Postmodernismi, transmodernismi ja 1990-luvun haamut

Lokakuun viimeisenä iltana 2016 törmäsin netissä johonkin kiinnostavaan. Pauliina Aarva (itse yhteiskuntatieteiden tohtori ja Tampereen yliopiston dosentti terveystieteessä) julkaisi blogissaan artikkelin Jälkimaterialistinen tiede, joka sisälsi myös käännöksen alun perin vuonna 2014 julkaistusta jälkimaterialistisen tieteen manifestista. Kysymys on tärkeästä ja mielenkiintoisesta asiasta, enkä missään tapauksessa vähättele blogitekstissä ja manifestissa esitettyjä näkökulmia, vaikken niitä tässä yhteydessä käsittelekään. Aloin kuitenkin miettiä manifestin viimeisen pykälän ilmausta: "Siirtyminen materialistisesta tieteestä postmaterialistiseen tieteeseen (...) voi olla jopa käänteentekevämpi kuin siirtyminen maakeskisestä aurinkokeskiseen maailmankuvaan." Missä ja milloin olen viimeksi törmännyt näin mahtipontiseen käsitykseen tieteellis-filosofisen paradigman muutoksesta? Ja 1990-luvun haamut alkoivat nousta esiin piiloistaan...

Postmodernismin juuret ovat 1960-luvun ajattelussa, mutta laajemmin postmodernista ajasta tai postmodernista käänteestä alettiin puhua 1980-luvulla. Itse pitäisin postmodernismin suurena läpimurtoajankohtana vuotta 1985. Vuosikymmenen lopun mittaan postmodernistisille ideoille ilmestyi katetta: ei ainoastaan länsimainen kulttuuri, vaan koko maailma oli muuttumassa. Läpimurto saavutti jonkinlaisen täyttymisen noin vuonna 1992, jolloin ilmestyi myös Francis Fukuyaman klassikkoteos Historian loppu ja viimeinen ihminen. (Itse olen selannut kirjaa, vaan en lukenut, kun sen teesi muutosten pysähtymisestä liberaalikapitalistiseen konsensukseen on aina antanut minulle tosi pahoja viboja.) En tiedä, voiko postmodernismin sanoa olleen kokonainen tieteellis-filosofinen paradigma, mikä olisikin hassua: sehän julisti tieteen paradigmojen olevan menneisyyttä. Perinteiset käsitykset tieteestä ja todellisuudesta pitivät pintansa kohtalaisesti, mutta silti 1990-luvulla postmodernistisilla ideoilla oli laajalti kannatusta akateemisessa maailmassa.

Sitten tapahtui jotain. Vuonna 1996 fyysikko Alan Sokal kirjoitti Social Text -lehteen postmodernistisen artikkelin, jonka lehti pahaa aavistamatta julkaisi, ja heti perään toiseen lehteen (Lingua Franca) kirjoituksen, jossa hän tunnusti Social Textin artikkelinsa itsetarkoitukselliseksi humpuukiksi. Tästä onnistuneesta huijauksesta sukeutui ns. tieteiden sota, joka ikävimmillään lässähti eksaktien luonnontieteiden ja ihmistieteiden väliseksi jahnaukseksi. Sokalin huijauksen tärkein sisältö oli kuitenkin postmodernismin kritiikki, jonka seurauksena postmodernismin aikakauden voi katsoa vuosikymmenen lopulla päättyneen. "Postmodernia" aikakautta ei koskaan ollutkaan – vai oliko sittenkin? Onko sittenkin?

Itse aloitin opinnot Oulun yliopistossa vuonna 1994, ja omasta kokemuksestani voin kertoa, että postmodernismiin viitattiin noihin aikoihin kaikkien opiskelemieni aineiden (maantiede, sosiologia, aate- ja oppihistoria, filosofia) luennoilla. Postmodernismin kaiken kyseenalaistava henki oli kovasti mieleeni, mutta hyvin pian käsitin, että postmodernismi ei kykenisi kyseenalaistamaan tarpeeksi eikä edes halunnut sitä. Määrittelin postmodernistien olevan niitä, jotka näkevät yhteiskunnan epäkohdat, mutteivät tee niille mitään ajatellessaan niiden kuuluvan postmoderniin aikaan. Vuoden 1996 alussa, ennen Sokal-huijausta, kirjoitin Oulun Ylioppilaslehteen kolumnin, jossa arvioin postmodernismin olevan pelkkä trendi, jollaisena se on "ihan hyvä". Tapaus Sokalista kuulin tuoreeltaan radiosta ja kuuntelin niin innoissani, etten malttanut nousta autosta vanhempien kodin edustalla ennen kuin tapaus oli selitetty loppuun. Otin aiheen toistuvasti esiin yliopiston luennoilla. Kulttuurimaantieteen syventävien opintojen harjoitusesseeni laadin vuonna 1997 kokonaan postmodernismin kritiikin ympärille. Ilmoitin, että "postmodernismi on tehtävänsä tehnyt – postmodernismi saa mennä", tai etten ymmärtänyt dekonstruktion ideaa silloisessa laajassa merkityksessään: purkaminen ilman uudelleenrakentamista (rekonstruktio) oli mielestäni mahdotonta. Myös gradussani (1999) oli lyhyt postmodernismin kritiikin osio, jossa julistin postmodernismin koko olemassaolon jokseenkin mahdottomaksi.

Edellä mainitun pohjalta voisin väittää kuuluvani "alkuperäisiin" postmodernismin kriitikoihin. Ja silti: postmodernistinen trendi "on ihan hyvä", postmodernismi "on tehtävänsä tehnyt", dekonstruktio-sanasta oli muutettava ensimmäinen kirjain ja vanha paradigmakin täytyi kyseenalaistaa. Sille kaikelle oli siis syynsä ja sillä kaikella tehtävänsä. Olin ilmiselvästi transmodernisti ennen kuin tiesin moista käsitettä tai suuntausta olevan olemassakaan! Transmodernismi oli postmodernismia seurannut, mutta vähemmälle huomiolle jätetty filosofia, joka kyseenalaisti postmodernismin kaikenkattavan relativismin ja fukuyamalaiset historia(ttomuus)visiot, mutta hylkäsi myös paluun vanhan modernismin naturalistiseen yksiselitteisyyteen; se ylitti aikatasot ja kyseenalaisti oppijärjestelmien vanhakantaisen hierarkian, muttei kieltänyt edistystä. Esimerkiksi taide ja kulttuuri olivat postmodernismin silmissä tuomittuja pastissin ja parodian kehään; transmodernismin silmissä pastissin ja parodian aineksia hyväksikäyttäen voitiin luoda täysin uutta taidetta ja kulttuuria. Vuonna 2008 julistin Kulttuurivallankumous-zinessä silloisen retro(design)-buumin olevan oikeastaan yhdistelmä transmodernismia ja "loungepsykedelian" trendiä, minkä kaupallinen valtavirta yritti kiistää liian edistyksellisenä asiantilana ja vesittää pelkäksi retroiluksi. Tämä paljastaa yhden oivaltamani piirteen transmodernismissa: se sisältää ja hyväksyy postmodernismin kieltämät yhteiskunnallisen muutoksen välineet. On häkellyttävää, että Alan Sokalin kritiikistä tuntuva osa tuli vasemmalta, mille suunnalle hän katsoi itsekin kuuluvansa – ja erityisen mielenkiintoista, että juuri postmodernismin myötä vasemmiston merkitys aktiivisena yhteiskuntaa muuttavana voimana katosi.

2010-luvulla käsite "postmoderni(smi)" elää lähinnä vanhoillisen oikeiston päiväunissa ja 1980–90-luvun haamut esiin manaavissa muisteluksissa. Silti postmodernismin vaikutus tuntuu koko ajan esimerkiksi populaarikulttuurissa. Transmodernismille olisi edelleen tilaus ja käyttöä, enkä voi olla huomaamatta, kuinka esimerkiksi Jukka Nousiaisen musiikkitaide on eräänlaista transmodernismia ollessaan "postmodernia" ilman kyynistä edistysepäuskoa. 2000-luvulla sanoimme, perustellustikin, että 1990-luku oli harhaa ja mitään postmodernia ei ikinä ollutkaan. Olemmeko nyt 2010-luvulla yhtä uskaliaan – ja hellyttävän – valmiita sanomaan, että viime vuosikymmen oli harhaa ja post- sekä transmodernismi ovat sittenkin jossain määrin totta?