Kun Tampereen underground-skenen muusikot ovat keikkailleet Helsingissä, he eivät usein ole kohdanneet samanlaista ymmärrystä ja samastumista kuin kotikaupungissa, Jyväskylässä tai edes Turussa. Kun olen lukenut pääkaupunkilaisen median arvioita täkäläisistä musiikin tai muiden populaarikulttuurin lajien tekijöistä, ensimmäinen ja yleisin reaktio on huomio: nuo toimittajat ovat täysin pihalla koko jutusta. Tämän luonnollinen selitys olisi, ettei Helsingissä ole undergroundia, muttei sekään voi pitää paikkaansa. Sen sijaan Helsingissä on niin elävä indiekulttuuri, ettei valtavirrasta käsin tarkasteleva yksilö näe sen läpi undergroundiin saakka. Tampereella sen sijaan on niin vähäinen indiekulttuuri, että valtavirrasta poispäin katsova näkee heti laajan underground-kentän.
Harkitsin tämän tekstin kirjoittamista musiikkiblogisivustollani, mutta halusin kirjoittaa eri tyylilajissa ja käsitellä laajemmin taidetta ja kulttuuria, enkä pelkkää musiikkia.
Jos määrittelen käsitteet lyhyesti, yksinkertaisimmillaan 'indie' tarkoittaa musiikkia, taidetta ja kulttuuridokumentteja, joita eivät julkaise, esitä tai manageroi 'valtavirtaan' lukeutuvat ja suurpääomaan linkittyvät vaan 'riippumattomat' (independent) toimijat. Yleensä jälkimmäiset ovat pieniä tai keskisuuria yrityksiä, joiden toimiala on musiikin tai kirjojen julkaiseminen, media, manageritoiminta, keikkojen myyminen, näyttelyjen järjestäminen (taidegalleriat) tai muu vastaava. Periaatteessa siis nämä yritykset tekevät samaa kuin valtavirtaan ja suurpääomaan kytkeytyvät firmat, mutta pienemmissä mittasuhteissa ja vaikeasti määriteltävällä erilaisella asenteella. Huomattava osa taide- ja kulttuurielämästä ei kuitenkaan tapahdu edes pienten riippumattomien yritystoimijoiden kautta, vaan kokonaan varsinaisen kapitalistisen rahatalousjärjestelmän ulkopuolella. Silloin, kun luovat toimijat itse tuottavat, julkaisevat ja pitkälti myyvätkin levynsä tai kirjansa, toimittavat ja julkaisevat mediansa, järjestävät näyttelynsä tai keikkansa et cetera, voidaan puhua undergroundista.
Käytännössä yllä esitetty jako ei ole yksiselitteinen. Esimerkiksi Tampereen seudun musiikkiartisteista Mara Balls (Maria Mattila) on välillä julkaissut levynsä indie-levyfirman kautta, välillä suoraan itse. Jukka Nousiaisella on oikeastaan oma pienlevy-yhtiö. Kaikkein selvimmin undergroundiin liittyvä julkaisujen alalaji on zine eli pienlehti. Toisaalta internetissä toimii digitaalista zineä muistuttavia blogeja ja sivustoja valtavirta-alustoilla – ja jälleen toisaalta ilman kaupallista tarkoitusta, kun taas zinestä peritään yleensä hintaa. On selvää, että nimenomaan indien ja undergroundin välinen jako vaikuttaa epäselvältä. Musiikkiartisti Litku Klemetti on käyttänyt käsitettä undie, joka yhdistää undergroundin ja indien. Itse miellän undien ensisijaisesti undergroundiksi sekä siihen samastuvaksi indieksi. Litku esimerkiksi toimii – jälleen vaikeasti määriteltävän asenteen myötä – enemmän underground- kuin valtavirta-artistin logiikalla. Tosin nykyään hänen keikkansa ovat hyvin harvoin ilmaisia, toisin kuin vielä vuonna 2016, jolloin näin hänet kolmesti livenä Tampereen underground-tapahtumissa. Litku asuu Jyväskylässä.
Muotoilin otsikkoon ilmauksen "IndieHelsinki" niin kuin kyse olisi brändistä. Tämä ei luonnollisesti ole sattumaa. Kun helsinkiläiset lähtevät tekemään indietä, kyseessä on tamperelais-jyväskyläläisestä undie-puuhastelusta radikaalisti poikkeava kulttuuritoiminta, jolla on läheisempi yhteys valtavirtaan. On valitettava (?) tosiasia, että Suomen taiteen ja kulttuurin valtavirtatoimijoista ylivoimainen enemmistö toimii Helsingissä. Valtavirta on läsnä Helsingissä aivan eri lailla kuin pienemmissä asutuskeskuksissa. Pikkukaupunki tai vielä pienehkö maakuntakeskuskin voi olla lähes kokonaan valtavirtatoimijoiden vallassa: paikkakunnalla ilmestyy yksi lehti, joka on osa isoa konsernia, keikkoja järjestetään vain yhdessä ketjuun kuuluvassa ravintolassa sekä yhdellä ketjuun kuuluvalla kesäfestarilla ja niin edelleen. Mutta Helsingissä ne konsernien ja ketjujen pomot ja päätökset ovat siellä paikalla. Niillä on omat konttorinsa, usein jopa konttorirakennuksensa, joiden osoitteet tiedetään ja tunnetaan. Ne ovat osa Helsinkiä. Ja kun mediat ovat siellä, ne näkevät helpoimmin helsinkiläiset toimijat, minkä myötä samat toimijat nähdään helpoimmin muuallakin Suomessa. Ja ulkomailla: Helsinki on Suomen ensisijainen näyteikkuna. Näin ollen Helsingissä indie-toimijoiden näköala on täysin toisenlainen kuin Tampereella, jossa on pikkukaupungeista poiketen tekijöitä ja resursseja toimivaan, oikeasti riippumattomaan kulttuuriin.
Helsingissä voi elää ja vaikuttaa toimittajia, jotka vielä 2010-luvun jälkipuolella kuvittelevat Flow-festivaalin edustavan relevanttia indiekulttuuria. Koska helsinkiläistoimittajien kirjoittamia juttuja luetaan pienemmissä asutuskeskuksissa, saatetaan niissä olettaa samoin. Sen sijaan Tampereelta käsin ajatus on vieras. Meidän riippumaton kulttuurimme on Tampere Underground, jonka festarit ovat epäkaupallisia ja yleensä ilmaisia. Hiedanrannan juhannus, Pispalan karnevaalit, Pispala Folk, Seppo Jazz ja Kirnupiimäfest ovat Flow'n antiteesi, vaikka jokin yhteinen esiintyjänimi löytyisikin. Kun helsinkiläinen kriittinen vasemmistotoimittaja kirjoittaa esseekokoelman, jossa hän reflektoi ajan ilmiöitä (Pontus Purokuru: Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi), hän ei voi olla käsittelemättä lavein sanankääntein kasvuyritystapahtuma Slushia, sillä ajankohtaisesta helsinkiläisestä näkökulmasta Slush on oikeasti tosi relevantti juttu. Kirjan tekstistä voi havaita, että samalla kun tekijä samastuu anti-Slush-näkökulmaan, hän ei välty olemasta jonkin verran pro-Slush – toki ironisoiden, mutta on liian paljon sitä mikä yhdistää. Tamperelaiselle kriittiselle vasemmisto"toimittajalle" (lainausmerkit, koska virallisen median sijaan hän kirjoittaa vain zineen, someen ja blogiin) ajankohtaista startup-pöhinää on Maria Mattilan käynnistämä Romu & Random, "kansankioski" ja "propagandakioski", jossa tosiaan on romua ja randomia – kuntopyöriä, torsoja, semipornografisia kuvia, paikallisten artistien levyjä ja kellarikeikkoja.
Kun Helsingissä avataan uusi keskustakirjasto Oodi, sieltä voidaan sumeilematta jättää äänilevykokoelma pois, koska helsinkiläisittäin digitaalista formaattia suositaan sekä valtavirta- että indiepiireissä. Tampereella sellainen ei tulisi mieleenkään, sillä Tampereen undiepiirit tykkäävät vinyylilevystä ja jopa c-kasetista. Olen kuullut, että c-kasetti elää Helsingissä ensisijaisesti hiphop-piireissä, mikä on Tampereelta käsin kiinnostavaa, koska meillä se on rockin, elektronisen "popin" (sikäli kun undergroundissa edes voi olla poppia) ja kokeellisen musiikin suosiossa. Johtuuko pakkomielle uutta teknologiaa kohtaan brändin ja imagon palvonnasta ja hiphoppareiden samanaikainen pakkomielteettömyys siitä, että hiphopin tiedetään olevan joka tapauksessa riittävän cool juttu isossa maailmassa?
Kun menee helsinkiläiseen kaupunginosatapahtumaan ja siellä kuulee paikallisten bändien musiikkia, se on yleensä joko englanninkielistä tai räppiä. Ensin mainittu kuulostaa 2010-luvun tamperelaiseen undiekorvaan edellisen vuosikymmenen musiikilta ja jälkimmäinen hieman valtavirralta. Kun Tampereella menee vastaavaan tapahtumaan, sielläkin voi kuulla sekä englanninkielistä että räppiä, mutta ensin mainitulla ei ole mitään yhteyttä 00-lukuun ja jälkimmäinen rokkaa tai funkkaa tavalla, jota valtavirrassa ei ole kuultu kokonaiseen sukupolveen. Enemmistö on joka tapauksessa suomenkielistä eikä räppiä. Helsinkiläiseen indiekorvaan se kuulostaa 1970- tai 1980-luvun musiikilta. Luonnollisesti helsinkiläistapahtumassa on paikallisten bändien lisäksi pari valtakunnallisesti tosi isoa artistia, kun tamperelaisvastineessa on vain paikallisia bändejä. Ero tapahtumien välillä ei tietenkään ole yksinomaan musiikissa: missä Kumpulan kyläjuhlat esittävät spesiaalijuttuna kilometrin pituisen kirpputorin, Pispalan karnevaaleilta löytyy hippimäinen käsityöläisbasaari ja yhdistyskirjaston poistomyyntipöytä. Voi olla, että helsinkiläinen pelkistäisi tämän eron puitteiden mittakaavaan, mutta ero on paljon syvemmällä helsinkiläisessä ja tamperelaisessa paikalliskulttuurissa. Tamperelaiset kerta kaikkiaan kasvavat luontaisessa DIY-ilmapiirissä, joka ei kaihda kaunista köppäisyyttä, kun helsinkiläiselle kaiken on oltava – riimittääkseni – "näyttävää, kansainväliset vaatimukset täyttävää".
Näin ollen Helsingissä riippumaton kulttuurikin on hieman valtavirtaa, hieman Slushia, hieman imago- ja bränditietoista, hieman pakkomielteistä. Tampereella se on tietoista ja pakkomielteistä ainoastaan itseensä liittyen. Teoriassa Tampereen underground on täysin hyväksyvää: kukaan ei jää syrjään siksi, ettei osaa. Käytännössä sielläkin pätevät omat hyväksynnän lait, jotka jättävät syrjään ne jotka eivät hiffaa, helsinkiläistä sanaa hassusti käyttääkseni. Hiffaamisella ei tässä ole mitään tekemistä kansainvälisten coolien juttujen kanssa – ylikansallinen cool on aina kapitalisoitavissa, tamperelainen cool ei, koska se on oikeasti riippumatonta. Vaikkei tätä yleensä sanota ääneen (koska sellainen ei ole coolia!), Tampereen underground-piireissä tiedetään ja ymmärretään, mikä on Suomen vaihtoehtokulttuurinen pääkaupunki. Helsingissä sitä ei ymmärretä sen enempää kuin itse riippumattomuuttakaan, ja taas IndieHelsingin media tulee kylään, kirjoittaa eksotisoiden, mollaten tai ylistäen, koska on oman näkökulmansa vanki, pitää sitä sekä luonnollisena tai evoluution huippuna ja on täysin pihalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti