torstai 29. syyskuuta 2016

Yksinäisyydestä

Ehkä yksinäisyydestä on nyt alettu puhua. Yksinäisyyteni monista ulottuvuuksista johtuen en usko olevani asiassa mikään vaikuttaja, mutta omalta pieneltä osaltani olen ollut käynnistämässä keskustelua. Esimerkiksi syyskuun 10. päivänä twiittasin, ettei yksinäisyyttä oteta vakavasti. Muutamia päiviä myöhemmin päädyin inttämään eräiden kanssatwitteristien kanssa, voiko miehen hieman tungettelevassa käytöksessä naista kohtaan olla miehisen etuoikeuden ohella mukana myös ripaus yksinäisyyden epätoivoa. Hienoisena yllätyksenä on viittauksia yksinäisyysilmiön olemassaoloon alkanut tulla vastaan muuallakin. Kaiken huippuna Helsingin Sanomat julkaisi 27. syyskuuta artikkelin yksinäisyyttä tutkineen professori Juho Saaren Yksinäisten Suomi -kirjasta ja yksinäisyyteen liittyvistä ajatuksista. (HS-artikkelia en linkitä tähän – se on hiukan sellainen, mitä Hesarin jutut tapaavat yleensäkin olla.)

Mutta yksinäisyyden eri lonkeroita ei vieläkään osata hahmottaa. Hesariin kytkeytynyt Nyt julkaisi syyskuun 9. päivänä artikkelin otsikkonaan "Nuoret harrastavat jatkuvasti vähemmän seksiä, ja syitä siihen pohditaan nyt ympäri maailmaa". Jutussa esiintyy ilmauksia kuten "seksihaluttomuus", "selibaattisyndrooma", "liian kiireisiä seksiin", "yksi ajanviete muiden joukossa" ja "seksin harrastamisesta pidättäytyminen". Sanaa yksinäisyys ei sanota ääneen kertaakaan. Läheltä kyllä liippaa: "Yksineläjillä tai sinkuilla on paljon vähemmän seksiä kuin niillä, joilla on vakituinen kumppani – vaikka toisinkin voisi nykyään luulla." Ajatusviivan jälkeinen osio kavaltaa, kuinka pihalla valtavirta (tässä tapauksessa toimittaja Juho Typpö) on tilanteesta. Tekstissä viitataan myös itsetyydytyksen kasvuun, ja kesemmällä näkyi valtamedioissa juttuja jopa itsetyydytystrendistä. Mistähän sellainen "trendi" voisi johtua?

Ihan oikeasti. Ei seksi ole sellainen asia, joka yhtäkkiä vain kiinnostaa ihmisiä entistä vähemmän, kun on kaikkea muutakin elämänsisältöä. Asia kytkeytyy väistämättä seksin harrastamisen vaikeuteen. Itse elin yleisesti varsin aktiiviset ikävuodet 28–33 täysin ilman seksiä, vaikka olisin halunnut sitä melkein joka päivä. Syy tähän oli yksinkertainen: kumppania ei löytynyt. "Irtoseksiä" en ole koskaan edes kokeillut, sillä minulle seksi on hyvin tunteellinen asia – niin kuin sen mielestäni pitäisikin olla: luonnollinen osa läheistä ja intiimiä inhimillistä kanssakäymistä. Olin siis yksineläjä ja yksinäinen. 1990-luvulla ehkä kuviteltiin, että aktiivisesta sinkkuelämästä tulee pätevä vaihtoehto parisuhde-elämälle; tosiasiassa siitä tuli vain nimikilpi, jonka taakse yhä useampi yksinäinen kätkeytyi vieraannuttaen pintapuolisia valtavirtaihmisiä yhä kauemmaksi todellisuudesta. Nytin jutussa viitataan myös Tinderiin ja muihin deittipalveluihin, joiden myötä "seurustelukumppanin löytäminen ei ole välttämättä helpottunut". Voisi jopa pohtia, onko deittikulttuuri paradoksaalisti vieraantumassa koko kumppanin löytämisen ideasta. Tiet rakkauteen ovat yhä useammin tukossa – ja mikäli kumppani löytyy, läheisyys ja seksi voivat olla yhä kiven alla, vaikka sitä periaatteessa haluttaisiin. Ristiriitaisia parisuhdeodotuksia aiheuttavat sekä romanttinen ja ulkonäkökeskeinen massaviihde, sosiaalisen median ja sähköisen jakamisen aiheuttama sosiaalinen paine että naisasia- ja miesasiaihmisten samanaikainen varsin vastakkainen aktivoituminen. Lopputuloksena on ihmisiä, jotka elävät kyllä parisuhteessa mutta ovat silti yhä yksinäisiä.

Mutta kuinkas muu yksinäisyys? Ei kaikki yksinäisyys ole parisuhteen ja seksielämän puutetta. Voi olla, että monella sinkulla on laaja ja toimiva sosiaalinen elämä. Toisaalta usea parisuhteessa elävä ihminen on muulla tavoin yksin. Ja sitten on laaja joukko ihmisiä, jotka ovat sekä ilman parisuhdetta että ystäviä tai jälkimmäisiä on vähän. Oma elämäni voi toimia tässä kokemusaineistona: kun olin ensimmäistä kertaa seurustelusuhteessa 1990-luvun jälkipuolella, sosiaalinen elämäni alkoi muutenkin aktivoitua. Pitkän yksinäisyyden ajan alussa elämäni oli aluksi melko sosiaalista, mutta vuosien kuluessa siitä tuli aina vain eristyneempää. Kun elin parisuhteissa viime vuosikymmenen lopulla ja tämän vuosikymmenen alkupuolella, se ei enää aiheuttanut muun sosiaalisen elämän aktivoitumista vaan enemmänkin helpotusta: nyt ei tarvitse niin kamalasti etsiä uusia ihmisiä elämään. Tällainen kamalasti etsimisen ajatus saattaa tuntua vieraalta ihmisille, joilla on aina toisia ihmisiä ympärillä liiaksi asti; mutta kuten raha ja valta kasaantuvat, niin myös sosiaalisuus kasaantuu nyky-yhteiskunnassa. Sosiaalisten "markkinoiden" "häviäjät" jäävät yhä useammin ilman ystäviä ja rakkautta. Sosiaalinen mediakin todennäköisemmin vahvistaa tätä jakoa kuin antaa luusereille uusia tilaisuuksia. Useimmat sosiaaliset mediat näet toimivat periaatteella, joka laittaa suositut merkinnät median käyttäjille listalla ylimmäksi – valmiiksi syrjäytettyjen, vähemmän suosittujen ihmisten päivitykset, jotka saavat joka tapauksessa vähemmän huomiota, saattavat jäädä kiireessä huomaamatta tai peräti kokonaan piiloon.

Millainen yhteiskunta sitten hoitaisi yksinäisyyttä – kansantautia, joka esimerkiksi Juho Saaren mukaan luuraa vahvasti suomalaisten masennus-, alkoholi- ja syömisongelmien taustalla? Ehdottaisin sellaista yhteiskuntaa, joka ei asettaisi jäseniään lähtökohtaisesti toisiaan vastaan. Ihmiset kilpailevat samoista markkinoista, samoista palveluista, samoista työpaikoista, samoista projekteista, samoista apurahoista, samoista opiskelupaikoista, samasta huomiosta, samoista ihmissuhdekumppaneista ja jopa samoista kavereista. Toinen ihminen on jotain, mille päteä, mikä ylittää ja lyödä laudalta – tätä samaa kuvastaa nykyinen sosiaalisen median keskustelukulttuuri, ja tämä on myös hassun "totuudenjälkeisen" eli "post-truth"-politiikan ytimestä löytyvä tosiasia. Lisäksi politiikka käyttää eripuran kylvämistä ihmisten välille aseenaan tavoiteltujen sosiaalisten muutosten saavuttamiseksi; useassa tapauksessa ihmiset vieraantuvat tämän takia toisistaan täysin turhaan, koska ihmisten välille luodaan ja keksitään liioiteltuja eroja. Hyvänä esimerkkinä toimii maahanmuuttokielteisille piireille maalatut uhkakuvat "suvakeista", joiden fiktiiviset ominaisuudet eivät yleensä täsmää alkuunkaan oikeasti suvaitseviin ihmisiin (vasemmistolaisista nyt puhumattakaan). Tämän hössötyksensä keskellä mamukielteiset tulevat myös marginalisoineeksi ja eristäneeksi itsensä. Asian seurauksena ihmisten on kerrottu massapoistavan vanhoja koulukavereitaan Facebook-kavereista puolin ja toisin. Ystävyys ääliöiden kanssa ei kannata, mutta uskon vakaasti, että toisenlaisessa yhteiskunnassa nykyistä harvempi olisi ääliö ja nykyistä useammat ystäviä keskenään.

Uskaltaisin jopa unelmoida yhteiskunnasta, joka auttaa tarvittaessa yksinäisiä yksilötasolla löytämään elämäänsä ystävyyttä, läheisyyttä ja rakkautta. Monen mielestä sellainen on kaukana, mutta omasta mielestäni ihan lähellä: meidän sydämissämme. Toki nykyisestä yhteiskuntajärjestelmästä siihen ei ole – ja mikäli olisi, se todennäköisesti ymmärrettäisiin väärin: pakkokeinoina ja syyllistämisenä. Mutta meidän on hyvä muistaa, että muuttamalla radikaalisti yhteiskuntaa voisimme vähentää yksinäisyyttä ja yksinäisyyden väheneminen muuttaisi radikaalisti yhteiskuntaa – muutos on vuorovaikutteista. Yksinäiset eivät myöskään "ansaitse" yksinäisyyttään, ellei kyse ole erakkoluonteesta ja sekin saattaa olla oire jostakin ihan muusta. Emme ole kaikki oman onnemme seppiä. Ihminen tarvitsee ihmistä ollakseen ihminen ihmiselle, runoili Tommy Tabermann. Ja kuinka sattuikaan, tätä kirjoittaessani Twitterin Vanha Testamentti -botti on twiitannut tällaista (Saarnaaja 4:9–12):

"Kaksin on parempi kuin yksin, sillä kumpikin saa vaivoistaan hyvän palkan. Jos he kaatuvat, toinen auttaa toista nousemaan, mutta voi yksinäistä, joka kaatuu – häntä auttamassa ei ole ketään. Ja jos kaksi makaa yhdessä, on molemmilla lämmin, mutta kuinka yksinäisellä voisi olla lämmin? Yksinäisen kimppuun on helppo käydä, mutta kaksi pitää puolensa, eikä kolmisäikeinen lanka katkea helposti."

7 kommenttia:

  1. Keiju!

    Katsopas tuolla minun blogrollissani sinun blogisi jälkeen on semmoinen kuin Yrttimaan aikakirjat II, siinä näkyy olevan postaus nimeltä Yksinäisyydestä.

    Olet oikeassa, siitä on viime aikoina puhuttu. En ole ilmeisesti kiinnittänyt siihen erityisesti huomiota. Itse olen mielelläni yksin, koska en ole: ovat kirjat ja kirjoittaminen, mikä laajentaa kokemuksen piiriä paljon oman pään ulkopuolelle. Mutta yksinäisyys on varmasti kyllä yhteiskunnallinen ongelma, on aina ollut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minähän olen myös ihan mielelläni aika paljonkin yksin. Muistan joskus lukioaikana havahtuneeni siihen, että jotkut pitivät ihan kummallisena itselleni täysin luontaista ajatusta, että on välillä mieluummin yksin kuin kavereiden kanssa. Ongelmat alkavat siitä, kun ihmisellä ei ole muuta mahdollisuutta. Itse valittu yksinäisyys on siis ihan OK (paitsi, että kuten sanottua, laajassa mitassa sekin voi kieliä joistakin piiloisista ongelmista taustalla). Pakkoyksinäisyys sen sijaan on yksinkertaisesti huono asia ja nykyisenlaajuisena ilmiönä aivan hälyttävää.

      Poista
  2. Keiju,

    60-lukulaisena (siis nuoruuteni elämisen ajan) täytyy sanoa, että yksinolosta piti taistella. Meitä oli tuhottoman paljon. Teitä taas on aika vähän. Tämä kestävyysvaje tarkoittaa lähinnä kai nyt juuri tätä tilastollista suhdetta.

    Me vanhenevat senkun ollaan edelleen elossa. Ja teitä on vähän eikä teille kaikille ole riittänyt työpaikkoja vaikka opiskelupaikkojakin vielä oli. Silti tämmöisiä väestöllisiä tilanteita Suomen historiassa on ollut vähän väliä kun maa on ollut aina sotatanner.

    Mutta siis. Ihmisten vieraantuminen toisistaan tuntuu yksinkertaisesti omituiselta. Ihan niin kuin ihmiset olisivat aika laajasti jengoiltaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin uskon ihmisten olevankin. Toki uskon myös, että noina menneinä vuosikymmeninä on ollut yksinäisiä, jotka eivät ole näkyneet sosiaalisille menestyjille, vähän samalla tavoin kuin nykyään. Mutta yksinäisyys näin laajamittaisena ilmiönä lienee sirpaloituneen, joskus aikanaan postmoderniksi nimitellyn aikakauden ilmiö.

      Poista
  3. Albert Camus oli yksi suosikkikirjailijoistani kun olin 14-15-vuotias, silloin niitä ruvettiin julkaisemaan. Osasin kyllä silloin lukea myös ruotsia jo, ainakin harjoittelin.

    Oikeastaan muodostin ihmiskuvaani Dostojevskin ja Camus'n mukaan, eksistentialismiksi sitä taidetaan kutsua edelleen. Voi olla että meidän aikamme vieraantuminen voi johtua osittain siitä, että ihmiset joutuvat yhä enemmän toimimaan pieninä rattaina teollisessa tuotannossa, ja työpaikka voi olla vaikka kirjakustantamo, yhtä hankalaksi elämä menee kuin Chaplinilla koneen osasena.

    Pahan tästä ajasta tekee se, ettei ihmisillä ole oikein näköalaa parempaan enää. Ehkä olisi, ellei ilmastonmuutos asetu uhkaamaan jo ihan kaikkea. Toisaalta: koneistuva maailmahan senkin on tuottanut, ihmisen viisaus on hyvin kyseenalainen juttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En lähde koskaan mukaan tuohon "ihminen sitä, ihminen tätä" -juttuun. Minusta se on hieman samanlaista kuin väittäminen, että suomalaiset ja ruotsalaiset, tai eurooppalaiset ja afrikkalaiset, tai miehet ja naiset ovat sellaisia tai tällaisia.

      Koko globaalin kapitalismin määrittämä maailmanyhteisö on nähdäkseni jonkinlainen koneisto. Sellaiset ihmisyksilöillä tavattavat ominaisuudet, jotka haittaavat tai hidastavat koneiston toimintaa, halutaan kitkeä. Ne asiat usein ilmaistaan siinä muodossa, että valtio / hallitus / organisaatio / firma huolehtii ja välittää ihmisyksilöistä – "tämä ei ole hyväksi sinulle". Ja kaiken tämän keskellä niin koneiston toimiva osanen kuin, ehkä varsinkin, sen toimimaton osanen ihmettelee inhimillistä yksinäisyyttään.

      Poista
  4. Keiju,

    tuo globaali komento on vielä onneksi vähän huojuva, kun kansallistunteet selvästi heräävät sen(kin) uhatessa. Vähemmän varmaan kuin ennen, mutta kuitenkin. Ja nationalismi on huolestuttava juttu, patrioottinen ei taas niin paha. Siinä sitä sitten yritetään katsoa.

    Tapa kitkeä alamaisista valtiaille hyödyttömiä ominaisuuksia on tietenkin koulutus. Ja kasvatus, joka on vähän eri asia. Tällä hetkellä kaikentasoista koulutusta ajetaan alas. En usko että se on globaalillekaan hallinnolle loppujen lopuksi hyvä asia.

    VastaaPoista