Pienten löytöretkien aika

Oivalsin jo vuosia sitten, että kun suurten löytöretkien aika on ohi, nyt voisi olla pienten löytöretkien aika. Taivastelin sitä, että ihmiset saattavat osata liikuskella jossain lomakohteessa toisella puolella maapalloa vaikka neljän promillen humalassa, mutta omista lähimetsistä heillä ei ole haisuakaan. Itse olen niissä aina kuljeksinut, lumisenakin vuodenaikana pitkin koiran ulkoiluttajien polkuja. On aina mahtavaa löytää uusia näkymiä, puhumattakaan siitä yllätyksestä, kun jokin polku vie täysin eri paikkaan kuin on kuvitellut. Ja näitä riittää. Asuttuani yli neljä vuotta Tampereen Epilän asunnossani löysin vielä kilometrin säteeltä erään paikan, josta avautui pieni maisema, jonka suuntaa en osannut suoralta kädeltä määrittää. Joskus yllättävät saapumispaikat ovat latistavia – onkin paljon lähempänä tuttuja kulmia kuin metsässä kuvitteli – mutta sekin on osa lähiseikkailua.

Oman auton käyttäminen on mahdollistanut myös sen, että pienen löytöretken tekee jossain hieman kauempana kotikulmista. (Toisaalta julkisen liikenteen muuttuminen epähoukuttelevaksi on supistanut mahdollisuuksia, kun retkireitin on palattava takaisin lähtöpisteeseen.) Maaliskuun lopulla 2020 ajoin auton Pirkkalaan, josta lähdin taivaltamaan pitkin ulkoilureittiä. Pian siltä haarautui polku Vähä-Naistenjärvelle. Käännyin toki, olenhan sekä järvien että naisellisuuden ystävä. Hieman pidemmällä, asuinseudun eteläpuolisena vyönä kulkevan moottoritien takana tuli vastaan uusi kyltti, niin kuin arvata saattoi: Iso Naistenjärvi. Sielläkin luonnollisesti käväisin. Lopulta päädyin metsäpolulle, jonka tiesin yhtyvän jossakin vaiheessa joko länsi- tai itäpuolelta tulevaan, kartalle merkittyyn tiehen – vain välimatka oli arvoitus. Onneksi energiaa ja hyvää mieltä riitti vielä paluumatkalle.

Kummankaan järven rannalla en ollut yksin. Nyt, kun koronaepidemian myötä entistä useammat ihmiset on komennettu koteihinsa, useiden työpaikkojen lisäksi kuntosalit ovat kiinni ja harrastusryhmät seis, on kansa lähtenyt toden teolla ulos kävelemään. Ja simsalabim: yhtäkkiä pienten löytöretkien aika onkin tuhansilla ihmisillä. Kaikenlaiset lähiretkikohteet, joista on aiemmin nähty ehkä vain parin kilometrin päähän osoittavat kyltit, tulevat tutuiksi. Peippoa ja mustarastasta kuullaan myös lähijärven rantareitillä, jossa ihmisiä alkaa hetkittäin olla poikkeustilassa kielletyksi joukkokokoukseksi saakka. Jopa Tampereen Mediapoliksen takana kulkevilla metsäpoluilla on alkanut säännöllisesti tulla vastaan ihminen tai pari.

Nyt on ehditty pohtimaan, kuinka kävelyn lisääntyminen vaikuttaa ihmisiin. Itse kuitenkin kysyn minusta vielä kiehtovamman kysymyksen: mikä vaikutus ihmisiin on sillä, että he alkavat löytää uusia paikkoja, asioita ja maisemia omasta lähiympäristöstään – siitä, jonka he luulivat perin pohjin tietävänsä ja johon kenties olivat jopa leipääntyneet? Oma toiveeni on, että tämä auttaa entistä maagisemman maailmankuvan muotoutumista. Sellaisessa maailmassa ihmiselämän pienet ihmeet ovat läsnä aina ja kaikkialla, eivät vain silloin, kun irtaudutaan itsetietoisesti arjesta ja etsiydytään johonkin poikkeavaan fyysiseen ja sosiaaliseen ympäristöön. Tämä voi puolestaan laukaista kauan odottamani prosessin: ihmiset alkavat hylätä heille pakkosyötetyn yhteiskunnallisen ja kulttuurisen roolin epämielekkäine työnkuvineen, kirjoittamattomine sosiaalisine velvoitteineen, pienine ja tunkkaisine mutta käytännöllisesti sijaitsevine asumuksineen.

Pienet löytöretket ovat suuria löytöretkiä, koska ne kohdistuvat lähiympäristön kautta myös omaan itseen. Olemuksemme kaipaa muutosta. Ehkä sen aika on nyt.

90-luku

Muistikuva minusta joskus kaukana menneisyydessä, 1990-luvun alkupuolella. Kuuntelin epätoivon vimmalla Radiomafian listaa joka sunnuntai. Yritin löytää listalevyistä jonkin näkökulman, joka yhdistäisi ne 1970- tai edes 1980-lukuun. Kun Abban ja Boney M:n kokoelmat olivat listoilla, niiden merkitysarvo peittosi kaikki sinä aikana tehdyt levyt. Extremen III Sides to Every Story ja Jamiroquain Emergency on Planet Earth ovat ihan erilaisia albumeja, mutta kumpikin niistä oli tosi tärkeä, sillä niistä löytyi jokin 70-luvun "kulta-aikaan" assosioituva musiikillinen pointti. Eräänä kevätkesän päivänä kuljin kuin unessa kilometrien pituisen reitin entisen lapsuudenkodin suunnalta kohti kaupungin keskustaa. Olin kuin taivaassa, kun onnistuin eläytymään liki täydellisesti menneeseen maailmaan, jossa "kaikki oli vielä hyvin". Eikä maailmaa ollut siitä vieraannuttanut kuuluisa lama, vaan jo lamaa edeltänyt aika, jolloin taloudelliset näkökohdat olivat jyränneet inhimilliset ja kaupunkiympäristöstäkin oli tehty näennäisessä näyttävyydessään kylmempi. Ajankohtainen politiikka ärsytti tietysti myös, ja vasemmistolaistumistani edisti ajatus, että 60-luvun lopulta noin 80-luvun puoliväliin nuoret ja opiskelijat tykkäsivät olla vasemmistolaisia.

Ihmisillä on hyvin erilaiset elämät, mutta tämä on todettu yhdessä monen ihmisen kanssa: 90-luvulla 90-luku oli paskaa. Ja kuitenkin juuri tuosta ristiriitaisen epämääräisestä vuosikymmenestä on tullut minulle – eikä yksin minulle – kaikista rakkain itse kokonaan eletty vuosikymmen. 2000-luku saattoi alkaa myönteisissä merkeissä, mutta se myönteisyys oli 1990-luvun perintöä ja vuosikymmenen edetessä seurasi vaihtelevina määrinä kyllästymistä, katkeruutta, epätoivoa, pahaa oloa, ahdistusta ja lisää vieraantumista. Sen jälkeen olemme saaneet 2010-luvun, jota määrittävät rahan ja kaupallisuuden lonkeroiden tunkeutuminen joka paikkaan, heikompien polkeminen yhteiskunnassa, kansanryhmien keskinäinen viha ja synkkä tulevaisuudenkuva. 1980-luku on toki monille rakas, mutta toisia sen arvot ja kulttuuri eivät innosta. Jupit, kasinopeli, merkkituotekulttuuri, "meidän aika on paras mitä on koskaan eletty" -joukkopsykoosi, Iron Maiden? No eipä jatkoon. Suunta on tärkeä: jossain vaiheessa ysärillä (sana, jota ei tunnettu ennen noin vuotta 2005) alkoi tuntua, että kuljettiin kohti jotain parempaa. Nollarilla kehittyi väistämätön tietoisuus, että ajat huonontuvat, eikä ajatus ole vieras edes kasarin viimeisten vaiheiden kohdalla.

1990-luvun sisällöstä puhuttaessa törmää hyvin vastakkaisiin näkemyksiin. Vuosikymmenen alkupuolen lama määrittää yksien mielestä negatiivisesti koko vuosikymmentä – myös välillisine kulttuurivaikutuksineen. Toiset taas muistelevat 80-luvun juppikulttuurin hylkäämistä, pieni on arvokasta -filosofiaa sekä kirpputorien ja realisointikeskusten (muistaako joku vielä?) ilmestymistä kaikkialle ihan positiivisina juttuina. 90-luvulla jopa Mercedes-Benz lanseerasi historiansa ensimmäisen pienen henkilöauton, jonka tosin muistetaan kaatuneen testeissä. Tämä on aika mahtavassa ristiriidassa siihen citymaastureiden ja farmariautojen invaasioon, joka on nähty uudella vuosituhannella. Kirpputori-chic oli vähän aikaa päivän sana. Kirpparit ovat yhä hengissä, sillä osalle ihmisistä 90-luku ei ole koskaan päättynyt. Merkitsihän vuosikymmen myös väestön uusjakoa menestyjiin ja luusereihin – muuallakin kuin koto-Suomessa. Kierrätys toi muun muassa muusikoiden ulottuville mahtavan läjän unohdettuja vanhoja levyjä, joiden antamat vaikutteet kuuluivat uudessa, trendsetterien "retroksi" leimaamassa musiikissa. Tämäkin jatkuu menestyjien maailmasta syrjäytetyssä musiikissa esimerkiksi Tampereen underground-skenessä.

Jotkut ovat suorastaan esittäneet, että 1990-luku oli (populaari)kulttuurin absoluuttisesti synkin vuosikymmen. Tämän kanssa on kiinnostavassa ristiriidassa se, kuinka ysärillä pulpahti sekä musiikissa, elokuvassa että designissa esiin trendi, joka löysi niin kasarilla kuin nollarillakin kitschiksi mielletystä hempeilystä ja söpöilystä raikkaita, uudistaviakin syvyyksiä. Tämä on 1990-luvulle niin leimallista, että vielä 2010-luvullakin esimerkiksi eräitä oman tyylimakuni piirteitä on pilkattu "ysärikitschiksi". Toisaalta myös positiivinen ajattelu oli päivän mahtisanoja. Kyseisen ilmiön ristiriitaista vaikutusta ihmisten ajatusmalleihin olen tarkastellut pari vuotta sitten otsikolla "Sisäinen Puutarha on tuhottu", joskin tekstin kirjoittamisen jälkeen olen todennut puutarhan olevan sittenkin yhä hengissä ja/tai elpymässä.

Oman leimansa vuosikymmeneen antoi postmodernismi. Olen arvioinut tämän illuusiomaisen trendin olleen huipussaan vuonna 1992. Tuolloin Francis Fukuyama julkaisi kuuluisan kirjansa Historian loppu ja viimeinen ihminen, unelmat paremmasta maailmasta oli romutettu ja korvattu unelmilla paremmasta elämästä, ja taide ja kulttuuri olivat hyvää vauhtia muuttumassa pastissin ja parodian ulospääsyttömäksi kehäksi. Mutta samalla vuosikymmenellä tapahtui myös postmodernismin kumoava käänne. Alan Sokal toteutti kuuluisan huijauksensa (kirjoitti yhteen tiedejulkaisuun kvasitieteellisen artikkelin ja toiseen ilmoituksen, jonka mukaan artikkeli on puppua) keväällä 1996. Vuosikymmenen päättyessä postmodernismi oli ainakin periaatteessa hylätty, ja sen sijalle tai rinnalle oli hiipinyt edistyksen mahdollistava transmodernismi – idea, joka ainakin minusta kaipaisi enemmän pohdintaa jäätyään 2000-luvun myötä puolitiehen. Suunta on jälleen tärkeä. Ja toisaalta, kaikesta huolimatta, postmodernistiset ideat määrittävät hyvin pitkälle koko vuosikymmentä.

Edelleen 1990-lukua määrittää internet-yhteyksien avautuminen. Vuosikymmenen alussa meidät koululaiset vietiin johonkin auditorioon kuulemaan ja katsomaan esittelyä uusista ja tulevista verkkopalveluista. Mukana oli sähköpostia ja treffipalvelua. Se oli jännittävää, mutta myös todella etäistä, sillä kenelläkään ei ollut verkkoyhteyksiin vaadittavaa modeemia. World Wide Web julkaistiin vuonna 1991 ja ensimmäinen graafinen selain Mosaic 1993. Netissä "surffailusta" tuli kansanhuvi, ja vielä 90-luvun loppuvuosina erään Oulun yliopiston mikroluokan ovessa luki: "Surffailijat, nettailijat ym. ym. EIVÄT ole tervetulleita." Vasta ysärin jälkeen on internetin asema vakiintunut niin, että tiedonhakua ja kommunikointia verkossa pidetään tavallisena, hyväksyttävänä ja toivottunakin osana opiskelua, toimistotyötä ja luovaa työtä. Internetin legitiimiyden puutteet tarkoittivat myös sitä, että koko netti muistutti – nyt jo lähes unohdetusti – Villiä Länttä. Esimerkiksi huumeaiheinen materiaali ja lapsiporno rehottivat verkossa sillä tasolla, että niihin törmäsi, vaikkei etsinytkään. Suosituissa chateissakin saattoi sanoa mitä hyvänsä – oli aiheena sitten Hitler, Saatana, itsemurha tai eläinseksi – eikä kukaan ollut tarkastamassa tai sensuroimassa materiaalia, joka myös katosi bittiavaruuteen eikä tallentunut niin kuin 2010-luvun sosiaalisissa medioissa.

Ei ole lainkaan perusteetonta väittää, että yksi 90-luvun avainsanoista on välinpitämättömyys. Toisin kuin nykyään oletetaan, se ei ollut pelkästään negatiivista. Siihen sisältyivät myös ajattelun ja tekemisen vapaus sekä suvaitsevaisuus – alkuperäisessä merkityksessään. 2010-luvulla suvaitsevaisuuden idea on saanut kritiikkiä, koska sen nähdään tarkoittavan asettumista itse suvaitsemisen kohteen yläpuolelle. Mutta ysärillä ihan oikeasti suvaittiin: usein ei tykätty ollenkaan siitä, mitä toinen oli, teki, sanoi tai edusti, mutta koska asialla ei ollut minuun suoraa negatiivista vaikutusta, siitä ei tarvinnut imeä palkokasveja haistinelimiin. Tästäkin nykyajalla voisi olla opittavaa. Samalla koko asetelma muistuttaa, että 1990-luvusta on etäännytty todella kauas. Esimerkiksi oikeistohenkiset bisnestoimijat eivät enää voi markkinoida mitä hyvänsä millä hyvänsä ilman, että punavihertävien someaktiivien joukot ilmestyvät peräänkuuluttamaan yhteiskuntavastuuta julistamalla, kuinka mainos halventaa vammaisia tai sillä on negatiivinen vaikutus nuoriin tyttöihin. Muutosta voi pitää positiivisena, mutta toisaalta se merkitsee yleisen ilmapiirin kiristymistä. En pidä ollenkaan mahdottomana ajatuksena, että ihmisten yhteiskunta voi vielä poimia parhaat puolet sekä 90-luvun että tämän päivän ideoista. Nähtäväksi jää. Ihan pian on 2020-luku, ja jälleen yksi vuosikymmen alkaa näyttää tunkkaiselta historialta.

Taidetta

Joulukuussa 2016 podin vatsatautia. Koska massuni ja suolistoni kärsivät yleensäkin liiallisesta herkkyydestä, on taudista paraneminen hidasta. Lisäksi minulla on taipumusta pimeinä vuodenaikoina ilmenevään kaamosmasennukseen, ja kun yhtälöön vielä lisättiin ahdistus ja vitutus Suomen itsenäisyyspäivän nykyisistä ilmenemismuodoista, oli masennus- ja ahdistuspiikki aika valmis. Eräänä iltana, josta näytti olevan tulossa varsin paha, katsoin paremman puutteessa (katson ylipäänsä todella vähän televisiota) Yle Teeman esittämän dokumentin taidemaalari René Magrittesta. Se oli tärkeä kokemus, sillä hetkenä, jona mikään ei tahtonut kiinnostaa, Magritte-dokkari ihan oikeasti kiinnosti. Tästä puolestaan tuli päässäni niin iso juttu, että katsoin dokkarin kaksi kertaa uusintana. René Magrittesta tuli muutamassa päivässä yksi lempitaiteilijoistani (melkein heti Claude Monet'n jälkeen) ja hänen taiteestaan minulle sekä todellista klassikkomatskua että perin kotoinen asia.

Pari vuotta myöhemmin taidemuseo Amos Rex ilmoitti, että sen tiloihin on tulossa Magritte-näyttely. Etenkin, kun omistan museokortin, minulle oli alusta lähtien päivänselvää, että näyttely on nähtävä. En ole kuitenkaan voinut välttyä uutisilta Amos Rexin jonoista, joten kun Magritte-näyttely lopulta avattiin 8. helmikuuta 2019, en pitänyt sinne mitään kiirettä. Lopulta huhtikuun 24. päivä ilmeni sopivaksi ajankohdaksi. Samalla reissulla saatoin katsella huikeaa, täyteen keväiseen loistoonsa puhkeavaa luontoa sekä piipahtaa Suutarilan kirppiksellä, jolla eräs Facebook-ryhmäaktiivi oli ilmoittanut myyvänsä vinyylilevyjään. Paluumatkalla puolestani tapasin muuatta Keravalle asettunutta kaveriani. Aina löytyy muitakin syitä kuin kuvataide.

René Magritte oli tuottelias maalari. Esimerkiksi Brysseliin vuonna 2009 avatussa Magritte-museossa on esillä lähes 150 teosta. On oikeastaan ihan päivänselvää, että jos jossakin Helsingissä järjestetään Magritte-näyttely, siitä puuttuvat useimmat hänen keskeisinä pidetyt teoksensa. Amos Rexissä tämä ei kuitenkaan surettanut. Magritten tyyli on niin tunnistettava, niin omanlaisensa, että hänen töitään katsellessa tuli hyvin isolta osin hämmentynyt olo: "Tässä nämä nyt sitten ovat." En ole nähnyt nimeksikään maailman taiteen merkkiteoksia luonnossa. 11-vuotiaana kyllä kävin vanhempien kanssa Rijksmuseumissa ja Van Gogh -museossa Amsterdamissa, mutta siitä en muista paljon muuta kuin tykästymisen Vermeeriin, välinpitämättömyyden Vincentiä kohtaan sekä jonkinlaisen läsnäolon tunteen Rembrandtin kuuluisimpia töitä katseltaessa. Myöhemmin olen nähnyt lähinnä kotimaista taidetta. Olen viime vuosiin asti käynyt ulkomailla harvoin, eivätkä kalliit taidemuseoliput ole innostaneet. René Magritten teoksia katsellessani saatoin vain kokea vanhan kunnon "tällaista se pieni ihminen pääsee näkemään oikeasti" -tunteen. Ja vaikka Magritte ehti uransa aikana kokeilla monenlaista tyyliä – ja tyylillinen vaihtelu oli Amos Rexissä hyvin esillä – juuri tiettyä tunnistettavaa tyyliä edustaneet maalaukset herättivät selkeimmän tunnereaktion. Ne olivat siinä.

František Kupkan näyttely oli Ateneumissa. Toisin kuin Magritte, Kupka oli minulle vieras taiteilija. Ensimmäiset taulut viittasivat melkoiseen lässähdykseen Magritten jälkeen. Sitten tuli vastaan jotain todella säväyttävää. Maalausta Pianon koskettimet. Järvi piti palata uudelleen katsomaan, pariinkin otteeseen. Se on vuodelta 1909, jolloin tämäntapaiset yhdistelmät ja elementtien yhteensulautumat olivat kaikkea muuta kuin peruskauraa. Kaiken lisäksi Kupkan henkilöhistoriassakin tämä edustaa välivaihetta esittävän ja abstraktin taiteen välillä. Kupkan myöhemmät kone-estetiikkaa lähestyneet työt olivat ihan hyviä, mutta itselleni koko reissun yksittäiseksi huippukokemukseksi kasvaneen pianotaulun jälkeen seuraavatkin sijat miehittäisin tuon välivaiheen teoksilla. Kupkan näyttely herätti mielessäni kiinnostavan ajatuskuvion: monella musiikkiartistillakin erityisesti 1960–70-luvulla tyyli jalostui ja muuttui, ja ihan samalla tavalla ne ensimmäiset mullistavat (psykedeeliset?) oivallukset tapaavat yhä säväyttää enemmän kuin myöhemmät korkeataiteelliset (progressiiviset?) teokset.

Näkemisen ja kokemisen arvoisia olivat molemmat suuruudet, vaikkakin hyvin eri tavoilla. Odotamme lisää laatunäyttelyjä, jotka tätä menoa pyyhkivät hyvin mielestä sellaiset pettymykset kuin Amedeo Modigliani Ateneumissa vuonna 2016.

Tampere Underground ja IndieHelsinki

Kun Tampereen underground-skenen muusikot ovat keikkailleet Helsingissä, he eivät usein ole kohdanneet samanlaista ymmärrystä ja samastumista kuin kotikaupungissa, Jyväskylässä tai edes Turussa. Kun olen lukenut pääkaupunkilaisen median arvioita täkäläisistä musiikin tai muiden populaarikulttuurin lajien tekijöistä, ensimmäinen ja yleisin reaktio on huomio: nuo toimittajat ovat täysin pihalla koko jutusta. Tämän luonnollinen selitys olisi, ettei Helsingissä ole undergroundia, muttei sekään voi pitää paikkaansa. Sen sijaan Helsingissä on niin elävä indiekulttuuri, ettei valtavirrasta käsin tarkasteleva yksilö näe sen läpi undergroundiin saakka. Tampereella sen sijaan on niin vähäinen indiekulttuuri, että valtavirrasta poispäin katsova näkee heti laajan underground-kentän.

Harkitsin tämän tekstin kirjoittamista musiikkiblogisivustollani, mutta halusin kirjoittaa eri tyylilajissa ja käsitellä laajemmin taidetta ja kulttuuria, enkä pelkkää musiikkia.

Jos määrittelen käsitteet lyhyesti, yksinkertaisimmillaan 'indie' tarkoittaa musiikkia, taidetta ja kulttuuridokumentteja, joita eivät julkaise, esitä tai manageroi 'valtavirtaan' lukeutuvat ja suurpääomaan linkittyvät vaan 'riippumattomat' (independent) toimijat. Yleensä jälkimmäiset ovat pieniä tai keskisuuria yrityksiä, joiden toimiala on musiikin tai kirjojen julkaiseminen, media, manageritoiminta, keikkojen myyminen, näyttelyjen järjestäminen (taidegalleriat) tai muu vastaava. Periaatteessa siis nämä yritykset tekevät samaa kuin valtavirtaan ja suurpääomaan kytkeytyvät firmat, mutta pienemmissä mittasuhteissa ja vaikeasti määriteltävällä erilaisella asenteella. Huomattava osa taide- ja kulttuurielämästä ei kuitenkaan tapahdu edes pienten riippumattomien yritystoimijoiden kautta, vaan kokonaan varsinaisen kapitalistisen rahatalousjärjestelmän ulkopuolella. Silloin, kun luovat toimijat itse tuottavat, julkaisevat ja pitkälti myyvätkin levynsä tai kirjansa, toimittavat ja julkaisevat mediansa, järjestävät näyttelynsä tai keikkansa et cetera, voidaan puhua undergroundista.

Käytännössä yllä esitetty jako ei ole yksiselitteinen. Esimerkiksi Tampereen seudun musiikkiartisteista Mara Balls (Maria Mattila) on välillä julkaissut levynsä indie-levyfirman kautta, välillä suoraan itse. Jukka Nousiaisella on oikeastaan oma pienlevy-yhtiö. Kaikkein selvimmin undergroundiin liittyvä julkaisujen alalaji on zine eli pienlehti. Toisaalta internetissä toimii digitaalista zineä muistuttavia blogeja ja sivustoja valtavirta-alustoilla – ja jälleen toisaalta ilman kaupallista tarkoitusta, kun taas zinestä peritään yleensä hintaa. On selvää, että nimenomaan indien ja undergroundin välinen jako vaikuttaa epäselvältä. Musiikkiartisti Litku Klemetti on käyttänyt käsitettä undie, joka yhdistää undergroundin ja indien. Itse miellän undien ensisijaisesti undergroundiksi sekä siihen samastuvaksi indieksi. Litku esimerkiksi toimii – jälleen vaikeasti määriteltävän asenteen myötä – enemmän underground- kuin valtavirta-artistin logiikalla. Tosin nykyään hänen keikkansa ovat hyvin harvoin ilmaisia, toisin kuin vielä vuonna 2016, jolloin näin hänet kolmesti livenä Tampereen underground-tapahtumissa. Litku asuu Jyväskylässä.

Muotoilin otsikkoon ilmauksen "IndieHelsinki" niin kuin kyse olisi brändistä. Tämä ei luonnollisesti ole sattumaa. Kun helsinkiläiset lähtevät tekemään indietä, kyseessä on tamperelais-jyväskyläläisestä undie-puuhastelusta radikaalisti poikkeava kulttuuritoiminta, jolla on läheisempi yhteys valtavirtaan. On valitettava (?) tosiasia, että Suomen taiteen ja kulttuurin valtavirtatoimijoista ylivoimainen enemmistö toimii Helsingissä. Valtavirta on läsnä Helsingissä aivan eri lailla kuin pienemmissä asutuskeskuksissa. Pikkukaupunki tai vielä pienehkö maakuntakeskuskin voi olla lähes kokonaan valtavirtatoimijoiden vallassa: paikkakunnalla ilmestyy yksi lehti, joka on osa isoa konsernia, keikkoja järjestetään vain yhdessä ketjuun kuuluvassa ravintolassa sekä yhdellä ketjuun kuuluvalla kesäfestarilla ja niin edelleen. Mutta Helsingissä ne konsernien ja ketjujen pomot ja päätökset ovat siellä paikalla. Niillä on omat konttorinsa, usein jopa konttorirakennuksensa, joiden osoitteet tiedetään ja tunnetaan. Ne ovat osa Helsinkiä. Ja kun mediat ovat siellä, ne näkevät helpoimmin helsinkiläiset toimijat, minkä myötä samat toimijat nähdään helpoimmin muuallakin Suomessa. Ja ulkomailla: Helsinki on Suomen ensisijainen näyteikkuna. Näin ollen Helsingissä indie-toimijoiden näköala on täysin toisenlainen kuin Tampereella, jossa on pikkukaupungeista poiketen tekijöitä ja resursseja toimivaan, oikeasti riippumattomaan kulttuuriin.

Helsingissä voi elää ja vaikuttaa toimittajia, jotka vielä 2010-luvun jälkipuolella kuvittelevat Flow-festivaalin edustavan relevanttia indiekulttuuria. Koska helsinkiläistoimittajien kirjoittamia juttuja luetaan pienemmissä asutuskeskuksissa, saatetaan niissä olettaa samoin. Sen sijaan Tampereelta käsin ajatus on vieras. Meidän riippumaton kulttuurimme on Tampere Underground, jonka festarit ovat epäkaupallisia ja yleensä ilmaisia. Hiedanrannan juhannus, Pispalan karnevaalit, Pispala Folk, Seppo Jazz ja Kirnupiimäfest ovat Flow'n antiteesi, vaikka jokin yhteinen esiintyjänimi löytyisikin. Kun helsinkiläinen kriittinen vasemmistotoimittaja kirjoittaa esseekokoelman, jossa hän reflektoi ajan ilmiöitä (Pontus Purokuru: Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi), hän ei voi olla käsittelemättä lavein sanankääntein kasvuyritystapahtuma Slushia, sillä ajankohtaisesta helsinkiläisestä näkökulmasta Slush on oikeasti tosi relevantti juttu. Kirjan tekstistä voi havaita, että samalla kun tekijä samastuu anti-Slush-näkökulmaan, hän ei välty olemasta jonkin verran pro-Slush – toki ironisoiden, mutta on liian paljon sitä mikä yhdistää. Tamperelaiselle kriittiselle vasemmisto"toimittajalle" (lainausmerkit, koska virallisen median sijaan hän kirjoittaa vain zineen, someen ja blogiin) ajankohtaista startup-pöhinää on Maria Mattilan käynnistämä Romu & Random, "kansankioski" ja "propagandakioski", jossa tosiaan on romua ja randomia – kuntopyöriä, torsoja, semipornografisia kuvia, paikallisten artistien levyjä ja kellarikeikkoja.

Kun Helsingissä avataan uusi keskustakirjasto Oodi, sieltä voidaan sumeilematta jättää äänilevykokoelma pois, koska helsinkiläisittäin digitaalista formaattia suositaan sekä valtavirta- että indiepiireissä. Tampereella sellainen ei tulisi mieleenkään, sillä Tampereen undiepiirit tykkäävät vinyylilevystä ja jopa c-kasetista. Olen kuullut, että c-kasetti elää Helsingissä ensisijaisesti hiphop-piireissä, mikä on Tampereelta käsin kiinnostavaa, koska meillä se on rockin, elektronisen "popin" (sikäli kun undergroundissa edes voi olla poppia) ja kokeellisen musiikin suosiossa. Johtuuko pakkomielle uutta teknologiaa kohtaan brändin ja imagon palvonnasta ja hiphoppareiden samanaikainen pakkomielteettömyys siitä, että hiphopin tiedetään olevan joka tapauksessa riittävän cool juttu isossa maailmassa?

Kun menee helsinkiläiseen kaupunginosatapahtumaan ja siellä kuulee paikallisten bändien musiikkia, se on yleensä joko englanninkielistä tai räppiä. Ensin mainittu kuulostaa 2010-luvun tamperelaiseen undiekorvaan edellisen vuosikymmenen musiikilta ja jälkimmäinen hieman valtavirralta. Kun Tampereella menee vastaavaan tapahtumaan, sielläkin voi kuulla sekä englanninkielistä että räppiä, mutta ensin mainitulla ei ole mitään yhteyttä 00-lukuun ja jälkimmäinen rokkaa tai funkkaa tavalla, jota valtavirrassa ei ole kuultu kokonaiseen sukupolveen. Enemmistö on joka tapauksessa suomenkielistä eikä räppiä. Helsinkiläiseen indiekorvaan se kuulostaa 1970- tai 1980-luvun musiikilta. Luonnollisesti helsinkiläistapahtumassa on paikallisten bändien lisäksi pari valtakunnallisesti tosi isoa artistia, kun tamperelaisvastineessa on vain paikallisia bändejä. Ero tapahtumien välillä ei tietenkään ole yksinomaan musiikissa: missä Kumpulan kyläjuhlat esittävät spesiaalijuttuna kilometrin pituisen kirpputorin, Pispalan karnevaaleilta löytyy hippimäinen käsityöläisbasaari ja yhdistyskirjaston poistomyyntipöytä. Voi olla, että helsinkiläinen pelkistäisi tämän eron puitteiden mittakaavaan, mutta ero on paljon syvemmällä helsinkiläisessä ja tamperelaisessa paikalliskulttuurissa. Tamperelaiset kerta kaikkiaan kasvavat luontaisessa DIY-ilmapiirissä, joka ei kaihda kaunista köppäisyyttä, kun helsinkiläiselle kaiken on oltava – riimittääkseni – "näyttävää, kansainväliset vaatimukset täyttävää".

Näin ollen Helsingissä riippumaton kulttuurikin on hieman valtavirtaa, hieman Slushia, hieman imago- ja bränditietoista, hieman pakkomielteistä. Tampereella se on tietoista ja pakkomielteistä ainoastaan itseensä liittyen. Teoriassa Tampereen underground on täysin hyväksyvää: kukaan ei jää syrjään siksi, ettei osaa. Käytännössä sielläkin pätevät omat hyväksynnän lait, jotka jättävät syrjään ne jotka eivät hiffaa, helsinkiläistä sanaa hassusti käyttääkseni. Hiffaamisella ei tässä ole mitään tekemistä kansainvälisten coolien juttujen kanssa – ylikansallinen cool on aina kapitalisoitavissa, tamperelainen cool ei, koska se on oikeasti riippumatonta. Vaikkei tätä yleensä sanota ääneen (koska sellainen ei ole coolia!), Tampereen underground-piireissä tiedetään ja ymmärretään, mikä on Suomen vaihtoehtokulttuurinen pääkaupunki. Helsingissä sitä ei ymmärretä sen enempää kuin itse riippumattomuuttakaan, ja taas IndieHelsingin media tulee kylään, kirjoittaa eksotisoiden, mollaten tai ylistäen, koska on oman näkökulmansa vanki, pitää sitä sekä luonnollisena tai evoluution huippuna ja on täysin pihalla.

Sylityksin

Suomessa tunnetaan sanonta: "Vahvat yksin, heikot sylityksin." Se päätyi myös otsikoksi kulttuuriantropologi Taina Kinnusen kirjalle suomalaisesta kosketuskulttuurista. Sanonnan sisältämä ajatus on kaunis, ja toteutuessaan se olisi myös varsin oikeudenmukainen. Toteutuessaan? Minäpä väitän, että nykymaailmassa ajatus harvoin toteutuu. Aika usein on sen sijaan päinvastoin.

Okei, mitä järkeä tässä on? Heikot siis jäävät yksin, ja sylityksiin pääsevät vain vahvat – jotka eivät sitä tarvitse. Miksi ihmeessä näin päästetään käymään? Yhteiskunnassamme on vallalla alitajuinen käsitys, että kilpailu ihmisten kesken on luonnollista ja hyvä asia. Markkinatalous perustuu kilpailuun, rakastamme urheilua ja kirjoitus- ja laulukilpailut ovat hyväksi nouseville kyvyille. Niinpä saattaa tosiaan tuntua luonnolliselta, että myös ihmissuhteet pohjautuvat jonkinlaiseen kilpailuun: kuka saa kenet, kenellä on eniten kavereita tai parhaat verkostot, kenen sosiaalinen elämä on rikkainta.

Tarkastellaan hetken aikaa edellistä syrjäytetyn näkökulmasta. Syrjäytetyn? Niin, valtaosa nykyään "syrjäytyneiksi" kutsutuista ei ole syrjäytynyt oma-aloitteisesti, vaan muut ovat ihan asiattomista, keskenkasvuisista tai absurdeista syistä syrjineet heitä. Joku ei ole pärjännyt kouluaineissa, toinen ei ole osannut tapella ja kolmas on ollut jonkun dominoivan hahmon mielestä ruma. Sitten he kaikki ovat aikuistuneet, mutta ensimmäinen kulkee yhä ketään kiinnostamattoman tyhmän statuksella, toinen on edelleen se ohikulkiessa tönittävä heittopussi ja kolmas todennäköisesti, paitsi ruma, myös murjottaja, minkä taakse kätkeytyy vakava mielenterveysongelma. Toki on vielä neljäs, joka on ollut koulussa ihan hyvä ja tykätty, mutta elämä on tuonut eteen päihteitä ja sopimattomasti vaikuttaneita ihmisiä. Elämä kulkee aina omalla painollaan, ajatukset elämänhallinnasta ovat useimmiten kaunista puppua.

On helppo ymmärtää, kuinka moni tuollainen syrjäytetty tarvitsee kaikista maailman asioista eniten juuri toisen ihmisen läheisyyttä: kuuntelijaa, keskustelua, läsnäoloa, kosketusta – ja syliä. Sitä hänellä ei kuitenkaan ole. Jos hänellä olisi, ehkei hän olisi edes syrjäytetty, sillä läheisyyden, läsnäolon ja kosketuksen vaikutus ihmiseen on mahtava. Mutta sitä emme tiedä. Sen sijaan sylitykset on tässä yhteiskunnassa varattu vahvemmille, jotka porskuttavat muutenkin. Mahdollisuus syliin on "saavutettu etu" siinä, missä vakituinen työpaikka, omistusasunto ja mahdollisuus matkusteluun. Se ei lähde tarpeesta, vaan statuksesta. Tulee mieleen joukko lapsia, joista nopein ja vahvin sieppaa karkkipussin, vaikkei edes tykkää sen sisällöstä – karkit vain täytyy saada oman aseman lujittamiseksi pois hitaampien ja heikompien ulottuvilta.

Voisivatko asiat olla toisin? Ehkä yhteiskunnan pitäisi ottaa heikko sosiaalinen asema tosissaan siinä, missä heikko taloudellinen asema. Jälkimmäistä vaatii sentään vasemmisto, mutta edellisestä sekin on aika hiljaa. Yhteiskunta vaatii mitattavuutta, joka on tietysti liitossa myös kilpailun kanssa; kilpailun periaatteet siis estävät meitä kiinnittämästä huomiota kilpailusta johtuvaan sosiaaliseen heikkouteen. Kilpailun arvo täytyisi kyseenalaistaa ja liiallinen kilpailu kytkeä yhteiskunnasta. Ehkä hyvä yhteiskunta kantaisi taloudellis-materiaalisen perusturvan lisäksi myös huolta jäsentensä sosiaalisesta pärjäämisestä. Ehkä meillä pitäisi olla yhteiskunnallisesti järjestetty ystäväpalvelu ja deittipalvelu. Kenenkään ei pitäisi jäädä yksin, ja vähiten heidän, jotka muutoinkin tapaavat jäädä yksin. Siis heikoimpien.

Niin paljon on muuttunut, niin äkkiä

Ääriainekselta vaikuttavan setämiehen suutahtaessa noin neljättäsadatta kertaa feministeille on aika miettiä, missä mennään. Monelle 2000-luvulla aikuistuneelle setämiehen höpinät lienevät täysin käsittämättömiä, mutta "jonnet ei muista", jos kärjistäen sanotaan. Feministit ovat toki toistelleet samantyyppistä sanomaa jo kauan, mutta melkein yhtä pitkään feministinen puhe vaikutti ääriainesjutulta. 1970-luvulla varttuneet miehet eivät välttämättä pitäneet edes todennäköisenä, että "naisasianaisten" näkemys voittaisi heidän viriilinä elinaikanaan. Ja kun sen voitto alkoi olla väistämätön, omassa kuplassaan elävät ihmiset eivät välttämättä aluksi tätä havainneet tai ymmärtäneet. Vasta sosiaalinen media – tai ehkä ensi tilassa internetin keskustelupalstat – teki sen kaiken näkyväksi ja auttoi samalla toisin ajattelevia löytämään toisensa ja joukkovoimaantumaan.

1) Vielä 1960-luvulla oli täysin yleinen sääntö ajatella, että nainen on miestä heikompi sukupuoli. Naisen ei uskottu pystyvän raskaisiin ja vaativiin tehtäviin – ei fyysisesti eikä psyykkisesti. Tähän liittyi jako miesten ja naisten ammatteihin, ja koska esimerkiksi hoitotyö oli todella naisten alaa, miehet eivät olleet edes näkemässä, kuinka fyysisesti vaativia töitä hoitoalan naiset jo silloin tekivät. Psyykkinen heikkous ilmeni mm. "hysteriana", jota pidettiin ihan todellisena naisille tyypillisenä ilmiönä. Pidettiin päivänselvänä, ettei naisesta olisi sotilaaksi tai poliisiksi, ja myös urheilu oli aika lailla miesten maailma. Niinkin myöhään kuin vuonna 1980 naisten pisin juoksumatka olympiakisoissa oli 1500 metriä, ja samoihin aikoihin Suomeen tuotu, 1960-luvulla kehitetty ringette luotiin jääpeliksi naisille, joille jääkiekon katsottiin olevan liian raakaa ja fyysistä. 1980-luku oli pullollaan keskustelua urheilun "kolmannesta sukupuolesta" eli naisista, jotka ahtoivat itseensä mieshormoneja ollakseen parempia urheilijoita kuin "aidot" tai "luonnolliset" naiset.

2) Vanha Uuden Testamentin käännös (1938) paljastaa kiintoisasti suomen kielen sanojen juuria. Esimerkiksi sanan 'naida' (merkityksessä 'mennä naimisiin') yhteydessä käytetään aina toistakin ilmausta, 'mennä miehelle'. Vain nainen on siis voitu 'naida'; nainen ei ole 'nainut' miestä, vaan 'mennyt miehelle'. a) Edellinen tietysti viittaa suoraan omistussuhteeseen: vaimo on ollut miehen, mutta aviomies ei naisen omaisuutta. Tätä käsitystä on moniaalla tukenut myös lainsäädäntö. b) Sanan 'nainen' viittaaminen sukupuoleen, jonka edustajan mies nai, on luonnollisesti tämän myötä entistäkin ilmiselvempää. Tässä valossa ei tunnu enää niin hämmentävältä, miksi hyvin kauan – jonkin verran vielä nykyään – naisen läsnäolo on sinänsä merkinnyt erotiikan ja romantiikan läsnäoloa joissakin asiayhteyksissä. Se on ollut miesten hallitsemassa maailmassa naisten olemassaolon tarkoitus! Edelleen, tämä selittää, miksi vaimon löytäminen on saattanut olla miehelle ennen nykyistä helpompaa: vaimoksi (ja äidiksi) pyrkiminen ylipäänsä oli pitkään naisen elämän kyseenalaistamaton tarkoitus.

3) Hyvin kauan oli täysin vieras näkemys, että naisen kuuluisi nauttia seksistä. Oli tutkimuksia, joiden mukaan miehellä on "ejakulaatiovietti" ja naisella "antautumisvietti". Vielä 1970-luvun, jopa 1980-luvun kontekstissa oli täysin normaalia puhua seksistä näkökulmasta "nainen antautuu miehelle". Harva nainen ja vielä paljon harvempi mies tuli edes kyseenalaistaneeksi tätä näkemystä ennen kuin feministien ansiosta naisen nautinnosta alettiin edes puhua. Omaa kieltään puhuu mm. hyllystäni löytyvä vuoden 1984 nuortenlehti, jonka mukaan "kaikki tietävät poikien masturboivan", mutta kuulemma tytöt tyydyttivät itseään melkein siinä missä pojatkin. Tai se, että koulussa 1990-luvun alussa jaetun seksuaalisuusaiheisen monisteen mukaan "pojista neljä viidestä ja tytöistä kaksi viidestä kertoo tyydyttävänsä itseään". Jos edes seksuaalisen nautinnon hakeminen ei ole vielä täysin normaalia, voimme kuvitella, millaista poikkeuskäyttäytymistä on edustanut seksisuhde, jonka oleellinen sisältö ei ole ollut toistuva tähtääminen miehen siemensyöksyyn.

4) Suomessa tavataan usein ajatella, että meidän agraarinen kulttuurimme on suosinut vahvoja, fyysistä työtä tekeviä naisia. Kuinka euroamerikkalaisen porvariluokan "pikku naisen" ihanne on koskettanut Suomea? Ensimmäinen väite on kyllä totta. Tässä kuitenkin hyppäämme parin sodanjälkeisen vuosikymmenen yli. Kuvittelemme helposti suomalaisen yhteiskunnan alkaneen tältäkin osin kiireesti nykyaikaistua jo yhtä aikaa yhteiskunnan kaupungistumisen ja keskiluokan nousun kanssa. Tähän liittyy elitistinen harha: kun feministit ("naisasianaiset") alkoivat julistaa näkemyksiään, oletetaan sen heti pulpahtaneen pinnalle ja vaikuttaneen mielipiteisiin. Tämä tapahtui kuitenkin pikku hiljaa ja viiveellä; feminismi oli aluksi marginaali-ilmiö. Koko sen ajan Suomessa rakentui ja vahvistui kaupunkilainen keskiluokka, joka omi edellä mainitun euroamerikkalaisen porvariston ihanteita. Tähän vaikutti vahvasti...

5) ...populaarikulttuuri. Uudella keskiluokalla oli aikaa ja varaa lukea, katsoa elokuvia ja televisiota sekä kuunnella musiikkia, ja nämä olivat kaupungissa myös ulottuvilla. Suuri osa tästä populaarikulttuurista tuli perinteisistä vahvan kaupunkilaisporvariston maista, erityisesti Yhdysvalloista. Pitkin 1960-, 1970-, vielä 1980-lukuakin ahmimme kulttuuridokumentteja, joissa aikuisen miehen tyttöystävä oli kutsumanimeltään "little girl", "child" ja tietysti "baby", ja joissa aikuiset naiset olivat pieniä, hentoja, antautuvia ja pyörtyilivät tunne-elämyksistä tohtorismiesten edelleen diagnosoidessa heille hysteriaa. Ja vaikka jo 70-luvulta lähtien puhuttiin miehen kriisistä uudessa kulttuuriympäristössä, voimme vielä miettiä, millaisia olivat 80-luvun populaarikulttuurin valtavirtaidolit – niin naisia kaataneet miehet kuin miehiä fyysisillä avuillaan vietelleet naisetkin.

Summa summarum: ihan äskettäin, meikäläisen ja suurten ikäluokkien väliin sijoittuvan sukupolven aikuistuessa (ja omassa lapsuudessani), miesten ja naisten asema ja roolit yhteiskunnassa, jopa miehen ja naisen käsitteet olivat täysin toisenlaiset, ja tätä myös vanhemmat sukupolvet kasvoivat pitämään normaalina. Siltä perustalta nykyään laajalle levinnyt, tasa-arvoa ja ihmisten sukupuolesta riippumatonta samankaltaisuutta korostava ajattelutapa on mahdollista nähdä hullutuksena, jonka päättymistä odotetaan kuin kuuta nousevaa ja internetin & sosiaalisen median yhdistäessä samoin ajattelevat myös toimitaan tämän tavoitteen puolesta. Tai ainakin tökitään feministejä, jos muuhun ei enää koeta pystyttävän. Tuhannet miehet kasvoivat miehisiin etuoikeuksiin ilman minkäänlaisia valmiuksia ymmärtää niitä etuoikeuksiksi; kun jotain "normaalia" viedään heiltä, on psykologisesti ymmärrettävää kääntyä vanhatestamentillisiin "feminismi ja tasa-arvo sotivat jumalallista sukupuolijärjestystä vastaan" -näkemyksiin, joita he tuskin alun perin kannattivat. Ymmärrettävyys ei silti ole hyväksyttävyyttä, ja etuoikeudet ovat etuoikeuksia siitä riippumatta, hahmottaako etuoikeutettu kansanryhmä niitä sellaisiksi. On mietittävä uudelleen, millä tavalla saamme asiat menemään eteenpäin. Nykyinen vihanpitopolitiikka ei siinä ainakaan onnistu.

Yksi lisänäkökulma juolahtaa vielä mieleen. Asioissa, jotka vanhassa kulttuurissa liitettiin naisiin – herkkyydessä, altruismissa, antautumisessa – on myönteistä voimaa, joka on 2010-luvun yhteiskunnassa täysin aliarvostettua. "Naisellisten" asioiden emansipaation olisi pitänyt alusta lähtien kulkea naisten emansipaation kanssa käsi kädessä; nythän olemme ajautuneet melko kovaan ja maskuliiniseen yhteiskuntaan, tai kovat ja maskuliiniset arvot ulottuvat kaikkiin piireihin, kun vanhassa yhteiskunnassa ne pitkälti pitäytyivät miesten piiriin. Nyt meidän on muistettava, että myös miehet, ja tietysti naisetkin, ovat vapaita toteuttamaan pehmeitä arvoja omassa elämässään ja omissa ihmissuhteissaan, kun sukupuoliroolit eivät kahlitse meitä. Syytä onkin. Maailmansodan uhka leijuu ilmassa, sota on aina seurausta kovista arvoista ja jos raajat ja luodinsirpaleet lentelevät, pehmeää hoivaa tarvitaan kipeästi kaikkialla. Niin pitkälle emme varmasti halua ajautua.

Niljaat palkat

Moraalipaniikki!!1! Nuoret tytöt kulkevat pakkasessa tennareissa nilkat paljaana! Ja ne – oikeastaan jo nuoret naisetkin – käyttävät laajalti kalsareita päällysvaatteena (=leggingsejä, toim. huom.). Ja tietenkin tuijottavat älykännyjään herkeämättä edes ulkona liikkuessaan, syödessään tai koulutunnilla. Moraalipaniikki!!!!112!

Minkä tähden paheksumme tällaisia asioita? Miksi emme paheksu ollenkaan samanlaisella ns. apinanraivolla esimerkiksi palkattoman työn teettämistä? Tai asekauppoja Arabiemiraatteihin ja Saudi-Arabiaan, sote-katastrofin vääjäämätöntä asteittaista kehittymistä, turvapaikanhakijoiden lähettämistä takaisin lähtömaihinsa tosiasiallisesta tappouhasta huolimatta, ponnettomuutta ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa? Epäilen, että paljaiden nilkkojen kaltaisten ilmiöiden käyttövoima piilee juuri tässä ristiriidassa.

Ehkä tytöt tiedostavat omalla tavallaan, kuinka naurettavaa on, että meillä aikuisilla on käsiteltävänä käsittämättömiä kohtalonkysymyksiä, emmekä viitsi ratkaista niitä tai tehdä asioille yhtään mitään. Ja he vääntävät rautalangasta, kuinka typerryttävä meidän arvojärjestyksemme on. Rock, punk tai edes hiphop ei ole enää kapinaa, koska ne on sulautettu establishmentin maailmaan; samoin on käynyt useimmille kirosanoille, ja juopottelullakin alkaa olla suorastaan oikeistolainen leima. Tupakointi tekee ymmärtääkseni pientä paluuta, koska kaikki ns. järkevästi ajattelevat ihmiset pitävät sitä jo ihan kauheana. Ja aina on uusia maailmoja, joista vielä päästään tuohtumaan: paljaista nilkoista talvella, puhelimen itsepäisestä tuijottamisesta tai "päällyskalsareista".

Viime päivinä sosiaalinen media on kohissut siitä, kun naispuolinen toimittaja (Anni Saastamoinen) oli ilmeisesti twiitannut aiheesta "kakka". Joukko vanhoillista nettimediaväkeä pahastui siitä ihan kunnolla. En edes tiedä, mitä Anni on sanonut, en ole jaksanut penkoa. Koko kuvio on alusta loppuun täysin älytön.

Vielä on asioita, jotka herättävät pahennusta. Hyvä niin. Niillä asioilla on yhteiskunnassamme yllättävän tärkeä funktio.

MAD

Päättyneenä kesänä kävin monena lauantaina Hämeenpuiston katukirppiksellä. Eräänä päivänä kiinnitin huomiota läjään tutunnäköisiä lehtiä eräässä myyntipisteessä. Nehän olivat Suomen MAD -lehtiä 1980-luvun lopulta ja 1990-luvun alulta. Totta kai olen koko ajan muistanut MADit. Ne vain ovat tuntuneet harvinaisen epärelevanteilta. Pahkasian jutuista iso osa on ajattomia – ja se, mikä Pahkis-huumorissa ei ollut ajatonta, se on ainakin kertaalleen palannut takaisin. Lisäksi Pahkasika kytkeytyy kulttuurisesti undergroundiin ja sillä on klassikon aura. Niinpä Pahkis on aika ajoin tuntunut ihan pätevältä lukemiselta. Suomen MAD sen sijaan oli suomiversio jenkkiläisestä lehdestä, vaikka siinä olikin myös toimituksen omia juttuja ja kotimaisia sarjakuvia – tekijänä muun muassa Viivin ja Wagnerin avulla melkoista mainetta saavuttanut Juba. Suuri osa MADin jutuista oli tiukasti kiinni julkaisuajankohdassaan (esim. satiirit ajankohtaisista leffoista ja tv-sarjoista) ja jenkkiläiset hupijutut kulttuurissa, joka meikäläisille on onneksi aina pysynyt vieraana.

Ei siis ole sattumaa, ettei MADin lukeminen ole viime aikoina kiinnostanut niin kuin (edes) Pahkasian. Ja kuitenkin sydämessäni jokin sävähti, kun näin lehdet myyntipaikalla. Ne olivat niin tuttuja! Aloin heti selailla niitä, löysin tuttuja juttuja ja – kun lehdet olivat niin halpoja – ostin nipun kotiini. Pari viikkoa ja monta kodikasta naurunhörähdystä myöhemmin tapasin saman myyjämiehen uudelleen Hämeenpuistossa, ja hänen mukanaan oli pino "uusia" (ts. edellisellä kerralla näkemättömiä) MADeja. Niihinkin piti sitten investoida. Muutamia lehtiä olen ostellut myös divarista ja kirpputorilta.

Välillä ne tutut jutut ovat tosi hauskoja. Numeron 2/1989 sisällysluettelossa satiiri Baskervillen koirasta on otsikoitu "Viskerpallin kirppupesäksi", kun taas itse sarjis osoittautuukin "Shermlock Shomes ja Basketballin koira" -nimiseksi. Numerossa 7/1990 "MADin helppo tee se itse -rock-konserttiselostus" naurattaa, kun yksi vaihtoehdoista tuhansien ahtautumispaikaksi kuuluu "Hannu Tarmion kylmiöön" ja mahdollisesti myös useat fanit "pierustivat" yli 10 tuntia. Lisäksi toimituksen vastaukset lukijakirjeisiin huvittavat edelleen. Ja eikö vain Elviksen Jailhouse Rock olekin suomeksi "Vankilatalon Kivi"?

Aika puskista tulee yhteiskuntakritiikki, jota MADin sivuilta silloin tällöin löytyy. Esimerkiksi käy juttu "amerikkalaisesta logiikasta" (1989), jota on muun muassa "rauhoittaa valtavia alueita luonnonpuistoiksi ja eläinreservaateiksi – ja jättää näiden hoito samoille laitoksille, jotka päättävät kaivos- ja öljynporausluvista". (Valitsin tämän esimerkin, kun se on meillä Suomessakin nykyään aika ajankohtainen.) Oma ylläripyllärinsä on Suomen MADin ulkoinen köppäisyys. Ainakin 1985–90 se näytti melkein underground-julkaisulta – itse asiassa enemmän kuin tuon ajan Pahkasika. Paljon uudemmista MADeista minulla ei ole kokemusta. Kaikin puolin MADista tulee nykysilmään ihan hirveän paljon sympaattisempi vaikutelma kuin olisin millään uskonut. Hölmöt jutut ovat kyllä edelleen hölmöjä, mutta verrattuna nykymaailman pullistelemaan kökköön se hölmöyskin on viime kädessä aika suhteellista.

Mitä tulee siihen, että jutut ovat kiinni julkaisuajankohdassaan, ei sekään osoittautunut pelkästään huonoksi asiaksi. Keväällä olin viestitellyt erään kulttuurisesti melko 1980-lukupainotteisen kaverini kanssa isojen tukkien vuosikymmenen ongelmista; ilmoitin, että koko vuosikymmen ei groovannut melkein ollenkaan. Kasarin alussa groovasivat 70-luvun jäänteet ja ihan lopussa 90-luvun enteet. Kaveri yhtyi tähän näkemykseen – en usko hänen umpi-80-lukulaisena oikein ymmärtävän grooven päälle. Mutta 1980-luvun loppuvuosien MADeja lukiessa tuleekin fiilis, että niiden maailma groovasi itse asiassa oikein hyvin! Numeron 3/1987 Konnankoukkuja kahdelle -satiiri muistutti sekä ylipäänsä kyseisen sarjan olemassaolosta että sen luonteenomaisesta svengistä, joka tietysti oli 30 vuotta myöhemmin unohduksissa. Katsoimme naapurin pariskunnan kanssa keskikesällä jopa yhden Konnankoukku-jakson DVD:ltä. Täytyy tunnustaa, että Bruce Willisin hahmo (David Addison) oli nelikymppisen silmään todella paljon ärsyttävämpi kuin varhaisteinin. Mutta ihan kiinnostava sekin trippi oli kokea.

Radio (eli "Tarvitaan uusi 60-luvun vallankumous")

Radiota tulee nykyään kuunnelluksi varsin vähän. Sille on syynsä. Siellä täällä auki olevat valtavirtakanavat muistuttavat aina koko ajan, millaista musiikkia valtavirtakanavat soittavat. Itse en yleensä pidä siitä. Radio Nostalgia on soitellut usein hyvääkin, ja Radio Suomelta saattaa joskus tulla yksittäinen kiinnostava musiikkiohjelma. Mihinkään sellaiseen en halua sekaantua, missä soitetaan kasvotonta amerikkalaista nyky"poppia", jonka lauluosuudet on kokonaan käsitelty autotunella. Tai missä soi Cheek, Elastinen, Sanni, nykyinen Antti Tuisku, Vain elämää -musiikki tai jokin niistä naispuolisista pop-iskelmäartisteista, joita en erota toisistaan.

Millaista musiikkia sitten haluaisin kuulla radiosta? Yhden puolen asiasta kattaa tietysti se ennen näitä päiviä tehty musiikki, josta olen aina ennenkin tykännyt. Radio on useimmiten soittanut puhki juuri keskinkertaisuudet; kyllä sellaiseltakin ajanjaksolta kuin 1990-luku, tai 1970-luku, löytyy paljon tuoreenkuuloista kamaa. Mutta haluaisin kuulla radiosta myös uutta musiikkia. Mikseivät ne Elat, Chekkoset, Beyoncét ja Summer Steelneckit sitten kelpaa? Eivätkö ne ole tämän ajan syke? No eivätpä todellakaan. Tämän päivän sykkeestä ihan oleellisen osan muodostavat ne vaihtoehtoiset ja omaehtoiset artistit, joita kuulen livenä Tampereella usein ilmaisissa tapahtumissa ja joiden levyjäkin olen sekä kuunnellut että peräti omin rahoin ostanut: Jukka Nousiainen, Samanna, Litku Klemetti, Mara Balls, Juuso Paaso, Guggenheim-projektz, Guggensizer, Dolls Are Creepy, Talmud Beach, Itä-Hollola Installaatio, Hulda Huima, Iida Umpikuja, Jutta Halmetoja.

Uusi Laulu -lehdessä 4/77 (kaikesta päätellen ilmestynyt lokakuussa 1977) on kiinnostava artikkeli nimeltä Radio on hienon hieno laite. Se muistuttaa 1960–70-luvun Sävelradiosta, jonka jatkuva musiikkivirta koostui usein ihan samoista kappaleista päivästä päivään. Ja nyt huom.: musiikkia yhdisti yhtenäinen julkaisutausta – levy-yhtiöt CBS, EMI, WEA, RCA, Capitol ja Polygram vastasivat kaikesta ulkomaisesta musiikista ja alun perin myös kotimaisesta parilla isolla täkäläisellä toimijalla täydennettynä. Love Recordsin tarinasta tiedämme myös, että riippumattomia Love-levyjä yritettiin aktiivisesti estää soimasta radiossa. Lopulta kävi niin kuin kävi, ja myöhemmän 1970-luvun juonnetuissa radio-ohjelmissa soivat Loven ja Hi-Hatin levyt siinä, missä EMI:n ja Fazer Finnlevyn julkaisut. Myös 1960-luvulle tyypillinen "lista-ajattelu" oli väistynyt: "Radion ohjelmaneuvosto on suorastaan kieltänyt ohjelmien teon listojen mukaan." Sävelradio kuitenkin jatkoi entisellään. Lisäksi Uusi Laulu -lehti toivoi Yleisradioon lisää kansanmusiikkia, työväenmusiikkia, muiden kuin länsimaiden omaa musiikkia sekä "kehittyneiden kapitalististen maiden sitä musiikkia, jota ylikansalliset äänilevymonopolit eivät ota Suomen välitykseensä".

Myöhemmistä vaiheista voin mainita, että 1970-luvun tyypillinen poliittinen kylmä asemasota jakoi radio-ohjelmien toimittamisen kahtia. Vuonna 1980 pitkän porun jälkeen (kommentti eduskunnassa: "Kuinka käy nuorten kuorolauluharrastuksen?") aloittanut Rockradio oli Ylen "vasemmistolaisen" toimituksen ohjelma. Kun tämän tietää, ymmärtää ihan muuksi kuin sattumaksi sen, että Rockradio soitti paljon uutta aaltoa, roots- eli juurimusiikkia, indietä (ts. "riippumattomien" levy-yhtiöiden musiikkia), kokeellista populäärimusiikkia ja marginaalimusiikkia. Sen sijaan "oikeistolainen" radiotoimitus soitti "nuorisomusiikkiohjelmissa" lähinnä kaupallisia listahittejä. Kun vihdoin vuonna 1990 – kaikkialle levinneiden freesien paikallisradioiden haasteeseen vastaten – Yle käynnisti Radiomafian, sen linja vastasi pääasiassa "vasemmistolaisen" radiotoimituksen linjaa. Sen oli 1980-luku osoittanut pätevämmäksi. Niinpä Mafia ei aikaillut esitellessään ensimmäisenä Suomessa muun muassa Nirvanan. Edelleen ohjelmistossa oli omia erikoisohjelmia maailmanmusiikille, bluesille, kokeelliselle musiikille ja niin edelleen.

1990-luku toi kuitenkin eteen toisensuuntaisia haasteita. Paikallisradiot ketjuttuivat suuriin mediakonserneihin. Nuorten suosikit Kiss FM ja NRJ sekä aikuisemman väestön Radio Nova eivät enää soittaneet rootsia ja indietä, saati marginaalia. Soittolistat valtasivat tilaa kaikkialla. Uusien kuuntelutottumusten myötä Radiomafia alkoi liukua "oikealle". Muutosprosessi huipentui vuonna 2003, kun koko entinen Mafia lakkautettiin ja tilalle luotiin kaupalliseen hittimusaan perustuva YleX sekä kypsempään musiikkimakuun vedonnut YleQ. Jälkimmäinen käytännössä tapettiin jo syntyessään: se ei kuulunut perinteisissä vastaanottimissa muualla kuin pääkaupunkiseudulla. Niinpä YleQ lakkasi kumottamasta jo vuoden 2006 loppupuolella, ja "oikeistolainen" kaupallinen listamusiikkinäkökulma oli voittanut.

Nykyään ihmisillä on taipumus ajatella, että musiikkikulttuuri ja näin ollen myös radiot ovat aina kulkeneet kaupalliseen suuntaan. Tämä on väärinkäsitys. Vuonna 2017 olemme samanlaisessa pisteessä kuin ennen 1960-luvun loppua. Nykyisiä radiokanavia säätelevät taas isot levy-yhtiöt, joita 1960-luvun kuuden sijaan on enää kolme: Sony BMG, Universal ja Warner – jopa vanha ja vakaa EMI sulautettiin Universaliin vuonna 2012. Suomessa välillä rönsyilleet indieyhtiöt on joko yhdistetty samoihin jättiläisiin (esim. Poko Rekords), dumpattu marginaaliin tai Love Recordsin tavoin haudattu. 1960-luvulta aina 1990-luvulle asti jatkunut positiivinen kehitys toteutui, koska vasemmalle kallistuva vaihtoehto- ja kansankulttuurille myönteinen aktivismi toimi. Ilman aktiivista muutospainetta Love Records olisi jäänyt marginaaliin, Rockradiota ei olisi syntynyt (nuorten kuorolauluharrastuksen kilpailijaksi) eikä monien kaiholla muistelemasta ysärin indie-alternative-painotteisesta Radiomafiasta olisi tietoakaan. Nyt on aika uuden 1960-luvun vallankumouksen. Tarvitaan uusi laaja-alainen kansanliike ja aktivismi muistuttamaan, että samojen läpikaupallisten huttuhittien pyörittäminen ei kelpaa meille. Haluamme oman sykkeemme radioon! Tahdomme vapautuksen ison rahan pyörittäjien hirmuvallasta! Eläköön indie, marginaali, roots, kokeellisuus, underground ja vasemmistolainen kulttuuriajattelu.

Sisäinen Puutarha on tuhottu

Kaunis ajatus ihmisen sisältä löytyvästä onnesta, mitä seuraavassa nimitän Sisäiseksi Puutarhaksi, tuli laajempaan tietoisuuteen joskus 1960-luvun tiimellyksessä. Entistä enemmän kannatusta se sai 1980–90-luvulla, kun yhä useampi lakkasi uskomasta hyvän yhteiskunnan unelmiin. Se kytkeytyi myös tuolloin vallinneeseen "positiivisen ajattelun" trendiin. Mikäs siinä: jos ihmiset ympärillä vieraantuivat ja sosiaaliset velvoitteet ahdistivat, oli lohdullista ajatella, että onnen saattoi löytää ihan yksin ja itsestään. Ja usein se löytyikin.

Useimpia hyviä ideoita ympäröi väärinkäsitysten valitettava verkko. Esimerkkinä voisi toimia 1960-lukulainen "vapaan rakkauden" idea. Kyse oli alun perin tosiaan vapaasta rakkaudesta: kuka hyvänsä voi rakastaa ketä hyvänsä, miten hyvänsä, ilman kahleita ja sääntöjä. Kun idea myytiin laajemmille massoille, voitolle pääsi rakkauden sijaan seksi – ja kun 60-luvun ilmapiiristä hiukan etäännyttiin, koko rakkaus unohdettiin ja tuloksena oli kuviteltu ihanne tunteettomasta sinkkuelämästä, jossa kuka hyvänsä saattoi hässiä ketä hyvänsä piittaamatta mistään mitään. Rakkauden kentän laajentaminen muuttui rakkauden kentän tuhoamiseksi.

Sisäinen Puutarha sai ongelmalliseksi kylkiäisekseen individualismin eli yksilökeskeisyyden kaikkine oppihistoriallisine painolasteineen. Näihin kuuluu myös itsekeskeisyys, vaikka asiat eivät sinänsä tarkoita samaa. Väärinkäsitysten verkko – jota (valta)media yleensä tapaa sotkea entisestään – sai kuitenkin aikaan, että itsessään kaikin puolin positiivinen Sisäinen Puutarha muuttui ihmisten itsekeskeisyyttä korostavaksi tekijäksi. Yhtäkkiä "en piittaa sinusta, onni löytyy sisältä" oli aikakauden mantra. Koska amerikkalaismallisen individualismin – ja egoismin – erilaisia ilmentymiä vaikutti muillakin ajattelun ja yhteiskunnan suunnilla, ajatus "en piittaa sinusta" muodostui vallitsevaksi siitä riippumatta, ajateltiinko onnea (olevan ehkä olemassakaan) vai ei.

2010-luvun yhteiskunta ja kulttuuri, jossa ihmisille aatesuunnasta riippumatta tuntuu olevan tärkeintä ylittää ja nujertaa toinen ihminen, on johtanut – perin johdonmukaisesti – valitettaviin seurauksiin. Sisäisen Puutarhan tilaus on luonnollisesti entistäkin omnipresentimpi, ihmisten vieraantuminen ja sosiaalisten velvoitteiden ahdistavuus ovat entiseen nähden moninkertaisissa lukemissa. Mutta kun onnea etsii yksin ja itsestään, niin hupsista: se ei löydykään. Sen sijaan sisimmässä onkin läpitunkemattomat kerrokset katkeraa kuonaa, jota edes meditaatioharjoitus ei saa rauhallisesti "menemään pois", vaan se jää mieleen pyörimään luuppina, mikä saa koko ajan tukea kaikilta suunnilta. Luonto ei ilmennä ihmiselle kauniin yksinkertaista todellisuutta, vaan turhautumia malliin "helvetin ilmastonmuutos" ja "täälläkin jotkut vain räpläävät älykännyjään". Taide ja musiikki eivät ilmennä rajatonta luovuutta tai kauniimpaa maailmaa, vaan muistuttavat, kuinka "kaupallisuus pilaa kaiken", "media vaikenee tämän olemassaolosta" tai "perhanan oikeistolaiset eivät anna tälle senttiäkään tukea". Ja ihmisten pariin hakeutuminen ei tietenkään auta asiaa, kun joka paikassa on läsnä joku tyyppi, joka oli sanonut jollekulle jotain, mitä ei voi hyväksyä – tai ihan vain muistuttaa nykykulttuurisista ilmiöistä, joita ei voi hyväksyä.

Koska ihmisen perusolemus ei sinänsä ole muuttunut, voi silti edelleen käydä niin, että riittävä meditointi tai mentaaliharjoitus johtaa hänet pyörivien ajatusluuppien kerrostumien läpi rauhalliseen, vapauttavaan tyhjyyteen. Mutta kuonaisuus ja kaunaisuus eivät ole jättäneet sitäkään entiselleen. Tyhjyyden kokemus ei enää muistuta hiljaista onnea, vaan hiljaista surua. Kokemus olemisesta yhtä maailmankaikkeuden kanssa on muuttunut kokemukseksi olemisesta yksin maailmankaikkeudessa.

Totta kai on olemassa ihmisiä, joiden oma sisäinen puutarha ei ole tuhoutunut. He vain tuskin omalta yksilö- ja itsekeskeisyydeltään ymmärtävät, kuinka dramaattinen merkitys on sillä, kun yhtäkkiä moninkertaisesti entistä useammat sisäisen onnen ja tasapainon etsijät eivät löydä sitä. Sisäinen Puutarha on menneisyyttä – ja yhteinen puutarha tulevaisuutta. Onni ei enää voi löytyä muualta kuin ihmisten väliltä ja meidän ainoa toivomme on toisissamme. Rakkaus on pysyvä, häviämätön tosielämän ilmiö ja konkreettisemmin vaikuttava voima kuin Sisäinen Puutarha on koskaan ollut. Löytääksemme onnen edes itsestämme on meidän osattava rakastaa toisiamme ja välitettävä kaikista ihmisistä, kaikesta elävästä ja koko luomakunnasta. Mikään muu ei meitä pelasta eikä auta.

Sisäinen Puutarha on hylättävä. Meidän huomiomme täytyy jälleen kohdistaa yhteiseen onneen, rakkauteen, välittämiseen, ihan klassiseen ihmishyvyyteen ja vanhaan kunnon hyvän yhteiskunnan unelmaan. Nyt on työskenneltävä yksinäisyyttä vastaan, itsekeskeisyyttä vastaan, vieraantumista vastaan, sosiaalisen elämän velvoiteluonnetta vastaan, katkeruutta ja sen aiheuttajia vastaan. Asioiden vastustaminen ei saa enää tarkoittaa ihmisten vastustamista, vaan ihmisten on käännyttävä toistensa puoleen, kohdattava toisensa ja lähennyttävä toisiaan. Näin voimme saada kuonanmuodostuksen vähemmäksi, todellisuuden kauniimmaksi ja yksinkertaisemmaksi, elämämme luovaksi ja luonnolliseksi, onnen sisältä etsimisen yhä useammin tarpeettomaksi. Niin voimme löytää yhteisen puutarhan ytimen: kun olemme yhtä toistemme kanssa, olemme yhtä maailmankaikkeuden kanssa.