"Ruktuuri määrää" vs "It's all up to you"

21. vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä olin jonkin sortin hippi. Kuuntelin psykedeliapoppia, neopsykedeliaa ja chilloutia, annoin hiusten kasvaa, vaeltelin lähimetsissä, poltin suitsukkeita ja lietsoin uutta etsivää mielentilaa miedoilla kemiallisilla stimulanteilla. Todellisuus näytti koostuvan subjektiivisista ja intersubjektiivisista tasoista, ja transsendenttinen yksilö saattoi ylittää omat maalliset rajansa. Ajattelun valtavirta kulki kuitenkin päinvastaiseen suuntaan viimeistään syyskuun 11. päivästä 2001 alkaneen tapahtumavyöryn myötä. Sosiologiystäväni (nykyinen valtiotieteiden tohtori) tokaisi yhdessä lukuisista pitkällisistä keskusteluistamme omalla ylivieskalaismurteellaan: "Kyllä se on ruktuuri, joka määrää."

2010-luvulla determinismi (käsitys todellisuudesta ulkoisten tekijöiden määräämänä) näytti kauan ottaneen selkävoiton possibilismista (käsitys todellisuudesta mahdollisuutena). Yhteiskuntarakenteelliset tekijät esittäytyivät niin murskaavina tekijöinä, ettei ihminen voinut juuri muuta kuin tiedostaa oman paikkansa. Tuntui myös selvältä, että tämä oli se asia, jota julkiseen keskusteluun täytyi tuputtaa: eri ihmisillä on niin eri yhteiskunnalliset lähtökohdat (yhteiskuntaluokka, asema enemmistössä tai vähemmistössä), ettei heihin voi suhtautua tasa-arvoiselta perustalta. Tässä ajattelussa on edelleen pointtinsa, niin kuin sekä determinismille että possibilismille on yleensäkin sijaa todellisuudessa.

Tammikuussa 2019 olin kävelyllä talvisessa kaupunkiluonnossa. Ihmettelin, miksi kuuntelemaltani The Association -yhtyeen vinyylilevyltä (Birthday, 1968) oli jäänyt yksi kohta soimaan päähän. Oliko sillä jotain erityistä annettavaa? No oli. Hear in Here -kappaleen kertosäkeet päättyvät korkealta kuorossa laulettuihin sanoihin: "It's all up to you!" Olin edeltävinä aikoina usein kokenut murskaantuvani minua isompien ja ylemmäs yhteiskunnassa sijoittuvien tekijöiden jaloissa. Yhtäkkiä tuntui mielettömältä ilosanomalta, että kaikki voisi sittenkin olla minusta kiinni. Tai yksilöstä.

En ole vieläkään päässyt kokonaan irti isompien murskattavana olemisen tunteesta. Se on kuitenkin saanut uutta suhteellisuutta. Lisäksi erityisesti vuoden 2020 tapahtumat epäilyttävine koronakriiseineen ovat osoittaneet, että yksilön alisteisuuden tunnustamista ja determinismin sisäistämistä käytetään myös ilmiselvästi hyväksi. On annettu ymmärtää nyt olevan liikkeellä niin isoja voimia, ettei pienen ihmisen pidä pullikoida niitä vastaan – ja usein on hämärtynyt, mikä iso voima on liikkeellä: mikroskooppisen pieni virus vai laajalle levittäytynyt, pandemian ja sen reaktioiden määrittelyssä yksinoikeuden ominut valtakoneisto.

Etsijä, niin kuin minä, etsii aina tietä eteenpäin. Kun käänne tapahtuu, entinen pääreitti alkaa tuntua taannuttavalta. Näin kävi minulla determinismille vuosina 2019–20. Possibilismin ympärille sen sijaan ilmestyi edistyksen tuoksu. Tällainen käänne säteilee kaikkialle oman maailmankuvan sisällä, eikä siltä välty esimerkiksi poliittinen ajattelu – sosiaalisista, kulttuurisista ja filosofisista mieltymyksistä puhumattakaan. Ison pyörän pyörähtäessä on väistämätöntä etsiä uusia "samanmielisiä", sillä vanhat eivät useimmiten enää kelpaa. "Samanmieliset" saattavat löytyä yllättävistä paikoista. Pari legendaarista sammakkoa suustaan päästäneen vaihtoehtoajattelijan pääpointista saa yhtäkkiä kiinni ja hänet nostaa ilomielin Omien™ raskaaseen sarjaan. Myös puolivahingossa sosiaalisen median seurattavaksi päätynyt elämäniloinen yrittäjätyyppi kelpaa. Callout-kulttuurin paineelle julkeasti kieltä näyttävä, positiivisen välinpitämätön nuori äiti värittyy arkipäivän tavissankariksi. Kaikista heistä puuttuu se ahdistava pakon ja ehdottomuuden tunne, joka luonnehtii vuosikymmenen takaisia "omia".

Entä vallankumous? Kapinallinen voi vielä olla vaikka millaisista lähtökohdista, mutta voiko vallankumouksellinen – ja enkö minä väitä olevani sellainen? Merkittävään käänteeseen nimenomaan liittyy oivallus, ettei vanha jengi tee vallankumousta (todennäköisesti ei yritäkään sitä) eikä ylipäänsä sellaista yhteiskunnallista muutosta, jota kannattaisin. Aito vallankumous on aina vapautusta, ja kun vanha jengi tuntuu sen sijaan vaativan lisää sääntöjä, huomaan olevani väärissä vankkureissa.

Jatkokysymys luonnollisesti kuuluu: tekeekö uusi jengi vallankumouksen? Ei välttämättä (todennäköisesti ei yritäkään sitä). Nyt kuitenkin nousee esiin uusi asetelma: jos uuden jengin ideologia tai filosofia on olemuksellisesti ristiriidassa vallitsevaan nähden, sen esiinmarssi tietää aina muutosta. Tässä tapauksessa uuden jengin filosofia on yksilötasoisesti vallankumouksellinen: se luopuu ihmiskäsityksestä, jossa yksilö on alisteinen rakenteille – jotka vieläpä käytännössä sotkeutuvat identiteetteihin, viranomaiskontrolliin ja loppujen lopuksi valtaan ja vallanpitäjiin. Jos ajattelemme, että pohjimmiltaan yksilö on ihan oikeasti vapaa, se tarkoittaa, ettei hän ole hallittavissa, kontrolloitavissa eikä sorrettavissa. Tämähän on kaikkien vallankumousten isä ja äiti!

Onko täydellinen säännöttömyys ja luottamus ihmisen vapaaseen valintaan sitten jonkinlainen yhteiskunnallinen ihanne? Kohti täyttä anarkiaa? En nyt niinkään sanoisi. Jonkinlaiset säännöt on hyvä olla, ja jonkinlaisia rakenteita tulee varmasti aina olemaan. Kysymys on enemmänkin suunnasta. Mikään ideaali ei ikinä toteudu sellaisenaan, jos ihmisiä on ylipäänsä enemmän kuin yksi tai pieni perhe. Niinpä on turha pelätä, että "ajattele, jos ne höyrypäät pääsevät toteuttamaan koko visionsa". Ei kukaan pääse, ainakaan ilman totalitaarista hirmuvaltaa. Ja nythän sellaisen piirteitä on – ja uusi "oma" jengi on niille vastavoima. Tähän käänteeseen, tähän tuoksuun, tähän kapinaan on hyvä luottaa.

Ehkä vielä joskus tulee se aika, jolloin "jokainen on oman onnensa seppä eikä kukaan ole veljensä vartija" -ajattelu menee överiksi. Pyörä pyörähtää taas uuteen asentoon, ja yhteiskuntarakenteen määräävyys on jälleen paikallaan nostaa kunniapaikalle. En tiedä, enkä välitä. Nyt nautin siitä, mikä näyttää valoa elämälleni.

Radikaali nuoruus, joka ei yhdellä ehkä koskaan päättynyt

Kauanpa sitten oli 1990-luku, jolloin minäkin istuskelin lukion ja myöhemmin yliopiston penkissä. Jostain syystä niihin aikoihin kulttuurinen katse kääntyi aktiivisesti taaksepäin. Televisiosta tuli Eilisen pop-korni -otsikon alla toimitettuja ohjelmia, joista yksi tarkasteli suomalaista punkin ja uuden aallon kuhinaa, toinen ehkä vielä säväyttävämmin 1960–70-luvun ilmiötä nimeltä Radikaalit – radikalerna. Ohjelmat katsottiin sen verran tarkkaan, että niistä riitti juteltavaa välitunnilla. Itse hurahdin radikaalimeininkiin niin täysillä, että innostuin vallankumouksen käsitteestä ja ideasta alkaen tietysti hokea sitä koulussa. Ei tainnut olla kulunut vuotta enempää siitä, kun olimme kaverin kanssa nauraneet jostain alelaarista halvalla löytyneen Bob Dylanin Under the Red Sky -kasetin lyriikoille, että "se varmaan luulee olevansa vallankumouksellinen".

Välituntipuheissa pohdimme, miten ollaan vallankumouksellisia. Lähistöltä oli laman myötä autioitunut vanha sahalaitos. Suunnittelimme vanhan kirjoituskoneen ja kopiokoneen hankkimista, sahalaitoksen tilojen valtaamista ja niihin sijoitettua vallankumouskeskusta, josta käsin levittäisimme hirveät määrät julistavia A4-papereita ilmoitustauluille ja postilaatikoihin. (Internet teki läpimurron vasta pari vuotta myöhemmin.) Yksi kaveri ehdotti, että olisi aika rankkaa lähteä kesken koulupäivän keskustan kävelykadulle "vittuilemaan". Vähäksi aikaa välituntipuheet muuttuivat muka-venäläisittäin äännetyksi englanniksi, koska vallankumoukselliset puhuivat stereotyyppisesti niin. "Wot is auör eim? – Revoluuššön!"

Koska kavereiden joukossa oli musiikinharrastajia, aloimme pian puhua vallankumouksellisen musiikin tekemisestä. Sen oli oltava suomenkielistä ja jotain punkintapaista. Ehdotin fiktiiviselle bändillemme nimiä Yhteiskunnalliset hihhulit, Suomen pula-armeijan soittokunta ja Vallankumouksen lähettiläät. Mitään ei hyväksytty. Tämä on surku, sillä kaksi ensin mainittua maistuu edelleen hyvältä. Kaverilla oli biisi-idea, jossa laulettiin "me ollaan me, toisiimme me luotamme". Tietysti otin haasteen vastaan ja mietin useampia kappaleentynkiä, nimiltään Lähdemme päättäjille vittuilemaan, Isänmaa (vaiko "Koti, uskonto, isänmaa"?) sekä – yksinkertaisesti – Vallankumous. Viimemainittu oli ihan anarkismia; teksti leikitteli marxilaisella kuvastolla. Ehkä tämä paljastaa, että se kiinnosti jo silloin (kotona asialle ei ollut mitään pohjaa). Kertosäkeessä vaadin kaikkia maailman aktivisteja, radikaaleja ja anarkisteja liittymään yhteen, tekemään vallankumouksen ja haihduttamaan ilmaan vuosisadan lumouksen.

Eivät ne kappaleeni kovin hyviä olleet. Välituntipuheissakaan ne eivät aiheuttaneet riemunkiljahduksia. Olin jo siihen mennessä säveltänyt tärkeämpiäkin kappaleita. Ehkä kaikki oli, muillakin kuin minulla, hieman teennäistä ja väkisin väännettyä. Jo lähiviikkoina suomenkielisen vallankumouksellisen bändin suunnitelma oli hylätty ja syntymässä sen sijaan englanninkielinen asennepunkbändi, jossa en ollut mukana, mutta keksin sille sentään nimen (Nigel). Kaveripiirissä oli ollut bändejä ennenkin, enkä ollut koskaan mukana – syynä ei todellakaan ollut biisinteko- tai edes soittotaidon puute, vaan pitkälti ne klassiset "musiikilliset erimielisyydet", joiden takia bändit tapaavat potkia jäseniään.

Radikaali ja kriittinen ote kuitenkin säilyi. Lukion viimeisenä vuotena muistan julistaneeni oppitunnilla, että "aina on syytettävä sitä, joka on korkeammassa asemassa yhteiskunnassa" (opettaja vs. oppilas!). Penkkaripäivänä laittauduin vanhaksi kunnon hipiksi. Luokan tytöt ilmoittivat, että nyt näytin siltä mitä oikeasti olin. Presidentinvaalien 1994, joissa saimme ensimmäistä kertaa äänestää, yhteydessä totesin Veltto Virtasen ja Keijo Korhosen (jota itse kannatin, koska vastustin EU:ta) nauttivan senhetkisessä kaveriporukassa vähintään yhtä isoa suosiota kuin valtavirtaehdokkaiden.

Lähdin sitten mukaan kampanjoimaan EU-jäsenyyttä vastaan. Siellä törmäsin henkilötasolla ensimmäistä kertaa aatteellisiin vasemmistolaisiin. Yhdelle, itseäni joitakin vuosia vanhemmalle nuorelle naiselle / tytölle muistan esittäneeni kysymyksen: "Vieläkö vasemmistossa on entisaikojen hohtoa?" Kun yliopisto-opiskelun alettua pääsin luennoille kuulemaan toistuvasti "kriittisestä", "marxilaisesta" tieteestä ja jopa "suuren unelman ajasta" 1970-luvulla (ah, sen vuosikymmenen ihana houkutus!), aloin uskaliaasti antautua vasemmistolaisuuden syliin. Tässäkään en ollut yksin – muuan lähimmistä kavereistani kertoi innostuneensa marxilaisuudesta, ja eräissä bileissä poliittista kantaa kysyttäessä hän julisti ykskantaan: "Kommunistinen puolue." Tämä vaihe tosin taisi hänellä päättyä jo seuraavana vuonna. Itse heittäydyin syvemmälle mm. Oulun ylioppilaslehden kolumnistina, ja hurahdin ihan kunnolla myös poliittisen laululiikkeen musiikkiin ennen kuin Ultra Brasta tiedettiin mitään.

Meininki muuttui pikku hiljaa. Lukioaikainen kaveriporukka alkoi oikeastaan repeillä heti lukion päätyttyä, mutta vielä muutamaa vuotta myöhemmin 1997 muistan tyttöystävän ihmetelleen sen tiivistä ja uskollista luonnetta. Niinä aikoina joissakin kaveritapaamisissa oli hämyistä tunnelmaa neopsykedeelisine musiikkeineen. Samalla olin alkanut tutustua ihan uusiin ihmisiin, joiden myötä vaikuteympäristö muuttui. Oman osansa muutoksessa teki myös tyttöystävä. Uusien kavereiden kanssa päädyttiin väsäämään pienlehtiä eli zinejä, ja yhden kanssa oli yhteisiä musiikkikokeiluja, joiden päälle nykyinen musiikillinen "urani" (Sun Pie) yhä paljolti rakentuu. Kodin ja koulun arvojen etäännyttyä virta vei kohti beatnikkimäistä elämäntaparadikalismia, ja vuosikymmenen lopulla meiningissä oli jo feministinen ja sukupuolikriittinen vire.

2000-luku ja varsinkin 2010-luku ovat heitelleet rajusti yhteiskunnallisia ja poliittisia asetelmia, viskanneet entiset ja myöhemmät uudetkin kaveriporukat yli laidan, väläyttäneet ihmissuhteita, vaihtaneet samastumiskohteita ja muutenkin tuoneet kaikkea tosi kummallista. Silti jokin on pysyvää. Kapinani, radikaali ja kumouksellinen suhteeni yhteiskuntajärjestelmään ja sosiokulttuuriseen ympäristöön ei ole koskaan sammunut. Muut ovat ryhtyneet sovinnaisemmiksi, paitsi ne, jotka ovat tavalla tai toisella sortuneet matkan varrelle. Itsessäni Se Jokin syntyy, tai syttyy, aina uudelleen, hieman hiipuneesta entisestä poikkeavassa muodossa – viimeksi 7. marraskuuta 2020 mystisenä, kosmisista sfääreistä suoraan minuun kohdistuneena rakkauden purkauksena, joka inspiroi jo kirjoitelman rakkauden politiikasta. Minussa on yhä entisaikojen hohtoa.

Hyvä groove, hyvin groovaa... siis mitä?

Yksi lempikäsitteistäni on groove kaikkine muunnelmineen (groovy, groovata). Sen suomentaminen on aika mahdotonta. Moni on käyttänyt "svengiä" ja "svengaamista" synonyyminä riippumatta siitä, kuinka se puolestaan suomennetaan. Mutta "svengaava Lontoo" on kyllä "swinging London" ja "svengaava 60-luku" myös "swinging Sixties". On selvää, että kyseessä ovat sukulaiskäsittet. Ja näkeehän ilmausta "groovy Sixties" niin ikään, likimain samassa merkityksessä.

Molemmat käsitteet, groove ja svengi, ovat tietysti lähtöisin musiikista. Englanninkielinen Wikipedia tietää kertoa: "In music, groove is the sense of an effect ('feel') of changing pattern in a propulsive rhythm or sense of 'swing'." Etnomusikologisesti groovea on kuulemma kuvattu "epäspesifiksi mutta järjestyneeksi tunteeksi jostakin, mitä ylläpidetään erityisellä, säännönmukaisella ja puoleensavetävällä tavalla kuulijan houkuttelemiseksi mukaan". Ja edelleen: "Musicologists (...) have argued that a 'groove' is an 'understanding of rhythmic patterning' or 'feel' and 'an intuitive sense' of 'a cycle in motion' that emerges from 'carefully aligned concurrent rhythmic patterns' that stimulates dancing or foot-tapping on the part of listeners."

Mistä tällainen käsite on musiikkiin periytynyt? Vinyyliäänilevyssä neula kulkee uraa pitkin, ja äänilevyn ura on englanniksi groove. Koska käsite on ilmestynyt ensimmäisenä jazzmusiikkiin, jonka läpimurtokausi osuu melko yksiin äänilevyn läpimurron kanssa, on mahdollista, että sanalla on viitattu soiton pyörimiseen niin kuin äänilevy konsanaan – 'a cycle in motion', kirjaimellisesti. Jazzista sana levisi 1950-luvulla syntyneeseen moderniin, rock- ja r&b-pohjaiseen popmusiikkiin, ja myöhemmin se on vakiintunut erityisesti soulin ja funkin svengaavasti tanssittavien alalajien yhteyteen.

1960-luvulla groove kuitenkin alkoi tarkoittaa muutakin kuin musiikkia. Aluksi se muodosti kantasanan aikakauden todellisesta muotikäsitteestä 'groovy'. Sillä tarkoitettiin ylipäänsä kaikkea kiinnostavaa ja muodikasta. Sanaa ei voi silti irrottaa kulttuurihistoriallisesta kehyksestään, sillä 1960-luvulla kiinnostavaa ja muodikasta oli sellainen, mihin 'groovy' sopii. Se tarkoitti kaikkea, mikä poikkesi suuria ikäluokkia edeltävien ikäryhmien jäykkyydestä, pitäytyvyydestä ja teeskennellystä arvokkuudesta. Carnaby Streetin muotivärit olivat 'groovy', kuplavolkkari oli 'groovy', nautintoaineet olivat 'groovy', esiaviolliset lemmensuhteet olivat 'groovy', äänilevyt olivat 'groovy'. Myöhemmin on nähty aikoja, joina ylivertaisesti muodikkain väri on ollut musta ja kiinnostavin auto säntillinen Mercedes-Benz tai BMW, mistä ei kerta kaikkiaan voi käyttää sanaa 'groovy', vaikka kyse on muodista ja kiinnostuksesta.

Muotisana 'groovy' jäi 1960-luvulle ja 1970-luvun alkuun. Sen sijaan perusmuoto 'groove' on löytynyt myöhemmiltäkin vuosikymmeniltä. Luonnollisesti sillä on ollut ensisijainen yhteys musiikkiin. Rare groove oli Britanniassa 1980-luvun puolivälin jälkeen kukoistanut suuntaus klubimusiikissa; Groove FM -radiokanava on toiminut Suomessa pienin poikkeamin vuodesta 1999. Tunnemme kuitenkin yhä johdannaisen ('groovy') lisämerkityksen niin hyvin, ettemme voi ajatella groovea pelkkänä musiikkina, vaan alamme heti ajatella jotain, mikä paitsi tanssittaa, myös hymyilyttää, tuntuu jännältä ja kiinnostaa.

Myöhempinä aikoina on sanalla 'seksikäs' ollut samoja lisämerkityksiä kuin sanalla 'groovy'. Myös 'flow' on grooven sukulaiskäsite: kumpikin viittaa luontaisen sujuvaan, pysähtymättömään liikkeeseen. Mutta flow on sisäinen tila, groove leimallisemmin ulospäin näkyvä. Tietysti sana 'cool' heitetään usein lonkalta samansisältöisesti kuin 'groovy', vaikka sanojen alkuperäiset juuret ovat miltei päinvastaiset. Voimme pohtia ilmausta 'säilyttää cooliutensa' ja oivaltaa, että kun jollakulla alkaa oikein kunnolla groovata ja svengata (ja hän on flow-tilassa), hän todennäköisesti luopuu cooliudestaan.

Keksimmekö muita puolittaisia synonyymejä, joista voisi tulla uusia muotisanoja? "Hyvin rullaa" on tietysti aika samansisältöinen ilmaus, joskin hiukan tylsä. Vielä tavanomaisempaa, mielikuvia karttavampaa on puhua sujumisesta tai kulkemisesta. Voisihan sitä kokeilla puhua pyörimisestä tai liiraamisesta ja katsoa, ymmärtääkö toinen osapuoli, mitä tarkoitetaan. Mutta kaikilta näiltä puuttuu yhteys johonkin tosi muodikkaaseen asiaan, joka tarvitaan muotisanan luomiseen. Jos lumi- ja jääurheilusta tulisi yhtäkkiä valtava hittijuttu, 'luisto' voisi ehkä nousta merkittävään asemaan: "Tässä on jotenkin tosi hyvä luisto." "I need more sliding things in my life." Luisto on siksikin kiva, että sanaan liittyy pieni vihje asioiden riistäytymiseen pois hallinnasta – samaa sävyä on sanassa 'swing'.

Miksi olen pohtinut näitä sanoja ja asioita erityisen paljon nimenomaan viime aikoina? Ikävä kyllä siksi, että meidän kulttuurimme ei groovaa, svengaa eikä edes luista. Seksikkyyskin on näennäistä – stereotyypitettyä seksiä kyllä tuputetaan sieltä täältä, mutta sekään ei groovaa. Koronavuosi, joka on tehnyt läheisyydestä ja kosketuksesta jotain pelottavaa tai arveluttavaa, on luonnollisesti tämän anti-grooven kliimaksi. Mutta tätä vuotta ei olisi tarvittu ilmiön luomiseen. Kulttuuri, jossa hymyttömästi länkytetään yhden asian puolesta ja toista vastaan, ilmastonmuutoksesta ahdistuminen ja panikoiminen leimataan myönteisiksi asioiksi paremman ymmärryksen puutteessa ja popmusiikki tarkoittaa professionaalin tuottajaryhmän laskelmoimaa tietokoneella prosessoitua jumputusta, loukkaa syvästi grooven elähdyttämän, groovelle omistautuneen ihmisen pyhimpiä arvoja. Vinyylilevyt, cd:t ja kasettinauhat pyörivät, mutta kaupallisen sektorin mielestä meidän pitäisi kuunnella musiikkimme digitaalisessa muodossa, joka tarjoaa janan, jossa on alku ja loppu. Syklinen aikakäsitys groovaa, lineaarinen aikakäsitys ei!

Groovea, svengiä, luistoa ja seksiä kuitenkin löytyy, jos laitamme löytymään. Koska kaikki ihan oikeasti vaikuttaa kaikkeen (tämä ei todellakaan ole pelkkä ontto klisee!), meidän käyttäytymisemme sosiaalisessa mediassa, sanavalintamme, värivalintamme, musiikkivalintamme, kulutusvalintamme ohjaa loppujen lopuksi aika paljoa. Asia voi tuntua vähäpätöiseltä, kun sitä vertaa kysymyksiin, joita grooveton kulttuuri on kasvattanut meidät pitämään Suurina Kysymyksinä™. Niinpä usein posotamme menemään pysähtymättä miettimään. Mikä tekee arkisista asioista niin tylsiä, mikä siitä tylsyydestä niin ahdistavaa? Toisaalta mikä tekee joistakin toisista ihan pienistä asioista niin kiinnostavia ja siitä kiinnostuksesta sädehtivän voiman koko elämään? Entäpä, jos ensimmäiset arkiset asiat luistaisivatkin niin kuin jälkimmäiset? Kuinka se mullistaisi tämän elämän ja ihmisyyden? Ei, se ei tarvitse zeniä. Vai onko groove viime kädessä yhtä kuin zen? Ainakin se on tunteellisempi, kuplivampi, lämpimämpi ja sitä myöten meidän ymmärtämällämme tavalla inhimillisempi versio.

Mikä tekee yhdestä aikakaudesta 'groovyn' ja toisesta ei? Se voimme olla me. Lukemattomat ihmiset ovat vieläkin pakkomielteisen kiinnostuneita 1960–1970-luvun populaarikulttuurista ja sen aikakauden ideamaailmasta. Silloin maailma groovasi. Uudemmissakin asioissa on helppo nähdä groovea nykymaailmaan verrattuna. Twitter-tileillä Groovy History ja Groovy Pics on molemmilla pitkästi yli 10 000 seuraajaa (jälkimmäinen on tosin tätä nykyä paljolti muuta Twitter-sisältöä uudelleenpostaava tili). Tiedostamme syyt, miksi nykymaailma ei groovaa. Enää pitäisi sisäistää, että on hyvä ja tärkeä asia tuoda groove takaisin. 2010-luvun Tampere Underground -alakulttuurissa sitä välillä oli, mutta vuosikymmenen lopussa se yhtäkkiä selvästi katosi. Asiassa ei olisi mitään ongelmaa, jos groove olisi vain siirtynyt toisaalle, esimerkiksi "ilmastokapinaan", mutta sepä groovaa kokemukseni mukaan ihan erityisen huonosti. Vaatii vielä muutaman pyörähdyksen oivaltaa, että ilmastokriisi hoidetaan taatusti paljon paremmin hyvällä groovella kuin ahdistumalla ja panikoimalla!

Lisälukemista asiasta kiinnostuneelle: Groovaava maailmanhistoria, kirjoitelma groovesta osana musiikin historiaa.

Mökki-Suomi ja maalais-Suomi

Keväällä 2020, kun hallitus päätti sulkea Uudenmaan ja muun Suomen välisen rajan koronaviruksen pysäyttämiseksi, nousi äänekäs vastalause ihmisryhmältä, joka selvästi tuli hallituksen kannattajille hieman puskista. Tämä ryhmä oli mökkeilijät. Ajatus siitä, ettei keväisenä viikonloppuna pääsisi omalle mökilleen, tuntui täysin sietämättömältä. Ryhmää yritettiin aktiivisesti ymmärtää väärin. Olihan varhainen kevät, joten varmaan kysymys oli pohjoisen hiihtokeskuksissa hirsihuvilan omistavista raharikkaista? Totta kai heitäkin oli mukana, mutta jossain vaiheessa pilkkaajien oli pakko käsittää, että tuohtuneiden joukossa oli paljon ihan tavallisen järvenrantamökin tai suvun entisen, mökkikäyttöön muutetun kotitalon avaimenhaltijoita. Valistuneemmat esittivätkin puheenvuoroja, joiden mukaan nyt esiin päässyt mökkeilyn arvo näennäisille kaupunkilaisille muuttaa ymmärrystä suomalaisten maalaisuuden ja kaupunkilaisuuden asteesta.

Kun mökit olivat nousseet keskusteluun, huomattiin pian, että kesämökkimarkkinat räjähtivät. Mökit vietiin täydellisesti käsistä. Suurten ikäluokkien ja heitä vähän nuorempien (ja vanhempien) lisäksi mökkikaupoille tungeksi paljon nuorempaa väkeä. Tämänkin voisi vielä kuitata sillä, että korona-ajan ihmiset tarvitsevat pakopaikan. Yhdet pakenevat itse virusta ympäristöön, jossa ihmiskontakteja on moninkertaisesti niukemmin; toiset pakenevat yhteiskuntajärjestelmää kieltoineen ja rajoituksineen. Suomessahan riittää lääniä ja tonttia – jos rahaakin riittää, mikä ettei omistaisi pakopaikan? Ikävä kyllä monen analyysi pysähtyi tähän.

Hyvä tuttuni omistaa ylimääräisen kerrostaloasunnon Helsingin Käpylässä. Siitä muutti kevätkesällä 2020 vanha vuokralainen pois. Asunnon omistajan hämmästykseksi uutta vuokralaista ei tahtonut löytyä millään. Tällainen tilanne on Helsingissä täysin uusi. Kaupungin massiiviset vuokrat on mahdollistanut joka tapauksessa jatkuva kysyntä, koska Suomi ei valu eikä vuoda mihinkään niin vahvasti kuin suurimpaan kaupunkiin. Nyt vuoto on yhtäkkiä tyrehtynyt. Kysymys ei ole (eikä voi olla) yksittäistapauksesta, vaan ilmiö on noteerattu laajemmin ja päässyt ns. valtakunnan uutisiin. Ja näitä "yksittäistapauksia" riittää: Kannelmäessä asunut, vasta äidiksi tullut tuttavani etsii kuumeisesti sopivaa asuntoa mistä hyvänsä maaseudulta, Etelä-Hämeen ja Pohjois-Pohjanmaan väliltä. Tampereen ydinkeskustassa majaillut kaveri on jo asettunut Laihialle. Pispalassa asunut taiteilijatuttava metsästää paikkaa ponifarmille – sijoituspaikka on epävarma, mutta Keski-Suomeen tai ehkä Hämeeseen se asettunee. Tampereella on jo ennen koronaa tunnistettu ilmiö "taiteilijat muuttavat Mänttä-Vilppulaan". Ja itse karistin ison kaupungin tomut jaloistani ja vuokrasin omakotitalon Itä-Hämeestä.

Ennen koronaa (2018) on käynnistetty myös Pertunmaan kunnan hanke vapaa-ajan asuntojen muuttamiseksi pysyvään asumiseen. Mukana hankkeessa on 30 mökin asukkaat. On siis kaikin puolin merkkejä siitä, että mökkien mahtava kysyntä on osa samaa kokonaisilmiötä kuin (ex-)kaupunkilaisten pyrkiminen maalle asumaan ja pääkaupunkiseudun asuntojen kysynnän hiipuminen. Eikä tätä voi julistaa primitiiviseksi pakokauhureaktioksi, vaan ihan oikeasti: ihmiset haluavat entistä useammin asua kaupungin sijaan maaseudulla. Kehityksen suunta on kääntymässä ensimmäistä kertaa ikimuistoihin. Koronaepidemia on vain korostanut sen oivaltamista, että kaupunkien vetotekijät eivät enää vedä ja uusia tavoittelun kohteita ovat luonnonläheisyys, rauha, väljyys ja vapaus. Omaa muuttoani säätivät viimekeväiset akuutit tekijät, mutta unelma maallemuutosta oli elänyt jo vuosikaudet.

Eikä tässä vielä kaikki. Suomessa on yli puoli miljoonaa vapaa-ajan asuntoa. Ovatko ihmiset, jotka elävät säännöllisesti huomattavan osan vuodesta mökeillä, ensinkään kaupunkilaisia? Pertunmaan kaltaisissa kunnissa, joissa on vähän vakituisia asukkaita mutta paljon mökkeilijöitä, useat palvelut kuulemani mukaan pysyvät pystyssä mökkiläisten kesäaikaan painottuvan tuoton ansiosta. Naapurissa Mäntyharjulla on vielä enemmän mökkejä. Kunnassa asuu vakituisesti alle 6 000 ihmistä, mutta mökkejä on lähes 5 000 ja mökkiläisiä näin ollen paljon enemmän kuin kiinteitä asukkaita. Vilkkaimpana mökkeilyaikana kunnan alueella saattaa majailla ihmisiä yli tuplasti tavalliseen talviarkipäivään verrattuna. Ja kuitenkin asukasluvut lasketaan vain jälkimmäisen perusteella. Tästä syntyy kaupungistumisharha. Jos heinäkuun lukemat laskettaisiin sen pohjalta, missä ihmiset laskupäivänä syövät ja nukkuvat, saataisiin arvioni mukaan aivan mullistavia lukemia maalla asumisesta!

Luonnollisesti siinäkään ei ole vielä kaikki... Jos koronaepidemian kaltaiset, ihmisiä sosiaalisista tilanteista ja paikoista vieraannuttavat ilmiöt jatkuvat, yhä harvempi tarvitsee tai käyttää kaupunkien nykyisiä monenkirjavia palveluja. Ketjureaktion seuraavana lenkkinä niitä palveluja aletaan sulkea, ja ihmisillä on entistäkin vähemmän houkuttelevia syitä elää kaupungissa. Sama tapahtuu tietysti myös päinvastoin: kun maaseudulla pyörii entistä enemmän väkeä, sinne syntyy entistä enemmän palveluja. Kulttuurista uusarviotakin on jo käynnissä. Urbaanit hipster-piirit ovat räjäyttämässä itseään, kun Lidlistä ja Prismasta on heidän keskuudessaan tullut kulttijuttuja. Onko seuraavana vuorossa ABC? Kun katse kääntyy myönteisemmäksi maaseudulle ja ruralismille, voi yllättävän moni kupla puhjeta. Yksi esimerkki on kaupunkielämän luuloteltu ympäristö- ja ilmastoystävällisyys. Itselläni on jopa sinnikäs intuitio, että kaupunkilämpö (lämpösaarekeilmiö) saattaa näytellä arvaamattoman keskeistä roolia ilmaston lämpenemisessä globaalilla tasolla.

Hallituksen ja viranomaisten maskiaisten paasatessa on helppo muistaa, että metsien, peltojen ja satunnaisten asumusten määrittämällä maaseudulla ei ole monta absurdimpaa asiaa kuin kasvomaskin käyttäminen. Maalta löytyy nyt se lapsuuden Suomi, jonka kerran menetimme – siitä riippumatta, olemmeko kotoisin maalta vai kaupungista.

Pienten löytöretkien aika

Oivalsin jo vuosia sitten, että kun suurten löytöretkien aika on ohi, nyt voisi olla pienten löytöretkien aika. Taivastelin sitä, että ihmiset saattavat osata liikuskella jossain lomakohteessa toisella puolella maapalloa vaikka neljän promillen humalassa, mutta omista lähimetsistä heillä ei ole haisuakaan. Itse olen niissä aina kuljeksinut, lumisenakin vuodenaikana pitkin koiran ulkoiluttajien polkuja. On aina mahtavaa löytää uusia näkymiä, puhumattakaan siitä yllätyksestä, kun jokin polku vie täysin eri paikkaan kuin on kuvitellut. Ja näitä riittää. Asuttuani yli neljä vuotta Tampereen Epilän asunnossani löysin vielä kilometrin säteeltä erään paikan, josta avautui pieni maisema, jonka suuntaa en osannut suoralta kädeltä määrittää. Joskus yllättävät saapumispaikat ovat latistavia – onkin paljon lähempänä tuttuja kulmia kuin metsässä kuvitteli – mutta sekin on osa lähiseikkailua.

Oman auton käyttäminen on mahdollistanut myös sen, että pienen löytöretken tekee jossain hieman kauempana kotikulmista. (Toisaalta julkisen liikenteen muuttuminen epähoukuttelevaksi on supistanut mahdollisuuksia, kun retkireitin on palattava takaisin lähtöpisteeseen.) Maaliskuun lopulla 2020 ajoin auton Pirkkalaan, josta lähdin taivaltamaan pitkin ulkoilureittiä. Pian siltä haarautui polku Vähä-Naistenjärvelle. Käännyin toki, olenhan sekä järvien että naisellisuuden ystävä. Hieman pidemmällä, asuinseudun eteläpuolisena vyönä kulkevan moottoritien takana tuli vastaan uusi kyltti, niin kuin arvata saattoi: Iso Naistenjärvi. Sielläkin luonnollisesti käväisin. Lopulta päädyin metsäpolulle, jonka tiesin yhtyvän jossakin vaiheessa joko länsi- tai itäpuolelta tulevaan, kartalle merkittyyn tiehen – vain välimatka oli arvoitus. Onneksi energiaa ja hyvää mieltä riitti vielä paluumatkalle.

Kummankaan järven rannalla en ollut yksin. Nyt, kun koronaepidemian myötä entistä useammat ihmiset on komennettu koteihinsa, useiden työpaikkojen lisäksi kuntosalit ovat kiinni ja harrastusryhmät seis, on kansa lähtenyt toden teolla ulos kävelemään. Ja simsalabim: yhtäkkiä pienten löytöretkien aika onkin tuhansilla ihmisillä. Kaikenlaiset lähiretkikohteet, joista on aiemmin nähty ehkä vain parin kilometrin päähän osoittavat kyltit, tulevat tutuiksi. Peippoa ja mustarastasta kuullaan myös lähijärven rantareitillä, jossa ihmisiä alkaa hetkittäin olla poikkeustilassa kielletyksi joukkokokoukseksi saakka. Jopa Tampereen Mediapoliksen takana kulkevilla metsäpoluilla on alkanut säännöllisesti tulla vastaan ihminen tai pari.

Nyt on ehditty pohtimaan, kuinka kävelyn lisääntyminen vaikuttaa ihmisiin. Itse kuitenkin kysyn minusta vielä kiehtovamman kysymyksen: mikä vaikutus ihmisiin on sillä, että he alkavat löytää uusia paikkoja, asioita ja maisemia omasta lähiympäristöstään – siitä, jonka he luulivat perin pohjin tietävänsä ja johon kenties olivat jopa leipääntyneet? Oma toiveeni on, että tämä auttaa entistä maagisemman maailmankuvan muotoutumista. Sellaisessa maailmassa ihmiselämän pienet ihmeet ovat läsnä aina ja kaikkialla, eivät vain silloin, kun irtaudutaan itsetietoisesti arjesta ja etsiydytään johonkin poikkeavaan fyysiseen ja sosiaaliseen ympäristöön. Tämä voi puolestaan laukaista kauan odottamani prosessin: ihmiset alkavat hylätä heille pakkosyötetyn yhteiskunnallisen ja kulttuurisen roolin epämielekkäine työnkuvineen, kirjoittamattomine sosiaalisine velvoitteineen, pienine ja tunkkaisine mutta käytännöllisesti sijaitsevine asumuksineen.

Pienet löytöretket ovat suuria löytöretkiä, koska ne kohdistuvat lähiympäristön kautta myös omaan itseen. Olemuksemme kaipaa muutosta. Ehkä sen aika on nyt.

90-luku

Muistikuva minusta joskus kaukana menneisyydessä, 1990-luvun alkupuolella. Kuuntelin epätoivon vimmalla Radiomafian listaa joka sunnuntai. Yritin löytää listalevyistä jonkin näkökulman, joka yhdistäisi ne 1970- tai edes 1980-lukuun. Kun Abban ja Boney M:n kokoelmat olivat listoilla, niiden merkitysarvo peittosi kaikki sinä aikana tehdyt levyt. Extremen III Sides to Every Story ja Jamiroquain Emergency on Planet Earth ovat ihan erilaisia albumeja, mutta kumpikin niistä oli tosi tärkeä, sillä niistä löytyi jokin 70-luvun "kulta-aikaan" assosioituva musiikillinen pointti. Eräänä kevätkesän päivänä kuljin kuin unessa kilometrien pituisen reitin entisen lapsuudenkodin suunnalta kohti kaupungin keskustaa. Olin kuin taivaassa, kun onnistuin eläytymään liki täydellisesti menneeseen maailmaan, jossa "kaikki oli vielä hyvin". Eikä maailmaa ollut siitä vieraannuttanut kuuluisa lama, vaan jo lamaa edeltänyt aika, jolloin taloudelliset näkökohdat olivat jyränneet inhimilliset ja kaupunkiympäristöstäkin oli tehty näennäisessä näyttävyydessään kylmempi. Ajankohtainen politiikka ärsytti tietysti myös, ja vasemmistolaistumistani edisti ajatus, että 60-luvun lopulta noin 80-luvun puoliväliin nuoret ja opiskelijat tykkäsivät olla vasemmistolaisia.

Ihmisillä on hyvin erilaiset elämät, mutta tämä on todettu yhdessä monen ihmisen kanssa: 90-luvulla 90-luku oli paskaa. Ja kuitenkin juuri tuosta ristiriitaisen epämääräisestä vuosikymmenestä on tullut minulle – eikä yksin minulle – kaikista rakkain itse kokonaan eletty vuosikymmen. 2000-luku saattoi alkaa myönteisissä merkeissä, mutta se myönteisyys oli 1990-luvun perintöä ja vuosikymmenen edetessä seurasi vaihtelevina määrinä kyllästymistä, katkeruutta, epätoivoa, pahaa oloa, ahdistusta ja lisää vieraantumista. Sen jälkeen olemme saaneet 2010-luvun, jota määrittävät rahan ja kaupallisuuden lonkeroiden tunkeutuminen joka paikkaan, heikompien polkeminen yhteiskunnassa, kansanryhmien keskinäinen viha ja synkkä tulevaisuudenkuva. 1980-luku on toki monille rakas, mutta toisia sen arvot ja kulttuuri eivät innosta. Jupit, kasinopeli, merkkituotekulttuuri, "meidän aika on paras mitä on koskaan eletty" -joukkopsykoosi, Iron Maiden? No eipä jatkoon. Suunta on tärkeä: jossain vaiheessa ysärillä (sana, jota ei tunnettu ennen noin vuotta 2005) alkoi tuntua, että kuljettiin kohti jotain parempaa. Nollarilla kehittyi väistämätön tietoisuus, että ajat huonontuvat, eikä ajatus ole vieras edes kasarin viimeisten vaiheiden kohdalla.

1990-luvun sisällöstä puhuttaessa törmää hyvin vastakkaisiin näkemyksiin. Vuosikymmenen alkupuolen lama määrittää yksien mielestä negatiivisesti koko vuosikymmentä – myös välillisine kulttuurivaikutuksineen. Toiset taas muistelevat 80-luvun juppikulttuurin hylkäämistä, pieni on arvokasta -filosofiaa sekä kirpputorien ja realisointikeskusten (muistaako joku vielä?) ilmestymistä kaikkialle ihan positiivisina juttuina. 90-luvulla jopa Mercedes-Benz lanseerasi historiansa ensimmäisen pienen henkilöauton, jonka tosin muistetaan kaatuneen testeissä. Tämä on aika mahtavassa ristiriidassa siihen citymaastureiden ja farmariautojen invaasioon, joka on nähty uudella vuosituhannella. Kirpputori-chic oli vähän aikaa päivän sana. Kirpparit ovat yhä hengissä, sillä osalle ihmisistä 90-luku ei ole koskaan päättynyt. Merkitsihän vuosikymmen myös väestön uusjakoa menestyjiin ja luusereihin – muuallakin kuin koto-Suomessa. Kierrätys toi muun muassa muusikoiden ulottuville mahtavan läjän unohdettuja vanhoja levyjä, joiden antamat vaikutteet kuuluivat uudessa, trendsetterien "retroksi" leimaamassa musiikissa. Tämäkin jatkuu menestyjien maailmasta syrjäytetyssä musiikissa esimerkiksi Tampereen underground-skenessä.

Jotkut ovat suorastaan esittäneet, että 1990-luku oli (populaari)kulttuurin absoluuttisesti synkin vuosikymmen. Tämän kanssa on kiinnostavassa ristiriidassa se, kuinka ysärillä pulpahti sekä musiikissa, elokuvassa että designissa esiin trendi, joka löysi niin kasarilla kuin nollarillakin kitschiksi mielletystä hempeilystä ja söpöilystä raikkaita, uudistaviakin syvyyksiä. Tämä on 1990-luvulle niin leimallista, että vielä 2010-luvullakin esimerkiksi eräitä oman tyylimakuni piirteitä on pilkattu "ysärikitschiksi". Toisaalta myös positiivinen ajattelu oli päivän mahtisanoja. Kyseisen ilmiön ristiriitaista vaikutusta ihmisten ajatusmalleihin olen tarkastellut pari vuotta sitten otsikolla "Sisäinen Puutarha on tuhottu", joskin tekstin kirjoittamisen jälkeen olen todennut puutarhan olevan sittenkin yhä hengissä ja/tai elpymässä.

Oman leimansa vuosikymmeneen antoi postmodernismi. Olen arvioinut tämän illuusiomaisen trendin olleen huipussaan vuonna 1992. Tuolloin Francis Fukuyama julkaisi kuuluisan kirjansa Historian loppu ja viimeinen ihminen, unelmat paremmasta maailmasta oli romutettu ja korvattu unelmilla paremmasta elämästä, ja taide ja kulttuuri olivat hyvää vauhtia muuttumassa pastissin ja parodian ulospääsyttömäksi kehäksi. Mutta samalla vuosikymmenellä tapahtui myös postmodernismin kumoava käänne. Alan Sokal toteutti kuuluisan huijauksensa (kirjoitti yhteen tiedejulkaisuun kvasitieteellisen artikkelin ja toiseen ilmoituksen, jonka mukaan artikkeli on puppua) keväällä 1996. Vuosikymmenen päättyessä postmodernismi oli ainakin periaatteessa hylätty, ja sen sijalle tai rinnalle oli hiipinyt edistyksen mahdollistava transmodernismi – idea, joka ainakin minusta kaipaisi enemmän pohdintaa jäätyään 2000-luvun myötä puolitiehen. Suunta on jälleen tärkeä. Ja toisaalta, kaikesta huolimatta, postmodernistiset ideat määrittävät hyvin pitkälle koko vuosikymmentä.

Edelleen 1990-lukua määrittää internet-yhteyksien avautuminen. Vuosikymmenen alussa meidät koululaiset vietiin johonkin auditorioon kuulemaan ja katsomaan esittelyä uusista ja tulevista verkkopalveluista. Mukana oli sähköpostia ja treffipalvelua. Se oli jännittävää, mutta myös todella etäistä, sillä kenelläkään ei ollut verkkoyhteyksiin vaadittavaa modeemia. World Wide Web julkaistiin vuonna 1991 ja ensimmäinen graafinen selain Mosaic 1993. Netissä "surffailusta" tuli kansanhuvi, ja vielä 90-luvun loppuvuosina erään Oulun yliopiston mikroluokan ovessa luki: "Surffailijat, nettailijat ym. ym. EIVÄT ole tervetulleita." Vasta ysärin jälkeen on internetin asema vakiintunut niin, että tiedonhakua ja kommunikointia verkossa pidetään tavallisena, hyväksyttävänä ja toivottunakin osana opiskelua, toimistotyötä ja luovaa työtä. Internetin legitiimiyden puutteet tarkoittivat myös sitä, että koko netti muistutti – nyt jo lähes unohdetusti – Villiä Länttä. Esimerkiksi huumeaiheinen materiaali ja lapsiporno rehottivat verkossa sillä tasolla, että niihin törmäsi, vaikkei etsinytkään. Suosituissa chateissakin saattoi sanoa mitä hyvänsä – oli aiheena sitten Hitler, Saatana, itsemurha tai eläinseksi – eikä kukaan ollut tarkastamassa tai sensuroimassa materiaalia, joka myös katosi bittiavaruuteen eikä tallentunut niin kuin 2010-luvun sosiaalisissa medioissa.

Ei ole lainkaan perusteetonta väittää, että yksi 90-luvun avainsanoista on välinpitämättömyys. Toisin kuin nykyään oletetaan, se ei ollut pelkästään negatiivista. Siihen sisältyivät myös ajattelun ja tekemisen vapaus sekä suvaitsevaisuus – alkuperäisessä merkityksessään. 2010-luvulla suvaitsevaisuuden idea on saanut kritiikkiä, koska sen nähdään tarkoittavan asettumista itse suvaitsemisen kohteen yläpuolelle. Mutta ysärillä ihan oikeasti suvaittiin: usein ei tykätty ollenkaan siitä, mitä toinen oli, teki, sanoi tai edusti, mutta koska asialla ei ollut minuun suoraa negatiivista vaikutusta, siitä ei tarvinnut imeä palkokasveja haistinelimiin. Tästäkin nykyajalla voisi olla opittavaa. Samalla koko asetelma muistuttaa, että 1990-luvusta on etäännytty todella kauas. Esimerkiksi oikeistohenkiset bisnestoimijat eivät enää voi markkinoida mitä hyvänsä millä hyvänsä ilman, että punavihertävien someaktiivien joukot ilmestyvät peräänkuuluttamaan yhteiskuntavastuuta julistamalla, kuinka mainos halventaa vammaisia tai sillä on negatiivinen vaikutus nuoriin tyttöihin. Muutosta voi pitää positiivisena, mutta toisaalta se merkitsee yleisen ilmapiirin kiristymistä. En pidä ollenkaan mahdottomana ajatuksena, että ihmisten yhteiskunta voi vielä poimia parhaat puolet sekä 90-luvun että tämän päivän ideoista. Nähtäväksi jää. Ihan pian on 2020-luku, ja jälleen yksi vuosikymmen alkaa näyttää tunkkaiselta historialta.

Taidetta

Joulukuussa 2016 podin vatsatautia. Koska massuni ja suolistoni kärsivät yleensäkin liiallisesta herkkyydestä, on taudista paraneminen hidasta. Lisäksi minulla on taipumusta pimeinä vuodenaikoina ilmenevään kaamosmasennukseen, ja kun yhtälöön vielä lisättiin ahdistus ja vitutus Suomen itsenäisyyspäivän nykyisistä ilmenemismuodoista, oli masennus- ja ahdistuspiikki aika valmis. Eräänä iltana, josta näytti olevan tulossa varsin paha, katsoin paremman puutteessa (katson ylipäänsä todella vähän televisiota) Yle Teeman esittämän dokumentin taidemaalari René Magrittesta. Se oli tärkeä kokemus, sillä hetkenä, jona mikään ei tahtonut kiinnostaa, Magritte-dokkari ihan oikeasti kiinnosti. Tästä puolestaan tuli päässäni niin iso juttu, että katsoin dokkarin kaksi kertaa uusintana. René Magrittesta tuli muutamassa päivässä yksi lempitaiteilijoistani (melkein heti Claude Monet'n jälkeen) ja hänen taiteestaan minulle sekä todellista klassikkomatskua että perin kotoinen asia.

Pari vuotta myöhemmin taidemuseo Amos Rex ilmoitti, että sen tiloihin on tulossa Magritte-näyttely. Etenkin, kun omistan museokortin, minulle oli alusta lähtien päivänselvää, että näyttely on nähtävä. En ole kuitenkaan voinut välttyä uutisilta Amos Rexin jonoista, joten kun Magritte-näyttely lopulta avattiin 8. helmikuuta 2019, en pitänyt sinne mitään kiirettä. Lopulta huhtikuun 24. päivä ilmeni sopivaksi ajankohdaksi. Samalla reissulla saatoin katsella huikeaa, täyteen keväiseen loistoonsa puhkeavaa luontoa sekä piipahtaa Suutarilan kirppiksellä, jolla eräs Facebook-ryhmäaktiivi oli ilmoittanut myyvänsä vinyylilevyjään. Paluumatkalla puolestani tapasin muuatta Keravalle asettunutta kaveriani. Aina löytyy muitakin syitä kuin kuvataide.

René Magritte oli tuottelias maalari. Esimerkiksi Brysseliin vuonna 2009 avatussa Magritte-museossa on esillä lähes 150 teosta. On oikeastaan ihan päivänselvää, että jos jossakin Helsingissä järjestetään Magritte-näyttely, siitä puuttuvat useimmat hänen keskeisinä pidetyt teoksensa. Amos Rexissä tämä ei kuitenkaan surettanut. Magritten tyyli on niin tunnistettava, niin omanlaisensa, että hänen töitään katsellessa tuli hyvin isolta osin hämmentynyt olo: "Tässä nämä nyt sitten ovat." En ole nähnyt nimeksikään maailman taiteen merkkiteoksia luonnossa. 11-vuotiaana kyllä kävin vanhempien kanssa Rijksmuseumissa ja Van Gogh -museossa Amsterdamissa, mutta siitä en muista paljon muuta kuin tykästymisen Vermeeriin, välinpitämättömyyden Vincentiä kohtaan sekä jonkinlaisen läsnäolon tunteen Rembrandtin kuuluisimpia töitä katseltaessa. Myöhemmin olen nähnyt lähinnä kotimaista taidetta. Olen viime vuosiin asti käynyt ulkomailla harvoin, eivätkä kalliit taidemuseoliput ole innostaneet. René Magritten teoksia katsellessani saatoin vain kokea vanhan kunnon "tällaista se pieni ihminen pääsee näkemään oikeasti" -tunteen. Ja vaikka Magritte ehti uransa aikana kokeilla monenlaista tyyliä – ja tyylillinen vaihtelu oli Amos Rexissä hyvin esillä – juuri tiettyä tunnistettavaa tyyliä edustaneet maalaukset herättivät selkeimmän tunnereaktion. Ne olivat siinä.

František Kupkan näyttely oli Ateneumissa. Toisin kuin Magritte, Kupka oli minulle vieras taiteilija. Ensimmäiset taulut viittasivat melkoiseen lässähdykseen Magritten jälkeen. Sitten tuli vastaan jotain todella säväyttävää. Maalausta Pianon koskettimet. Järvi piti palata uudelleen katsomaan, pariinkin otteeseen. Se on vuodelta 1909, jolloin tämäntapaiset yhdistelmät ja elementtien yhteensulautumat olivat kaikkea muuta kuin peruskauraa. Kaiken lisäksi Kupkan henkilöhistoriassakin tämä edustaa välivaihetta esittävän ja abstraktin taiteen välillä. Kupkan myöhemmät kone-estetiikkaa lähestyneet työt olivat ihan hyviä, mutta itselleni koko reissun yksittäiseksi huippukokemukseksi kasvaneen pianotaulun jälkeen seuraavatkin sijat miehittäisin tuon välivaiheen teoksilla. Kupkan näyttely herätti mielessäni kiinnostavan ajatuskuvion: monella musiikkiartistillakin erityisesti 1960–70-luvulla tyyli jalostui ja muuttui, ja ihan samalla tavalla ne ensimmäiset mullistavat (psykedeeliset?) oivallukset tapaavat yhä säväyttää enemmän kuin myöhemmät korkeataiteelliset (progressiiviset?) teokset.

Näkemisen ja kokemisen arvoisia olivat molemmat suuruudet, vaikkakin hyvin eri tavoilla. Odotamme lisää laatunäyttelyjä, jotka tätä menoa pyyhkivät hyvin mielestä sellaiset pettymykset kuin Amedeo Modigliani Ateneumissa vuonna 2016.

Tampere Underground ja IndieHelsinki

Kun Tampereen underground-skenen muusikot ovat keikkailleet Helsingissä, he eivät usein ole kohdanneet samanlaista ymmärrystä ja samastumista kuin kotikaupungissa, Jyväskylässä tai edes Turussa. Kun olen lukenut pääkaupunkilaisen median arvioita täkäläisistä musiikin tai muiden populaarikulttuurin lajien tekijöistä, ensimmäinen ja yleisin reaktio on huomio: nuo toimittajat ovat täysin pihalla koko jutusta. Tämän luonnollinen selitys olisi, ettei Helsingissä ole undergroundia, muttei sekään voi pitää paikkaansa. Sen sijaan Helsingissä on niin elävä indiekulttuuri, ettei valtavirrasta käsin tarkasteleva yksilö näe sen läpi undergroundiin saakka. Tampereella sen sijaan on niin vähäinen indiekulttuuri, että valtavirrasta poispäin katsova näkee heti laajan underground-kentän.

Harkitsin tämän tekstin kirjoittamista musiikkiblogisivustollani, mutta halusin kirjoittaa eri tyylilajissa ja käsitellä laajemmin taidetta ja kulttuuria, enkä pelkkää musiikkia.

Jos määrittelen käsitteet lyhyesti, yksinkertaisimmillaan 'indie' tarkoittaa musiikkia, taidetta ja kulttuuridokumentteja, joita eivät julkaise, esitä tai manageroi 'valtavirtaan' lukeutuvat ja suurpääomaan linkittyvät vaan 'riippumattomat' (independent) toimijat. Yleensä jälkimmäiset ovat pieniä tai keskisuuria yrityksiä, joiden toimiala on musiikin tai kirjojen julkaiseminen, media, manageritoiminta, keikkojen myyminen, näyttelyjen järjestäminen (taidegalleriat) tai muu vastaava. Periaatteessa siis nämä yritykset tekevät samaa kuin valtavirtaan ja suurpääomaan kytkeytyvät firmat, mutta pienemmissä mittasuhteissa ja vaikeasti määriteltävällä erilaisella asenteella. Huomattava osa taide- ja kulttuurielämästä ei kuitenkaan tapahdu edes pienten riippumattomien yritystoimijoiden kautta, vaan kokonaan varsinaisen kapitalistisen rahatalousjärjestelmän ulkopuolella. Silloin, kun luovat toimijat itse tuottavat, julkaisevat ja pitkälti myyvätkin levynsä tai kirjansa, toimittavat ja julkaisevat mediansa, järjestävät näyttelynsä tai keikkansa et cetera, voidaan puhua undergroundista.

Käytännössä yllä esitetty jako ei ole yksiselitteinen. Esimerkiksi Tampereen seudun musiikkiartisteista Mara Balls (Maria Mattila) on välillä julkaissut levynsä indie-levyfirman kautta, välillä suoraan itse. Jukka Nousiaisella on oikeastaan oma pienlevy-yhtiö. Kaikkein selvimmin undergroundiin liittyvä julkaisujen alalaji on zine eli pienlehti. Toisaalta internetissä toimii digitaalista zineä muistuttavia blogeja ja sivustoja valtavirta-alustoilla – ja jälleen toisaalta ilman kaupallista tarkoitusta, kun taas zinestä peritään yleensä hintaa. On selvää, että nimenomaan indien ja undergroundin välinen jako vaikuttaa epäselvältä. Musiikkiartisti Litku Klemetti on käyttänyt käsitettä undie, joka yhdistää undergroundin ja indien. Itse miellän undien ensisijaisesti undergroundiksi sekä siihen samastuvaksi indieksi. Litku esimerkiksi toimii – jälleen vaikeasti määriteltävän asenteen myötä – enemmän underground- kuin valtavirta-artistin logiikalla. Tosin nykyään hänen keikkansa ovat hyvin harvoin ilmaisia, toisin kuin vielä vuonna 2016, jolloin näin hänet kolmesti livenä Tampereen underground-tapahtumissa. Litku asuu Jyväskylässä.

Muotoilin otsikkoon ilmauksen "IndieHelsinki" niin kuin kyse olisi brändistä. Tämä ei luonnollisesti ole sattumaa. Kun helsinkiläiset lähtevät tekemään indietä, kyseessä on tamperelais-jyväskyläläisestä undie-puuhastelusta radikaalisti poikkeava kulttuuritoiminta, jolla on läheisempi yhteys valtavirtaan. On valitettava (?) tosiasia, että Suomen taiteen ja kulttuurin valtavirtatoimijoista ylivoimainen enemmistö toimii Helsingissä. Valtavirta on läsnä Helsingissä aivan eri lailla kuin pienemmissä asutuskeskuksissa. Pikkukaupunki tai vielä pienehkö maakuntakeskuskin voi olla lähes kokonaan valtavirtatoimijoiden vallassa: paikkakunnalla ilmestyy yksi lehti, joka on osa isoa konsernia, keikkoja järjestetään vain yhdessä ketjuun kuuluvassa ravintolassa sekä yhdellä ketjuun kuuluvalla kesäfestarilla ja niin edelleen. Mutta Helsingissä ne konsernien ja ketjujen pomot ja päätökset ovat siellä paikalla. Niillä on omat konttorinsa, usein jopa konttorirakennuksensa, joiden osoitteet tiedetään ja tunnetaan. Ne ovat osa Helsinkiä. Ja kun mediat ovat siellä, ne näkevät helpoimmin helsinkiläiset toimijat, minkä myötä samat toimijat nähdään helpoimmin muuallakin Suomessa. Ja ulkomailla: Helsinki on Suomen ensisijainen näyteikkuna. Näin ollen Helsingissä indie-toimijoiden näköala on täysin toisenlainen kuin Tampereella, jossa on pikkukaupungeista poiketen tekijöitä ja resursseja toimivaan, oikeasti riippumattomaan kulttuuriin.

Helsingissä voi elää ja vaikuttaa toimittajia, jotka vielä 2010-luvun jälkipuolella kuvittelevat Flow-festivaalin edustavan relevanttia indiekulttuuria. Koska helsinkiläistoimittajien kirjoittamia juttuja luetaan pienemmissä asutuskeskuksissa, saatetaan niissä olettaa samoin. Sen sijaan Tampereelta käsin ajatus on vieras. Meidän riippumaton kulttuurimme on Tampere Underground, jonka festarit ovat epäkaupallisia ja yleensä ilmaisia. Hiedanrannan juhannus, Pispalan karnevaalit, Pispala Folk, Seppo Jazz ja Kirnupiimäfest ovat Flow'n antiteesi, vaikka jokin yhteinen esiintyjänimi löytyisikin. Kun helsinkiläinen kriittinen vasemmistotoimittaja kirjoittaa esseekokoelman, jossa hän reflektoi ajan ilmiöitä (Pontus Purokuru: Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi), hän ei voi olla käsittelemättä lavein sanankääntein kasvuyritystapahtuma Slushia, sillä ajankohtaisesta helsinkiläisestä näkökulmasta Slush on oikeasti tosi relevantti juttu. Kirjan tekstistä voi havaita, että samalla kun tekijä samastuu anti-Slush-näkökulmaan, hän ei välty olemasta jonkin verran pro-Slush – toki ironisoiden, mutta on liian paljon sitä mikä yhdistää. Tamperelaiselle kriittiselle vasemmisto"toimittajalle" (lainausmerkit, koska virallisen median sijaan hän kirjoittaa vain zineen, someen ja blogiin) ajankohtaista startup-pöhinää on Maria Mattilan käynnistämä Romu & Random, "kansankioski" ja "propagandakioski", jossa tosiaan on romua ja randomia – kuntopyöriä, torsoja, semipornografisia kuvia, paikallisten artistien levyjä ja kellarikeikkoja.

Kun Helsingissä avataan uusi keskustakirjasto Oodi, sieltä voidaan sumeilematta jättää äänilevykokoelma pois, koska helsinkiläisittäin digitaalista formaattia suositaan sekä valtavirta- että indiepiireissä. Tampereella sellainen ei tulisi mieleenkään, sillä Tampereen undiepiirit tykkäävät vinyylilevystä ja jopa c-kasetista. Olen kuullut, että c-kasetti elää Helsingissä ensisijaisesti hiphop-piireissä, mikä on Tampereelta käsin kiinnostavaa, koska meillä se on rockin, elektronisen "popin" (sikäli kun undergroundissa edes voi olla poppia) ja kokeellisen musiikin suosiossa. Johtuuko pakkomielle uutta teknologiaa kohtaan brändin ja imagon palvonnasta ja hiphoppareiden samanaikainen pakkomielteettömyys siitä, että hiphopin tiedetään olevan joka tapauksessa riittävän cool juttu isossa maailmassa?

Kun menee helsinkiläiseen kaupunginosatapahtumaan ja siellä kuulee paikallisten bändien musiikkia, se on yleensä joko englanninkielistä tai räppiä. Ensin mainittu kuulostaa 2010-luvun tamperelaiseen undiekorvaan edellisen vuosikymmenen musiikilta ja jälkimmäinen hieman valtavirralta. Kun Tampereella menee vastaavaan tapahtumaan, sielläkin voi kuulla sekä englanninkielistä että räppiä, mutta ensin mainitulla ei ole mitään yhteyttä 00-lukuun ja jälkimmäinen rokkaa tai funkkaa tavalla, jota valtavirrassa ei ole kuultu kokonaiseen sukupolveen. Enemmistö on joka tapauksessa suomenkielistä eikä räppiä. Helsinkiläiseen indiekorvaan se kuulostaa 1970- tai 1980-luvun musiikilta. Luonnollisesti helsinkiläistapahtumassa on paikallisten bändien lisäksi pari valtakunnallisesti tosi isoa artistia, kun tamperelaisvastineessa on vain paikallisia bändejä. Ero tapahtumien välillä ei tietenkään ole yksinomaan musiikissa: missä Kumpulan kyläjuhlat esittävät spesiaalijuttuna kilometrin pituisen kirpputorin, Pispalan karnevaaleilta löytyy hippimäinen käsityöläisbasaari ja yhdistyskirjaston poistomyyntipöytä. Voi olla, että helsinkiläinen pelkistäisi tämän eron puitteiden mittakaavaan, mutta ero on paljon syvemmällä helsinkiläisessä ja tamperelaisessa paikalliskulttuurissa. Tamperelaiset kerta kaikkiaan kasvavat luontaisessa DIY-ilmapiirissä, joka ei kaihda kaunista köppäisyyttä, kun helsinkiläiselle kaiken on oltava – riimittääkseni – "näyttävää, kansainväliset vaatimukset täyttävää".

Näin ollen Helsingissä riippumaton kulttuurikin on hieman valtavirtaa, hieman Slushia, hieman imago- ja bränditietoista, hieman pakkomielteistä. Tampereella se on tietoista ja pakkomielteistä ainoastaan itseensä liittyen. Teoriassa Tampereen underground on täysin hyväksyvää: kukaan ei jää syrjään siksi, ettei osaa. Käytännössä sielläkin pätevät omat hyväksynnän lait, jotka jättävät syrjään ne jotka eivät hiffaa, helsinkiläistä sanaa hassusti käyttääkseni. Hiffaamisella ei tässä ole mitään tekemistä kansainvälisten coolien juttujen kanssa – ylikansallinen cool on aina kapitalisoitavissa, tamperelainen cool ei, koska se on oikeasti riippumatonta. Vaikkei tätä yleensä sanota ääneen (koska sellainen ei ole coolia!), Tampereen underground-piireissä tiedetään ja ymmärretään, mikä on Suomen vaihtoehtokulttuurinen pääkaupunki. Helsingissä sitä ei ymmärretä sen enempää kuin itse riippumattomuuttakaan, ja taas IndieHelsingin media tulee kylään, kirjoittaa eksotisoiden, mollaten tai ylistäen, koska on oman näkökulmansa vanki, pitää sitä sekä luonnollisena tai evoluution huippuna ja on täysin pihalla.

Sylityksin

Suomessa tunnetaan sanonta: "Vahvat yksin, heikot sylityksin." Se päätyi myös otsikoksi kulttuuriantropologi Taina Kinnusen kirjalle suomalaisesta kosketuskulttuurista. Sanonnan sisältämä ajatus on kaunis, ja toteutuessaan se olisi myös varsin oikeudenmukainen. Toteutuessaan? Minäpä väitän, että nykymaailmassa ajatus harvoin toteutuu. Aika usein on sen sijaan päinvastoin.

Okei, mitä järkeä tässä on? Heikot siis jäävät yksin, ja sylityksiin pääsevät vain vahvat – jotka eivät sitä tarvitse. Miksi ihmeessä näin päästetään käymään? Yhteiskunnassamme on vallalla alitajuinen käsitys, että kilpailu ihmisten kesken on luonnollista ja hyvä asia. Markkinatalous perustuu kilpailuun, rakastamme urheilua ja kirjoitus- ja laulukilpailut ovat hyväksi nouseville kyvyille. Niinpä saattaa tosiaan tuntua luonnolliselta, että myös ihmissuhteet pohjautuvat jonkinlaiseen kilpailuun: kuka saa kenet, kenellä on eniten kavereita tai parhaat verkostot, kenen sosiaalinen elämä on rikkainta.

Tarkastellaan hetken aikaa edellistä syrjäytetyn näkökulmasta. Syrjäytetyn? Niin, valtaosa nykyään "syrjäytyneiksi" kutsutuista ei ole syrjäytynyt oma-aloitteisesti, vaan muut ovat ihan asiattomista, keskenkasvuisista tai absurdeista syistä syrjineet heitä. Joku ei ole pärjännyt kouluaineissa, toinen ei ole osannut tapella ja kolmas on ollut jonkun dominoivan hahmon mielestä ruma. Sitten he kaikki ovat aikuistuneet, mutta ensimmäinen kulkee yhä ketään kiinnostamattoman tyhmän statuksella, toinen on edelleen se ohikulkiessa tönittävä heittopussi ja kolmas todennäköisesti, paitsi ruma, myös murjottaja, minkä taakse kätkeytyy vakava mielenterveysongelma. Toki on vielä neljäs, joka on ollut koulussa ihan hyvä ja tykätty, mutta elämä on tuonut eteen päihteitä ja sopimattomasti vaikuttaneita ihmisiä. Elämä kulkee aina omalla painollaan, ajatukset elämänhallinnasta ovat useimmiten kaunista puppua.

On helppo ymmärtää, kuinka moni tuollainen syrjäytetty tarvitsee kaikista maailman asioista eniten juuri toisen ihmisen läheisyyttä: kuuntelijaa, keskustelua, läsnäoloa, kosketusta – ja syliä. Sitä hänellä ei kuitenkaan ole. Jos hänellä olisi, ehkei hän olisi edes syrjäytetty, sillä läheisyyden, läsnäolon ja kosketuksen vaikutus ihmiseen on mahtava. Mutta sitä emme tiedä. Sen sijaan sylitykset on tässä yhteiskunnassa varattu vahvemmille, jotka porskuttavat muutenkin. Mahdollisuus syliin on "saavutettu etu" siinä, missä vakituinen työpaikka, omistusasunto ja mahdollisuus matkusteluun. Se ei lähde tarpeesta, vaan statuksesta. Tulee mieleen joukko lapsia, joista nopein ja vahvin sieppaa karkkipussin, vaikkei edes tykkää sen sisällöstä – karkit vain täytyy saada oman aseman lujittamiseksi pois hitaampien ja heikompien ulottuvilta.

Voisivatko asiat olla toisin? Ehkä yhteiskunnan pitäisi ottaa heikko sosiaalinen asema tosissaan siinä, missä heikko taloudellinen asema. Jälkimmäistä vaatii sentään vasemmisto, mutta edellisestä sekin on aika hiljaa. Yhteiskunta vaatii mitattavuutta, joka on tietysti liitossa myös kilpailun kanssa; kilpailun periaatteet siis estävät meitä kiinnittämästä huomiota kilpailusta johtuvaan sosiaaliseen heikkouteen. Kilpailun arvo täytyisi kyseenalaistaa ja liiallinen kilpailu kytkeä yhteiskunnasta. Ehkä hyvä yhteiskunta kantaisi taloudellis-materiaalisen perusturvan lisäksi myös huolta jäsentensä sosiaalisesta pärjäämisestä. Ehkä meillä pitäisi olla yhteiskunnallisesti järjestetty ystäväpalvelu ja deittipalvelu. Kenenkään ei pitäisi jäädä yksin, ja vähiten heidän, jotka muutoinkin tapaavat jäädä yksin. Siis heikoimpien.

Niin paljon on muuttunut, niin äkkiä

Ääriainekselta vaikuttavan setämiehen suutahtaessa noin neljättäsadatta kertaa feministeille on aika miettiä, missä mennään. Monelle 2000-luvulla aikuistuneelle setämiehen höpinät lienevät täysin käsittämättömiä, mutta "jonnet ei muista", jos kärjistäen sanotaan. Feministit ovat toki toistelleet samantyyppistä sanomaa jo kauan, mutta melkein yhtä pitkään feministinen puhe vaikutti ääriainesjutulta. 1970-luvulla varttuneet miehet eivät välttämättä pitäneet edes todennäköisenä, että "naisasianaisten" näkemys voittaisi heidän viriilinä elinaikanaan. Ja kun sen voitto alkoi olla väistämätön, omassa kuplassaan elävät ihmiset eivät välttämättä aluksi tätä havainneet tai ymmärtäneet. Vasta sosiaalinen media – tai ehkä ensi tilassa internetin keskustelupalstat – teki sen kaiken näkyväksi ja auttoi samalla toisin ajattelevia löytämään toisensa ja joukkovoimaantumaan.

1) Vielä 1960-luvulla oli täysin yleinen sääntö ajatella, että nainen on miestä heikompi sukupuoli. Naisen ei uskottu pystyvän raskaisiin ja vaativiin tehtäviin – ei fyysisesti eikä psyykkisesti. Tähän liittyi jako miesten ja naisten ammatteihin, ja koska esimerkiksi hoitotyö oli todella naisten alaa, miehet eivät olleet edes näkemässä, kuinka fyysisesti vaativia töitä hoitoalan naiset jo silloin tekivät. Psyykkinen heikkous ilmeni mm. "hysteriana", jota pidettiin ihan todellisena naisille tyypillisenä ilmiönä. Pidettiin päivänselvänä, ettei naisesta olisi sotilaaksi tai poliisiksi, ja myös urheilu oli aika lailla miesten maailma. Niinkin myöhään kuin vuonna 1980 naisten pisin juoksumatka olympiakisoissa oli 1500 metriä, ja samoihin aikoihin Suomeen tuotu, 1960-luvulla kehitetty ringette luotiin jääpeliksi naisille, joille jääkiekon katsottiin olevan liian raakaa ja fyysistä. 1980-luku oli pullollaan keskustelua urheilun "kolmannesta sukupuolesta" eli naisista, jotka ahtoivat itseensä mieshormoneja ollakseen parempia urheilijoita kuin "aidot" tai "luonnolliset" naiset.

2) Vanha Uuden Testamentin käännös (1938) paljastaa kiintoisasti suomen kielen sanojen juuria. Esimerkiksi sanan 'naida' (merkityksessä 'mennä naimisiin') yhteydessä käytetään aina toistakin ilmausta, 'mennä miehelle'. Vain nainen on siis voitu 'naida'; nainen ei ole 'nainut' miestä, vaan 'mennyt miehelle'. a) Edellinen tietysti viittaa suoraan omistussuhteeseen: vaimo on ollut miehen, mutta aviomies ei naisen omaisuutta. Tätä käsitystä on moniaalla tukenut myös lainsäädäntö. b) Sanan 'nainen' viittaaminen sukupuoleen, jonka edustajan mies nai, on luonnollisesti tämän myötä entistäkin ilmiselvempää. Tässä valossa ei tunnu enää niin hämmentävältä, miksi hyvin kauan – jonkin verran vielä nykyään – naisen läsnäolo on sinänsä merkinnyt erotiikan ja romantiikan läsnäoloa joissakin asiayhteyksissä. Se on ollut miesten hallitsemassa maailmassa naisten olemassaolon tarkoitus! Edelleen, tämä selittää, miksi vaimon löytäminen on saattanut olla miehelle ennen nykyistä helpompaa: vaimoksi (ja äidiksi) pyrkiminen ylipäänsä oli pitkään naisen elämän kyseenalaistamaton tarkoitus.

3) Hyvin kauan oli täysin vieras näkemys, että naisen kuuluisi nauttia seksistä. Oli tutkimuksia, joiden mukaan miehellä on "ejakulaatiovietti" ja naisella "antautumisvietti". Vielä 1970-luvun, jopa 1980-luvun kontekstissa oli täysin normaalia puhua seksistä näkökulmasta "nainen antautuu miehelle". Harva nainen ja vielä paljon harvempi mies tuli edes kyseenalaistaneeksi tätä näkemystä ennen kuin feministien ansiosta naisen nautinnosta alettiin edes puhua. Omaa kieltään puhuu mm. hyllystäni löytyvä vuoden 1984 nuortenlehti, jonka mukaan "kaikki tietävät poikien masturboivan", mutta kuulemma tytöt tyydyttivät itseään melkein siinä missä pojatkin. Tai se, että koulussa 1990-luvun alussa jaetun seksuaalisuusaiheisen monisteen mukaan "pojista neljä viidestä ja tytöistä kaksi viidestä kertoo tyydyttävänsä itseään". Jos edes seksuaalisen nautinnon hakeminen ei ole vielä täysin normaalia, voimme kuvitella, millaista poikkeuskäyttäytymistä on edustanut seksisuhde, jonka oleellinen sisältö ei ole ollut toistuva tähtääminen miehen siemensyöksyyn.

4) Suomessa tavataan usein ajatella, että meidän agraarinen kulttuurimme on suosinut vahvoja, fyysistä työtä tekeviä naisia. Kuinka euroamerikkalaisen porvariluokan "pikku naisen" ihanne on koskettanut Suomea? Ensimmäinen väite on kyllä totta. Tässä kuitenkin hyppäämme parin sodanjälkeisen vuosikymmenen yli. Kuvittelemme helposti suomalaisen yhteiskunnan alkaneen tältäkin osin kiireesti nykyaikaistua jo yhtä aikaa yhteiskunnan kaupungistumisen ja keskiluokan nousun kanssa. Tähän liittyy elitistinen harha: kun feministit ("naisasianaiset") alkoivat julistaa näkemyksiään, oletetaan sen heti pulpahtaneen pinnalle ja vaikuttaneen mielipiteisiin. Tämä tapahtui kuitenkin pikku hiljaa ja viiveellä; feminismi oli aluksi marginaali-ilmiö. Koko sen ajan Suomessa rakentui ja vahvistui kaupunkilainen keskiluokka, joka omi edellä mainitun euroamerikkalaisen porvariston ihanteita. Tähän vaikutti vahvasti...

5) ...populaarikulttuuri. Uudella keskiluokalla oli aikaa ja varaa lukea, katsoa elokuvia ja televisiota sekä kuunnella musiikkia, ja nämä olivat kaupungissa myös ulottuvilla. Suuri osa tästä populaarikulttuurista tuli perinteisistä vahvan kaupunkilaisporvariston maista, erityisesti Yhdysvalloista. Pitkin 1960-, 1970-, vielä 1980-lukuakin ahmimme kulttuuridokumentteja, joissa aikuisen miehen tyttöystävä oli kutsumanimeltään "little girl", "child" ja tietysti "baby", ja joissa aikuiset naiset olivat pieniä, hentoja, antautuvia ja pyörtyilivät tunne-elämyksistä tohtorismiesten edelleen diagnosoidessa heille hysteriaa. Ja vaikka jo 70-luvulta lähtien puhuttiin miehen kriisistä uudessa kulttuuriympäristössä, voimme vielä miettiä, millaisia olivat 80-luvun populaarikulttuurin valtavirtaidolit – niin naisia kaataneet miehet kuin miehiä fyysisillä avuillaan vietelleet naisetkin.

Summa summarum: ihan äskettäin, meikäläisen ja suurten ikäluokkien väliin sijoittuvan sukupolven aikuistuessa (ja omassa lapsuudessani), miesten ja naisten asema ja roolit yhteiskunnassa, jopa miehen ja naisen käsitteet olivat täysin toisenlaiset, ja tätä myös vanhemmat sukupolvet kasvoivat pitämään normaalina. Siltä perustalta nykyään laajalle levinnyt, tasa-arvoa ja ihmisten sukupuolesta riippumatonta samankaltaisuutta korostava ajattelutapa on mahdollista nähdä hullutuksena, jonka päättymistä odotetaan kuin kuuta nousevaa ja internetin & sosiaalisen median yhdistäessä samoin ajattelevat myös toimitaan tämän tavoitteen puolesta. Tai ainakin tökitään feministejä, jos muuhun ei enää koeta pystyttävän. Tuhannet miehet kasvoivat miehisiin etuoikeuksiin ilman minkäänlaisia valmiuksia ymmärtää niitä etuoikeuksiksi; kun jotain "normaalia" viedään heiltä, on psykologisesti ymmärrettävää kääntyä vanhatestamentillisiin "feminismi ja tasa-arvo sotivat jumalallista sukupuolijärjestystä vastaan" -näkemyksiin, joita he tuskin alun perin kannattivat. Ymmärrettävyys ei silti ole hyväksyttävyyttä, ja etuoikeudet ovat etuoikeuksia siitä riippumatta, hahmottaako etuoikeutettu kansanryhmä niitä sellaisiksi. On mietittävä uudelleen, millä tavalla saamme asiat menemään eteenpäin. Nykyinen vihanpitopolitiikka ei siinä ainakaan onnistu.

Yksi lisänäkökulma juolahtaa vielä mieleen. Asioissa, jotka vanhassa kulttuurissa liitettiin naisiin – herkkyydessä, altruismissa, antautumisessa – on myönteistä voimaa, joka on 2010-luvun yhteiskunnassa täysin aliarvostettua. "Naisellisten" asioiden emansipaation olisi pitänyt alusta lähtien kulkea naisten emansipaation kanssa käsi kädessä; nythän olemme ajautuneet melko kovaan ja maskuliiniseen yhteiskuntaan, tai kovat ja maskuliiniset arvot ulottuvat kaikkiin piireihin, kun vanhassa yhteiskunnassa ne pitkälti pitäytyivät miesten piiriin. Nyt meidän on muistettava, että myös miehet, ja tietysti naisetkin, ovat vapaita toteuttamaan pehmeitä arvoja omassa elämässään ja omissa ihmissuhteissaan, kun sukupuoliroolit eivät kahlitse meitä. Syytä onkin. Maailmansodan uhka leijuu ilmassa, sota on aina seurausta kovista arvoista ja jos raajat ja luodinsirpaleet lentelevät, pehmeää hoivaa tarvitaan kipeästi kaikkialla. Niin pitkälle emme varmasti halua ajautua.