Sylityksin

Suomessa tunnetaan sanonta: "Vahvat yksin, heikot sylityksin." Se päätyi myös otsikoksi kulttuuriantropologi Taina Kinnusen kirjalle suomalaisesta kosketuskulttuurista. Sanonnan sisältämä ajatus on kaunis, ja toteutuessaan se olisi myös varsin oikeudenmukainen. Toteutuessaan? Minäpä väitän, että nykymaailmassa ajatus harvoin toteutuu. Aika usein on sen sijaan päinvastoin.

Okei, mitä järkeä tässä on? Heikot siis jäävät yksin, ja sylityksiin pääsevät vain vahvat – jotka eivät sitä tarvitse. Miksi ihmeessä näin päästetään käymään? Yhteiskunnassamme on vallalla alitajuinen käsitys, että kilpailu ihmisten kesken on luonnollista ja hyvä asia. Markkinatalous perustuu kilpailuun, rakastamme urheilua ja kirjoitus- ja laulukilpailut ovat hyväksi nouseville kyvyille. Niinpä saattaa tosiaan tuntua luonnolliselta, että myös ihmissuhteet pohjautuvat jonkinlaiseen kilpailuun: kuka saa kenet, kenellä on eniten kavereita tai parhaat verkostot, kenen sosiaalinen elämä on rikkainta.

Tarkastellaan hetken aikaa edellistä syrjäytetyn näkökulmasta. Syrjäytetyn? Niin, valtaosa nykyään "syrjäytyneiksi" kutsutuista ei ole syrjäytynyt oma-aloitteisesti, vaan muut ovat ihan asiattomista, keskenkasvuisista tai absurdeista syistä syrjineet heitä. Joku ei ole pärjännyt kouluaineissa, toinen ei ole osannut tapella ja kolmas on ollut jonkun dominoivan hahmon mielestä ruma. Sitten he kaikki ovat aikuistuneet, mutta ensimmäinen kulkee yhä ketään kiinnostamattoman tyhmän statuksella, toinen on edelleen se ohikulkiessa tönittävä heittopussi ja kolmas todennäköisesti, paitsi ruma, myös murjottaja, minkä taakse kätkeytyy vakava mielenterveysongelma. Toki on vielä neljäs, joka on ollut koulussa ihan hyvä ja tykätty, mutta elämä on tuonut eteen päihteitä ja sopimattomasti vaikuttaneita ihmisiä. Elämä kulkee aina omalla painollaan, ajatukset elämänhallinnasta ovat useimmiten kaunista puppua.

On helppo ymmärtää, kuinka moni tuollainen syrjäytetty tarvitsee kaikista maailman asioista eniten juuri toisen ihmisen läheisyyttä: kuuntelijaa, keskustelua, läsnäoloa, kosketusta – ja syliä. Sitä hänellä ei kuitenkaan ole. Jos hänellä olisi, ehkei hän olisi edes syrjäytetty, sillä läheisyyden, läsnäolon ja kosketuksen vaikutus ihmiseen on mahtava. Mutta sitä emme tiedä. Sen sijaan sylitykset on tässä yhteiskunnassa varattu vahvemmille, jotka porskuttavat muutenkin. Mahdollisuus syliin on "saavutettu etu" siinä, missä vakituinen työpaikka, omistusasunto ja mahdollisuus matkusteluun. Se ei lähde tarpeesta, vaan statuksesta. Tulee mieleen joukko lapsia, joista nopein ja vahvin sieppaa karkkipussin, vaikkei edes tykkää sen sisällöstä – karkit vain täytyy saada oman aseman lujittamiseksi pois hitaampien ja heikompien ulottuvilta.

Voisivatko asiat olla toisin? Ehkä yhteiskunnan pitäisi ottaa heikko sosiaalinen asema tosissaan siinä, missä heikko taloudellinen asema. Jälkimmäistä vaatii sentään vasemmisto, mutta edellisestä sekin on aika hiljaa. Yhteiskunta vaatii mitattavuutta, joka on tietysti liitossa myös kilpailun kanssa; kilpailun periaatteet siis estävät meitä kiinnittämästä huomiota kilpailusta johtuvaan sosiaaliseen heikkouteen. Kilpailun arvo täytyisi kyseenalaistaa ja liiallinen kilpailu kytkeä yhteiskunnasta. Ehkä hyvä yhteiskunta kantaisi taloudellis-materiaalisen perusturvan lisäksi myös huolta jäsentensä sosiaalisesta pärjäämisestä. Ehkä meillä pitäisi olla yhteiskunnallisesti järjestetty ystäväpalvelu ja deittipalvelu. Kenenkään ei pitäisi jäädä yksin, ja vähiten heidän, jotka muutoinkin tapaavat jäädä yksin. Siis heikoimpien.