrjäytynyt oma-aloitteisesti, vaan muut ovat ihan asiattomista, keskenkasvuisista tai absurdeista syistä syrjineet heitä. Joku ei ole pärjännyt kouluaineissa, toinen ei ole osannut tapella ja kolmas on ollut jonkun dominoivan hahmon mielestä ruma. Sitten he kaikki ovat aikuistuneet, mutta ensimmäinen kulkee yhä ketään kiinnostamattoman tyhmän statuksella, toinen on edelleen se ohikulkiessa tönittävä heittopussi ja kolmas todennäköisesti, paitsi ruma, myös murjottaja, minkä taakse kätkeytyy vakava mielenterveysongelma. Toki on vielä neljäs, joka on ollut koulussa ihan hyvä ja tykätty, mutta elämä on tuonut eteen päihteitä ja sopimattomasti vaikuttaneita ihmisiä. Elämä kulkee aina omalla painollaan, ajatukset elämänhallinnasta ovat useimmiten kaunista puppua.
On helppo ymmärtää, kuinka moni tuollainen syrjäytetty tarvitsee kaikista maailman asioista eniten juuri toisen ihmisen läheisyyttä: kuuntelijaa, keskustelua, läsnäoloa, kosketusta – ja syliä. Sitä hänellä ei kuitenkaan ole. Jos hänellä olisi, ehkei hän olisi edes syrjäytetty, sillä läheisyyden, läsnäolon ja kosketuksen vaikutus ihmiseen on mahtava. Mutta sitä emme tiedä. Sen sijaan sylitykset on tässä yhteiskunnassa varattu vahvemmille, jotka porskuttavat muutenkin. Mahdollisuus syliin on "saavutettu etu" siinä, missä vakituinen työpaikka, omistusasunto ja mahdollisuus matkusteluun. Se ei lähde tarpeesta, vaan statuksesta. Tulee mieleen joukko lapsia, joista nopein ja vahvin sieppaa karkkipussin, vaikkei edes tykkää sen sisällöstä – karkit vain täytyy saada oman aseman lujittamiseksi pois hitaampien ja heikompien ulottuvilta.
Voisivatko asiat olla toisin? Ehkä yhteiskunnan pitäisi ottaa heikko sosiaalinen asema tosissaan siinä, missä heikko taloudellinen asema. Jälkimmäistä vaatii sentään vasemmisto, mutta edellisestä sekin on aika hiljaa. Yhteiskunta vaatii mitattavuutta, joka on tietysti liitossa myös kilpailun kanssa; kilpailun periaatteet siis estävät meitä kiinnittämästä huomiota kilpailusta johtuvaan sosiaaliseen heikkouteen. Kilpailun arvo täytyisi kyseenalaistaa ja liiallinen kilpailu kytkeä yhteiskunnasta. Ehkä hyvä yhteiskunta kantaisi taloudellis-materiaalisen perusturvan lisäksi myös huolta jäsentensä sosiaalisesta pärjäämisestä. Ehkä meillä pitäisi olla yhteiskunnallisesti järjestetty ystäväpalvelu ja deittipalvelu. Kenenkään ei pitäisi jäädä yksin, ja vähiten heidän, jotka muutoinkin tapaavat jäädä yksin. Siis heikoimpien.
keskiviikko 11. huhtikuuta 2018
Niin paljon on muuttunut, niin äkkiä
Ääriainekselta vaikuttavan setämiehen suutahtaessa noin neljättäsadatta kertaa feministeille on aika miettiä, missä mennään. Monelle 2000-luvulla aikuistuneelle setämiehen höpinät lienevät täysin käsittämättömiä, mutta "jonnet ei muista", jos kärjistäen sanotaan. Feministit ovat toki toistelleet samantyyppistä sanomaa jo kauan, mutta melkein yhtä pitkään feministinen puhe vaikutti ääriainesjutulta. 1970-luvulla varttuneet miehet eivät välttämättä pitäneet edes todennäköisenä, että "naisasianaisten" näkemys voittaisi heidän viriilinä elinaikanaan. Ja kun sen voitto alkoi olla väistämätön, omassa kuplassaan elävät ihmiset eivät välttämättä aluksi tätä havainneet tai ymmärtäneet. Vasta sosiaalinen media – tai ehkä ensi tilassa internetin keskustelupalstat – teki sen kaiken näkyväksi ja auttoi samalla toisin ajattelevia löytämään toisensa ja joukkovoimaantumaan.
1) Vielä 1960-luvulla oli täysin yleinen sääntö ajatella, että nainen on miestä heikompi sukupuoli. Naisen ei uskottu pystyvän raskaisiin ja vaativiin tehtäviin – ei fyysisesti eikä psyykkisesti. Tähän liittyi jako miesten ja naisten ammatteihin, ja koska esimerkiksi hoitotyö oli todella naisten alaa, miehet eivät olleet edes näkemässä, kuinka fyysisesti vaativia töitä hoitoalan naiset jo silloin tekivät. Psyykkinen heikkous ilmeni mm. "hysteriana", jota pidettiin ihan todellisena naisille tyypillisenä ilmiönä. Pidettiin päivänselvänä, ettei naisesta olisi sotilaaksi tai poliisiksi, ja myös urheilu oli aika lailla miesten maailma. Niinkin myöhään kuin vuonna 1980 naisten pisin juoksumatka olympiakisoissa oli 1500 metriä, ja samoihin aikoihin Suomeen tuotu, 1960-luvulla kehitetty ringette luotiin jääpeliksi naisille, joille jääkiekon katsottiin olevan liian raakaa ja fyysistä. 1980-luku oli pullollaan keskustelua urheilun "kolmannesta sukupuolesta" eli naisista, jotka ahtoivat itseensä mieshormoneja ollakseen parempia urheilijoita kuin "aidot" tai "luonnolliset" naiset.
2) Vanha Uuden Testamentin käännös (1938) paljastaa kiintoisasti suomen kielen sanojen juuria. Esimerkiksi sanan 'naida' (merkityksessä 'mennä naimisiin') yhteydessä käytetään aina toistakin ilmausta, 'mennä miehelle'. Vain nainen on siis voitu 'naida'; nainen ei ole 'nainut' miestä, vaan 'mennyt miehelle'. a) Edellinen tietysti viittaa suoraan omistussuhteeseen: vaimo on ollut miehen, mutta aviomies ei naisen omaisuutta. Tätä käsitystä on moniaalla tukenut myös lainsäädäntö. b) Sanan 'nainen' viittaaminen sukupuoleen, jonka edustajan mies nai, on luonnollisesti tämän myötä entistäkin ilmiselvempää. Tässä valossa ei tunnu enää niin hämmentävältä, miksi hyvin kauan – jonkin verran vielä nykyään – naisen läsnäolo on sinänsä merkinnyt erotiikan ja romantiikan läsnäoloa joissakin asiayhteyksissä. Se on ollut miesten hallitsemassa maailmassa naisten olemassaolon tarkoitus! Edelleen, tämä selittää, miksi vaimon löytäminen on saattanut olla miehelle ennen nykyistä helpompaa: vaimoksi (ja äidiksi) pyrkiminen ylipäänsä oli pitkään naisen elämän kyseenalaistamaton tarkoitus.
3) Hyvin kauan oli täysin vieras näkemys, että naisen kuuluisi nauttia seksistä. Oli tutkimuksia, joiden mukaan miehellä on "ejakulaatiovietti" ja naisella "antautumisvietti". Vielä 1970-luvun, jopa 1980-luvun kontekstissa oli täysin normaalia puhua seksistä näkökulmasta "nainen antautuu miehelle". Harva nainen ja vielä paljon harvempi mies tuli edes kyseenalaistaneeksi tätä näkemystä ennen kuin feministien ansiosta naisen nautinnosta alettiin edes puhua. Omaa kieltään puhuu mm. hyllystäni löytyvä vuoden 1984 nuortenlehti, jonka mukaan "kaikki tietävät poikien masturboivan", mutta kuulemma tytöt tyydyttivät itseään melkein siinä missä pojatkin. Tai se, että koulussa 1990-luvun alussa jaetun seksuaalisuusaiheisen monisteen mukaan "pojista neljä viidestä ja tytöistä kaksi viidestä kertoo tyydyttävänsä itseään". Jos edes seksuaalisen nautinnon hakeminen ei ole vielä täysin normaalia, voimme kuvitella, millaista poikkeuskäyttäytymistä on edustanut seksisuhde, jonka oleellinen sisältö ei ole ollut toistuva tähtääminen miehen siemensyöksyyn.
4) Suomessa tavataan usein ajatella, että meidän agraarinen kulttuurimme on suosinut vahvoja, fyysistä työtä tekeviä naisia. Kuinka euroamerikkalaisen porvariluokan "pikku naisen" ihanne on koskettanut Suomea? Ensimmäinen väite on kyllä totta. Tässä kuitenkin hyppäämme parin sodanjälkeisen vuosikymmenen yli. Kuvittelemme helposti suomalaisen yhteiskunnan alkaneen tältäkin osin kiireesti nykyaikaistua jo yhtä aikaa yhteiskunnan kaupungistumisen ja keskiluokan nousun kanssa. Tähän liittyy elitistinen harha: kun feministit ("naisasianaiset") alkoivat julistaa näkemyksiään, oletetaan sen heti pulpahtaneen pinnalle ja vaikuttaneen mielipiteisiin. Tämä tapahtui kuitenkin pikku hiljaa ja viiveellä; feminismi oli aluksi marginaali-ilmiö. Koko sen ajan Suomessa rakentui ja vahvistui kaupunkilainen keskiluokka, joka omi edellä mainitun euroamerikkalaisen porvariston ihanteita. Tähän vaikutti vahvasti...
5) ...populaarikulttuuri. Uudella keskiluokalla oli aikaa ja varaa lukea, katsoa elokuvia ja televisiota sekä kuunnella musiikkia, ja nämä olivat kaupungissa myös ulottuvilla. Suuri osa tästä populaarikulttuurista tuli perinteisistä vahvan kaupunkilaisporvariston maista, erityisesti Yhdysvalloista. Pitkin 1960-, 1970-, vielä 1980-lukuakin ahmimme kulttuuridokumentteja, joissa aikuisen miehen tyttöystävä oli kutsumanimeltään "little girl", "child" ja tietysti "baby", ja joissa aikuiset naiset olivat pieniä, hentoja, antautuvia ja pyörtyilivät tunne-elämyksistä tohtorismiesten edelleen diagnosoidessa heille hysteriaa. Ja vaikka jo 70-luvulta lähtien puhuttiin miehen kriisistä uudessa kulttuuriympäristössä, voimme vielä miettiä, millaisia olivat 80-luvun populaarikulttuurin valtavirtaidolit – niin naisia kaataneet miehet kuin miehiä fyysisillä avuillaan vietelleet naisetkin.
Summa summarum: ihan äskettäin, meikäläisen ja suurten ikäluokkien väliin sijoittuvan sukupolven aikuistuessa (ja omassa lapsuudessani), miesten ja naisten asema ja roolit yhteiskunnassa, jopa miehen ja naisen käsitteet olivat täysin toisenlaiset, ja tätä myös vanhemmat sukupolvet kasvoivat pitämään normaalina. Siltä perustalta nykyään laajalle levinnyt, tasa-arvoa ja ihmisten sukupuolesta riippumatonta samankaltaisuutta korostava ajattelutapa on mahdollista nähdä hullutuksena, jonka päättymistä odotetaan kuin kuuta nousevaa ja internetin & sosiaalisen median yhdistäessä samoin ajattelevat myös toimitaan tämän tavoitteen puolesta. Tai ainakin tökitään feministejä, jos muuhun ei enää koeta pystyttävän. Tuhannet miehet kasvoivat miehisiin etuoikeuksiin ilman minkäänlaisia valmiuksia ymmärtää niitä etuoikeuksiksi; kun jotain "normaalia" viedään heiltä, on psykologisesti ymmärrettävää kääntyä vanhatestamentillisiin "feminismi ja tasa-arvo sotivat jumalallista sukupuolijärjestystä vastaan" -näkemyksiin, joita he tuskin alun perin kannattivat. Ymmärrettävyys ei silti ole hyväksyttävyyttä, ja etuoikeudet ovat etuoikeuksia siitä riippumatta, hahmottaako etuoikeutettu kansanryhmä niitä sellaisiksi. On mietittävä uudelleen, millä tavalla saamme asiat menemään eteenpäin. Nykyinen vihanpitopolitiikka ei siinä ainakaan onnistu.
Yksi lisänäkökulma juolahtaa vielä mieleen. Asioissa, jotka vanhassa kulttuurissa liitettiin naisiin – herkkyydessä, altruismissa, antautumisessa – on myönteistä voimaa, joka on 2010-luvun yhteiskunnassa täysin aliarvostettua. "Naisellisten" asioiden emansipaation olisi pitänyt alusta lähtien kulkea naisten emansipaation kanssa käsi kädessä; nythän olemme ajautuneet melko kovaan ja maskuliiniseen yhteiskuntaan, tai kovat ja maskuliiniset arvot ulottuvat kaikkiin piireihin, kun vanhassa yhteiskunnassa ne pitkälti pitäytyivät miesten piiriin. Nyt meidän on muistettava, että myös miehet, ja tietysti naisetkin, ovat vapaita toteuttamaan pehmeitä arvoja omassa elämässään ja omissa ihmissuhteissaan, kun sukupuoliroolit eivät kahlitse meitä. Syytä onkin. Maailmansodan uhka leijuu ilmassa, sota on aina seurausta kovista arvoista ja jos raajat ja luodinsirpaleet lentelevät, pehmeää hoivaa tarvitaan kipeästi kaikkialla. Niin pitkälle emme varmasti halua ajautua.
1) Vielä 1960-luvulla oli täysin yleinen sääntö ajatella, että nainen on miestä heikompi sukupuoli. Naisen ei uskottu pystyvän raskaisiin ja vaativiin tehtäviin – ei fyysisesti eikä psyykkisesti. Tähän liittyi jako miesten ja naisten ammatteihin, ja koska esimerkiksi hoitotyö oli todella naisten alaa, miehet eivät olleet edes näkemässä, kuinka fyysisesti vaativia töitä hoitoalan naiset jo silloin tekivät. Psyykkinen heikkous ilmeni mm. "hysteriana", jota pidettiin ihan todellisena naisille tyypillisenä ilmiönä. Pidettiin päivänselvänä, ettei naisesta olisi sotilaaksi tai poliisiksi, ja myös urheilu oli aika lailla miesten maailma. Niinkin myöhään kuin vuonna 1980 naisten pisin juoksumatka olympiakisoissa oli 1500 metriä, ja samoihin aikoihin Suomeen tuotu, 1960-luvulla kehitetty ringette luotiin jääpeliksi naisille, joille jääkiekon katsottiin olevan liian raakaa ja fyysistä. 1980-luku oli pullollaan keskustelua urheilun "kolmannesta sukupuolesta" eli naisista, jotka ahtoivat itseensä mieshormoneja ollakseen parempia urheilijoita kuin "aidot" tai "luonnolliset" naiset.
2) Vanha Uuden Testamentin käännös (1938) paljastaa kiintoisasti suomen kielen sanojen juuria. Esimerkiksi sanan 'naida' (merkityksessä 'mennä naimisiin') yhteydessä käytetään aina toistakin ilmausta, 'mennä miehelle'. Vain nainen on siis voitu 'naida'; nainen ei ole 'nainut' miestä, vaan 'mennyt miehelle'. a) Edellinen tietysti viittaa suoraan omistussuhteeseen: vaimo on ollut miehen, mutta aviomies ei naisen omaisuutta. Tätä käsitystä on moniaalla tukenut myös lainsäädäntö. b) Sanan 'nainen' viittaaminen sukupuoleen, jonka edustajan mies nai, on luonnollisesti tämän myötä entistäkin ilmiselvempää. Tässä valossa ei tunnu enää niin hämmentävältä, miksi hyvin kauan – jonkin verran vielä nykyään – naisen läsnäolo on sinänsä merkinnyt erotiikan ja romantiikan läsnäoloa joissakin asiayhteyksissä. Se on ollut miesten hallitsemassa maailmassa naisten olemassaolon tarkoitus! Edelleen, tämä selittää, miksi vaimon löytäminen on saattanut olla miehelle ennen nykyistä helpompaa: vaimoksi (ja äidiksi) pyrkiminen ylipäänsä oli pitkään naisen elämän kyseenalaistamaton tarkoitus.
3) Hyvin kauan oli täysin vieras näkemys, että naisen kuuluisi nauttia seksistä. Oli tutkimuksia, joiden mukaan miehellä on "ejakulaatiovietti" ja naisella "antautumisvietti". Vielä 1970-luvun, jopa 1980-luvun kontekstissa oli täysin normaalia puhua seksistä näkökulmasta "nainen antautuu miehelle". Harva nainen ja vielä paljon harvempi mies tuli edes kyseenalaistaneeksi tätä näkemystä ennen kuin feministien ansiosta naisen nautinnosta alettiin edes puhua. Omaa kieltään puhuu mm. hyllystäni löytyvä vuoden 1984 nuortenlehti, jonka mukaan "kaikki tietävät poikien masturboivan", mutta kuulemma tytöt tyydyttivät itseään melkein siinä missä pojatkin. Tai se, että koulussa 1990-luvun alussa jaetun seksuaalisuusaiheisen monisteen mukaan "pojista neljä viidestä ja tytöistä kaksi viidestä kertoo tyydyttävänsä itseään". Jos edes seksuaalisen nautinnon hakeminen ei ole vielä täysin normaalia, voimme kuvitella, millaista poikkeuskäyttäytymistä on edustanut seksisuhde, jonka oleellinen sisältö ei ole ollut toistuva tähtääminen miehen siemensyöksyyn.
4) Suomessa tavataan usein ajatella, että meidän agraarinen kulttuurimme on suosinut vahvoja, fyysistä työtä tekeviä naisia. Kuinka euroamerikkalaisen porvariluokan "pikku naisen" ihanne on koskettanut Suomea? Ensimmäinen väite on kyllä totta. Tässä kuitenkin hyppäämme parin sodanjälkeisen vuosikymmenen yli. Kuvittelemme helposti suomalaisen yhteiskunnan alkaneen tältäkin osin kiireesti nykyaikaistua jo yhtä aikaa yhteiskunnan kaupungistumisen ja keskiluokan nousun kanssa. Tähän liittyy elitistinen harha: kun feministit ("naisasianaiset") alkoivat julistaa näkemyksiään, oletetaan sen heti pulpahtaneen pinnalle ja vaikuttaneen mielipiteisiin. Tämä tapahtui kuitenkin pikku hiljaa ja viiveellä; feminismi oli aluksi marginaali-ilmiö. Koko sen ajan Suomessa rakentui ja vahvistui kaupunkilainen keskiluokka, joka omi edellä mainitun euroamerikkalaisen porvariston ihanteita. Tähän vaikutti vahvasti...
5) ...populaarikulttuuri. Uudella keskiluokalla oli aikaa ja varaa lukea, katsoa elokuvia ja televisiota sekä kuunnella musiikkia, ja nämä olivat kaupungissa myös ulottuvilla. Suuri osa tästä populaarikulttuurista tuli perinteisistä vahvan kaupunkilaisporvariston maista, erityisesti Yhdysvalloista. Pitkin 1960-, 1970-, vielä 1980-lukuakin ahmimme kulttuuridokumentteja, joissa aikuisen miehen tyttöystävä oli kutsumanimeltään "little girl", "child" ja tietysti "baby", ja joissa aikuiset naiset olivat pieniä, hentoja, antautuvia ja pyörtyilivät tunne-elämyksistä tohtorismiesten edelleen diagnosoidessa heille hysteriaa. Ja vaikka jo 70-luvulta lähtien puhuttiin miehen kriisistä uudessa kulttuuriympäristössä, voimme vielä miettiä, millaisia olivat 80-luvun populaarikulttuurin valtavirtaidolit – niin naisia kaataneet miehet kuin miehiä fyysisillä avuillaan vietelleet naisetkin.
Summa summarum: ihan äskettäin, meikäläisen ja suurten ikäluokkien väliin sijoittuvan sukupolven aikuistuessa (ja omassa lapsuudessani), miesten ja naisten asema ja roolit yhteiskunnassa, jopa miehen ja naisen käsitteet olivat täysin toisenlaiset, ja tätä myös vanhemmat sukupolvet kasvoivat pitämään normaalina. Siltä perustalta nykyään laajalle levinnyt, tasa-arvoa ja ihmisten sukupuolesta riippumatonta samankaltaisuutta korostava ajattelutapa on mahdollista nähdä hullutuksena, jonka päättymistä odotetaan kuin kuuta nousevaa ja internetin & sosiaalisen median yhdistäessä samoin ajattelevat myös toimitaan tämän tavoitteen puolesta. Tai ainakin tökitään feministejä, jos muuhun ei enää koeta pystyttävän. Tuhannet miehet kasvoivat miehisiin etuoikeuksiin ilman minkäänlaisia valmiuksia ymmärtää niitä etuoikeuksiksi; kun jotain "normaalia" viedään heiltä, on psykologisesti ymmärrettävää kääntyä vanhatestamentillisiin "feminismi ja tasa-arvo sotivat jumalallista sukupuolijärjestystä vastaan" -näkemyksiin, joita he tuskin alun perin kannattivat. Ymmärrettävyys ei silti ole hyväksyttävyyttä, ja etuoikeudet ovat etuoikeuksia siitä riippumatta, hahmottaako etuoikeutettu kansanryhmä niitä sellaisiksi. On mietittävä uudelleen, millä tavalla saamme asiat menemään eteenpäin. Nykyinen vihanpitopolitiikka ei siinä ainakaan onnistu.
Yksi lisänäkökulma juolahtaa vielä mieleen. Asioissa, jotka vanhassa kulttuurissa liitettiin naisiin – herkkyydessä, altruismissa, antautumisessa – on myönteistä voimaa, joka on 2010-luvun yhteiskunnassa täysin aliarvostettua. "Naisellisten" asioiden emansipaation olisi pitänyt alusta lähtien kulkea naisten emansipaation kanssa käsi kädessä; nythän olemme ajautuneet melko kovaan ja maskuliiniseen yhteiskuntaan, tai kovat ja maskuliiniset arvot ulottuvat kaikkiin piireihin, kun vanhassa yhteiskunnassa ne pitkälti pitäytyivät miesten piiriin. Nyt meidän on muistettava, että myös miehet, ja tietysti naisetkin, ovat vapaita toteuttamaan pehmeitä arvoja omassa elämässään ja omissa ihmissuhteissaan, kun sukupuoliroolit eivät kahlitse meitä. Syytä onkin. Maailmansodan uhka leijuu ilmassa, sota on aina seurausta kovista arvoista ja jos raajat ja luodinsirpaleet lentelevät, pehmeää hoivaa tarvitaan kipeästi kaikkialla. Niin pitkälle emme varmasti halua ajautua.
keskiviikko 21. helmikuuta 2018
Niljaat palkat
Moraalipaniikki!!1! Nuoret tytöt kulkevat pakkasessa tennareissa nilkat paljaana! Ja ne – oikeastaan jo nuoret naisetkin – käyttävät laajalti kalsareita päällysvaatteena (=leggingsejä, toim. huom.). Ja tietenkin tuijottavat älykännyjään herkeämättä edes ulkona liikkuessaan, syödessään tai koulutunnilla. Moraalipaniikki!!!!112!
Minkä tähden paheksumme tällaisia asioita? Miksi emme paheksu ollenkaan samanlaisella ns. apinanraivolla esimerkiksi palkattoman työn teettämistä? Tai asekauppoja Arabiemiraatteihin ja Saudi-Arabiaan, sote-katastrofin vääjäämätöntä asteittaista kehittymistä, turvapaikanhakijoiden lähettämistä takaisin lähtömaihinsa tosiasiallisesta tappouhasta huolimatta, ponnettomuutta ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa? Epäilen, että paljaiden nilkkojen kaltaisten ilmiöiden käyttövoima piilee juuri tässä ristiriidassa.
Ehkä tytöt tiedostavat omalla tavallaan, kuinka naurettavaa on, että meillä aikuisilla on käsiteltävänä käsittämättömiä kohtalonkysymyksiä, emmekä viitsi ratkaista niitä tai tehdä asioille yhtään mitään. Ja he vääntävät rautalangasta, kuinka typerryttävä meidän arvojärjestyksemme on. Rock, punk tai edes hiphop ei ole enää kapinaa, koska ne on sulautettu establishmentin maailmaan; samoin on käynyt useimmille kirosanoille, ja juopottelullakin alkaa olla suorastaan oikeistolainen leima. Tupakointi tekee ymmärtääkseni pientä paluuta, koska kaikki ns. järkevästi ajattelevat ihmiset pitävät sitä jo ihan kauheana. Ja aina on uusia maailmoja, joista vielä päästään tuohtumaan: paljaista nilkoista talvella, puhelimen itsepäisestä tuijottamisesta tai "päällyskalsareista".
Viime päivinä sosiaalinen media on kohissut siitä, kun naispuolinen toimittaja (Anni Saastamoinen) oli ilmeisesti twiitannut aiheesta "kakka". Joukko vanhoillista nettimediaväkeä pahastui siitä ihan kunnolla. En edes tiedä, mitä Anni on sanonut, en ole jaksanut penkoa. Koko kuvio on alusta loppuun täysin älytön.
Vielä on asioita, jotka herättävät pahennusta. Hyvä niin. Niillä asioilla on yhteiskunnassamme yllättävän tärkeä funktio.
sunnuntai 1. lokakuuta 2017
MAD
Päättyneenä kesänä kävin monena lauantaina Hämeenpuiston katukirppiksellä. Eräänä päivänä kiinnitin huomiota läjään tutunnäköisiä lehtiä eräässä myyntipisteessä. Nehän olivat Suomen MAD -lehtiä 1980-luvun lopulta ja 1990-luvun alulta. Totta kai olen koko ajan muistanut MADit. Ne vain ovat tuntuneet harvinaisen epärelevanteilta. Pahkasian jutuista iso osa on ajattomia – ja se, mikä Pahkis-huumorissa ei ollut ajatonta, se on ainakin kertaalleen palannut takaisin. Lisäksi Pahkasika kytkeytyy kulttuurisesti undergroundiin ja sillä on klassikon aura. Niinpä Pahkis on aika ajoin tuntunut ihan pätevältä lukemiselta. Suomen MAD sen sijaan oli suomiversio jenkkiläisestä lehdestä, vaikka siinä olikin myös toimituksen omia juttuja ja kotimaisia sarjakuvia – tekijänä muun muassa Viivin ja Wagnerin avulla melkoista mainetta saavuttanut Juba. Suuri osa MADin jutuista oli tiukasti kiinni julkaisuajankohdassaan (esim. satiirit ajankohtaisista leffoista ja tv-sarjoista) ja jenkkiläiset hupijutut kulttuurissa, joka meikäläisille on onneksi aina pysynyt vieraana.
Ei siis ole sattumaa, ettei MADin lukeminen ole viime aikoina kiinnostanut niin kuin (edes) Pahkasian. Ja kuitenkin sydämessäni jokin sävähti, kun näin lehdet myyntipaikalla. Ne olivat niin tuttuja! Aloin heti selailla niitä, löysin tuttuja juttuja ja – kun lehdet olivat niin halpoja – ostin nipun kotiini. Pari viikkoa ja monta kodikasta naurunhörähdystä myöhemmin tapasin saman myyjämiehen uudelleen Hämeenpuistossa, ja hänen mukanaan oli pino "uusia" (ts. edellisellä kerralla näkemättömiä) MADeja. Niihinkin piti sitten investoida. Muutamia lehtiä olen ostellut myös divarista ja kirpputorilta.
Välillä ne tutut jutut ovat tosi hauskoja. Numeron 2/1989 sisällysluettelossa satiiri Baskervillen koirasta on otsikoitu "Viskerpallin kirppupesäksi", kun taas itse sarjis osoittautuukin "Shermlock Shomes ja Basketballin koira" -nimiseksi. Numerossa 7/1990 "MADin helppo tee se itse -rock-konserttiselostus" naurattaa, kun yksi vaihtoehdoista tuhansien ahtautumispaikaksi kuuluu "Hannu Tarmion kylmiöön" ja mahdollisesti myös useat fanit "pierustivat" yli 10 tuntia. Lisäksi toimituksen vastaukset lukijakirjeisiin huvittavat edelleen. Ja eikö vain Elviksen Jailhouse Rock olekin suomeksi "Vankilatalon Kivi"?
Aika puskista tulee yhteiskuntakritiikki, jota MADin sivuilta silloin tällöin löytyy. Esimerkiksi käy juttu "amerikkalaisesta logiikasta" (1989), jota on muun muassa "rauhoittaa valtavia alueita luonnonpuistoiksi ja eläinreservaateiksi – ja jättää näiden hoito samoille laitoksille, jotka päättävät kaivos- ja öljynporausluvista". (Valitsin tämän esimerkin, kun se on meillä Suomessakin nykyään aika ajankohtainen.) Oma ylläripyllärinsä on Suomen MADin ulkoinen köppäisyys. Ainakin 1985–90 se näytti melkein underground-julkaisulta – itse asiassa enemmän kuin tuon ajan Pahkasika. Paljon uudemmista MADeista minulla ei ole kokemusta. Kaikin puolin MADista tulee nykysilmään ihan hirveän paljon sympaattisempi vaikutelma kuin olisin millään uskonut. Hölmöt jutut ovat kyllä edelleen hölmöjä, mutta verrattuna nykymaailman pullistelemaan kökköön se hölmöyskin on viime kädessä aika suhteellista.
Mitä tulee siihen, että jutut ovat kiinni julkaisuajankohdassaan, ei sekään osoittautunut pelkästään huonoksi asiaksi. Keväällä olin viestitellyt erään kulttuurisesti melko 1980-lukupainotteisen kaverini kanssa isojen tukkien vuosikymmenen ongelmista; ilmoitin, että koko vuosikymmen ei groovannut melkein ollenkaan. Kasarin alussa groovasivat 70-luvun jäänteet ja ihan lopussa 90-luvun enteet. Kaveri yhtyi tähän näkemykseen – en usko hänen umpi-80-lukulaisena oikein ymmärtävän grooven päälle. Mutta 1980-luvun loppuvuosien MADeja lukiessa tuleekin fiilis, että niiden maailma groovasi itse asiassa oikein hyvin! Numeron 3/1987 Konnankoukkuja kahdelle -satiiri muistutti sekä ylipäänsä kyseisen sarjan olemassaolosta että sen luonteenomaisesta svengistä, joka tietysti oli 30 vuotta myöhemmin unohduksissa. Katsoimme naapurin pariskunnan kanssa keskikesällä jopa yhden Konnankoukku-jakson DVD:ltä. Täytyy tunnustaa, että Bruce Willisin hahmo (David Addison) oli nelikymppisen silmään todella paljon ärsyttävämpi kuin varhaisteinin. Mutta ihan kiinnostava sekin trippi oli kokea.
Ei siis ole sattumaa, ettei MADin lukeminen ole viime aikoina kiinnostanut niin kuin (edes) Pahkasian. Ja kuitenkin sydämessäni jokin sävähti, kun näin lehdet myyntipaikalla. Ne olivat niin tuttuja! Aloin heti selailla niitä, löysin tuttuja juttuja ja – kun lehdet olivat niin halpoja – ostin nipun kotiini. Pari viikkoa ja monta kodikasta naurunhörähdystä myöhemmin tapasin saman myyjämiehen uudelleen Hämeenpuistossa, ja hänen mukanaan oli pino "uusia" (ts. edellisellä kerralla näkemättömiä) MADeja. Niihinkin piti sitten investoida. Muutamia lehtiä olen ostellut myös divarista ja kirpputorilta.
Välillä ne tutut jutut ovat tosi hauskoja. Numeron 2/1989 sisällysluettelossa satiiri Baskervillen koirasta on otsikoitu "Viskerpallin kirppupesäksi", kun taas itse sarjis osoittautuukin "Shermlock Shomes ja Basketballin koira" -nimiseksi. Numerossa 7/1990 "MADin helppo tee se itse -rock-konserttiselostus" naurattaa, kun yksi vaihtoehdoista tuhansien ahtautumispaikaksi kuuluu "Hannu Tarmion kylmiöön" ja mahdollisesti myös useat fanit "pierustivat" yli 10 tuntia. Lisäksi toimituksen vastaukset lukijakirjeisiin huvittavat edelleen. Ja eikö vain Elviksen Jailhouse Rock olekin suomeksi "Vankilatalon Kivi"?
Aika puskista tulee yhteiskuntakritiikki, jota MADin sivuilta silloin tällöin löytyy. Esimerkiksi käy juttu "amerikkalaisesta logiikasta" (1989), jota on muun muassa "rauhoittaa valtavia alueita luonnonpuistoiksi ja eläinreservaateiksi – ja jättää näiden hoito samoille laitoksille, jotka päättävät kaivos- ja öljynporausluvista". (Valitsin tämän esimerkin, kun se on meillä Suomessakin nykyään aika ajankohtainen.) Oma ylläripyllärinsä on Suomen MADin ulkoinen köppäisyys. Ainakin 1985–90 se näytti melkein underground-julkaisulta – itse asiassa enemmän kuin tuon ajan Pahkasika. Paljon uudemmista MADeista minulla ei ole kokemusta. Kaikin puolin MADista tulee nykysilmään ihan hirveän paljon sympaattisempi vaikutelma kuin olisin millään uskonut. Hölmöt jutut ovat kyllä edelleen hölmöjä, mutta verrattuna nykymaailman pullistelemaan kökköön se hölmöyskin on viime kädessä aika suhteellista.
Mitä tulee siihen, että jutut ovat kiinni julkaisuajankohdassaan, ei sekään osoittautunut pelkästään huonoksi asiaksi. Keväällä olin viestitellyt erään kulttuurisesti melko 1980-lukupainotteisen kaverini kanssa isojen tukkien vuosikymmenen ongelmista; ilmoitin, että koko vuosikymmen ei groovannut melkein ollenkaan. Kasarin alussa groovasivat 70-luvun jäänteet ja ihan lopussa 90-luvun enteet. Kaveri yhtyi tähän näkemykseen – en usko hänen umpi-80-lukulaisena oikein ymmärtävän grooven päälle. Mutta 1980-luvun loppuvuosien MADeja lukiessa tuleekin fiilis, että niiden maailma groovasi itse asiassa oikein hyvin! Numeron 3/1987 Konnankoukkuja kahdelle -satiiri muistutti sekä ylipäänsä kyseisen sarjan olemassaolosta että sen luonteenomaisesta svengistä, joka tietysti oli 30 vuotta myöhemmin unohduksissa. Katsoimme naapurin pariskunnan kanssa keskikesällä jopa yhden Konnankoukku-jakson DVD:ltä. Täytyy tunnustaa, että Bruce Willisin hahmo (David Addison) oli nelikymppisen silmään todella paljon ärsyttävämpi kuin varhaisteinin. Mutta ihan kiinnostava sekin trippi oli kokea.
keskiviikko 28. kesäkuuta 2017
Radio (eli "Tarvitaan uusi 60-luvun vallankumous")
Radiota tulee nykyään kuunnelluksi varsin vähän. Sille on syynsä. Siellä täällä auki olevat valtavirtakanavat muistuttavat aina koko ajan, millaista musiikkia valtavirtakanavat soittavat. Itse en yleensä pidä siitä. Radio Nostalgia on soitellut usein hyvääkin, ja Radio Suomelta saattaa joskus tulla yksittäinen kiinnostava musiikkiohjelma. Mihinkään sellaiseen en halua sekaantua, missä soitetaan kasvotonta amerikkalaista nyky"poppia", jonka lauluosuudet on kokonaan käsitelty autotunella. Tai missä soi Cheek, Elastinen, Sanni, nykyinen Antti Tuisku, Vain elämää -musiikki tai jokin niistä naispuolisista pop-iskelmäartisteista, joita en erota toisistaan.
Millaista musiikkia sitten haluaisin kuulla radiosta? Yhden puolen asiasta kattaa tietysti se ennen näitä päiviä tehty musiikki, josta olen aina ennenkin tykännyt. Radio on useimmiten soittanut puhki juuri keskinkertaisuudet; kyllä sellaiseltakin ajanjaksolta kuin 1990-luku, tai 1970-luku, löytyy paljon tuoreenkuuloista kamaa. Mutta haluaisin kuulla radiosta myös uutta musiikkia. Mikseivät ne Elat, Chekkoset, Beyoncét ja Summer Steelneckit sitten kelpaa? Eivätkö ne ole tämän ajan syke? No eivätpä todellakaan. Tämän päivän sykkeestä ihan oleellisen osan muodostavat ne vaihtoehtoiset ja omaehtoiset artistit, joita kuulen livenä Tampereella usein ilmaisissa tapahtumissa ja joiden levyjäkin olen sekä kuunnellut että peräti omin rahoin ostanut: Jukka Nousiainen, Samanna, Litku Klemetti, Mara Balls, Juuso Paaso, Guggenheim-projektz, Guggensizer, Dolls Are Creepy, Talmud Beach, Itä-Hollola Installaatio, Hulda Huima, Iida Umpikuja, Jutta Halmetoja.
Uusi Laulu -lehdessä 4/77 (kaikesta päätellen ilmestynyt lokakuussa 1977) on kiinnostava artikkeli nimeltä Radio on hienon hieno laite. Se muistuttaa 1960–70-luvun Sävelradiosta, jonka jatkuva musiikkivirta koostui usein ihan samoista kappaleista päivästä päivään. Ja nyt huom.: musiikkia yhdisti yhtenäinen julkaisutausta – levy-yhtiöt CBS, EMI, WEA, RCA, Capitol ja Polygram vastasivat kaikesta ulkomaisesta musiikista ja alun perin myös kotimaisesta parilla isolla täkäläisellä toimijalla täydennettynä. Love Recordsin tarinasta tiedämme myös, että riippumattomia Love-levyjä yritettiin aktiivisesti estää soimasta radiossa. Lopulta kävi niin kuin kävi, ja myöhemmän 1970-luvun juonnetuissa radio-ohjelmissa soivat Loven ja Hi-Hatin levyt siinä, missä EMI:n ja Fazer Finnlevyn julkaisut. Myös 1960-luvulle tyypillinen "lista-ajattelu" oli väistynyt: "Radion ohjelmaneuvosto on suorastaan kieltänyt ohjelmien teon listojen mukaan." Sävelradio kuitenkin jatkoi entisellään. Lisäksi Uusi Laulu -lehti toivoi Yleisradioon lisää kansanmusiikkia, työväenmusiikkia, muiden kuin länsimaiden omaa musiikkia sekä "kehittyneiden kapitalististen maiden sitä musiikkia, jota ylikansalliset äänilevymonopolit eivät ota Suomen välitykseensä".
Myöhemmistä vaiheista voin mainita, että 1970-luvun tyypillinen poliittinen kylmä asemasota jakoi radio-ohjelmien toimittamisen kahtia. Vuonna 1980 pitkän porun jälkeen (kommentti eduskunnassa: "Kuinka käy nuorten kuorolauluharrastuksen?") aloittanut Rockradio oli Ylen "vasemmistolaisen" toimituksen ohjelma. Kun tämän tietää, ymmärtää ihan muuksi kuin sattumaksi sen, että Rockradio soitti paljon uutta aaltoa, roots- eli juurimusiikkia, indietä (ts. "riippumattomien" levy-yhtiöiden musiikkia), kokeellista populäärimusiikkia ja marginaalimusiikkia. Sen sijaan "oikeistolainen" radiotoimitus soitti "nuorisomusiikkiohjelmissa" lähinnä kaupallisia listahittejä. Kun vihdoin vuonna 1990 – kaikkialle levinneiden freesien paikallisradioiden haasteeseen vastaten – Yle käynnisti Radiomafian, sen linja vastasi pääasiassa "vasemmistolaisen" radiotoimituksen linjaa. Sen oli 1980-luku osoittanut pätevämmäksi. Niinpä Mafia ei aikaillut esitellessään ensimmäisenä Suomessa muun muassa Nirvanan. Edelleen ohjelmistossa oli omia erikoisohjelmia maailmanmusiikille, bluesille, kokeelliselle musiikille ja niin edelleen.
1990-luku toi kuitenkin eteen toisensuuntaisia haasteita. Paikallisradiot ketjuttuivat suuriin mediakonserneihin. Nuorten suosikit Kiss FM ja NRJ sekä aikuisemman väestön Radio Nova eivät enää soittaneet rootsia ja indietä, saati marginaalia. Soittolistat valtasivat tilaa kaikkialla. Uusien kuuntelutottumusten myötä Radiomafia alkoi liukua "oikealle". Muutosprosessi huipentui vuonna 2003, kun koko entinen Mafia lakkautettiin ja tilalle luotiin kaupalliseen hittimusaan perustuva YleX sekä kypsempään musiikkimakuun vedonnut YleQ. Jälkimmäinen käytännössä tapettiin jo syntyessään: se ei kuulunut perinteisissä vastaanottimissa muualla kuin pääkaupunkiseudulla. Niinpä YleQ lakkasi kumottamasta jo vuoden 2006 loppupuolella, ja "oikeistolainen" kaupallinen listamusiikkinäkökulma oli voittanut.
Nykyään ihmisillä on taipumus ajatella, että musiikkikulttuuri ja näin ollen myös radiot ovat aina kulkeneet kaupalliseen suuntaan. Tämä on väärinkäsitys. Vuonna 2017 olemme samanlaisessa pisteessä kuin ennen 1960-luvun loppua. Nykyisiä radiokanavia säätelevät taas isot levy-yhtiöt, joita 1960-luvun kuuden sijaan on enää kolme: Sony BMG, Universal ja Warner – jopa vanha ja vakaa EMI sulautettiin Universaliin vuonna 2012. Suomessa välillä rönsyilleet indieyhtiöt on joko yhdistetty samoihin jättiläisiin (esim. Poko Rekords), dumpattu marginaaliin tai Love Recordsin tavoin haudattu. 1960-luvulta aina 1990-luvulle asti jatkunut positiivinen kehitys toteutui, koska vasemmalle kallistuva vaihtoehto- ja kansankulttuurille myönteinen aktivismi toimi. Ilman aktiivista muutospainetta Love Records olisi jäänyt marginaaliin, Rockradiota ei olisi syntynyt (nuorten kuorolauluharrastuksen kilpailijaksi) eikä monien kaiholla muistelemasta ysärin indie-alternative-painotteisesta Radiomafiasta olisi tietoakaan. Nyt on aika uuden 1960-luvun vallankumouksen. Tarvitaan uusi laaja-alainen kansanliike ja aktivismi muistuttamaan, että samojen läpikaupallisten huttuhittien pyörittäminen ei kelpaa meille. Haluamme oman sykkeemme radioon! Tahdomme vapautuksen ison rahan pyörittäjien hirmuvallasta! Eläköön indie, marginaali, roots, kokeellisuus, underground ja vasemmistolainen kulttuuriajattelu.
Millaista musiikkia sitten haluaisin kuulla radiosta? Yhden puolen asiasta kattaa tietysti se ennen näitä päiviä tehty musiikki, josta olen aina ennenkin tykännyt. Radio on useimmiten soittanut puhki juuri keskinkertaisuudet; kyllä sellaiseltakin ajanjaksolta kuin 1990-luku, tai 1970-luku, löytyy paljon tuoreenkuuloista kamaa. Mutta haluaisin kuulla radiosta myös uutta musiikkia. Mikseivät ne Elat, Chekkoset, Beyoncét ja Summer Steelneckit sitten kelpaa? Eivätkö ne ole tämän ajan syke? No eivätpä todellakaan. Tämän päivän sykkeestä ihan oleellisen osan muodostavat ne vaihtoehtoiset ja omaehtoiset artistit, joita kuulen livenä Tampereella usein ilmaisissa tapahtumissa ja joiden levyjäkin olen sekä kuunnellut että peräti omin rahoin ostanut: Jukka Nousiainen, Samanna, Litku Klemetti, Mara Balls, Juuso Paaso, Guggenheim-projektz, Guggensizer, Dolls Are Creepy, Talmud Beach, Itä-Hollola Installaatio, Hulda Huima, Iida Umpikuja, Jutta Halmetoja.
Uusi Laulu -lehdessä 4/77 (kaikesta päätellen ilmestynyt lokakuussa 1977) on kiinnostava artikkeli nimeltä Radio on hienon hieno laite. Se muistuttaa 1960–70-luvun Sävelradiosta, jonka jatkuva musiikkivirta koostui usein ihan samoista kappaleista päivästä päivään. Ja nyt huom.: musiikkia yhdisti yhtenäinen julkaisutausta – levy-yhtiöt CBS, EMI, WEA, RCA, Capitol ja Polygram vastasivat kaikesta ulkomaisesta musiikista ja alun perin myös kotimaisesta parilla isolla täkäläisellä toimijalla täydennettynä. Love Recordsin tarinasta tiedämme myös, että riippumattomia Love-levyjä yritettiin aktiivisesti estää soimasta radiossa. Lopulta kävi niin kuin kävi, ja myöhemmän 1970-luvun juonnetuissa radio-ohjelmissa soivat Loven ja Hi-Hatin levyt siinä, missä EMI:n ja Fazer Finnlevyn julkaisut. Myös 1960-luvulle tyypillinen "lista-ajattelu" oli väistynyt: "Radion ohjelmaneuvosto on suorastaan kieltänyt ohjelmien teon listojen mukaan." Sävelradio kuitenkin jatkoi entisellään. Lisäksi Uusi Laulu -lehti toivoi Yleisradioon lisää kansanmusiikkia, työväenmusiikkia, muiden kuin länsimaiden omaa musiikkia sekä "kehittyneiden kapitalististen maiden sitä musiikkia, jota ylikansalliset äänilevymonopolit eivät ota Suomen välitykseensä".
Myöhemmistä vaiheista voin mainita, että 1970-luvun tyypillinen poliittinen kylmä asemasota jakoi radio-ohjelmien toimittamisen kahtia. Vuonna 1980 pitkän porun jälkeen (kommentti eduskunnassa: "Kuinka käy nuorten kuorolauluharrastuksen?") aloittanut Rockradio oli Ylen "vasemmistolaisen" toimituksen ohjelma. Kun tämän tietää, ymmärtää ihan muuksi kuin sattumaksi sen, että Rockradio soitti paljon uutta aaltoa, roots- eli juurimusiikkia, indietä (ts. "riippumattomien" levy-yhtiöiden musiikkia), kokeellista populäärimusiikkia ja marginaalimusiikkia. Sen sijaan "oikeistolainen" radiotoimitus soitti "nuorisomusiikkiohjelmissa" lähinnä kaupallisia listahittejä. Kun vihdoin vuonna 1990 – kaikkialle levinneiden freesien paikallisradioiden haasteeseen vastaten – Yle käynnisti Radiomafian, sen linja vastasi pääasiassa "vasemmistolaisen" radiotoimituksen linjaa. Sen oli 1980-luku osoittanut pätevämmäksi. Niinpä Mafia ei aikaillut esitellessään ensimmäisenä Suomessa muun muassa Nirvanan. Edelleen ohjelmistossa oli omia erikoisohjelmia maailmanmusiikille, bluesille, kokeelliselle musiikille ja niin edelleen.
1990-luku toi kuitenkin eteen toisensuuntaisia haasteita. Paikallisradiot ketjuttuivat suuriin mediakonserneihin. Nuorten suosikit Kiss FM ja NRJ sekä aikuisemman väestön Radio Nova eivät enää soittaneet rootsia ja indietä, saati marginaalia. Soittolistat valtasivat tilaa kaikkialla. Uusien kuuntelutottumusten myötä Radiomafia alkoi liukua "oikealle". Muutosprosessi huipentui vuonna 2003, kun koko entinen Mafia lakkautettiin ja tilalle luotiin kaupalliseen hittimusaan perustuva YleX sekä kypsempään musiikkimakuun vedonnut YleQ. Jälkimmäinen käytännössä tapettiin jo syntyessään: se ei kuulunut perinteisissä vastaanottimissa muualla kuin pääkaupunkiseudulla. Niinpä YleQ lakkasi kumottamasta jo vuoden 2006 loppupuolella, ja "oikeistolainen" kaupallinen listamusiikkinäkökulma oli voittanut.
Nykyään ihmisillä on taipumus ajatella, että musiikkikulttuuri ja näin ollen myös radiot ovat aina kulkeneet kaupalliseen suuntaan. Tämä on väärinkäsitys. Vuonna 2017 olemme samanlaisessa pisteessä kuin ennen 1960-luvun loppua. Nykyisiä radiokanavia säätelevät taas isot levy-yhtiöt, joita 1960-luvun kuuden sijaan on enää kolme: Sony BMG, Universal ja Warner – jopa vanha ja vakaa EMI sulautettiin Universaliin vuonna 2012. Suomessa välillä rönsyilleet indieyhtiöt on joko yhdistetty samoihin jättiläisiin (esim. Poko Rekords), dumpattu marginaaliin tai Love Recordsin tavoin haudattu. 1960-luvulta aina 1990-luvulle asti jatkunut positiivinen kehitys toteutui, koska vasemmalle kallistuva vaihtoehto- ja kansankulttuurille myönteinen aktivismi toimi. Ilman aktiivista muutospainetta Love Records olisi jäänyt marginaaliin, Rockradiota ei olisi syntynyt (nuorten kuorolauluharrastuksen kilpailijaksi) eikä monien kaiholla muistelemasta ysärin indie-alternative-painotteisesta Radiomafiasta olisi tietoakaan. Nyt on aika uuden 1960-luvun vallankumouksen. Tarvitaan uusi laaja-alainen kansanliike ja aktivismi muistuttamaan, että samojen läpikaupallisten huttuhittien pyörittäminen ei kelpaa meille. Haluamme oman sykkeemme radioon! Tahdomme vapautuksen ison rahan pyörittäjien hirmuvallasta! Eläköön indie, marginaali, roots, kokeellisuus, underground ja vasemmistolainen kulttuuriajattelu.
lauantai 22. huhtikuuta 2017
Sisäinen Puutarha on tuhottu
Kaunis ajatus ihmisen sisältä löytyvästä onnesta, mitä seuraavassa nimitän Sisäiseksi Puutarhaksi, tuli laajempaan tietoisuuteen joskus 1960-luvun tiimellyksessä. Entistä enemmän kannatusta se sai 1980–90-luvulla, kun yhä useampi lakkasi uskomasta hyvän yhteiskunnan unelmiin. Se kytkeytyi myös tuolloin vallinneeseen "positiivisen ajattelun" trendiin. Mikäs siinä: jos ihmiset ympärillä vieraantuivat ja sosiaaliset velvoitteet ahdistivat, oli lohdullista ajatella, että onnen saattoi löytää ihan yksin ja itsestään. Ja usein se löytyikin.
Useimpia hyviä ideoita ympäröi väärinkäsitysten valitettava verkko. Esimerkkinä voisi toimia 1960-lukulainen "vapaan rakkauden" idea. Kyse oli alun perin tosiaan vapaasta rakkaudesta: kuka hyvänsä voi rakastaa ketä hyvänsä, miten hyvänsä, ilman kahleita ja sääntöjä. Kun idea myytiin laajemmille massoille, voitolle pääsi rakkauden sijaan seksi – ja kun 60-luvun ilmapiiristä hiukan etäännyttiin, koko rakkaus unohdettiin ja tuloksena oli kuviteltu ihanne tunteettomasta sinkkuelämästä, jossa kuka hyvänsä saattoi hässiä ketä hyvänsä piittaamatta mistään mitään. Rakkauden kentän laajentaminen muuttui rakkauden kentän tuhoamiseksi.
Sisäinen Puutarha sai ongelmalliseksi kylkiäisekseen individualismin eli yksilökeskeisyyden kaikkine oppihistoriallisine painolasteineen. Näihin kuuluu myös itsekeskeisyys, vaikka asiat eivät sinänsä tarkoita samaa. Väärinkäsitysten verkko – jota (valta)media yleensä tapaa sotkea entisestään – sai kuitenkin aikaan, että itsessään kaikin puolin positiivinen Sisäinen Puutarha muuttui ihmisten itsekeskeisyyttä korostavaksi tekijäksi. Yhtäkkiä "en piittaa sinusta, onni löytyy sisältä" oli aikakauden mantra. Koska amerikkalaismallisen individualismin – ja egoismin – erilaisia ilmentymiä vaikutti muillakin ajattelun ja yhteiskunnan suunnilla, ajatus "en piittaa sinusta" muodostui vallitsevaksi siitä riippumatta, ajateltiinko onnea (olevan ehkä olemassakaan) vai ei.
2010-luvun yhteiskunta ja kulttuuri, jossa ihmisille aatesuunnasta riippumatta tuntuu olevan tärkeintä ylittää ja nujertaa toinen ihminen, on johtanut – perin johdonmukaisesti – valitettaviin seurauksiin. Sisäisen Puutarhan tilaus on luonnollisesti entistäkin omnipresentimpi, ihmisten vieraantuminen ja sosiaalisten velvoitteiden ahdistavuus ovat entiseen nähden moninkertaisissa lukemissa. Mutta kun onnea etsii yksin ja itsestään, niin hupsista: se ei löydykään. Sen sijaan sisimmässä onkin läpitunkemattomat kerrokset katkeraa kuonaa, jota edes meditaatioharjoitus ei saa rauhallisesti "menemään pois", vaan se jää mieleen pyörimään luuppina, mikä saa koko ajan tukea kaikilta suunnilta. Luonto ei ilmennä ihmiselle kauniin yksinkertaista todellisuutta, vaan turhautumia malliin "helvetin ilmastonmuutos" ja "täälläkin jotkut vain räpläävät älykännyjään". Taide ja musiikki eivät ilmennä rajatonta luovuutta tai kauniimpaa maailmaa, vaan muistuttavat, kuinka "kaupallisuus pilaa kaiken", "media vaikenee tämän olemassaolosta" tai "perhanan oikeistolaiset eivät anna tälle senttiäkään tukea". Ja ihmisten pariin hakeutuminen ei tietenkään auta asiaa, kun joka paikassa on läsnä joku tyyppi, joka oli sanonut jollekulle jotain, mitä ei voi hyväksyä – tai ihan vain muistuttaa nykykulttuurisista ilmiöistä, joita ei voi hyväksyä.
Koska ihmisen perusolemus ei sinänsä ole muuttunut, voi silti edelleen käydä niin, että riittävä meditointi tai mentaaliharjoitus johtaa hänet pyörivien ajatusluuppien kerrostumien läpi rauhalliseen, vapauttavaan tyhjyyteen. Mutta kuonaisuus ja kaunaisuus eivät ole jättäneet sitäkään entiselleen. Tyhjyyden kokemus ei enää muistuta hiljaista onnea, vaan hiljaista surua. Kokemus olemisesta yhtä maailmankaikkeuden kanssa on muuttunut kokemukseksi olemisesta yksin maailmankaikkeudessa.
Totta kai on olemassa ihmisiä, joiden oma sisäinen puutarha ei ole tuhoutunut. He vain tuskin omalta yksilö- ja itsekeskeisyydeltään ymmärtävät, kuinka dramaattinen merkitys on sillä, kun yhtäkkiä moninkertaisesti entistä useammat sisäisen onnen ja tasapainon etsijät eivät löydä sitä. Sisäinen Puutarha on menneisyyttä – ja yhteinen puutarha tulevaisuutta. Onni ei enää voi löytyä muualta kuin ihmisten väliltä ja meidän ainoa toivomme on toisissamme. Rakkaus on pysyvä, häviämätön tosielämän ilmiö ja konkreettisemmin vaikuttava voima kuin Sisäinen Puutarha on koskaan ollut. Löytääksemme onnen edes itsestämme on meidän osattava rakastaa toisiamme ja välitettävä kaikista ihmisistä, kaikesta elävästä ja koko luomakunnasta. Mikään muu ei meitä pelasta eikä auta.
Sisäinen Puutarha on hylättävä. Meidän huomiomme täytyy jälleen kohdistaa yhteiseen onneen, rakkauteen, välittämiseen, ihan klassiseen ihmishyvyyteen ja vanhaan kunnon hyvän yhteiskunnan unelmaan. Nyt on työskenneltävä yksinäisyyttä vastaan, itsekeskeisyyttä vastaan, vieraantumista vastaan, sosiaalisen elämän velvoiteluonnetta vastaan, katkeruutta ja sen aiheuttajia vastaan. Asioiden vastustaminen ei saa enää tarkoittaa ihmisten vastustamista, vaan ihmisten on käännyttävä toistensa puoleen, kohdattava toisensa ja lähennyttävä toisiaan. Näin voimme saada kuonanmuodostuksen vähemmäksi, todellisuuden kauniimmaksi ja yksinkertaisemmaksi, elämämme luovaksi ja luonnolliseksi, onnen sisältä etsimisen yhä useammin tarpeettomaksi. Niin voimme löytää yhteisen puutarhan ytimen: kun olemme yhtä toistemme kanssa, olemme yhtä maailmankaikkeuden kanssa.
Useimpia hyviä ideoita ympäröi väärinkäsitysten valitettava verkko. Esimerkkinä voisi toimia 1960-lukulainen "vapaan rakkauden" idea. Kyse oli alun perin tosiaan vapaasta rakkaudesta: kuka hyvänsä voi rakastaa ketä hyvänsä, miten hyvänsä, ilman kahleita ja sääntöjä. Kun idea myytiin laajemmille massoille, voitolle pääsi rakkauden sijaan seksi – ja kun 60-luvun ilmapiiristä hiukan etäännyttiin, koko rakkaus unohdettiin ja tuloksena oli kuviteltu ihanne tunteettomasta sinkkuelämästä, jossa kuka hyvänsä saattoi hässiä ketä hyvänsä piittaamatta mistään mitään. Rakkauden kentän laajentaminen muuttui rakkauden kentän tuhoamiseksi.
Sisäinen Puutarha sai ongelmalliseksi kylkiäisekseen individualismin eli yksilökeskeisyyden kaikkine oppihistoriallisine painolasteineen. Näihin kuuluu myös itsekeskeisyys, vaikka asiat eivät sinänsä tarkoita samaa. Väärinkäsitysten verkko – jota (valta)media yleensä tapaa sotkea entisestään – sai kuitenkin aikaan, että itsessään kaikin puolin positiivinen Sisäinen Puutarha muuttui ihmisten itsekeskeisyyttä korostavaksi tekijäksi. Yhtäkkiä "en piittaa sinusta, onni löytyy sisältä" oli aikakauden mantra. Koska amerikkalaismallisen individualismin – ja egoismin – erilaisia ilmentymiä vaikutti muillakin ajattelun ja yhteiskunnan suunnilla, ajatus "en piittaa sinusta" muodostui vallitsevaksi siitä riippumatta, ajateltiinko onnea (olevan ehkä olemassakaan) vai ei.
2010-luvun yhteiskunta ja kulttuuri, jossa ihmisille aatesuunnasta riippumatta tuntuu olevan tärkeintä ylittää ja nujertaa toinen ihminen, on johtanut – perin johdonmukaisesti – valitettaviin seurauksiin. Sisäisen Puutarhan tilaus on luonnollisesti entistäkin omnipresentimpi, ihmisten vieraantuminen ja sosiaalisten velvoitteiden ahdistavuus ovat entiseen nähden moninkertaisissa lukemissa. Mutta kun onnea etsii yksin ja itsestään, niin hupsista: se ei löydykään. Sen sijaan sisimmässä onkin läpitunkemattomat kerrokset katkeraa kuonaa, jota edes meditaatioharjoitus ei saa rauhallisesti "menemään pois", vaan se jää mieleen pyörimään luuppina, mikä saa koko ajan tukea kaikilta suunnilta. Luonto ei ilmennä ihmiselle kauniin yksinkertaista todellisuutta, vaan turhautumia malliin "helvetin ilmastonmuutos" ja "täälläkin jotkut vain räpläävät älykännyjään". Taide ja musiikki eivät ilmennä rajatonta luovuutta tai kauniimpaa maailmaa, vaan muistuttavat, kuinka "kaupallisuus pilaa kaiken", "media vaikenee tämän olemassaolosta" tai "perhanan oikeistolaiset eivät anna tälle senttiäkään tukea". Ja ihmisten pariin hakeutuminen ei tietenkään auta asiaa, kun joka paikassa on läsnä joku tyyppi, joka oli sanonut jollekulle jotain, mitä ei voi hyväksyä – tai ihan vain muistuttaa nykykulttuurisista ilmiöistä, joita ei voi hyväksyä.
Koska ihmisen perusolemus ei sinänsä ole muuttunut, voi silti edelleen käydä niin, että riittävä meditointi tai mentaaliharjoitus johtaa hänet pyörivien ajatusluuppien kerrostumien läpi rauhalliseen, vapauttavaan tyhjyyteen. Mutta kuonaisuus ja kaunaisuus eivät ole jättäneet sitäkään entiselleen. Tyhjyyden kokemus ei enää muistuta hiljaista onnea, vaan hiljaista surua. Kokemus olemisesta yhtä maailmankaikkeuden kanssa on muuttunut kokemukseksi olemisesta yksin maailmankaikkeudessa.
Totta kai on olemassa ihmisiä, joiden oma sisäinen puutarha ei ole tuhoutunut. He vain tuskin omalta yksilö- ja itsekeskeisyydeltään ymmärtävät, kuinka dramaattinen merkitys on sillä, kun yhtäkkiä moninkertaisesti entistä useammat sisäisen onnen ja tasapainon etsijät eivät löydä sitä. Sisäinen Puutarha on menneisyyttä – ja yhteinen puutarha tulevaisuutta. Onni ei enää voi löytyä muualta kuin ihmisten väliltä ja meidän ainoa toivomme on toisissamme. Rakkaus on pysyvä, häviämätön tosielämän ilmiö ja konkreettisemmin vaikuttava voima kuin Sisäinen Puutarha on koskaan ollut. Löytääksemme onnen edes itsestämme on meidän osattava rakastaa toisiamme ja välitettävä kaikista ihmisistä, kaikesta elävästä ja koko luomakunnasta. Mikään muu ei meitä pelasta eikä auta.
Sisäinen Puutarha on hylättävä. Meidän huomiomme täytyy jälleen kohdistaa yhteiseen onneen, rakkauteen, välittämiseen, ihan klassiseen ihmishyvyyteen ja vanhaan kunnon hyvän yhteiskunnan unelmaan. Nyt on työskenneltävä yksinäisyyttä vastaan, itsekeskeisyyttä vastaan, vieraantumista vastaan, sosiaalisen elämän velvoiteluonnetta vastaan, katkeruutta ja sen aiheuttajia vastaan. Asioiden vastustaminen ei saa enää tarkoittaa ihmisten vastustamista, vaan ihmisten on käännyttävä toistensa puoleen, kohdattava toisensa ja lähennyttävä toisiaan. Näin voimme saada kuonanmuodostuksen vähemmäksi, todellisuuden kauniimmaksi ja yksinkertaisemmaksi, elämämme luovaksi ja luonnolliseksi, onnen sisältä etsimisen yhä useammin tarpeettomaksi. Niin voimme löytää yhteisen puutarhan ytimen: kun olemme yhtä toistemme kanssa, olemme yhtä maailmankaikkeuden kanssa.
maanantai 6. maaliskuuta 2017
Seksuaalinen inhimillisyys ja pyrkyryys
Yle Fem näytti sunnuntai-iltana 5. maaliskuuta 2017 dokumentin minihameesta, sen kulttuurisesta merkityksestä ja naisten paljastavasta pukeutumisesta. Jälleen kerran ohjelmassa mietittiin sen mahdollisuutta, etteivät miehet aina kiihottuisi nähdessään vähäpukeisen naisen – tai jopa naisen ylipäänsä. Nykyisinhän on olemassa vaara, että raiskattua naista itseään syyllistetään raiskatuksi tulemisesta: mitäs läksit niin vähissä ja seksikkäissä kuteissa. Tämä on tietysti aivan tolkutonta kökköä. Naisella on oikeus pukeutua ihan miten lystää ja vaikka olla pukeutumatta ollenkaan, ja silti pysyä koskemattomana ja vapaana ahdistelusta. Ja itse asiassa minihamedokkarikin osoitti lopulta, ettei naisen pukeutumisella ja raiskatuksi tulemisella edes ole suoraa yhteyttä. Naisia joutuu raiskatuiksi myös farkuissa, harmaissa leggingseissä ja t-paidoissa.
Jäin kuitenkin miettimään seksuaalista kiihottumista. En näet voi (enkä haluakaan) kiistää, että nätin naisen tai tytön näkeminen pukeutuneena nätisti ja naisellisesti saattaa väräyttää myös minua. Ja tahdon korostaa, että tällainen pieni seksuaalinen virittyneisyys keskellä arkipäivää on yksinkertaisesti positiivinen asia. Se tuo hymyn huulille, siivittää askelia ja vapauttaa kehollista ilmaisua. Sairastaessakin seksuaalinen latautuminen toimii kuin lääke. Tuskaisuus ja voivottelut katoavat, kun pieni piristävä halu pujahtaa mieleen. Tässä asiassa ei siis ole mitään väärää, vaan valtavasti oikeaa. Meidän on hyvä elää maailmassa, jossa ihmiset hieman kiihottuvat toisistaan – ja kaikilla kun ei ole sitä omaa kultaa, on hyvä, että inhimillisen lääkintäreaktion voi aiheuttaa periaatteessa kuka hyvänsä ihminen.
Mutta millä ihmekonstilla tämä yksiselitteisesti myönteinen virittyminen muuttuu ahdisteluksi tai raiskaukseksi? Yritin pohdiskella tilannetta, jossa kohtaisin kävelyreitilläni alastoman naisen. Kuinka reagoisin? Ehkä hymyilisin ja sanoisin: "Vau." Ellei julkinen alastomuus olisi niin tavatonta yhteiskunnassamme, jättäisin myös "vaun" sanomatta: nythän kyseessä olisi ilmiselvä show, eikä show'sta ole lainkaan tavatonta antaa palautetta – varsinkin, jos se on positiivista. Mitään sen enempää en voisi kuvitella tekeväni. Ulkoisen reaktion vähäisyyden takana ei välttämättä piilisi sisäisen reaktion vähäisyys. Alaston nainen saattaisi näet olla mielestäni viikon kaunein näky ja päräyttävin kokemus, olisin myyty hänen uskallukselleen ja mielikuvitukseni rakentelisi fantastista tarinaa hetkellisen tapahtuman ympärille. Mutta se olisi hänen elämänsä ja tämä minun, eikä hän viittaisi sanallakaan mihinkään seksuaaliseen ylipäänsä – saati minun kanssani. (Ja mikäli viittaisi, jättäisin sen omaan arvoonsa: hänhän olisi minulle vieras ihminen.) Se siitä!
Tarvitaan siis täysin toisenlainen ihmisluonne, käyttäytymismalli tai sekä-että muuttamaan seksuaalisen virittymisen ahdisteluksi tai raiskaukseksi. Haluta saa, mutta väkisin ei pidä ottaa. Mikä aiheuttaa sen, että ihminen pyrkii ottamaan väkisin sen, minkä haluaa? Äkkiseltään luulisi, että tällainen käyttäytymismalli jää hiekkalaatikolle. Ehkä yhteiskunnassa on kuitenkin osa-alueita, joilla se elää ja voi hyvin. Liike-elämässä sitä nimittäin pidetään suorastaan hyveenä. Joka osaa ottaa asiakkaat vaikka väkisin, on bisnesmaailman alituisessa kilpailussa voittaja. Pyrkyryys on ehkä ikävä luonteenpiirre ihmisessä – kuten seksuaalinen aggressiivisuus – ja liian avoin pyrkyryys saattaakin karkottaa asiakkaat, niin kuin miehen liian avoin seksuaalinen aggressiivisuus saattaa karkottaa naisen. Mutta kun manipuloi asiakkaat ovelasti puolelleen, voi saada heidät – ja edelleen: kun mies manipuloi naisen ovelasti puolelleen, hän voi saada tämän. Lipsautin jo pari sukupuoli-ilmausta, mikä ei oikeasti ole vahinko tai harhaanjohtavaa: niin kuin seksuaalisista ahdistelijoista on kaikkien todisteiden mukaan ylivoimainen valtaosa miehiä, myös bisnesmaailma on yhä valtaosin miesten maailma. Suomalaista pörssiyhtiötä johti näet vuonna 2015 monta kertaa todennäköisemmin Juha kuin nainen.
Viimeaikaisessa raiskaus- ja ahdistelukeskustelussa on puhuttu mieskulttuurista, vinoutuneista miehenmalleista, jopa "toksisesta maskuliinisuudesta", mutta harvemmin siitä tosiseikasta, että "otan väkisin sen minkä haluan" -asenteella suorastaan pärjää nyky-yhteiskunnassa. Eikä raiskaajan tai ahdistelijan tarvitse itse olla liike-elämässä. Hän on vain imenyt itseensä sen pyrkyrimallin, että väkisin ottamisessa on jotain hyvää. Niin kauan kuin tätä puolta ei tunnisteta, voi hyvinkin tuntua asialliselta pyrkiä yhteiskuntaan, jossa ihminen ei kiihottuisi toisen pukeutumisesta tai pukeutumattomuudesta. Se veisi kuitenkin meiltä jotakin hyvin positiivista ja hyvin inhimillistä. Näin ollen siihen ei kannata pyrkiä eikä heittää lasta pesuveden mukana. On syytä muistaa, että minun laillani epäilemättä valtaosa ihmisistä kiihottuu pukeutumisasioista enintään positiivisessa mielessä. Niin saa olla jatkossakin. On ihmisoikeus kokea seksikkyyttä ja seksuaalisuutta, jos siltä tuntuu ja niin haluaa – ilman, että asiaan liittyy minkäänlaista pelkoa väkivallasta, vapaudenriistosta tai seksuaalisesta loukkaamisesta. Ja tähän tavoitteeseen pääsemme parhaiten, kun käymme käsiksi sen varsinaisiin alkusyihin tässä vinoutuneessa yhteiskunnassa.
Jäin kuitenkin miettimään seksuaalista kiihottumista. En näet voi (enkä haluakaan) kiistää, että nätin naisen tai tytön näkeminen pukeutuneena nätisti ja naisellisesti saattaa väräyttää myös minua. Ja tahdon korostaa, että tällainen pieni seksuaalinen virittyneisyys keskellä arkipäivää on yksinkertaisesti positiivinen asia. Se tuo hymyn huulille, siivittää askelia ja vapauttaa kehollista ilmaisua. Sairastaessakin seksuaalinen latautuminen toimii kuin lääke. Tuskaisuus ja voivottelut katoavat, kun pieni piristävä halu pujahtaa mieleen. Tässä asiassa ei siis ole mitään väärää, vaan valtavasti oikeaa. Meidän on hyvä elää maailmassa, jossa ihmiset hieman kiihottuvat toisistaan – ja kaikilla kun ei ole sitä omaa kultaa, on hyvä, että inhimillisen lääkintäreaktion voi aiheuttaa periaatteessa kuka hyvänsä ihminen.
Mutta millä ihmekonstilla tämä yksiselitteisesti myönteinen virittyminen muuttuu ahdisteluksi tai raiskaukseksi? Yritin pohdiskella tilannetta, jossa kohtaisin kävelyreitilläni alastoman naisen. Kuinka reagoisin? Ehkä hymyilisin ja sanoisin: "Vau." Ellei julkinen alastomuus olisi niin tavatonta yhteiskunnassamme, jättäisin myös "vaun" sanomatta: nythän kyseessä olisi ilmiselvä show, eikä show'sta ole lainkaan tavatonta antaa palautetta – varsinkin, jos se on positiivista. Mitään sen enempää en voisi kuvitella tekeväni. Ulkoisen reaktion vähäisyyden takana ei välttämättä piilisi sisäisen reaktion vähäisyys. Alaston nainen saattaisi näet olla mielestäni viikon kaunein näky ja päräyttävin kokemus, olisin myyty hänen uskallukselleen ja mielikuvitukseni rakentelisi fantastista tarinaa hetkellisen tapahtuman ympärille. Mutta se olisi hänen elämänsä ja tämä minun, eikä hän viittaisi sanallakaan mihinkään seksuaaliseen ylipäänsä – saati minun kanssani. (Ja mikäli viittaisi, jättäisin sen omaan arvoonsa: hänhän olisi minulle vieras ihminen.) Se siitä!
Tarvitaan siis täysin toisenlainen ihmisluonne, käyttäytymismalli tai sekä-että muuttamaan seksuaalisen virittymisen ahdisteluksi tai raiskaukseksi. Haluta saa, mutta väkisin ei pidä ottaa. Mikä aiheuttaa sen, että ihminen pyrkii ottamaan väkisin sen, minkä haluaa? Äkkiseltään luulisi, että tällainen käyttäytymismalli jää hiekkalaatikolle. Ehkä yhteiskunnassa on kuitenkin osa-alueita, joilla se elää ja voi hyvin. Liike-elämässä sitä nimittäin pidetään suorastaan hyveenä. Joka osaa ottaa asiakkaat vaikka väkisin, on bisnesmaailman alituisessa kilpailussa voittaja. Pyrkyryys on ehkä ikävä luonteenpiirre ihmisessä – kuten seksuaalinen aggressiivisuus – ja liian avoin pyrkyryys saattaakin karkottaa asiakkaat, niin kuin miehen liian avoin seksuaalinen aggressiivisuus saattaa karkottaa naisen. Mutta kun manipuloi asiakkaat ovelasti puolelleen, voi saada heidät – ja edelleen: kun mies manipuloi naisen ovelasti puolelleen, hän voi saada tämän. Lipsautin jo pari sukupuoli-ilmausta, mikä ei oikeasti ole vahinko tai harhaanjohtavaa: niin kuin seksuaalisista ahdistelijoista on kaikkien todisteiden mukaan ylivoimainen valtaosa miehiä, myös bisnesmaailma on yhä valtaosin miesten maailma. Suomalaista pörssiyhtiötä johti näet vuonna 2015 monta kertaa todennäköisemmin Juha kuin nainen.
Viimeaikaisessa raiskaus- ja ahdistelukeskustelussa on puhuttu mieskulttuurista, vinoutuneista miehenmalleista, jopa "toksisesta maskuliinisuudesta", mutta harvemmin siitä tosiseikasta, että "otan väkisin sen minkä haluan" -asenteella suorastaan pärjää nyky-yhteiskunnassa. Eikä raiskaajan tai ahdistelijan tarvitse itse olla liike-elämässä. Hän on vain imenyt itseensä sen pyrkyrimallin, että väkisin ottamisessa on jotain hyvää. Niin kauan kuin tätä puolta ei tunnisteta, voi hyvinkin tuntua asialliselta pyrkiä yhteiskuntaan, jossa ihminen ei kiihottuisi toisen pukeutumisesta tai pukeutumattomuudesta. Se veisi kuitenkin meiltä jotakin hyvin positiivista ja hyvin inhimillistä. Näin ollen siihen ei kannata pyrkiä eikä heittää lasta pesuveden mukana. On syytä muistaa, että minun laillani epäilemättä valtaosa ihmisistä kiihottuu pukeutumisasioista enintään positiivisessa mielessä. Niin saa olla jatkossakin. On ihmisoikeus kokea seksikkyyttä ja seksuaalisuutta, jos siltä tuntuu ja niin haluaa – ilman, että asiaan liittyy minkäänlaista pelkoa väkivallasta, vapaudenriistosta tai seksuaalisesta loukkaamisesta. Ja tähän tavoitteeseen pääsemme parhaiten, kun käymme käsiksi sen varsinaisiin alkusyihin tässä vinoutuneessa yhteiskunnassa.
tiistai 1. marraskuuta 2016
Postmodernismi, transmodernismi ja 1990-luvun haamut
Lokakuun viimeisenä iltana 2016 törmäsin netissä johonkin kiinnostavaan. Pauliina Aarva (itse yhteiskuntatieteiden tohtori ja Tampereen yliopiston dosentti terveystieteessä) julkaisi blogissaan artikkelin Jälkimaterialistinen tiede, joka sisälsi myös käännöksen alun perin vuonna 2014 julkaistusta jälkimaterialistisen tieteen manifestista. Kysymys on tärkeästä ja mielenkiintoisesta asiasta, enkä missään tapauksessa vähättele blogitekstissä ja manifestissa esitettyjä näkökulmia, vaikken niitä tässä yhteydessä käsittelekään. Aloin kuitenkin miettiä manifestin viimeisen pykälän ilmausta: "Siirtyminen materialistisesta tieteestä postmaterialistiseen tieteeseen (...) voi olla jopa käänteentekevämpi kuin siirtyminen maakeskisestä aurinkokeskiseen maailmankuvaan." Missä ja milloin olen viimeksi törmännyt näin mahtipontiseen käsitykseen tieteellis-filosofisen paradigman muutoksesta? Ja 1990-luvun haamut alkoivat nousta esiin piiloistaan...
Postmodernismin juuret ovat 1960-luvun ajattelussa, mutta laajemmin postmodernista ajasta tai postmodernista käänteestä alettiin puhua 1980-luvulla. Itse pitäisin postmodernismin suurena läpimurtoajankohtana vuotta 1985. Vuosikymmenen lopun mittaan postmodernistisille ideoille ilmestyi katetta: ei ainoastaan länsimainen kulttuuri, vaan koko maailma oli muuttumassa. Läpimurto saavutti jonkinlaisen täyttymisen noin vuonna 1992, jolloin ilmestyi myös Francis Fukuyaman klassikkoteos Historian loppu ja viimeinen ihminen. (Itse olen selannut kirjaa, vaan en lukenut, kun sen teesi muutosten pysähtymisestä liberaalikapitalistiseen konsensukseen on aina antanut minulle tosi pahoja viboja.) En tiedä, voiko postmodernismin sanoa olleen kokonainen tieteellis-filosofinen paradigma, mikä olisikin hassua: sehän julisti tieteen paradigmojen olevan menneisyyttä. Perinteiset käsitykset tieteestä ja todellisuudesta pitivät pintansa kohtalaisesti, mutta silti 1990-luvulla postmodernistisilla ideoilla oli laajalti kannatusta akateemisessa maailmassa.
Sitten tapahtui jotain. Vuonna 1996 fyysikko Alan Sokal kirjoitti Social Text -lehteen postmodernistisen artikkelin, jonka lehti pahaa aavistamatta julkaisi, ja heti perään toiseen lehteen (Lingua Franca) kirjoituksen, jossa hän tunnusti Social Textin artikkelinsa itsetarkoitukselliseksi humpuukiksi. Tästä onnistuneesta huijauksesta sukeutui ns. tieteiden sota, joka ikävimmillään lässähti eksaktien luonnontieteiden ja ihmistieteiden väliseksi jahnaukseksi. Sokalin huijauksen tärkein sisältö oli kuitenkin postmodernismin kritiikki, jonka seurauksena postmodernismin aikakauden voi katsoa vuosikymmenen lopulla päättyneen. "Postmodernia" aikakautta ei koskaan ollutkaan – vai oliko sittenkin? Onko sittenkin?
Itse aloitin opinnot Oulun yliopistossa vuonna 1994, ja omasta kokemuksestani voin kertoa, että postmodernismiin viitattiin noihin aikoihin kaikkien opiskelemieni aineiden (maantiede, sosiologia, aate- ja oppihistoria, filosofia) luennoilla. Postmodernismin kaiken kyseenalaistava henki oli kovasti mieleeni, mutta hyvin pian käsitin, että postmodernismi ei kykenisi kyseenalaistamaan tarpeeksi eikä edes halunnut sitä. Määrittelin postmodernistien olevan niitä, jotka näkevät yhteiskunnan epäkohdat, mutteivät tee niille mitään ajatellessaan niiden kuuluvan postmoderniin aikaan. Vuoden 1996 alussa, ennen Sokal-huijausta, kirjoitin Oulun Ylioppilaslehteen kolumnin, jossa arvioin postmodernismin olevan pelkkä trendi, jollaisena se on "ihan hyvä". Tapaus Sokalista kuulin tuoreeltaan radiosta ja kuuntelin niin innoissani, etten malttanut nousta autosta vanhempien kodin edustalla ennen kuin tapaus oli selitetty loppuun. Otin aiheen toistuvasti esiin yliopiston luennoilla. Kulttuurimaantieteen syventävien opintojen harjoitusesseeni laadin vuonna 1997 kokonaan postmodernismin kritiikin ympärille. Ilmoitin, että "postmodernismi on tehtävänsä tehnyt – postmodernismi saa mennä", tai etten ymmärtänyt dekonstruktion ideaa silloisessa laajassa merkityksessään: purkaminen ilman uudelleenrakentamista (rekonstruktio) oli mielestäni mahdotonta. Myös gradussani (1999) oli lyhyt postmodernismin kritiikin osio, jossa julistin postmodernismin koko olemassaolon jokseenkin mahdottomaksi.
Edellä mainitun pohjalta voisin väittää kuuluvani "alkuperäisiin" postmodernismin kriitikoihin. Ja silti: postmodernistinen trendi "on ihan hyvä", postmodernismi "on tehtävänsä tehnyt", dekonstruktio-sanasta oli muutettava ensimmäinen kirjain ja vanha paradigmakin täytyi kyseenalaistaa. Sille kaikelle oli siis syynsä ja sillä kaikella tehtävänsä. Olin ilmiselvästi transmodernisti ennen kuin tiesin moista käsitettä tai suuntausta olevan olemassakaan! Transmodernismi oli postmodernismia seurannut, mutta vähemmälle huomiolle jätetty filosofia, joka kyseenalaisti postmodernismin kaikenkattavan relativismin ja fukuyamalaiset historia(ttomuus)visiot, mutta hylkäsi myös paluun vanhan modernismin naturalistiseen yksiselitteisyyteen; se ylitti aikatasot ja kyseenalaisti oppijärjestelmien vanhakantaisen hierarkian, muttei kieltänyt edistystä. Esimerkiksi taide ja kulttuuri olivat postmodernismin silmissä tuomittuja pastissin ja parodian kehään; transmodernismin silmissä pastissin ja parodian aineksia hyväksikäyttäen voitiin luoda täysin uutta taidetta ja kulttuuria. Vuonna 2008 julistin Kulttuurivallankumous-zinessä silloisen retro(design)-buumin olevan oikeastaan yhdistelmä transmodernismia ja "loungepsykedelian" trendiä, minkä kaupallinen valtavirta yritti kiistää liian edistyksellisenä asiantilana ja vesittää pelkäksi retroiluksi. Tämä paljastaa yhden oivaltamani piirteen transmodernismissa: se sisältää ja hyväksyy postmodernismin kieltämät yhteiskunnallisen muutoksen välineet. On häkellyttävää, että Alan Sokalin kritiikistä tuntuva osa tuli vasemmalta, mille suunnalle hän katsoi itsekin kuuluvansa – ja erityisen mielenkiintoista, että juuri postmodernismin myötä vasemmiston merkitys aktiivisena yhteiskuntaa muuttavana voimana katosi.
2010-luvulla käsite "postmoderni(smi)" elää lähinnä vanhoillisen oikeiston päiväunissa ja 1980–90-luvun haamut esiin manaavissa muisteluksissa. Silti postmodernismin vaikutus tuntuu koko ajan esimerkiksi populaarikulttuurissa. Transmodernismille olisi edelleen tilaus ja käyttöä, enkä voi olla huomaamatta, kuinka esimerkiksi Jukka Nousiaisen musiikkitaide on eräänlaista transmodernismia ollessaan "postmodernia" ilman kyynistä edistysepäuskoa. 2000-luvulla sanoimme, perustellustikin, että 1990-luku oli harhaa ja mitään postmodernia ei ikinä ollutkaan. Olemmeko nyt 2010-luvulla yhtä uskaliaan – ja hellyttävän – valmiita sanomaan, että viime vuosikymmen oli harhaa ja post- sekä transmodernismi ovat sittenkin jossain määrin totta?
Postmodernismin juuret ovat 1960-luvun ajattelussa, mutta laajemmin postmodernista ajasta tai postmodernista käänteestä alettiin puhua 1980-luvulla. Itse pitäisin postmodernismin suurena läpimurtoajankohtana vuotta 1985. Vuosikymmenen lopun mittaan postmodernistisille ideoille ilmestyi katetta: ei ainoastaan länsimainen kulttuuri, vaan koko maailma oli muuttumassa. Läpimurto saavutti jonkinlaisen täyttymisen noin vuonna 1992, jolloin ilmestyi myös Francis Fukuyaman klassikkoteos Historian loppu ja viimeinen ihminen. (Itse olen selannut kirjaa, vaan en lukenut, kun sen teesi muutosten pysähtymisestä liberaalikapitalistiseen konsensukseen on aina antanut minulle tosi pahoja viboja.) En tiedä, voiko postmodernismin sanoa olleen kokonainen tieteellis-filosofinen paradigma, mikä olisikin hassua: sehän julisti tieteen paradigmojen olevan menneisyyttä. Perinteiset käsitykset tieteestä ja todellisuudesta pitivät pintansa kohtalaisesti, mutta silti 1990-luvulla postmodernistisilla ideoilla oli laajalti kannatusta akateemisessa maailmassa.
Sitten tapahtui jotain. Vuonna 1996 fyysikko Alan Sokal kirjoitti Social Text -lehteen postmodernistisen artikkelin, jonka lehti pahaa aavistamatta julkaisi, ja heti perään toiseen lehteen (Lingua Franca) kirjoituksen, jossa hän tunnusti Social Textin artikkelinsa itsetarkoitukselliseksi humpuukiksi. Tästä onnistuneesta huijauksesta sukeutui ns. tieteiden sota, joka ikävimmillään lässähti eksaktien luonnontieteiden ja ihmistieteiden väliseksi jahnaukseksi. Sokalin huijauksen tärkein sisältö oli kuitenkin postmodernismin kritiikki, jonka seurauksena postmodernismin aikakauden voi katsoa vuosikymmenen lopulla päättyneen. "Postmodernia" aikakautta ei koskaan ollutkaan – vai oliko sittenkin? Onko sittenkin?
Itse aloitin opinnot Oulun yliopistossa vuonna 1994, ja omasta kokemuksestani voin kertoa, että postmodernismiin viitattiin noihin aikoihin kaikkien opiskelemieni aineiden (maantiede, sosiologia, aate- ja oppihistoria, filosofia) luennoilla. Postmodernismin kaiken kyseenalaistava henki oli kovasti mieleeni, mutta hyvin pian käsitin, että postmodernismi ei kykenisi kyseenalaistamaan tarpeeksi eikä edes halunnut sitä. Määrittelin postmodernistien olevan niitä, jotka näkevät yhteiskunnan epäkohdat, mutteivät tee niille mitään ajatellessaan niiden kuuluvan postmoderniin aikaan. Vuoden 1996 alussa, ennen Sokal-huijausta, kirjoitin Oulun Ylioppilaslehteen kolumnin, jossa arvioin postmodernismin olevan pelkkä trendi, jollaisena se on "ihan hyvä". Tapaus Sokalista kuulin tuoreeltaan radiosta ja kuuntelin niin innoissani, etten malttanut nousta autosta vanhempien kodin edustalla ennen kuin tapaus oli selitetty loppuun. Otin aiheen toistuvasti esiin yliopiston luennoilla. Kulttuurimaantieteen syventävien opintojen harjoitusesseeni laadin vuonna 1997 kokonaan postmodernismin kritiikin ympärille. Ilmoitin, että "postmodernismi on tehtävänsä tehnyt – postmodernismi saa mennä", tai etten ymmärtänyt dekonstruktion ideaa silloisessa laajassa merkityksessään: purkaminen ilman uudelleenrakentamista (rekonstruktio) oli mielestäni mahdotonta. Myös gradussani (1999) oli lyhyt postmodernismin kritiikin osio, jossa julistin postmodernismin koko olemassaolon jokseenkin mahdottomaksi.
Edellä mainitun pohjalta voisin väittää kuuluvani "alkuperäisiin" postmodernismin kriitikoihin. Ja silti: postmodernistinen trendi "on ihan hyvä", postmodernismi "on tehtävänsä tehnyt", dekonstruktio-sanasta oli muutettava ensimmäinen kirjain ja vanha paradigmakin täytyi kyseenalaistaa. Sille kaikelle oli siis syynsä ja sillä kaikella tehtävänsä. Olin ilmiselvästi transmodernisti ennen kuin tiesin moista käsitettä tai suuntausta olevan olemassakaan! Transmodernismi oli postmodernismia seurannut, mutta vähemmälle huomiolle jätetty filosofia, joka kyseenalaisti postmodernismin kaikenkattavan relativismin ja fukuyamalaiset historia(ttomuus)visiot, mutta hylkäsi myös paluun vanhan modernismin naturalistiseen yksiselitteisyyteen; se ylitti aikatasot ja kyseenalaisti oppijärjestelmien vanhakantaisen hierarkian, muttei kieltänyt edistystä. Esimerkiksi taide ja kulttuuri olivat postmodernismin silmissä tuomittuja pastissin ja parodian kehään; transmodernismin silmissä pastissin ja parodian aineksia hyväksikäyttäen voitiin luoda täysin uutta taidetta ja kulttuuria. Vuonna 2008 julistin Kulttuurivallankumous-zinessä silloisen retro(design)-buumin olevan oikeastaan yhdistelmä transmodernismia ja "loungepsykedelian" trendiä, minkä kaupallinen valtavirta yritti kiistää liian edistyksellisenä asiantilana ja vesittää pelkäksi retroiluksi. Tämä paljastaa yhden oivaltamani piirteen transmodernismissa: se sisältää ja hyväksyy postmodernismin kieltämät yhteiskunnallisen muutoksen välineet. On häkellyttävää, että Alan Sokalin kritiikistä tuntuva osa tuli vasemmalta, mille suunnalle hän katsoi itsekin kuuluvansa – ja erityisen mielenkiintoista, että juuri postmodernismin myötä vasemmiston merkitys aktiivisena yhteiskuntaa muuttavana voimana katosi.
2010-luvulla käsite "postmoderni(smi)" elää lähinnä vanhoillisen oikeiston päiväunissa ja 1980–90-luvun haamut esiin manaavissa muisteluksissa. Silti postmodernismin vaikutus tuntuu koko ajan esimerkiksi populaarikulttuurissa. Transmodernismille olisi edelleen tilaus ja käyttöä, enkä voi olla huomaamatta, kuinka esimerkiksi Jukka Nousiaisen musiikkitaide on eräänlaista transmodernismia ollessaan "postmodernia" ilman kyynistä edistysepäuskoa. 2000-luvulla sanoimme, perustellustikin, että 1990-luku oli harhaa ja mitään postmodernia ei ikinä ollutkaan. Olemmeko nyt 2010-luvulla yhtä uskaliaan – ja hellyttävän – valmiita sanomaan, että viime vuosikymmen oli harhaa ja post- sekä transmodernismi ovat sittenkin jossain määrin totta?
torstai 29. syyskuuta 2016
Yksinäisyydestä
Ehkä yksinäisyydestä on nyt alettu puhua. Yksinäisyyteni monista ulottuvuuksista johtuen en usko olevani asiassa mikään vaikuttaja, mutta omalta pieneltä osaltani olen ollut käynnistämässä keskustelua. Esimerkiksi syyskuun 10. päivänä twiittasin, ettei yksinäisyyttä oteta vakavasti. Muutamia päiviä myöhemmin päädyin inttämään eräiden kanssatwitteristien kanssa, voiko miehen hieman tungettelevassa käytöksessä naista kohtaan olla miehisen etuoikeuden ohella mukana myös ripaus yksinäisyyden epätoivoa. Hienoisena yllätyksenä on viittauksia yksinäisyysilmiön olemassaoloon alkanut tulla vastaan muuallakin. Kaiken huippuna Helsingin Sanomat julkaisi 27. syyskuuta artikkelin yksinäisyyttä tutkineen professori Juho Saaren Yksinäisten Suomi -kirjasta ja yksinäisyyteen liittyvistä ajatuksista. (HS-artikkelia en linkitä tähän – se on hiukan sellainen, mitä Hesarin jutut tapaavat yleensäkin olla.)
Mutta yksinäisyyden eri lonkeroita ei vieläkään osata hahmottaa. Hesariin kytkeytynyt Nyt julkaisi syyskuun 9. päivänä artikkelin otsikkonaan "Nuoret harrastavat jatkuvasti vähemmän seksiä, ja syitä siihen pohditaan nyt ympäri maailmaa". Jutussa esiintyy ilmauksia kuten "seksihaluttomuus", "selibaattisyndrooma", "liian kiireisiä seksiin", "yksi ajanviete muiden joukossa" ja "seksin harrastamisesta pidättäytyminen". Sanaa yksinäisyys ei sanota ääneen kertaakaan. Läheltä kyllä liippaa: "Yksineläjillä tai sinkuilla on paljon vähemmän seksiä kuin niillä, joilla on vakituinen kumppani – vaikka toisinkin voisi nykyään luulla." Ajatusviivan jälkeinen osio kavaltaa, kuinka pihalla valtavirta (tässä tapauksessa toimittaja Juho Typpö) on tilanteesta. Tekstissä viitataan myös itsetyydytyksen kasvuun, ja kesemmällä näkyi valtamedioissa juttuja jopa itsetyydytystrendistä. Mistähän sellainen "trendi" voisi johtua?
Ihan oikeasti. Ei seksi ole sellainen asia, joka yhtäkkiä vain kiinnostaa ihmisiä entistä vähemmän, kun on kaikkea muutakin elämänsisältöä. Asia kytkeytyy väistämättä seksin harrastamisen vaikeuteen. Itse elin yleisesti varsin aktiiviset ikävuodet 28–33 täysin ilman seksiä, vaikka olisin halunnut sitä melkein joka päivä. Syy tähän oli yksinkertainen: kumppania ei löytynyt. "Irtoseksiä" en ole koskaan edes kokeillut, sillä minulle seksi on hyvin tunteellinen asia – niin kuin sen mielestäni pitäisikin olla: luonnollinen osa läheistä ja intiimiä inhimillistä kanssakäymistä. Olin siis yksineläjä ja yksinäinen. 1990-luvulla ehkä kuviteltiin, että aktiivisesta sinkkuelämästä tulee pätevä vaihtoehto parisuhde-elämälle; tosiasiassa siitä tuli vain nimikilpi, jonka taakse yhä useampi yksinäinen kätkeytyi vieraannuttaen pintapuolisia valtavirtaihmisiä yhä kauemmaksi todellisuudesta. Nytin jutussa viitataan myös Tinderiin ja muihin deittipalveluihin, joiden myötä "seurustelukumppanin löytäminen ei ole välttämättä helpottunut". Voisi jopa pohtia, onko deittikulttuuri paradoksaalisti vieraantumassa koko kumppanin löytämisen ideasta. Tiet rakkauteen ovat yhä useammin tukossa – ja mikäli kumppani löytyy, läheisyys ja seksi voivat olla yhä kiven alla, vaikka sitä periaatteessa haluttaisiin. Ristiriitaisia parisuhdeodotuksia aiheuttavat sekä romanttinen ja ulkonäkökeskeinen massaviihde, sosiaalisen median ja sähköisen jakamisen aiheuttama sosiaalinen paine että naisasia- ja miesasiaihmisten samanaikainen varsin vastakkainen aktivoituminen. Lopputuloksena on ihmisiä, jotka elävät kyllä parisuhteessa mutta ovat silti yhä yksinäisiä.
Mutta kuinkas muu yksinäisyys? Ei kaikki yksinäisyys ole parisuhteen ja seksielämän puutetta. Voi olla, että monella sinkulla on laaja ja toimiva sosiaalinen elämä. Toisaalta usea parisuhteessa elävä ihminen on muulla tavoin yksin. Ja sitten on laaja joukko ihmisiä, jotka ovat sekä ilman parisuhdetta että ystäviä tai jälkimmäisiä on vähän. Oma elämäni voi toimia tässä kokemusaineistona: kun olin ensimmäistä kertaa seurustelusuhteessa 1990-luvun jälkipuolella, sosiaalinen elämäni alkoi muutenkin aktivoitua. Pitkän yksinäisyyden ajan alussa elämäni oli aluksi melko sosiaalista, mutta vuosien kuluessa siitä tuli aina vain eristyneempää. Kun elin parisuhteissa viime vuosikymmenen lopulla ja tämän vuosikymmenen alkupuolella, se ei enää aiheuttanut muun sosiaalisen elämän aktivoitumista vaan enemmänkin helpotusta: nyt ei tarvitse niin kamalasti etsiä uusia ihmisiä elämään. Tällainen kamalasti etsimisen ajatus saattaa tuntua vieraalta ihmisille, joilla on aina toisia ihmisiä ympärillä liiaksi asti; mutta kuten raha ja valta kasaantuvat, niin myös sosiaalisuus kasaantuu nyky-yhteiskunnassa. Sosiaalisten "markkinoiden" "häviäjät" jäävät yhä useammin ilman ystäviä ja rakkautta. Sosiaalinen mediakin todennäköisemmin vahvistaa tätä jakoa kuin antaa luusereille uusia tilaisuuksia. Useimmat sosiaaliset mediat näet toimivat periaatteella, joka laittaa suositut merkinnät median käyttäjille listalla ylimmäksi – valmiiksi syrjäytettyjen, vähemmän suosittujen ihmisten päivitykset, jotka saavat joka tapauksessa vähemmän huomiota, saattavat jäädä kiireessä huomaamatta tai peräti kokonaan piiloon.
Millainen yhteiskunta sitten hoitaisi yksinäisyyttä – kansantautia, joka esimerkiksi Juho Saaren mukaan luuraa vahvasti suomalaisten masennus-, alkoholi- ja syömisongelmien taustalla? Ehdottaisin sellaista yhteiskuntaa, joka ei asettaisi jäseniään lähtökohtaisesti toisiaan vastaan. Ihmiset kilpailevat samoista markkinoista, samoista palveluista, samoista työpaikoista, samoista projekteista, samoista apurahoista, samoista opiskelupaikoista, samasta huomiosta, samoista ihmissuhdekumppaneista ja jopa samoista kavereista. Toinen ihminen on jotain, mille päteä, mikä ylittää ja lyödä laudalta – tätä samaa kuvastaa nykyinen sosiaalisen median keskustelukulttuuri, ja tämä on myös hassun "totuudenjälkeisen" eli "post-truth"-politiikan ytimestä löytyvä tosiasia. Lisäksi politiikka käyttää eripuran kylvämistä ihmisten välille aseenaan tavoiteltujen sosiaalisten muutosten saavuttamiseksi; useassa tapauksessa ihmiset vieraantuvat tämän takia toisistaan täysin turhaan, koska ihmisten välille luodaan ja keksitään liioiteltuja eroja. Hyvänä esimerkkinä toimii maahanmuuttokielteisille piireille maalatut uhkakuvat "suvakeista", joiden fiktiiviset ominaisuudet eivät yleensä täsmää alkuunkaan oikeasti suvaitseviin ihmisiin (vasemmistolaisista nyt puhumattakaan). Tämän hössötyksensä keskellä mamukielteiset tulevat myös marginalisoineeksi ja eristäneeksi itsensä. Asian seurauksena ihmisten on kerrottu massapoistavan vanhoja koulukavereitaan Facebook-kavereista puolin ja toisin. Ystävyys ääliöiden kanssa ei kannata, mutta uskon vakaasti, että toisenlaisessa yhteiskunnassa nykyistä harvempi olisi ääliö ja nykyistä useammat ystäviä keskenään.
Uskaltaisin jopa unelmoida yhteiskunnasta, joka auttaa tarvittaessa yksinäisiä yksilötasolla löytämään elämäänsä ystävyyttä, läheisyyttä ja rakkautta. Monen mielestä sellainen on kaukana, mutta omasta mielestäni ihan lähellä: meidän sydämissämme. Toki nykyisestä yhteiskuntajärjestelmästä siihen ei ole – ja mikäli olisi, se todennäköisesti ymmärrettäisiin väärin: pakkokeinoina ja syyllistämisenä. Mutta meidän on hyvä muistaa, että muuttamalla radikaalisti yhteiskuntaa voisimme vähentää yksinäisyyttä ja yksinäisyyden väheneminen muuttaisi radikaalisti yhteiskuntaa – muutos on vuorovaikutteista. Yksinäiset eivät myöskään "ansaitse" yksinäisyyttään, ellei kyse ole erakkoluonteesta ja sekin saattaa olla oire jostakin ihan muusta. Emme ole kaikki oman onnemme seppiä. Ihminen tarvitsee ihmistä ollakseen ihminen ihmiselle, runoili Tommy Tabermann. Ja kuinka sattuikaan, tätä kirjoittaessani Twitterin Vanha Testamentti -botti on twiitannut tällaista (Saarnaaja 4:9–12):
"Kaksin on parempi kuin yksin, sillä kumpikin saa vaivoistaan hyvän palkan. Jos he kaatuvat, toinen auttaa toista nousemaan, mutta voi yksinäistä, joka kaatuu – häntä auttamassa ei ole ketään. Ja jos kaksi makaa yhdessä, on molemmilla lämmin, mutta kuinka yksinäisellä voisi olla lämmin? Yksinäisen kimppuun on helppo käydä, mutta kaksi pitää puolensa, eikä kolmisäikeinen lanka katkea helposti."
Mutta yksinäisyyden eri lonkeroita ei vieläkään osata hahmottaa. Hesariin kytkeytynyt Nyt julkaisi syyskuun 9. päivänä artikkelin otsikkonaan "Nuoret harrastavat jatkuvasti vähemmän seksiä, ja syitä siihen pohditaan nyt ympäri maailmaa". Jutussa esiintyy ilmauksia kuten "seksihaluttomuus", "selibaattisyndrooma", "liian kiireisiä seksiin", "yksi ajanviete muiden joukossa" ja "seksin harrastamisesta pidättäytyminen". Sanaa yksinäisyys ei sanota ääneen kertaakaan. Läheltä kyllä liippaa: "Yksineläjillä tai sinkuilla on paljon vähemmän seksiä kuin niillä, joilla on vakituinen kumppani – vaikka toisinkin voisi nykyään luulla." Ajatusviivan jälkeinen osio kavaltaa, kuinka pihalla valtavirta (tässä tapauksessa toimittaja Juho Typpö) on tilanteesta. Tekstissä viitataan myös itsetyydytyksen kasvuun, ja kesemmällä näkyi valtamedioissa juttuja jopa itsetyydytystrendistä. Mistähän sellainen "trendi" voisi johtua?
Ihan oikeasti. Ei seksi ole sellainen asia, joka yhtäkkiä vain kiinnostaa ihmisiä entistä vähemmän, kun on kaikkea muutakin elämänsisältöä. Asia kytkeytyy väistämättä seksin harrastamisen vaikeuteen. Itse elin yleisesti varsin aktiiviset ikävuodet 28–33 täysin ilman seksiä, vaikka olisin halunnut sitä melkein joka päivä. Syy tähän oli yksinkertainen: kumppania ei löytynyt. "Irtoseksiä" en ole koskaan edes kokeillut, sillä minulle seksi on hyvin tunteellinen asia – niin kuin sen mielestäni pitäisikin olla: luonnollinen osa läheistä ja intiimiä inhimillistä kanssakäymistä. Olin siis yksineläjä ja yksinäinen. 1990-luvulla ehkä kuviteltiin, että aktiivisesta sinkkuelämästä tulee pätevä vaihtoehto parisuhde-elämälle; tosiasiassa siitä tuli vain nimikilpi, jonka taakse yhä useampi yksinäinen kätkeytyi vieraannuttaen pintapuolisia valtavirtaihmisiä yhä kauemmaksi todellisuudesta. Nytin jutussa viitataan myös Tinderiin ja muihin deittipalveluihin, joiden myötä "seurustelukumppanin löytäminen ei ole välttämättä helpottunut". Voisi jopa pohtia, onko deittikulttuuri paradoksaalisti vieraantumassa koko kumppanin löytämisen ideasta. Tiet rakkauteen ovat yhä useammin tukossa – ja mikäli kumppani löytyy, läheisyys ja seksi voivat olla yhä kiven alla, vaikka sitä periaatteessa haluttaisiin. Ristiriitaisia parisuhdeodotuksia aiheuttavat sekä romanttinen ja ulkonäkökeskeinen massaviihde, sosiaalisen median ja sähköisen jakamisen aiheuttama sosiaalinen paine että naisasia- ja miesasiaihmisten samanaikainen varsin vastakkainen aktivoituminen. Lopputuloksena on ihmisiä, jotka elävät kyllä parisuhteessa mutta ovat silti yhä yksinäisiä.
Mutta kuinkas muu yksinäisyys? Ei kaikki yksinäisyys ole parisuhteen ja seksielämän puutetta. Voi olla, että monella sinkulla on laaja ja toimiva sosiaalinen elämä. Toisaalta usea parisuhteessa elävä ihminen on muulla tavoin yksin. Ja sitten on laaja joukko ihmisiä, jotka ovat sekä ilman parisuhdetta että ystäviä tai jälkimmäisiä on vähän. Oma elämäni voi toimia tässä kokemusaineistona: kun olin ensimmäistä kertaa seurustelusuhteessa 1990-luvun jälkipuolella, sosiaalinen elämäni alkoi muutenkin aktivoitua. Pitkän yksinäisyyden ajan alussa elämäni oli aluksi melko sosiaalista, mutta vuosien kuluessa siitä tuli aina vain eristyneempää. Kun elin parisuhteissa viime vuosikymmenen lopulla ja tämän vuosikymmenen alkupuolella, se ei enää aiheuttanut muun sosiaalisen elämän aktivoitumista vaan enemmänkin helpotusta: nyt ei tarvitse niin kamalasti etsiä uusia ihmisiä elämään. Tällainen kamalasti etsimisen ajatus saattaa tuntua vieraalta ihmisille, joilla on aina toisia ihmisiä ympärillä liiaksi asti; mutta kuten raha ja valta kasaantuvat, niin myös sosiaalisuus kasaantuu nyky-yhteiskunnassa. Sosiaalisten "markkinoiden" "häviäjät" jäävät yhä useammin ilman ystäviä ja rakkautta. Sosiaalinen mediakin todennäköisemmin vahvistaa tätä jakoa kuin antaa luusereille uusia tilaisuuksia. Useimmat sosiaaliset mediat näet toimivat periaatteella, joka laittaa suositut merkinnät median käyttäjille listalla ylimmäksi – valmiiksi syrjäytettyjen, vähemmän suosittujen ihmisten päivitykset, jotka saavat joka tapauksessa vähemmän huomiota, saattavat jäädä kiireessä huomaamatta tai peräti kokonaan piiloon.
Millainen yhteiskunta sitten hoitaisi yksinäisyyttä – kansantautia, joka esimerkiksi Juho Saaren mukaan luuraa vahvasti suomalaisten masennus-, alkoholi- ja syömisongelmien taustalla? Ehdottaisin sellaista yhteiskuntaa, joka ei asettaisi jäseniään lähtökohtaisesti toisiaan vastaan. Ihmiset kilpailevat samoista markkinoista, samoista palveluista, samoista työpaikoista, samoista projekteista, samoista apurahoista, samoista opiskelupaikoista, samasta huomiosta, samoista ihmissuhdekumppaneista ja jopa samoista kavereista. Toinen ihminen on jotain, mille päteä, mikä ylittää ja lyödä laudalta – tätä samaa kuvastaa nykyinen sosiaalisen median keskustelukulttuuri, ja tämä on myös hassun "totuudenjälkeisen" eli "post-truth"-politiikan ytimestä löytyvä tosiasia. Lisäksi politiikka käyttää eripuran kylvämistä ihmisten välille aseenaan tavoiteltujen sosiaalisten muutosten saavuttamiseksi; useassa tapauksessa ihmiset vieraantuvat tämän takia toisistaan täysin turhaan, koska ihmisten välille luodaan ja keksitään liioiteltuja eroja. Hyvänä esimerkkinä toimii maahanmuuttokielteisille piireille maalatut uhkakuvat "suvakeista", joiden fiktiiviset ominaisuudet eivät yleensä täsmää alkuunkaan oikeasti suvaitseviin ihmisiin (vasemmistolaisista nyt puhumattakaan). Tämän hössötyksensä keskellä mamukielteiset tulevat myös marginalisoineeksi ja eristäneeksi itsensä. Asian seurauksena ihmisten on kerrottu massapoistavan vanhoja koulukavereitaan Facebook-kavereista puolin ja toisin. Ystävyys ääliöiden kanssa ei kannata, mutta uskon vakaasti, että toisenlaisessa yhteiskunnassa nykyistä harvempi olisi ääliö ja nykyistä useammat ystäviä keskenään.
Uskaltaisin jopa unelmoida yhteiskunnasta, joka auttaa tarvittaessa yksinäisiä yksilötasolla löytämään elämäänsä ystävyyttä, läheisyyttä ja rakkautta. Monen mielestä sellainen on kaukana, mutta omasta mielestäni ihan lähellä: meidän sydämissämme. Toki nykyisestä yhteiskuntajärjestelmästä siihen ei ole – ja mikäli olisi, se todennäköisesti ymmärrettäisiin väärin: pakkokeinoina ja syyllistämisenä. Mutta meidän on hyvä muistaa, että muuttamalla radikaalisti yhteiskuntaa voisimme vähentää yksinäisyyttä ja yksinäisyyden väheneminen muuttaisi radikaalisti yhteiskuntaa – muutos on vuorovaikutteista. Yksinäiset eivät myöskään "ansaitse" yksinäisyyttään, ellei kyse ole erakkoluonteesta ja sekin saattaa olla oire jostakin ihan muusta. Emme ole kaikki oman onnemme seppiä. Ihminen tarvitsee ihmistä ollakseen ihminen ihmiselle, runoili Tommy Tabermann. Ja kuinka sattuikaan, tätä kirjoittaessani Twitterin Vanha Testamentti -botti on twiitannut tällaista (Saarnaaja 4:9–12):
"Kaksin on parempi kuin yksin, sillä kumpikin saa vaivoistaan hyvän palkan. Jos he kaatuvat, toinen auttaa toista nousemaan, mutta voi yksinäistä, joka kaatuu – häntä auttamassa ei ole ketään. Ja jos kaksi makaa yhdessä, on molemmilla lämmin, mutta kuinka yksinäisellä voisi olla lämmin? Yksinäisen kimppuun on helppo käydä, mutta kaksi pitää puolensa, eikä kolmisäikeinen lanka katkea helposti."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)