Kesäajan viimeisen viikon vuonna 2007 olin Kainuussa, Oulujärven rannalla. Olin saanut hankituksi musiikkityöasemana palvelevan kannettavan tietokoneen kirjastotyöstä tienatulla palkalla. Matkustin viikoksi yksinäisyyteen vanhempieni mökille, tarkoituksena äänitellä lauluosuuksia kappaleenraakileisiin, joita olin heinä-elokuun ajan työstänyt. Kesä tosiaan päättyi sillä viikolla, sekä kalenterissa että säätilassa. Lähtiessäni oli elokuu ja lämmintä muistaakseni viitisentoista, joitakin päiviä aiemmin oli vielä ollut yli 20. Palatessani oli syyskuu ja asteita alle kymmenen.
Viimeisen mökki-illan juhlistamiseksi olin ostanut jotakin alkoholillista litkua. Sen vaikutus sai minussa purkautumaan tunnereaktion, joka oli kytenyt pinnan alla jo luultavasti useita päiviä. Asiasisältö kuului: "En halua Ouluun. En halua kaupunkiin. En halua töihin." Olin aivan kauhuissani tulevasta, johon kuului muun muassa jälleennäkeminen erään inhottavat muistijäljet jättäneen työkaverin kanssa. Aloin sitten pohtia: "Onko yksin täällä mökillä tosiaan ollut parempi olla kuin kotona, omassa kotikaupungissa, sosiaalisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä?" Kun vastaus oli ilmiselvästi kyllä, olin varmempi kuin koskaan ennen, että Oulu oli jätettävä taakse. Yksi luku elämäni kirjassa oli sulkeutumassa.
Syyskuu meni töissä ihan mukavasti, kun osastollamme oli työntekijöitä yksi "liikaa" (ts. sen verran kuin oikeasti pitäisi olla, ilman tehokkuusajattelua), mutta lokakuussa duuni muuttui stressihelvetiksi. Jossain vaiheessa elimistö repäisi minut irti ja järjesti kuumeflunssan ja sairasloman. Kun makoilin sohvallani ja kuuntelin High Llamasia, olo oli tukkoinen ja väsynyt, mutta silti jotenkin rauhoittunut. Muutaman hikisen viikon jälkeen pätkäpestini olisi ohi.
Noina viikkoina ystävystyin erään Tampereella asuvan pitkäaikaisen nettitutun kanssa. Se sai minut päättämään, että tuleva asuinpaikkani on Tampere. Laitoin piakkoin liudan vuokra-asuntohakemuksia vetämään. Asunnonetsintä kantoi hedelmää vasta keväällä 2008, mutta sen pohjatyö oli tehty jo edellisenä syyskautena. Talven ja kevään aikana opettelin tietoisesti irti Oulun seudun murteesta, ja koko kaupunki alkoi tuntua jotenkin vieraalta.
Tähän päättyy tämä kirjoitelmasarja. Voisihan sitä tälle tunkiolle viskata välillä jotain ihan muuta.
sunnuntai 25. syyskuuta 2011
perjantai 16. syyskuuta 2011
Elämän käännekohtia: syystalvi 2005
Paljon oli tapahtunut sitten vuoden 2000. Olin kokenut sekä elämäni mielialahuipun että -pohjan. Olin sosiaalistunut useaan kaveripiiriin yhtä aikaa ja sitten menettänyt niistä tunnetasolla kaikkein myönteisimmän. Olin kokenut lyhyehkön intiimin ihmissuhteen, josta ei tullut mitään ihmeempää, sekä lähes puolentoista vuoden kiinteähkön etätykkäämisen, joka ei johtanut mihinkään, ellei kirvelevää pysyvää välirikkoa lasketa. Tässä yhteydessä kenties oleellisin noiden vuosien prosessi on, että jälkikäteen ajatellen minusta oli tullut aina vain tavallisempi. Tosin siltä ei ehkä näyttänyt silloin.
Lokakuun lopulla 2005 löysin eräänä aamuna itseni poliisiautosta. Olin litkinyt epähuomiossa poikkeuksellisen paljon alkoholia ja päätynyt mystisesti jonkin omakotitalon pihaan, josta minut hätistettiin viranomaisten kyytiin. Seuraavat viikot elin järkytyksen ja hämmennyksen vaihettumisvyöhykkeellä. Miten ja miksi oli käynyt näin? Mitä minusta oli tullut ja tulossa? En voinut olla tekemättä johtopäätöstä, että jokin elämässäni kaipasi aktiivista muutosta. Syyttävä katse suuntautui kohti silloista sosiaalista elämääni. Ilmeisesti kaverit, joiden kanssa pyörin, olivat niin tylsiä, että heidän kanssaan oli kivaa vasta kun oli nousussa kuin tuolihissi. Lisäksi tuntemattomienkin jutut, esimerkiksi netissä tai pubissa, olivat typeryyttään masentavia. Niinpä sain päähäni, että vältän (alkoholin läträyksen ohella) kaikkea sosiaalista toimintaa ja syvennyn omaan maailmaani. Osa-aikainen työ taidegalleriassa piti minut joka tapauksessa kiinni arjessa ja yhteiskuntaelämässä.
Marraskuu oli lämmin ja pimeä. Kun lopulta maahan satoi valkea lumi, huomasin sen kohottavan mielialaa. Eräänä päivänä lähdin kävelylle etelään silloisesta asunnostani. Päivä oli pilvinen, taisi sadella luntakin, mutta jossain vaiheessa pilvipeite repeili. Yhtäkkiä oli päivänselvää, että tämä on se vuodenaika, joka johtaa uuteen kevääseen. Minusta alkoi tuntua pitkästä aikaa oikeasti hyvältä. Luovuuteni puhkesi kukkaan vielä saman kävelyn aikana. Uusi herääminen oli niin häkellyttävä, että jo ihan lähipäivinä – tai ainakin -viikkoina – saatoin todeta itsekseni ja itselleni: "Missä helvetissä olen ollut viime vuodet? Tämä on se oma tuttu olotila!"
Vuoden 2005 viimeinen viidennes johti minut selvästi harhapolulta takaisin kotiin: kauniimpaan todellisuuteen, jossa sanoja, säveliä ja ideoita leijaili ilmassa ja kasvoi puiden oksilla. Oli alkamassa vuosi täynnä henkisiä oivalluksia, itsen löytämistä ja hyvää fiilistä. Samalla tämä kausi johti minut uudelle harhapolulle, mitä en silloin tietenkään käsittänyt. Jos elämäntarinaani on sijoitettava ajankohta, jolloin vieraannuin pysyvästi sosiaalisesta elämästä, se on tämä. Ihmissuhteet, jopa kaverisuhteet olivat entistä isomman kiven takana.
Lokakuun lopulla 2005 löysin eräänä aamuna itseni poliisiautosta. Olin litkinyt epähuomiossa poikkeuksellisen paljon alkoholia ja päätynyt mystisesti jonkin omakotitalon pihaan, josta minut hätistettiin viranomaisten kyytiin. Seuraavat viikot elin järkytyksen ja hämmennyksen vaihettumisvyöhykkeellä. Miten ja miksi oli käynyt näin? Mitä minusta oli tullut ja tulossa? En voinut olla tekemättä johtopäätöstä, että jokin elämässäni kaipasi aktiivista muutosta. Syyttävä katse suuntautui kohti silloista sosiaalista elämääni. Ilmeisesti kaverit, joiden kanssa pyörin, olivat niin tylsiä, että heidän kanssaan oli kivaa vasta kun oli nousussa kuin tuolihissi. Lisäksi tuntemattomienkin jutut, esimerkiksi netissä tai pubissa, olivat typeryyttään masentavia. Niinpä sain päähäni, että vältän (alkoholin läträyksen ohella) kaikkea sosiaalista toimintaa ja syvennyn omaan maailmaani. Osa-aikainen työ taidegalleriassa piti minut joka tapauksessa kiinni arjessa ja yhteiskuntaelämässä.
Marraskuu oli lämmin ja pimeä. Kun lopulta maahan satoi valkea lumi, huomasin sen kohottavan mielialaa. Eräänä päivänä lähdin kävelylle etelään silloisesta asunnostani. Päivä oli pilvinen, taisi sadella luntakin, mutta jossain vaiheessa pilvipeite repeili. Yhtäkkiä oli päivänselvää, että tämä on se vuodenaika, joka johtaa uuteen kevääseen. Minusta alkoi tuntua pitkästä aikaa oikeasti hyvältä. Luovuuteni puhkesi kukkaan vielä saman kävelyn aikana. Uusi herääminen oli niin häkellyttävä, että jo ihan lähipäivinä – tai ainakin -viikkoina – saatoin todeta itsekseni ja itselleni: "Missä helvetissä olen ollut viime vuodet? Tämä on se oma tuttu olotila!"
Vuoden 2005 viimeinen viidennes johti minut selvästi harhapolulta takaisin kotiin: kauniimpaan todellisuuteen, jossa sanoja, säveliä ja ideoita leijaili ilmassa ja kasvoi puiden oksilla. Oli alkamassa vuosi täynnä henkisiä oivalluksia, itsen löytämistä ja hyvää fiilistä. Samalla tämä kausi johti minut uudelle harhapolulle, mitä en silloin tietenkään käsittänyt. Jos elämäntarinaani on sijoitettava ajankohta, jolloin vieraannuin pysyvästi sosiaalisesta elämästä, se on tämä. Ihmissuhteet, jopa kaverisuhteet olivat entistä isomman kiven takana.
lauantai 27. elokuuta 2011
Elämän käännekohtia: kesä 2000
Nyt kirjoitan kesästä, jonka aikana sisäisestä, jo pari vuotta kyteneestä muutoksestani tuli ulkoisesti totta. Suhteeni entisen tyttöystävän kanssa oli päättyillyt kevään mittaan, ja muutimme virallisesti erillemme toukokuun lopussa. Käytännössä tämä tapahtui vasta kesäkuun puolivälissä, sillä en ollut saanut asuntoa ennen tuota ajankohtaa ja niinpä punkkasin mieluummin ystävättären luona kuin esim. vanhempien kodissa (huh, miten pakkosovinnaistava vaihtoehto!). Tutustelin 1990-luvun musiikkiin, joka oli jäänyt minulta melkein väliin ilman nyt juuri hankkiutunutta cd-soitinta, sekä yhteen Rovaniemellä opiskelevaan tyttöön. Kun edellinen ihmissuhde ei ollut muutenkaan enää pidättelemässä, litkin sumeilematta siideriä ja avauduin (osaksi toistuvan pikkupöhnän estoista vapauttavan vaikutuksen tähden) julkisesti omasta feminiinistä puolestani.
Eräänä kesäkuun lopun päivänä matkustin junalla Rovaniemelle. Hengailimme Kaisan – se oli tuon tytön nimi – kanssa hellesäässä Kemijoen rannalla. Hän soitti minulle aiemmin tuntematonta musiikkia, jota rakastin, ja esitteli identiteetistään piirteitä, joita rakastin niin ikään. Niin intohimon täyttämää päivää en luultavasti ole elänyt vieläkään ikinä. Lemmenleikkeihin se ei johtanut. Sen sijaan Kaisa poti illalla nestevajauksen aiheuttamaa pahoinvointia, mikä herätti minussa hämmennystä: kuinka se tyttö olikin niin ihana jopa pahoinvoivana! Tarkoitukseni oli jäädä yöksi, mutta Kaisa suositteli minulle kotiinpaluuta. Kai häntä vaivaannutti se olo tällaisessa tilanteessa. Paluumatkalla lakkasin kynsiä vihreiksi puolitäydessä junassa ja olin suorastaan ylpeä siitä, että ihmiset näkivät. Ja haistoivat.
Heinäkuussa oli Ilosaarirock, johon lukuisat kaverini olivat hankkineet liput. Minä emmin liian pitkään ja myöhästyin: liput myytiin loppuun. Päätin lähteä festareille siitä huolimatta. Päivää ennen lähtöä kävin lävistysliikkeessä ottamassa elämäni ensimmäisen lävistyksen – nänniin. Jännitin ja kipuilin sen myötä niin hurjasti, että päätin lievittää olotilaani siiderillä. Koko ilta – jolloin muuten Joe Cocker esiintyi kaupungissa ulkoilmakonsertissa – meni sitten maistimisen merkeissä. Ja seuraavana aamuna oli lähtö Joensuun bussiin kello 8.30! Mutta selvisin, tai ainakin "selvisin".
Ilosaari-reissu oli monessa mielessä ihan mieletön. Ensiksikin olin menossa festarille, paitsi ilman lippuja, myös ilman telttaa tai muuta yöpaikkaa. Toiseksi kyseessä olivat ensimmäiset festarini ikinä, ellei lasketa kotikaupungin teinivuosien Kuusrockeja tai lähisukulaisten kanssa tehtyä visiittiä Kaustisella. Kolmanneksi, hyppäsin yksin bussiin, minulla ei ollut kännykkää, enkä ollut sopinut kenenkään festarilla olevan kaverin kanssa etukäteen mitään. Neljänneksi rahaakin oli sen verran niukalti, ettei ylimääräisiin kuluihin ollut varaa. Hupsista! Ja juuri siksi reissu oli minulle alusta lähtien niin huikea kokemus. Menobussissa tutustuin yhteen mukavaan tyttöön, jonka kanssa pidän yhteyttä jopa nykyisin. Perillä olin humalaisen viattoman hämmästynyt kokemastani: niin paljon väkeä, niin tajutonta biletystä, eikä yhtään tappelua tai rähinää koko viikonloppuna! Tuttuja kavereitakin löytyi perillä heti. Lisäksi minut tunnisti välittömästi muutama netin chat-tuttu, joita en tietenkään ollut koskaan tavannut livenä – "katsoin, että sinun täytyy olla hän". Tunsin tulleeni lopultakin sellaiseksi, mitä minun oli jo kauan pitänyt olla. Kaikkea siivitti ruman ankanpoikasen joutseneksi kasvamisen tunnelma.
Myöhemmin heinäkuussa Kaisa vieraili luonani. Sen sijaan, että meistä olisi tullut pari, visiitti sinetöi sen ettei meistä ollut tulossakaan paria. (Edes strategiseen hetkeen valitsemani Garbage-biisit You Look So Fine ja Sleep Together eivät auttaneet.) Olin häneen yhä epätoivoisemmin rakastunut, hän sen sijaan halusi minusta vain ystävän, ja kupla alkoi puhjeta. Elämäni kokonaisfiilis oli kuitenkin niin huima, ettei tämä suuremmin edes hidastanut. Myöhemmin, luultavasti elokuun alussa, kokeilin ensimmäistä kertaa muuatta laissa kiellettyä nautintoainetta. Kokemus oli sen verran miellyttävä, että tiesin heti ettei kerta jäisi viimeiseksi. Avauduin myös yhä useammalle omasta sisäisestä tyttöydestäni. Vanhempien, varsinkin äidin, kanssa alkoi kehittyä avoin ja perinpohjainen konflikti.
Elokuun 12. päivän aamuna matkustin junalla Tampereelle. Tapasin ensin yhden nettitutun, jonka kanssa käytiin yhdessä Surrealisointikeskus-nimisessä kaupassa. Sitten suunnistin kaveripariskunnan luo Nekalaan. Juotiin tietysti alkoholia ja kuunneltiin musiikkia. Illan aikana pariskunnalla tuli melkein ilmiriita, mistä saattoi jo ennakoida heidän seuraavanvuotisen eronsa. (Minulle oli harvinaisen luontevaa asettua kiistassa tytön puolelle.) Seuraavana päivänä jatkoin toisella junalla Joensuuhun, jossa tapasin jälleen uusia nettituttuja (tyttöpuolisia, vaikka yhdestä sittemmin kuoriutuikin poika). Tunsin heti löytäneeni ystäviä – monikossa ja ryhmänä. Koko illan fiilis oli häkellyttävä, ja kaiken lisäksi päädyin yöllä varsin intiimiin kanssakäymiseen yhden tytön kanssa. Minun elämäni!?
Asiat oli hyvä selvittää Kaisan kanssa, joka oli vieläpä suuntaamassa syksyllä Englantiin opiskelemaan, joten reissasin Joensuusta suoraan Rovaniemelle. Vierailusta tuli lämminhenkinen ja tunnelmia tasapainottava. Takaisin keksin liftata, mihin vaikutti yksinkertainen syy: rahat olivat lopussa. Sain neljänneltä minut ohittaneelta autolta kyydin Ouluun. Hei, näinhän oikeasti VOI matkustaa! Kotiin palattuani jouduin keskelle ilmiriitaa, sillä vanhempani olivat kauhuissaan, mihin heidän (26-vuotias!) lapsosensa oli kadonnut. Minulla oli nimittäin yhä vain lankapuhelin – vaikka sitten hankinkin eräänlaisena kompromissina pian kännyn – enkä ollut katsonut aiheelliseksi ilmoittaa menoistani. Olinhan vapaa ihminen. Kun syyskuu koitti, lähdin uudelleen liftireissulle, minnekäs muualle kuin Joensuuhun.
(Rest in heavenly peace, Kaisa 1976–2005.)
Eräänä kesäkuun lopun päivänä matkustin junalla Rovaniemelle. Hengailimme Kaisan – se oli tuon tytön nimi – kanssa hellesäässä Kemijoen rannalla. Hän soitti minulle aiemmin tuntematonta musiikkia, jota rakastin, ja esitteli identiteetistään piirteitä, joita rakastin niin ikään. Niin intohimon täyttämää päivää en luultavasti ole elänyt vieläkään ikinä. Lemmenleikkeihin se ei johtanut. Sen sijaan Kaisa poti illalla nestevajauksen aiheuttamaa pahoinvointia, mikä herätti minussa hämmennystä: kuinka se tyttö olikin niin ihana jopa pahoinvoivana! Tarkoitukseni oli jäädä yöksi, mutta Kaisa suositteli minulle kotiinpaluuta. Kai häntä vaivaannutti se olo tällaisessa tilanteessa. Paluumatkalla lakkasin kynsiä vihreiksi puolitäydessä junassa ja olin suorastaan ylpeä siitä, että ihmiset näkivät. Ja haistoivat.
Heinäkuussa oli Ilosaarirock, johon lukuisat kaverini olivat hankkineet liput. Minä emmin liian pitkään ja myöhästyin: liput myytiin loppuun. Päätin lähteä festareille siitä huolimatta. Päivää ennen lähtöä kävin lävistysliikkeessä ottamassa elämäni ensimmäisen lävistyksen – nänniin. Jännitin ja kipuilin sen myötä niin hurjasti, että päätin lievittää olotilaani siiderillä. Koko ilta – jolloin muuten Joe Cocker esiintyi kaupungissa ulkoilmakonsertissa – meni sitten maistimisen merkeissä. Ja seuraavana aamuna oli lähtö Joensuun bussiin kello 8.30! Mutta selvisin, tai ainakin "selvisin".
Ilosaari-reissu oli monessa mielessä ihan mieletön. Ensiksikin olin menossa festarille, paitsi ilman lippuja, myös ilman telttaa tai muuta yöpaikkaa. Toiseksi kyseessä olivat ensimmäiset festarini ikinä, ellei lasketa kotikaupungin teinivuosien Kuusrockeja tai lähisukulaisten kanssa tehtyä visiittiä Kaustisella. Kolmanneksi, hyppäsin yksin bussiin, minulla ei ollut kännykkää, enkä ollut sopinut kenenkään festarilla olevan kaverin kanssa etukäteen mitään. Neljänneksi rahaakin oli sen verran niukalti, ettei ylimääräisiin kuluihin ollut varaa. Hupsista! Ja juuri siksi reissu oli minulle alusta lähtien niin huikea kokemus. Menobussissa tutustuin yhteen mukavaan tyttöön, jonka kanssa pidän yhteyttä jopa nykyisin. Perillä olin humalaisen viattoman hämmästynyt kokemastani: niin paljon väkeä, niin tajutonta biletystä, eikä yhtään tappelua tai rähinää koko viikonloppuna! Tuttuja kavereitakin löytyi perillä heti. Lisäksi minut tunnisti välittömästi muutama netin chat-tuttu, joita en tietenkään ollut koskaan tavannut livenä – "katsoin, että sinun täytyy olla hän". Tunsin tulleeni lopultakin sellaiseksi, mitä minun oli jo kauan pitänyt olla. Kaikkea siivitti ruman ankanpoikasen joutseneksi kasvamisen tunnelma.
Myöhemmin heinäkuussa Kaisa vieraili luonani. Sen sijaan, että meistä olisi tullut pari, visiitti sinetöi sen ettei meistä ollut tulossakaan paria. (Edes strategiseen hetkeen valitsemani Garbage-biisit You Look So Fine ja Sleep Together eivät auttaneet.) Olin häneen yhä epätoivoisemmin rakastunut, hän sen sijaan halusi minusta vain ystävän, ja kupla alkoi puhjeta. Elämäni kokonaisfiilis oli kuitenkin niin huima, ettei tämä suuremmin edes hidastanut. Myöhemmin, luultavasti elokuun alussa, kokeilin ensimmäistä kertaa muuatta laissa kiellettyä nautintoainetta. Kokemus oli sen verran miellyttävä, että tiesin heti ettei kerta jäisi viimeiseksi. Avauduin myös yhä useammalle omasta sisäisestä tyttöydestäni. Vanhempien, varsinkin äidin, kanssa alkoi kehittyä avoin ja perinpohjainen konflikti.
Elokuun 12. päivän aamuna matkustin junalla Tampereelle. Tapasin ensin yhden nettitutun, jonka kanssa käytiin yhdessä Surrealisointikeskus-nimisessä kaupassa. Sitten suunnistin kaveripariskunnan luo Nekalaan. Juotiin tietysti alkoholia ja kuunneltiin musiikkia. Illan aikana pariskunnalla tuli melkein ilmiriita, mistä saattoi jo ennakoida heidän seuraavanvuotisen eronsa. (Minulle oli harvinaisen luontevaa asettua kiistassa tytön puolelle.) Seuraavana päivänä jatkoin toisella junalla Joensuuhun, jossa tapasin jälleen uusia nettituttuja (tyttöpuolisia, vaikka yhdestä sittemmin kuoriutuikin poika). Tunsin heti löytäneeni ystäviä – monikossa ja ryhmänä. Koko illan fiilis oli häkellyttävä, ja kaiken lisäksi päädyin yöllä varsin intiimiin kanssakäymiseen yhden tytön kanssa. Minun elämäni!?
Asiat oli hyvä selvittää Kaisan kanssa, joka oli vieläpä suuntaamassa syksyllä Englantiin opiskelemaan, joten reissasin Joensuusta suoraan Rovaniemelle. Vierailusta tuli lämminhenkinen ja tunnelmia tasapainottava. Takaisin keksin liftata, mihin vaikutti yksinkertainen syy: rahat olivat lopussa. Sain neljänneltä minut ohittaneelta autolta kyydin Ouluun. Hei, näinhän oikeasti VOI matkustaa! Kotiin palattuani jouduin keskelle ilmiriitaa, sillä vanhempani olivat kauhuissaan, mihin heidän (26-vuotias!) lapsosensa oli kadonnut. Minulla oli nimittäin yhä vain lankapuhelin – vaikka sitten hankinkin eräänlaisena kompromissina pian kännyn – enkä ollut katsonut aiheelliseksi ilmoittaa menoistani. Olinhan vapaa ihminen. Kun syyskuu koitti, lähdin uudelleen liftireissulle, minnekäs muualle kuin Joensuuhun.
(Rest in heavenly peace, Kaisa 1976–2005.)
perjantai 19. elokuuta 2011
Elämän käännekohtia: syyskuun alku 1999
Olin muuttanut ensimmäisen ja yhä ainoan kerran elämässäni yhteen seurustelukumppanin kanssa. Asuntomme oli kaksio luhtitalon alakerrassa kaupungin laidalla, kävelymatkan päässä kauniista viljelymaisemasta. Keittiöstä näkyi rivi haapoja, jonka takana kulki muinoin maantienä ollut pikkutie ja sen takana etelänpuoleisella rinteellä korkeaksi kohoava männikkö. Olo- ja makuuhuoneen ikkunasta näkyi taloyhtiön nurmikkoinen piha ja lasten leikkitelineitä. Idylli oli aiempaan lähiökämppääni verrattuna täyttymyksellisen ihana. Oli selvää, että jos aikoisimme perustaa perheen ja saada lapsia, tämä olisi sopiva paikka sitä varten.
Erimielisyyksiä oli suhteessamme riittänyt. Koska olimme saaneet toisiltamme paljon, ja intiimi yhteiselämäkin meillä oli, ne eivät pysäyttäneet asioita, vaikka hidastivatkin. Yhteisasumisen ensimmäinen viikko oli silkkaa lempeää onnea. Sen jälkeen alkoivat ongelmat. Ystävättäreni meni kesätöihin ja alkoi stressaantuneena tiuskia ja äyskiä, mikä kasvatti näkemystäni, ettei työnteko (nykyään usein käytetyssä ahtaassa merkityksessä) tee ihmiselle hyvää. Minä taas hörhöilin ympäriini, ja ulkonäköni herätti entistä keskiluokkaisemmissa naapurinpennuissa ihmetystä, mitä itseäni konservatiivisempi kumppani ei hirmuisesti digannut. Olimmeko vain koeajalla nähdäksemme, mitä kaikkea välillemme saattoi tulla yhteydeksi tai esteeksi?
Viereisen tien levennyksellä pysähtyi kerran viikossa kirjastoauto. Se oli merkkitapahtuma koko taloyhtiölle, sillä lähin kirjasto oli muutoin kolmen kilometrin päässä eikä alueella ollut muitakaan palveluja. Itsekin innokkaana kirjastonkäyttäjänä menin heti tutustumaan valikoimaan. Mukaani tarttui Hanif Kureishin romaani Esikaupunkien buddha. Luin sen muutamassa päivässä. Kirjan tunnelma imi minut maailmaan, joka oli kiehtova ja täysin erilainen kuin senhetkinen todellisuuteni. "Olin 20. Olin valmis mihin tahansa." Minä olin jo täyttänyt 25, enkä ollut ikinä ollut valmis mihin hyvänsä. Vielä ei ollut liian myöhäistä! Nyt oli sen aika!
Vaikkei mistään lopullisesti sovittu ennen seuraavaa kevättä, käytännössä minun ja ystävättäreni yhteinen tulevaisuus lakkasi olemasta niinä muutamana päivänä. Elämän- ja maailmankatsomuksemme olivat liukuneet peruuttamattomasti liian kauas toisistaan. Nyt olin varma, etten halunnut perustaa perhettä ja saada lapsia. Sen sijaan halusin, Katri Valaa lainatakseni, "elää, elää, elää!". Yhtäkkiä se elämä ei ollutkaan uneliaassa esikaupunki-idyllissä, vaan jossain, missä voisin jäljittää epämääräistä, mutta voimaperäistä unelmaani jostakin Todellisesta yhdessä samanmielisten ihmisten kanssa. Se toteutui pitkälle seuraavana kesänä ja syksynä – mikä onkin jo toinen tarina.
Erimielisyyksiä oli suhteessamme riittänyt. Koska olimme saaneet toisiltamme paljon, ja intiimi yhteiselämäkin meillä oli, ne eivät pysäyttäneet asioita, vaikka hidastivatkin. Yhteisasumisen ensimmäinen viikko oli silkkaa lempeää onnea. Sen jälkeen alkoivat ongelmat. Ystävättäreni meni kesätöihin ja alkoi stressaantuneena tiuskia ja äyskiä, mikä kasvatti näkemystäni, ettei työnteko (nykyään usein käytetyssä ahtaassa merkityksessä) tee ihmiselle hyvää. Minä taas hörhöilin ympäriini, ja ulkonäköni herätti entistä keskiluokkaisemmissa naapurinpennuissa ihmetystä, mitä itseäni konservatiivisempi kumppani ei hirmuisesti digannut. Olimmeko vain koeajalla nähdäksemme, mitä kaikkea välillemme saattoi tulla yhteydeksi tai esteeksi?
Viereisen tien levennyksellä pysähtyi kerran viikossa kirjastoauto. Se oli merkkitapahtuma koko taloyhtiölle, sillä lähin kirjasto oli muutoin kolmen kilometrin päässä eikä alueella ollut muitakaan palveluja. Itsekin innokkaana kirjastonkäyttäjänä menin heti tutustumaan valikoimaan. Mukaani tarttui Hanif Kureishin romaani Esikaupunkien buddha. Luin sen muutamassa päivässä. Kirjan tunnelma imi minut maailmaan, joka oli kiehtova ja täysin erilainen kuin senhetkinen todellisuuteni. "Olin 20. Olin valmis mihin tahansa." Minä olin jo täyttänyt 25, enkä ollut ikinä ollut valmis mihin hyvänsä. Vielä ei ollut liian myöhäistä! Nyt oli sen aika!
Vaikkei mistään lopullisesti sovittu ennen seuraavaa kevättä, käytännössä minun ja ystävättäreni yhteinen tulevaisuus lakkasi olemasta niinä muutamana päivänä. Elämän- ja maailmankatsomuksemme olivat liukuneet peruuttamattomasti liian kauas toisistaan. Nyt olin varma, etten halunnut perustaa perhettä ja saada lapsia. Sen sijaan halusin, Katri Valaa lainatakseni, "elää, elää, elää!". Yhtäkkiä se elämä ei ollutkaan uneliaassa esikaupunki-idyllissä, vaan jossain, missä voisin jäljittää epämääräistä, mutta voimaperäistä unelmaani jostakin Todellisesta yhdessä samanmielisten ihmisten kanssa. Se toteutui pitkälle seuraavana kesänä ja syksynä – mikä onkin jo toinen tarina.
maanantai 18. heinäkuuta 2011
Elämän käännekohtia: 22.–23.4.1998
Elettiin alkuvuotta 1998. Olin yliopisto-opiskelija ja vasemman laidan aktiivi, harrastin chattailua ja hiukan synkistelevää musiikkia, jonka sekaan tosin pääsi livahtamaan 70-lukulaisia lemppareita. Suosikkibändini oli Depeche Mode. Tuli kevät, joka merkitsi niinä vuosina – ja merkitsee isolta osin edelleen – minulle voimallista muutosta tunnetiloissa. Suunniteltiin vaihtoehtoista vappumarssia kaveriporukalla, jonka kanssa tietysti tavattiin muutenkin. Seurustelin erään tytön kanssa, mutta hän oli juuri muuttanut 50 kilometrin päähän loppukesään asti jatkuvan työharjoittelun vuoksi. Kun olimme köyhiä ja autottomia, niin eihän sitä nähty kuin harvoin.
Eräänä iltapäivänä menin käymään hylätyssä tehdasrakennuksessa, jossa anarkisteilla oli tilat. Koska anarkistit olivat tietysti mukana vappukulkueen järjestelyissä, paikka oli sopiva mm. banderollien työstämiseen. Huomasin, että ainakin yksi kamuistani haiskahti alkoholille. Kun epäilin "vanhan viinan" hajua ääneen, hän korjasi: "Ei, kyllä se on uusi viina." Yllättäen olikin tiedossa biletystä, jonka merkeissä käytiin vappumarssitalkoiden jälkeen pubissa ja siiderikaupassa. (Päärynäsiiderit olivat juuri tulleet kauppoihin. Kamu taisi ostaa vain olutta.) Sitten jatkettiin erääseen opiskelijakämppään, jossa muut kaverit juttelivat keskenään, kun minä lähinnä tuijotin ikkunasta vastapäistä kerrostalon seinää. Sitä paremmalta ei tuntunut mikään. Oivalsin, että olin liukumassa länsimaisen kollektiivisen tajunnan ulkopuolelle.
Illalla piipahdimme isommalla porukalla keskikaupungin kuppiloissa. Mukana oli jonkin verran omia juomia, joita nautittiin välillä puistossa. Vapautunut ja pidettelemätön käyttäytymiseni kiinnitti toisten huomion, minkä perusteella he arvioivat, että minun täytyy olla syntymäpilvessä. Sain kuulla, että moni käyttäytyy kannabispöllyissä samoin kuin minä silloin. Itse en tietenkään kilttinä lapsena ollut kokeillut kyseistä epäilyttävää päihdettä.
Seuraavana aamuna heräsin kello 8.20 viereiseltä rakennustyömaalta kantautuneeseen meluun. Oloni oli pöhnäinen sekoitus krapulaa ja umpiväsymystä. Ulkona paistoi upeasti keväinen aamuaurinko, ja sain jostain syystä päähäni lähteä kävelylenkille. Alku oli epätodellista usvassa leijailua, sitten tunnelma alkoi seljetä, ostin jostain kaupasta juotavaakin (en alkoholipitoista). Kävelin vielä useita kilometrejä ja päädyin erään kaverin (joka ei kuulunut edellisiltaiseen porukkaan) luo kylään. Hän kuunteli Aknestikin Aallonmurtaja-levyä, jonka kappaleen Missä on mun sinitaivas sointukulku toi mieleeni John Lennon -klassikon #9 Dream. Levyllä oli myös biisi nimeltä Puunhalaajat. Minun oli päästävä pian käymään vanhempien luona, jossa edellä mainittu Lennon-kappale löytyi isän kasetilta. Ulkona oli kevään lämpimin päivä. En halunnut synkistellä enää ikinä.
Lähiviikkoina muun muassa tyttöystävä sai tutustua uuteen minuun, hipinretkuun, joka teki kävelyseikkailuja, halaili puita, hyväksyi rakastelun yleisellä paikalla ja halusi jatkuvasti olla parin siiderin hiprakassa. Paljon oli niin kuin ennenkin, mutta syvärakenteessa oli jokin taas muuttunut.
Eräänä iltapäivänä menin käymään hylätyssä tehdasrakennuksessa, jossa anarkisteilla oli tilat. Koska anarkistit olivat tietysti mukana vappukulkueen järjestelyissä, paikka oli sopiva mm. banderollien työstämiseen. Huomasin, että ainakin yksi kamuistani haiskahti alkoholille. Kun epäilin "vanhan viinan" hajua ääneen, hän korjasi: "Ei, kyllä se on uusi viina." Yllättäen olikin tiedossa biletystä, jonka merkeissä käytiin vappumarssitalkoiden jälkeen pubissa ja siiderikaupassa. (Päärynäsiiderit olivat juuri tulleet kauppoihin. Kamu taisi ostaa vain olutta.) Sitten jatkettiin erääseen opiskelijakämppään, jossa muut kaverit juttelivat keskenään, kun minä lähinnä tuijotin ikkunasta vastapäistä kerrostalon seinää. Sitä paremmalta ei tuntunut mikään. Oivalsin, että olin liukumassa länsimaisen kollektiivisen tajunnan ulkopuolelle.
Illalla piipahdimme isommalla porukalla keskikaupungin kuppiloissa. Mukana oli jonkin verran omia juomia, joita nautittiin välillä puistossa. Vapautunut ja pidettelemätön käyttäytymiseni kiinnitti toisten huomion, minkä perusteella he arvioivat, että minun täytyy olla syntymäpilvessä. Sain kuulla, että moni käyttäytyy kannabispöllyissä samoin kuin minä silloin. Itse en tietenkään kilttinä lapsena ollut kokeillut kyseistä epäilyttävää päihdettä.
Seuraavana aamuna heräsin kello 8.20 viereiseltä rakennustyömaalta kantautuneeseen meluun. Oloni oli pöhnäinen sekoitus krapulaa ja umpiväsymystä. Ulkona paistoi upeasti keväinen aamuaurinko, ja sain jostain syystä päähäni lähteä kävelylenkille. Alku oli epätodellista usvassa leijailua, sitten tunnelma alkoi seljetä, ostin jostain kaupasta juotavaakin (en alkoholipitoista). Kävelin vielä useita kilometrejä ja päädyin erään kaverin (joka ei kuulunut edellisiltaiseen porukkaan) luo kylään. Hän kuunteli Aknestikin Aallonmurtaja-levyä, jonka kappaleen Missä on mun sinitaivas sointukulku toi mieleeni John Lennon -klassikon #9 Dream. Levyllä oli myös biisi nimeltä Puunhalaajat. Minun oli päästävä pian käymään vanhempien luona, jossa edellä mainittu Lennon-kappale löytyi isän kasetilta. Ulkona oli kevään lämpimin päivä. En halunnut synkistellä enää ikinä.
Lähiviikkoina muun muassa tyttöystävä sai tutustua uuteen minuun, hipinretkuun, joka teki kävelyseikkailuja, halaili puita, hyväksyi rakastelun yleisellä paikalla ja halusi jatkuvasti olla parin siiderin hiprakassa. Paljon oli niin kuin ennenkin, mutta syvärakenteessa oli jokin taas muuttunut.
perjantai 24. kesäkuuta 2011
Elämän käännekohtia: muuan ilta 1990-luvun alkupuolella
Olin noin 18-vuotias. Kaveripiirissäni oli eräänä syysiltana kahdet pienet bileet. Minä halusin tietysti käydä molemmissa, joten olin ensin yhden kamun luona ja lähdin sitten pyöräilemään toisen kamun luo. Veren alkoholipitoisuus oli sopivassa pikku nousussa. Olin ollut ennenkin monta kertaa humalassa, jopa yksin, mutta koskaan ennen en ollut kokenut nousuolotilaa niin täysillä kuin nyt.
Jollakin tavalla ymmärsin, että olin täysin vapaa ja minussa oli paljon enemmän onnellisuuskapasiteettia kuin olin tiennyt. Samalla ajattelin, että ihmisen täytyisi aina tuntea näin. Vielä jännempi havainto oli, että "uusi" vapaa ja onnellinen olotila olikin vanha tuttu. Olin joskus tuntenut ihan samalla tavoin: pienenä lapsena, ennen kouluja, kiusaamisia ja muuta sosiaalista kökköä.
Sosiaalisuus? Sekö oli vienyt minulta kyvyn tuntea tavalla, jonka vasta nousuhuppelissa saatoin jälleen löytää? Ihminenhän sosiaalistuu niiden vuosien mittaan, jotka minulla oli jäänyt samankaltaisten hyvien kokemusten väliin. Niinpä tietysti! Nykyisessä sosiaalisuudessa oli siis oltava jotain mätää. Koska 'sosiaalisuus' viittaa yhteiskuntaan, sen oli pakko tarkoittaa, että yhteiskunnassa on jotain oikeasti pielessä. Niin sen täytyi olla!
Niinä aikoina tein päätöksen, että tavoitteeni on olla mukana luomassa sellaista yhteiskuntaa, jossa ketään ei sosiaalistettaisi kyvyttömäksi tuntea niin aidosti, luonnollisesti ja hyvin kuin minä pienenä lapsena – ja yhtenä nousuhiprakkaisena syysiltana. Minusta tuli maailmanparantaja.
Jollakin tavalla ymmärsin, että olin täysin vapaa ja minussa oli paljon enemmän onnellisuuskapasiteettia kuin olin tiennyt. Samalla ajattelin, että ihmisen täytyisi aina tuntea näin. Vielä jännempi havainto oli, että "uusi" vapaa ja onnellinen olotila olikin vanha tuttu. Olin joskus tuntenut ihan samalla tavoin: pienenä lapsena, ennen kouluja, kiusaamisia ja muuta sosiaalista kökköä.
Sosiaalisuus? Sekö oli vienyt minulta kyvyn tuntea tavalla, jonka vasta nousuhuppelissa saatoin jälleen löytää? Ihminenhän sosiaalistuu niiden vuosien mittaan, jotka minulla oli jäänyt samankaltaisten hyvien kokemusten väliin. Niinpä tietysti! Nykyisessä sosiaalisuudessa oli siis oltava jotain mätää. Koska 'sosiaalisuus' viittaa yhteiskuntaan, sen oli pakko tarkoittaa, että yhteiskunnassa on jotain oikeasti pielessä. Niin sen täytyi olla!
Niinä aikoina tein päätöksen, että tavoitteeni on olla mukana luomassa sellaista yhteiskuntaa, jossa ketään ei sosiaalistettaisi kyvyttömäksi tuntea niin aidosti, luonnollisesti ja hyvin kuin minä pienenä lapsena – ja yhtenä nousuhiprakkaisena syysiltana. Minusta tuli maailmanparantaja.
torstai 9. kesäkuuta 2011
Elämän käännekohtia: elokuu 1989
Kävin peruskoulun kahdeksannen luokan vuosina 1988 ja 1989. Siihen aikaan piti koulussa valita joko musiikki tai kuvaamataito ("kuvataiteeksi" jälkimmäinen muuttui vasta paljon myöhemmin). Näistä kahdesta vaihtoehdosta musiikki veti minua enemmän puoleensa. (Meidän yläasteellamme tuli kyllä lisäksi valinnainen kuviksen ryhmä, jossa olin mukana.) Kasiluokan musiikin oppimäärään sisältyi popmusiikin historian läpikäynti, ja 1960-luvun loppuvuosien yhteydessä oli esitelty myös hippiliike: "Hipit vastustivat Vietnamin sotaa, ja kiväärin tilalle he tarjosivat kukkaa." Jokin alkoi raksuttaa aivoissani. Kesken varsin väkivaltaisen ja kovistelevan yläasteiän mieleni oivalsi, että hippien ihanteet olivat jotenkin absoluuttisesti ihanteelliset.
Jotain oli ilmassa muutenkin. Elokuun alussa partioleirillä oli jokin rupeama, jossa saatettiin "painaa" haluttu teksti väriaineella T-paitaan. Minä valitsin sanat "love" ja "peace", muuan kaverini taas "peace" ja "acid". Kyse oli vuoden 1989 popkulttuurin muotisanoista, joiden taakse ainakin minulla kätkeytyi syvempi merkitys. Leiriltä kotiin palattuani kuuntelin innokkaasti radiota. Eräänä iltana (olisikohan ollut Kovan päivän ilta?) siellä muisteltiin Woodstockia. Sain kuulla, että maailmanhistorian kuuluisimmista festareista oli kulunut tasan 20 vuotta. Mitä radion sepustuksista ylipäänsä käsitin, festareiden meininki kuulosti todella kiehtovalta.
Olin kunnon luterilaiskotien pentujen tavoin käynyt sen kesän alkajaisiksi rippikoulun. Nyt elokuun puolenvälin jälkeisenä viikonloppuna oli "jatkoripari", tapaaminen, jossa saattoi tavata rippikoulututtuja ja päästä vähän syvemmälle kristillisen nuorisotoiminnan pyörteisiin. Menimme kahden kaverini kanssa mukaan. Lauantai-illasta tuli lämmin ja syyskesäisen hämärä. Leirikeskuksen laitamilla oli nuotiopaikka, jossa oli tulet (ja arvattavasti makkaranpaistoa), mistä johtuen ripariväki oli pääosin kokoontunut sinne. Nuotiopaikan vierestä alkoivat pellot. Minä ja kaverini lähdimme hyppimään keskelle peltoa mankkaa huudattaen ja itsekin huutaen. "Katosimme" sinne myös. Aikamme riehuttuamme nimittäin hiljensimme sekä mankan että itsemme jättäen vaikutelman, että kolme tyyppiä tuli hulluksi ja katosi elokuun yöhön. Toki palasimme kiertotietä leirikeskukseen, eikä siellä ollut etsintöjä käynnissä. Kai meillä oli jo valmiiksi hiukan normaalia hullumpi maine.
Jälkikäteen ajatellen tuo epäsovinnaisuusperformanssi ja vapautumiskokemus merkitsi askelta kohti tulevaa jonkin sortin hippiytymistäni. Mankasta ei tosin vielä pauhannut hippimusaa, vaan paremman puutteessa sai välttää Ramonesin Do You Remember Rock 'n' Roll Radio. Kavereilleni touhu oli enemmän karnevalismia ja showta, minun elämässäni yhden unelman alku. Yksilöllisen erilaisuuden ihannointi, yhteiskunnallinen auktoriteettikapina, ajatus ihmiskunnasta yhtenä suurena perheenä ja rakkauden ylistys olivat enää parin kulman takana.
Jotain oli ilmassa muutenkin. Elokuun alussa partioleirillä oli jokin rupeama, jossa saatettiin "painaa" haluttu teksti väriaineella T-paitaan. Minä valitsin sanat "love" ja "peace", muuan kaverini taas "peace" ja "acid". Kyse oli vuoden 1989 popkulttuurin muotisanoista, joiden taakse ainakin minulla kätkeytyi syvempi merkitys. Leiriltä kotiin palattuani kuuntelin innokkaasti radiota. Eräänä iltana (olisikohan ollut Kovan päivän ilta?) siellä muisteltiin Woodstockia. Sain kuulla, että maailmanhistorian kuuluisimmista festareista oli kulunut tasan 20 vuotta. Mitä radion sepustuksista ylipäänsä käsitin, festareiden meininki kuulosti todella kiehtovalta.
Olin kunnon luterilaiskotien pentujen tavoin käynyt sen kesän alkajaisiksi rippikoulun. Nyt elokuun puolenvälin jälkeisenä viikonloppuna oli "jatkoripari", tapaaminen, jossa saattoi tavata rippikoulututtuja ja päästä vähän syvemmälle kristillisen nuorisotoiminnan pyörteisiin. Menimme kahden kaverini kanssa mukaan. Lauantai-illasta tuli lämmin ja syyskesäisen hämärä. Leirikeskuksen laitamilla oli nuotiopaikka, jossa oli tulet (ja arvattavasti makkaranpaistoa), mistä johtuen ripariväki oli pääosin kokoontunut sinne. Nuotiopaikan vierestä alkoivat pellot. Minä ja kaverini lähdimme hyppimään keskelle peltoa mankkaa huudattaen ja itsekin huutaen. "Katosimme" sinne myös. Aikamme riehuttuamme nimittäin hiljensimme sekä mankan että itsemme jättäen vaikutelman, että kolme tyyppiä tuli hulluksi ja katosi elokuun yöhön. Toki palasimme kiertotietä leirikeskukseen, eikä siellä ollut etsintöjä käynnissä. Kai meillä oli jo valmiiksi hiukan normaalia hullumpi maine.
Jälkikäteen ajatellen tuo epäsovinnaisuusperformanssi ja vapautumiskokemus merkitsi askelta kohti tulevaa jonkin sortin hippiytymistäni. Mankasta ei tosin vielä pauhannut hippimusaa, vaan paremman puutteessa sai välttää Ramonesin Do You Remember Rock 'n' Roll Radio. Kavereilleni touhu oli enemmän karnevalismia ja showta, minun elämässäni yhden unelman alku. Yksilöllisen erilaisuuden ihannointi, yhteiskunnallinen auktoriteettikapina, ajatus ihmiskunnasta yhtenä suurena perheenä ja rakkauden ylistys olivat enää parin kulman takana.
keskiviikko 25. toukokuuta 2011
Elämän käännekohtia: kevät-kesä 1987
Ennen muutaman kuukauden jaksoa noin 24 vuotta sitten olin 12-vuotias alle 1,5 metrin mittainen lapsi. Sen muutaman kuukauden jakson päätyttyä olin 13-vuotias yli 1,5 metrin pituinen nuori ihminen.
Kevätkaudella olin ensin ensimmäisellä partioleirilläni (Puolangalla) ja sitten ala-asteen luokkaretkellä (Ähtärissä). Kumpikaan näistä ei ollut ensimmäinen kerta, kun olin reissussa ilman vanhempiani, mutta näillä kerroilla tuntui siltä kuin olisin omillani ja vastuussa itsestäni. Esimerkiksi luokkaretkeen liittyy vielä paljon muistikuvia, jotka kertovat lapseudesta – en osannut käyttää bussin vessaa, nirsoilin ruokapaikassa tarjoilluista lihapullista – mutta toisaalta remusimme siellä oman jengin kesken ja teinimusa pauhasi bussin kasettisoittimesta. Opettajan läsnäoloa ei aina edes muistanut. Hassusti on myös jäänyt mieleen, kuinka aikakauden tyypilliseen leveähiha-aukkoiseen T-paitaan pukeutunut oman luokan tyttö nosti vieressäni käsivartensa vaakatasoon. Olisin nähnyt "jotain", mutten hennonnut katsoa.
Ajan uusi innovaatio oli rahoittaa luokkaretki oman koulun oppilaille suunnatuilla limudiskoilla. Ne pidettiinkin koulun juhlasalissa, joka sivumennen sanoen oli myös jumppasali. En osannut tanssia, mutta jotenkin sitä siellä liikuttiin. Monacon prinsessa Stéphanie oli tuolloin suuri tähti, jonka kappaleita kuultiin – ja tanssittiin – moneen kertaan. Vastikään kuuntelin niitä Youtubesta. Yhä edelleen erityisesti yksi tietty kappale (One Love to Give) yhdistyy päässäni erääseen tyttöön, johon olin aika ajoin ihastunut. Tanssimme sen ainakin kerran yhdessä. Lisäksi kovaääniset pauhasivat muiden muassa Madonnaa, joka oli silloin vielä uusi tähti, sekä poikien ja kovistyttöjen mieliksi jotain hardrockimpaa kuten ruotsalaista Europea. Vaihtoehtokulttuurista ja -musiikista tiedettiin niin vähän, ettei sitä käytännössä ollut olemassakaan.
Kesäkuun alussa heti koulun päätyttyä suuntasimme isäni ja äitini kanssa ulkomaille pidemmäksi ajaksi kuin koskaan ennen. Lomailu yhdistettiin isän työmatkaan. Olin päättänyt, että sitkeä ärrävikani saa jäädä historiaan sen "poissaolon" aikana. Yksikään kavereista ei pääsisi kommentoimaan yritystäni käyttää uutta ärrää. Projekti onnistui, eikä kukaan noteerannut muutosta ennen kuin joskus vuosien kuluttua. Reissusta jälkeenpäin teetettyjä valokuvia katsoin ihmeissäni: en ollut niissä enää se perheen pieni lapsonen, vaan melkein yhtä pitkä kuin äiti. Olin joskus alaluokilla ollut luokan pienin; seuraavana vuonna kolme luokan pojista oli minua lyhyempiä. Kuudennen luokan opettajani oli nimitellyt äänialaani sopraanoksi; yläasteen musiikinopettajan mukaan olin baritoni. Jossain tätä intiimimmässä tilanteessa voisin myös selittää, mikä slaaginomainen jysäys laittoi elimistönikin täysin sekaisin saunassa vanhempieni lähdettyä.
Heinäkuussa 1987 matkustin yksin junalla Oulusta Helsinkiin. Matka kesti muistaakseni tuolloin kahdeksan tuntia. Äiti oli saatellut minut matkaan ja perillä odotti sukulaisperhe, mutta sillä välillä olin yksin maailmalla. Minä, ajatukseni ja unelmani.
Kevätkaudella olin ensin ensimmäisellä partioleirilläni (Puolangalla) ja sitten ala-asteen luokkaretkellä (Ähtärissä). Kumpikaan näistä ei ollut ensimmäinen kerta, kun olin reissussa ilman vanhempiani, mutta näillä kerroilla tuntui siltä kuin olisin omillani ja vastuussa itsestäni. Esimerkiksi luokkaretkeen liittyy vielä paljon muistikuvia, jotka kertovat lapseudesta – en osannut käyttää bussin vessaa, nirsoilin ruokapaikassa tarjoilluista lihapullista – mutta toisaalta remusimme siellä oman jengin kesken ja teinimusa pauhasi bussin kasettisoittimesta. Opettajan läsnäoloa ei aina edes muistanut. Hassusti on myös jäänyt mieleen, kuinka aikakauden tyypilliseen leveähiha-aukkoiseen T-paitaan pukeutunut oman luokan tyttö nosti vieressäni käsivartensa vaakatasoon. Olisin nähnyt "jotain", mutten hennonnut katsoa.
Ajan uusi innovaatio oli rahoittaa luokkaretki oman koulun oppilaille suunnatuilla limudiskoilla. Ne pidettiinkin koulun juhlasalissa, joka sivumennen sanoen oli myös jumppasali. En osannut tanssia, mutta jotenkin sitä siellä liikuttiin. Monacon prinsessa Stéphanie oli tuolloin suuri tähti, jonka kappaleita kuultiin – ja tanssittiin – moneen kertaan. Vastikään kuuntelin niitä Youtubesta. Yhä edelleen erityisesti yksi tietty kappale (One Love to Give) yhdistyy päässäni erääseen tyttöön, johon olin aika ajoin ihastunut. Tanssimme sen ainakin kerran yhdessä. Lisäksi kovaääniset pauhasivat muiden muassa Madonnaa, joka oli silloin vielä uusi tähti, sekä poikien ja kovistyttöjen mieliksi jotain hardrockimpaa kuten ruotsalaista Europea. Vaihtoehtokulttuurista ja -musiikista tiedettiin niin vähän, ettei sitä käytännössä ollut olemassakaan.
Kesäkuun alussa heti koulun päätyttyä suuntasimme isäni ja äitini kanssa ulkomaille pidemmäksi ajaksi kuin koskaan ennen. Lomailu yhdistettiin isän työmatkaan. Olin päättänyt, että sitkeä ärrävikani saa jäädä historiaan sen "poissaolon" aikana. Yksikään kavereista ei pääsisi kommentoimaan yritystäni käyttää uutta ärrää. Projekti onnistui, eikä kukaan noteerannut muutosta ennen kuin joskus vuosien kuluttua. Reissusta jälkeenpäin teetettyjä valokuvia katsoin ihmeissäni: en ollut niissä enää se perheen pieni lapsonen, vaan melkein yhtä pitkä kuin äiti. Olin joskus alaluokilla ollut luokan pienin; seuraavana vuonna kolme luokan pojista oli minua lyhyempiä. Kuudennen luokan opettajani oli nimitellyt äänialaani sopraanoksi; yläasteen musiikinopettajan mukaan olin baritoni. Jossain tätä intiimimmässä tilanteessa voisin myös selittää, mikä slaaginomainen jysäys laittoi elimistönikin täysin sekaisin saunassa vanhempieni lähdettyä.
Heinäkuussa 1987 matkustin yksin junalla Oulusta Helsinkiin. Matka kesti muistaakseni tuolloin kahdeksan tuntia. Äiti oli saatellut minut matkaan ja perillä odotti sukulaisperhe, mutta sillä välillä olin yksin maailmalla. Minä, ajatukseni ja unelmani.
torstai 19. toukokuuta 2011
Elämän käännekohtia: 17.8.1981
Tähän olisi voinut valita aiheeksi myös 30.10.1980. Silloin perheemme muutti pienestä omakotitalosta, jossa olimme asuneet kolme vuotta vuokralla, isompaan keskeneräiseen omakotitaloon, joka oli "oma". Lainausmerkit tarkoittavat, että sen velkoja maksettiin vielä 1990-luvullakin. Tänään tuntuu kuitenkin siltä, että oleellisempi käännekohta on seuraavan vuoden elokuun 17. päivä, jolloin aloitin peruskoulun ensimmäisen luokan. Sitä ennen olin jo käynyt ilmoittautumassa kouluun maaliskuussa ja tutustumisessa toukokuun alkupuolella, siis hiukan yli 30 vuotta sitten.
Sunnuntaina 16. elokuuta 1981 olin vielä "vapaa" lapsi viettämässä viimeisiä kesäpäiviä. En tietenkään muista siitä päivästä mitään. Seuraavan päivän muistan hämärästi. Luokallamme oli ilmeisesti 29 oppilasta, joista kolme tyttöä (!) passitettiin lähipäivinä naapurikouluun, ettei luokasta (pienen koulun ainoasta ekaluokasta) tulisi liian isoa. Seuraavana vuonna koulussa aloittikin ensimmäistä kertaa kaksi ekaluokkaa. Mutta se on jo asioiden edelle menemistä. Totean koulunalkua seuranneesta kaudesta vain, että jouduin pian törmäämään ilmiöön nimeltä koulukiusaaminen. Se paheni selvästi myöhempinä vuosina, mutta läsnä se oli alusta lähtien. Olin itse asiassa ollut jo tarhakiusattu, mutta viisivuotiaan tajunta on erilainen kuin seitsenvuotiaan, eikä kiusaaminen koskettanut minua lastentarhan ulkopuolella mitenkään. Sitä paitsi kouluunmeno oli ihan eri lailla pakollista touhua.
Vuodesta 1981 muistan yhtä ja toista. Olin käynyt keväällä seurakunnan pitämässä päiväkerhossa. Sieltä minut ja parhaan kaverini nouti tämän isä ikivanhalla keltaisella Volkswagenillaan. Loppuiltapäivän olin kaverin luona, kunnes äitini soitti sinne ilmoittaakseen tulleensa kotiin (jolloin minäkin saatoin sinne, melkein naapuriin, kävellä). Päiväkerhoa ei ollut kaikkina viikonpäivinä. Muut päivät vietin mummolassa keskikaupungilla. Mummo alkoi jo silloin hitusen dementoitua, vaikka oli "vain" reilun seitsemänkymmenen ikäinen. Siitä kevätkaudesta muistan lisäksi (kouluun ilmoittautumisen ja tutustumisen ohella), että maaliskuu oli poikkeuksellisen kylmä. Talvi oli ollut luminen. Lahdessa järjestettiin ampumahiihdon MM-kisat, joita katsoin mummolan telkkarista. 12-vuotiaan veljeni kanssa leikimme pikkuautoilla, joita hän kustomoi maalaamalla niihin kuvioita pikkutarkasti ja liimaamalla istuimiin plyysinpaloja. Loppukeväällä pääsin osalliseksi ajankohtaisesta musiikkibuumista, kun Stray Catsia kuunneltiin Rockradiosta aina tilaisuuden tullen.
Kesän alkupuoli oli sateinen, loppukesä ihan siedettävä. Kävimme isän, äidin ja veljen kanssa ensimmäisellä Etelä-Suomen automatkalla. Siitä tuli sittemmin jokakesäinen sääntö. Auto oli beigenvärinen Peugeot. Menomatka Oulusta Helsinkiin kesti uskomattoman kauan, perillä olimme vasta yökahdelta. (Myöhemmin on kerrottu, että matkan hitauden syy oli se, kun minun ja veljeni täytyi vähän väliä saada jostain syötävää tai juotavaa tai päästä pissalle – vuorotellen.) Elin sen päivän todella täysillä, muistan vieläkin, miltä tuntui jossain tietyssä reitinkohdassa – Vimpelissä, Virroilla tai Pälkäneellä. Muistan myös, että jossain vaiheessa päivää kuului radiosta Rainbow-yhtyeen hitti I Surrender. Se siivitti jo kohti niitä (koulu)vuosia, jolloin lempimusiikki oli aina (olevinaan) heviä. Helsingissä satoi koko ajan vettä, mutta kaupunki oli kiehtova. Paluumatka tehtiin Itä-Suomen kautta. Juuri seitsemän täyttäneen lapsen tajuntaan jäivät sellaisetkin paikannimet kuin Liljendal, Tuohikotti ja Vehmasmäki. Jossain vaiheessa kesää käytiin myös äidin suvun omistamalla saarella Taivalkoskella, missä nykyistä mökkirakennusta vasta suunniteltiin. Sukulaisten kyläilyt, ja sukulaisten luona kyläilyt, olivat yleisiä ja aina mukavia. Isä harrasti maratonjuoksua ja jolkottikin sinä kesänä voimaan jääneen ennätyksensä, 2.42 ja risat.
Elokuun kolmantena viikonloppuna olin vielä kiusaamaton, tärveltymätön ja naiivin onnellinen.
Sunnuntaina 16. elokuuta 1981 olin vielä "vapaa" lapsi viettämässä viimeisiä kesäpäiviä. En tietenkään muista siitä päivästä mitään. Seuraavan päivän muistan hämärästi. Luokallamme oli ilmeisesti 29 oppilasta, joista kolme tyttöä (!) passitettiin lähipäivinä naapurikouluun, ettei luokasta (pienen koulun ainoasta ekaluokasta) tulisi liian isoa. Seuraavana vuonna koulussa aloittikin ensimmäistä kertaa kaksi ekaluokkaa. Mutta se on jo asioiden edelle menemistä. Totean koulunalkua seuranneesta kaudesta vain, että jouduin pian törmäämään ilmiöön nimeltä koulukiusaaminen. Se paheni selvästi myöhempinä vuosina, mutta läsnä se oli alusta lähtien. Olin itse asiassa ollut jo tarhakiusattu, mutta viisivuotiaan tajunta on erilainen kuin seitsenvuotiaan, eikä kiusaaminen koskettanut minua lastentarhan ulkopuolella mitenkään. Sitä paitsi kouluunmeno oli ihan eri lailla pakollista touhua.
Vuodesta 1981 muistan yhtä ja toista. Olin käynyt keväällä seurakunnan pitämässä päiväkerhossa. Sieltä minut ja parhaan kaverini nouti tämän isä ikivanhalla keltaisella Volkswagenillaan. Loppuiltapäivän olin kaverin luona, kunnes äitini soitti sinne ilmoittaakseen tulleensa kotiin (jolloin minäkin saatoin sinne, melkein naapuriin, kävellä). Päiväkerhoa ei ollut kaikkina viikonpäivinä. Muut päivät vietin mummolassa keskikaupungilla. Mummo alkoi jo silloin hitusen dementoitua, vaikka oli "vain" reilun seitsemänkymmenen ikäinen. Siitä kevätkaudesta muistan lisäksi (kouluun ilmoittautumisen ja tutustumisen ohella), että maaliskuu oli poikkeuksellisen kylmä. Talvi oli ollut luminen. Lahdessa järjestettiin ampumahiihdon MM-kisat, joita katsoin mummolan telkkarista. 12-vuotiaan veljeni kanssa leikimme pikkuautoilla, joita hän kustomoi maalaamalla niihin kuvioita pikkutarkasti ja liimaamalla istuimiin plyysinpaloja. Loppukeväällä pääsin osalliseksi ajankohtaisesta musiikkibuumista, kun Stray Catsia kuunneltiin Rockradiosta aina tilaisuuden tullen.
Kesän alkupuoli oli sateinen, loppukesä ihan siedettävä. Kävimme isän, äidin ja veljen kanssa ensimmäisellä Etelä-Suomen automatkalla. Siitä tuli sittemmin jokakesäinen sääntö. Auto oli beigenvärinen Peugeot. Menomatka Oulusta Helsinkiin kesti uskomattoman kauan, perillä olimme vasta yökahdelta. (Myöhemmin on kerrottu, että matkan hitauden syy oli se, kun minun ja veljeni täytyi vähän väliä saada jostain syötävää tai juotavaa tai päästä pissalle – vuorotellen.) Elin sen päivän todella täysillä, muistan vieläkin, miltä tuntui jossain tietyssä reitinkohdassa – Vimpelissä, Virroilla tai Pälkäneellä. Muistan myös, että jossain vaiheessa päivää kuului radiosta Rainbow-yhtyeen hitti I Surrender. Se siivitti jo kohti niitä (koulu)vuosia, jolloin lempimusiikki oli aina (olevinaan) heviä. Helsingissä satoi koko ajan vettä, mutta kaupunki oli kiehtova. Paluumatka tehtiin Itä-Suomen kautta. Juuri seitsemän täyttäneen lapsen tajuntaan jäivät sellaisetkin paikannimet kuin Liljendal, Tuohikotti ja Vehmasmäki. Jossain vaiheessa kesää käytiin myös äidin suvun omistamalla saarella Taivalkoskella, missä nykyistä mökkirakennusta vasta suunniteltiin. Sukulaisten kyläilyt, ja sukulaisten luona kyläilyt, olivat yleisiä ja aina mukavia. Isä harrasti maratonjuoksua ja jolkottikin sinä kesänä voimaan jääneen ennätyksensä, 2.42 ja risat.
Elokuun kolmantena viikonloppuna olin vielä kiusaamaton, tärveltymätön ja naiivin onnellinen.
lauantai 14. toukokuuta 2011
Minun Beatles-esseeni
Sain juuri loppuun Jonathan Gouldin kirjoittaman Beatles-kirjan Can't Buy Me Love. Olen lukenut jo niin monta Beatles-näkökulmaa, että niiden jatkoksi on aika kirjoittaa tällainen oma Beatles-näkökulma.
Moni Beatles-tarina alkaa yhtyeen Amerikan-valloituksesta. Moni tarina myös päättyy siihen. Minua se ei hirveämmin kiinnosta, koska USA on ihan tyhmä maa. Suomalainen HIM:kin alkoi menestyä siellä heti muututtuaan umpitylsäksi kelaajaksi. Ja kun sain aasinsillan Suomeen, niin muistutan, että Beatles oli jo listaykkönen Suomessa ennen saman tapahtumista Yhdysvalloissa. Meidän ykköshittimme oli Twist and Shout, jota britit ja jenkit eivät julkaisseet singlenä. USA:ssa ensimmäinen listaykkönen oli I Want to Hold Your Hand. On mielenkiintoinen "sattuma", etten ole ikinä liiemmin välittänyt kyseisestä rallatuksesta. Toisaalta cover-kohkaus Twist and Shout ei sekään hirveästi sykähdytä.
Beatles oli aikansa poikabändi, "the boys from Liverpool", samalla tavoin kuin myöhemmin esimerkiksi Depeche Mode, "the boys from Basildon". Kumpikin bändi teki itse biisinsä ja kehittyi sittemmin valtavasti (ja valtavan kauas) alkuajoistaan. Mutta missä Deppareilla vedenjakaja oli alkuperäisen biisintekijän Vince Clarken lähtö bändistä, Beatles oli sama ihmisjoukkio koko levytysuransa ajan. Kaikki uran oleelliset käänteet olivat bändin sisäisiä, hyvin usein jopa yhden ihmisen sisäisiä. Tässä valossa Beatlesin uralla alkoi toden teolla tapahtua jossain vaiheessa vuotta 1964. Totta kai kansallinen ja sittemmin kansainvälinen megaläpimurto oli vaikuttanut bändiin ja sen jäseniin. Musiikissa se ei kuitenkaan kuulu, ellei lasketa A Hard Day's Night -albumia sävyttävää valtaisa pop-itseluottamusta.
Mitä vuonna 1964 tapahtui? No, Beatlesin vanavedessä rynni esiin lukemattomia uusia brittibändejä. Heistä suurin ja rumin oli The Rolling Stones. Bisneshuijari Dave Clarkin kokoama Dave Clark Five esiintyi tiuhaan listoilla. The Hollies ja Herman's Hermits tekivät tuloaan. The Kinks sai klassikon ensihitistään You Really Got Me. Lukuisat Liverpoolin bändit, etunenässä Gerry & the Pacemakers ja The Searchers, olivat ilmestyneet kuvioihin jo aiemmin. Heitä kaikkia oleellisempi on tässä tarinassa newcastlelainen The Animals, tarkemmin sanoen yksi heidän biisinsä, eikä se ollut edes heidän omansa. Sielukas rock-versio amerikkalaisesta kansanballadista The House of the Rising Sun on nimittäin yksi rockin historian tukevimpia merkkipaaluja. Se antoi folklaulaja Bob Dylanille hänen myöhemmän rock-soundinsa. Se ennakoi folkin ja rockin sulautumista ja välillisesti jopa psykedeelisen rockin syntymistä. The House of the Rising Sun on hetki, jolloin rockista alkoi tulla uutta kansanmusiikkia.
Vuoden 1964 loppupuolella The Beatles ja Bob Dylan tapasivat jossain Amerikassa. He polttivat yhdessä pilveä ja jakoivat ideoita keskenään. Beatlesin vuoden 1964 jälkimmäinen albumi, Beatles for Sale, onkin yllättäen folk-vaikutteinen. I'm a Loser on John Lennonin ensimmäinen Dylan-pastissi, Baby's in Black keinuu 6/8-rytmissä aivan kuten The House of the Rising Sun. I'll Follow the Sun on Paul McCartneyn ensimmäinen Beatles-levylle päätynyt akustishenkinen laulelma. Samaan aikaan Beatles for Salen kanssa ilmestyi single I Feel Fine / She's a Woman, joka käynnisti rinnakkaisen, yhtä pitkällisen tapahtumaketjun. A-puolen hitti alkaa feedback-efektillä, jollaiset oli siihen saakka yritetty kaikin voimin pitää poissa levytyksiltä. B-puolen kappaleella Paul käyttää tuolloin huumekulttuuriin yhdistynyttä slangi-ilmausta "turn me on". Levytys ei ole psykedeelistä rockia, mutta kylläkin sen esihistoriaa.
Tämän vaiheen jälkeen Beatles ei ollut koskaan entisensä. Tarkemmin sanoen popmaailma ja rockmusiikki eivät olleet koskaan entisensä. Teinityttöjen idolisoiman poikabändin dominoimasta vaikutuksesta oli syntymässä vastakulttuuri, joka kyseenalaisti koko vallitsevan arvotodellisuuden. Dylan on ainoa, jonka vaikutusta 60-luvun ihmeeseen voidaan edes verrata Beatlesiin. Pienempiä toimijoita saman prosessin musiikki-ilmentymässä olivat The Who, The Yardbirds, The Beach Boys, The Byrds, Donovan, The Mamas & the Papas, Lovin' Spoonful, Simon & Garfunkel ja Jimi Hendrix sekä liuta San Franciscon uusia yhtyeitä, edelläkävijänään Jefferson Airplane.
Vuoden 1965 ensimmäinen Beatles-albumi, samannimisen elokuvan ääniraidan ympärille koottu Help!, oli puolitäynnä uutta folk-vaikutusta. Mukana oli myös taidepoppia ja -folkia valtavasti inspiroinut Yesterday. Myöhempi Rubber Soul esitteli folkrockin ja taidepopin ohessa George Harrisonin vahvana laulunkirjoittajana sekä John Lennonin sukupolvensa uutena rakkauden profeettana (The Word: "I'm here to show everybody the light!"). Koko vuosi oli kuitenkin Beatlesin osalta lähinnä edellisenä loppuvuonna alkaneen kehityksen vakiinnuttamista. Siitä valtaisaa hyppyä eteenpäin edusti vuoden 1966 tuotanto. Tuhdisti rockanneen Paperback Writer -singlen B-puoli Rain ei ollut maailman ensimmäinen psykedelialevytys – Yardbirdsin Shapes of Thingsin ja Byrds-klassikko Eight Miles High'n psykedeelisyyttä ei ole mitään syytä kiistää – mutta viimeistään sen lopussa kuultu takaperin äänitetty lauluosuus avasi valtavat mahdollisuudet psykedeeliselle musiikille. Oleellista on myös Lennonin täydellisesti kaikista naamioista riisuttu laulusuoritus. Singleä seurannut Revolver on kenties kaikkien aikojen edistyksellisin rock-albumi, ja erään kommentin mukaan levyn päättävä Tomorrow Never Knows oli 30 vuotta aikaansa edellä. Tokkopa sekään riittää? Voi myös hyvällä syyllä väittää Yellow Submarinen torvisektiosämpläyksen käynnistäneen kehityksen, josta syntyi hiphop.
Eräänä päivänä ajattelin, että jos olisin elänyt pari-kolmikymppisenä 60-luvulla, olisin Strawberry Fields Foreverin kuultuani sännännyt Beatlesin teinifanien pakeille: "Te olitte alusta lähtien oikeassa! Te tajusitte jotain, mitä minä en tajunnut!" Lennonin lapsuustrippibiisi on yksi Beatlesin ehdottomia taiteellisia huippukohtia. Sellaisena pidetään myös albumia Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band, joka kyllä onkin käsitetaiteellinen huippukohta. Itse olen änkyrä ja väitän, että levy olisi paljon parempi, mikäli Penny Lanea ja Strawberry Fieldsiä ei olisi napattu kesken kaiken pois. Levylle päätyneistä ainakin Lovely Ritan olisi sumeilematta voinut viskata pihalle. Hieman askarruttaa myös, olisiko Magical Mystery Tour -albumi (joka alun perin julkaistiin Euroopassa vain EP:nä) niin ikään kiehtovampi kokonaisuus, jos se olisi koottu johdonmukaisesti yhtenäiseltä aikakaudelta. Mukana voisi olla Only a Northern Songia, It's All Too Muchia ja muita Beatlesin psykedeliakauden kummajaisia. Musiikkina nykyinen mysteerikiertuelevy on kyllä ihan priimaa. On selvää, että myyttisen hippivuoden 1967 kaikkein huikein musiikki tuli Beatlesilta – kirkkaimpana helmenä universaalin rakkauden hymni All You Need Is Love.
Lisää kysymyksiä: mitä, jos Johnin Across the Universesta olisi tullut vuoden 1968 ensimmäinen Beatles-single Paulin Lady Madonnan sijaan? Sellaiseksi Lennon alun perin biisiä tarjosi. Jonathan Gouldin mukaan myös Cry Baby Cry oli tehty jo ennen bändin kuuluisaa Maharishi Mahesh Yogi -vaihetta. Se kuitenkin julkaistiin vasta klassisen Hey Jude -singlen jälkeen marraskuussa 1968 ilmestyneellä "valkoisella tuplalla" eli The Beatles -albumilla. Levyn yksi upeimpia puolia on se, että osa musiikista on aidosti paskaa. Kokonaisuutena 1968 on populaarikulttuurisesti edeltäjäänsä hajanaisempi vuosi: yhtäältä psykedeliaunelman jatkoa, toisaalta flower power -unelman tyrmäys. The Beach Boys, Donovan, Bob Dylan ja The Byrds liukuivat tässä vaiheessa jo selvästi poispäin hipahtavista ihanteista.
Beatles-juttu hajosi lopullisesti käsiin vuoden 1969 aikana. Sitä olivat pohjustaneet jo yhtyeen perustaman Apple-yhtiön fantastinen kaaos sekä Yoko Onon ja Linda Eastmanin astuminen kuvaan. Tammikuiset Get Back -sessiot muuttuivat painajaiseksi. Oma hassu osuutensa asiaan on Alexis "Magic Alex" Mardasilla, jonka Applen kellariin muka rakentama huippustudio osoittautuikin huijaukseksi. Johnin ja Yokon "bed-inin", Georgen tilapäisen bändistä eroamisen sekä jokusen ainoastaan Paulin ja Johnin tekemän levytyksen jälkeen Beatles sai kuin ihmeen kaupalla vielä aikaiseksi kunnon albumin. Sen nimi on Abbey Road. Olen monta kertaa ihmetellyt Becausen ja Sun Kingin pysähtynyttä hartautta, kunnes on ilmennyt, että Yoko Onolla on osuutta kappaleiden tekemiseen. Erään kirjoittajan mukaan Abbey Roadia ei tehnyt Beatles, vaan "superbändi", jonka jäsenet olivat samat kuin Beatlesin. Samoihin aikoihin pidetyillä Woodstockin festareilla aikakaudelle tyypillisistä superbändeistä esiintyi ainakin Crosby, Stills, Nash & Young.
Sitten, kuten tiedetään, Beatles hajosi. Phil Spectorin Get Back -sessioista työstämä Let It Be ilmestyi postuumisti, minkä jälkeen kaikki oli ohi. Vai oliko? Asiaa hämärtäviä tekijöitä on useita. Ehkä mielenkiintoisinta on, että Lennonin loppuvuoden 1970 single Mother / Isolation julkaistiin Itä-Euroopassa Beatlesin nimellä. Ringo Starr soitti kappaleissa rumpuja, ja voi olla, että Harrisonkin kävi sessioissa! Se, että yksi Beatle puuttui kokoonpanosta, oli jo vuosia ollut tavanomainen ilmiö. Vuonna 1971 George yritti koota Beatles-reunionia kuuluisaan Bangladesh-konserttiinsa. John Lennon sanoi kyllä, McCartney kuitenkin kieltäytyi ja viime kädessä Lennonkaan ei näyttäytynyt. Ringo Starrin vuoden 1973 Ringo-albumilla olivat mukana kaikki Beatlet, joskaan eivät samassa biisissä eivätkä yhtä aikaa studiossa. Beatles-reunionia kaavailtiin myöhemminkin useita kertoja. John Lennon ammuttiin kuoliaaksi vuonna 1980, mutta vielä 1985 huhuttiin Beatles-esityksestä Live Aid -konsertissa. Johnin olisi korvannut hänen poikansa Julian. Esitystä ei kuitenkaan tullut. 1990-luvulla elossa olleet kolme Beatlea sentään kokoontuivat Anthology-levytyksiin ja -kuvauksiin. Niinpä minäkin olen istunut television äärellä vuonna 1995 katsomassa uuden Beatles-videon ensiesitystä. Yli puolitoista vuosikymmentä on kulunut siitäkin ja George Harrison kuollut syöpään, mutta edelleen The Beatles on kaikkien aikojen kiehtovin musiikkiyhtye.
Moni Beatles-tarina alkaa yhtyeen Amerikan-valloituksesta. Moni tarina myös päättyy siihen. Minua se ei hirveämmin kiinnosta, koska USA on ihan tyhmä maa. Suomalainen HIM:kin alkoi menestyä siellä heti muututtuaan umpitylsäksi kelaajaksi. Ja kun sain aasinsillan Suomeen, niin muistutan, että Beatles oli jo listaykkönen Suomessa ennen saman tapahtumista Yhdysvalloissa. Meidän ykköshittimme oli Twist and Shout, jota britit ja jenkit eivät julkaisseet singlenä. USA:ssa ensimmäinen listaykkönen oli I Want to Hold Your Hand. On mielenkiintoinen "sattuma", etten ole ikinä liiemmin välittänyt kyseisestä rallatuksesta. Toisaalta cover-kohkaus Twist and Shout ei sekään hirveästi sykähdytä.
Beatles oli aikansa poikabändi, "the boys from Liverpool", samalla tavoin kuin myöhemmin esimerkiksi Depeche Mode, "the boys from Basildon". Kumpikin bändi teki itse biisinsä ja kehittyi sittemmin valtavasti (ja valtavan kauas) alkuajoistaan. Mutta missä Deppareilla vedenjakaja oli alkuperäisen biisintekijän Vince Clarken lähtö bändistä, Beatles oli sama ihmisjoukkio koko levytysuransa ajan. Kaikki uran oleelliset käänteet olivat bändin sisäisiä, hyvin usein jopa yhden ihmisen sisäisiä. Tässä valossa Beatlesin uralla alkoi toden teolla tapahtua jossain vaiheessa vuotta 1964. Totta kai kansallinen ja sittemmin kansainvälinen megaläpimurto oli vaikuttanut bändiin ja sen jäseniin. Musiikissa se ei kuitenkaan kuulu, ellei lasketa A Hard Day's Night -albumia sävyttävää valtaisa pop-itseluottamusta.
Mitä vuonna 1964 tapahtui? No, Beatlesin vanavedessä rynni esiin lukemattomia uusia brittibändejä. Heistä suurin ja rumin oli The Rolling Stones. Bisneshuijari Dave Clarkin kokoama Dave Clark Five esiintyi tiuhaan listoilla. The Hollies ja Herman's Hermits tekivät tuloaan. The Kinks sai klassikon ensihitistään You Really Got Me. Lukuisat Liverpoolin bändit, etunenässä Gerry & the Pacemakers ja The Searchers, olivat ilmestyneet kuvioihin jo aiemmin. Heitä kaikkia oleellisempi on tässä tarinassa newcastlelainen The Animals, tarkemmin sanoen yksi heidän biisinsä, eikä se ollut edes heidän omansa. Sielukas rock-versio amerikkalaisesta kansanballadista The House of the Rising Sun on nimittäin yksi rockin historian tukevimpia merkkipaaluja. Se antoi folklaulaja Bob Dylanille hänen myöhemmän rock-soundinsa. Se ennakoi folkin ja rockin sulautumista ja välillisesti jopa psykedeelisen rockin syntymistä. The House of the Rising Sun on hetki, jolloin rockista alkoi tulla uutta kansanmusiikkia.
Vuoden 1964 loppupuolella The Beatles ja Bob Dylan tapasivat jossain Amerikassa. He polttivat yhdessä pilveä ja jakoivat ideoita keskenään. Beatlesin vuoden 1964 jälkimmäinen albumi, Beatles for Sale, onkin yllättäen folk-vaikutteinen. I'm a Loser on John Lennonin ensimmäinen Dylan-pastissi, Baby's in Black keinuu 6/8-rytmissä aivan kuten The House of the Rising Sun. I'll Follow the Sun on Paul McCartneyn ensimmäinen Beatles-levylle päätynyt akustishenkinen laulelma. Samaan aikaan Beatles for Salen kanssa ilmestyi single I Feel Fine / She's a Woman, joka käynnisti rinnakkaisen, yhtä pitkällisen tapahtumaketjun. A-puolen hitti alkaa feedback-efektillä, jollaiset oli siihen saakka yritetty kaikin voimin pitää poissa levytyksiltä. B-puolen kappaleella Paul käyttää tuolloin huumekulttuuriin yhdistynyttä slangi-ilmausta "turn me on". Levytys ei ole psykedeelistä rockia, mutta kylläkin sen esihistoriaa.
Tämän vaiheen jälkeen Beatles ei ollut koskaan entisensä. Tarkemmin sanoen popmaailma ja rockmusiikki eivät olleet koskaan entisensä. Teinityttöjen idolisoiman poikabändin dominoimasta vaikutuksesta oli syntymässä vastakulttuuri, joka kyseenalaisti koko vallitsevan arvotodellisuuden. Dylan on ainoa, jonka vaikutusta 60-luvun ihmeeseen voidaan edes verrata Beatlesiin. Pienempiä toimijoita saman prosessin musiikki-ilmentymässä olivat The Who, The Yardbirds, The Beach Boys, The Byrds, Donovan, The Mamas & the Papas, Lovin' Spoonful, Simon & Garfunkel ja Jimi Hendrix sekä liuta San Franciscon uusia yhtyeitä, edelläkävijänään Jefferson Airplane.
Vuoden 1965 ensimmäinen Beatles-albumi, samannimisen elokuvan ääniraidan ympärille koottu Help!, oli puolitäynnä uutta folk-vaikutusta. Mukana oli myös taidepoppia ja -folkia valtavasti inspiroinut Yesterday. Myöhempi Rubber Soul esitteli folkrockin ja taidepopin ohessa George Harrisonin vahvana laulunkirjoittajana sekä John Lennonin sukupolvensa uutena rakkauden profeettana (The Word: "I'm here to show everybody the light!"). Koko vuosi oli kuitenkin Beatlesin osalta lähinnä edellisenä loppuvuonna alkaneen kehityksen vakiinnuttamista. Siitä valtaisaa hyppyä eteenpäin edusti vuoden 1966 tuotanto. Tuhdisti rockanneen Paperback Writer -singlen B-puoli Rain ei ollut maailman ensimmäinen psykedelialevytys – Yardbirdsin Shapes of Thingsin ja Byrds-klassikko Eight Miles High'n psykedeelisyyttä ei ole mitään syytä kiistää – mutta viimeistään sen lopussa kuultu takaperin äänitetty lauluosuus avasi valtavat mahdollisuudet psykedeeliselle musiikille. Oleellista on myös Lennonin täydellisesti kaikista naamioista riisuttu laulusuoritus. Singleä seurannut Revolver on kenties kaikkien aikojen edistyksellisin rock-albumi, ja erään kommentin mukaan levyn päättävä Tomorrow Never Knows oli 30 vuotta aikaansa edellä. Tokkopa sekään riittää? Voi myös hyvällä syyllä väittää Yellow Submarinen torvisektiosämpläyksen käynnistäneen kehityksen, josta syntyi hiphop.
Eräänä päivänä ajattelin, että jos olisin elänyt pari-kolmikymppisenä 60-luvulla, olisin Strawberry Fields Foreverin kuultuani sännännyt Beatlesin teinifanien pakeille: "Te olitte alusta lähtien oikeassa! Te tajusitte jotain, mitä minä en tajunnut!" Lennonin lapsuustrippibiisi on yksi Beatlesin ehdottomia taiteellisia huippukohtia. Sellaisena pidetään myös albumia Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band, joka kyllä onkin käsitetaiteellinen huippukohta. Itse olen änkyrä ja väitän, että levy olisi paljon parempi, mikäli Penny Lanea ja Strawberry Fieldsiä ei olisi napattu kesken kaiken pois. Levylle päätyneistä ainakin Lovely Ritan olisi sumeilematta voinut viskata pihalle. Hieman askarruttaa myös, olisiko Magical Mystery Tour -albumi (joka alun perin julkaistiin Euroopassa vain EP:nä) niin ikään kiehtovampi kokonaisuus, jos se olisi koottu johdonmukaisesti yhtenäiseltä aikakaudelta. Mukana voisi olla Only a Northern Songia, It's All Too Muchia ja muita Beatlesin psykedeliakauden kummajaisia. Musiikkina nykyinen mysteerikiertuelevy on kyllä ihan priimaa. On selvää, että myyttisen hippivuoden 1967 kaikkein huikein musiikki tuli Beatlesilta – kirkkaimpana helmenä universaalin rakkauden hymni All You Need Is Love.
Lisää kysymyksiä: mitä, jos Johnin Across the Universesta olisi tullut vuoden 1968 ensimmäinen Beatles-single Paulin Lady Madonnan sijaan? Sellaiseksi Lennon alun perin biisiä tarjosi. Jonathan Gouldin mukaan myös Cry Baby Cry oli tehty jo ennen bändin kuuluisaa Maharishi Mahesh Yogi -vaihetta. Se kuitenkin julkaistiin vasta klassisen Hey Jude -singlen jälkeen marraskuussa 1968 ilmestyneellä "valkoisella tuplalla" eli The Beatles -albumilla. Levyn yksi upeimpia puolia on se, että osa musiikista on aidosti paskaa. Kokonaisuutena 1968 on populaarikulttuurisesti edeltäjäänsä hajanaisempi vuosi: yhtäältä psykedeliaunelman jatkoa, toisaalta flower power -unelman tyrmäys. The Beach Boys, Donovan, Bob Dylan ja The Byrds liukuivat tässä vaiheessa jo selvästi poispäin hipahtavista ihanteista.
Beatles-juttu hajosi lopullisesti käsiin vuoden 1969 aikana. Sitä olivat pohjustaneet jo yhtyeen perustaman Apple-yhtiön fantastinen kaaos sekä Yoko Onon ja Linda Eastmanin astuminen kuvaan. Tammikuiset Get Back -sessiot muuttuivat painajaiseksi. Oma hassu osuutensa asiaan on Alexis "Magic Alex" Mardasilla, jonka Applen kellariin muka rakentama huippustudio osoittautuikin huijaukseksi. Johnin ja Yokon "bed-inin", Georgen tilapäisen bändistä eroamisen sekä jokusen ainoastaan Paulin ja Johnin tekemän levytyksen jälkeen Beatles sai kuin ihmeen kaupalla vielä aikaiseksi kunnon albumin. Sen nimi on Abbey Road. Olen monta kertaa ihmetellyt Becausen ja Sun Kingin pysähtynyttä hartautta, kunnes on ilmennyt, että Yoko Onolla on osuutta kappaleiden tekemiseen. Erään kirjoittajan mukaan Abbey Roadia ei tehnyt Beatles, vaan "superbändi", jonka jäsenet olivat samat kuin Beatlesin. Samoihin aikoihin pidetyillä Woodstockin festareilla aikakaudelle tyypillisistä superbändeistä esiintyi ainakin Crosby, Stills, Nash & Young.
Sitten, kuten tiedetään, Beatles hajosi. Phil Spectorin Get Back -sessioista työstämä Let It Be ilmestyi postuumisti, minkä jälkeen kaikki oli ohi. Vai oliko? Asiaa hämärtäviä tekijöitä on useita. Ehkä mielenkiintoisinta on, että Lennonin loppuvuoden 1970 single Mother / Isolation julkaistiin Itä-Euroopassa Beatlesin nimellä. Ringo Starr soitti kappaleissa rumpuja, ja voi olla, että Harrisonkin kävi sessioissa! Se, että yksi Beatle puuttui kokoonpanosta, oli jo vuosia ollut tavanomainen ilmiö. Vuonna 1971 George yritti koota Beatles-reunionia kuuluisaan Bangladesh-konserttiinsa. John Lennon sanoi kyllä, McCartney kuitenkin kieltäytyi ja viime kädessä Lennonkaan ei näyttäytynyt. Ringo Starrin vuoden 1973 Ringo-albumilla olivat mukana kaikki Beatlet, joskaan eivät samassa biisissä eivätkä yhtä aikaa studiossa. Beatles-reunionia kaavailtiin myöhemminkin useita kertoja. John Lennon ammuttiin kuoliaaksi vuonna 1980, mutta vielä 1985 huhuttiin Beatles-esityksestä Live Aid -konsertissa. Johnin olisi korvannut hänen poikansa Julian. Esitystä ei kuitenkaan tullut. 1990-luvulla elossa olleet kolme Beatlea sentään kokoontuivat Anthology-levytyksiin ja -kuvauksiin. Niinpä minäkin olen istunut television äärellä vuonna 1995 katsomassa uuden Beatles-videon ensiesitystä. Yli puolitoista vuosikymmentä on kulunut siitäkin ja George Harrison kuollut syöpään, mutta edelleen The Beatles on kaikkien aikojen kiehtovin musiikkiyhtye.
Tilaa:
Kommentit (Atom)