Kauanpa sitten oli 1990-luku, jolloin minäkin istuskelin lukion ja myöhemmin yliopiston penkissä. Jostain syystä niihin aikoihin kulttuurinen katse kääntyi aktiivisesti taaksepäin. Televisiosta tuli Eilisen pop-korni -otsikon alla toimitettuja ohjelmia, joista yksi tarkasteli suomalaista punkin ja uuden aallon kuhinaa, toinen ehkä vielä säväyttävämmin 1960–70-luvun ilmiötä nimeltä Radikaalit – radikalerna. Ohjelmat katsottiin sen verran tarkkaan, että niistä riitti juteltavaa välitunnilla. Itse hurahdin radikaalimeininkiin niin täysillä, että innostuin vallankumouksen käsitteestä ja ideasta alkaen tietysti hokea sitä koulussa. Ei tainnut olla kulunut vuotta enempää siitä, kun olimme kaverin kanssa nauraneet jostain alelaarista halvalla löytyneen Bob Dylanin Under the Red Sky -kasetin lyriikoille, että "se varmaan luulee olevansa vallankumouksellinen".
Välituntipuheissa pohdimme, miten ollaan vallankumouksellisia. Lähistöltä oli laman myötä autioitunut vanha sahalaitos. Suunnittelimme vanhan kirjoituskoneen ja kopiokoneen hankkimista, sahalaitoksen tilojen valtaamista ja niihin sijoitettua vallankumouskeskusta, josta käsin levittäisimme hirveät määrät julistavia A4-papereita ilmoitustauluille ja postilaatikoihin. (Internet teki läpimurron vasta pari vuotta myöhemmin.) Yksi kaveri ehdotti, että olisi aika rankkaa lähteä kesken koulupäivän keskustan kävelykadulle "vittuilemaan". Vähäksi aikaa välituntipuheet muuttuivat muka-venäläisittäin äännetyksi englanniksi, koska vallankumoukselliset puhuivat stereotyyppisesti niin. "Wot is auör eim? – Revoluuššön!"
Koska kavereiden joukossa oli musiikinharrastajia, aloimme pian puhua vallankumouksellisen musiikin tekemisestä. Sen oli oltava suomenkielistä ja jotain punkintapaista. Ehdotin fiktiiviselle bändillemme nimiä Yhteiskunnalliset hihhulit, Suomen pula-armeijan soittokunta ja Vallankumouksen lähettiläät. Mitään ei hyväksytty. Tämä on surku, sillä kaksi ensin mainittua maistuu edelleen hyvältä. Kaverilla oli biisi-idea, jossa laulettiin "me ollaan me, toisiimme me luotamme". Tietysti otin haasteen vastaan ja mietin useampia kappaleentynkiä, nimiltään Lähdemme päättäjille vittuilemaan, Isänmaa (vaiko "Koti, uskonto, isänmaa"?) sekä – yksinkertaisesti – Vallankumous. Viimemainittu oli ihan anarkismia; teksti leikitteli marxilaisella kuvastolla. Ehkä tämä paljastaa, että se kiinnosti jo silloin (kotona asialle ei ollut mitään pohjaa). Kertosäkeessä vaadin kaikkia maailman aktivisteja, radikaaleja ja anarkisteja liittymään yhteen, tekemään vallankumouksen ja haihduttamaan ilmaan vuosisadan lumouksen.
Eivät ne kappaleeni kovin hyviä olleet. Välituntipuheissakaan ne eivät aiheuttaneet riemunkiljahduksia. Olin jo siihen mennessä säveltänyt tärkeämpiäkin kappaleita. Ehkä kaikki oli, muillakin kuin minulla, hieman teennäistä ja väkisin väännettyä. Jo lähiviikkoina suomenkielisen vallankumouksellisen bändin suunnitelma oli hylätty ja syntymässä sen sijaan englanninkielinen asennepunkbändi, jossa en ollut mukana, mutta keksin sille sentään nimen (Nigel). Kaveripiirissä oli ollut bändejä ennenkin, enkä ollut koskaan mukana – syynä ei todellakaan ollut biisinteko- tai edes soittotaidon puute, vaan pitkälti ne klassiset "musiikilliset erimielisyydet", joiden takia bändit tapaavat potkia jäseniään.
Radikaali ja kriittinen ote kuitenkin säilyi. Lukion viimeisenä vuotena muistan julistaneeni oppitunnilla, että "aina on syytettävä sitä, joka on korkeammassa asemassa yhteiskunnassa" (opettaja vs. oppilas!). Penkkaripäivänä laittauduin vanhaksi kunnon hipiksi. Luokan tytöt ilmoittivat, että nyt näytin siltä mitä oikeasti olin. Presidentinvaalien 1994, joissa saimme ensimmäistä kertaa äänestää, yhteydessä totesin Veltto Virtasen ja Keijo Korhosen (jota itse kannatin, koska vastustin EU:ta) nauttivan senhetkisessä kaveriporukassa vähintään yhtä isoa suosiota kuin valtavirtaehdokkaiden.
Lähdin sitten mukaan kampanjoimaan EU-jäsenyyttä vastaan. Siellä törmäsin henkilötasolla ensimmäistä kertaa aatteellisiin vasemmistolaisiin. Yhdelle, itseäni joitakin vuosia vanhemmalle nuorelle naiselle / tytölle muistan esittäneeni kysymyksen: "Vieläkö vasemmistossa on entisaikojen hohtoa?" Kun yliopisto-opiskelun alettua pääsin luennoille kuulemaan toistuvasti "kriittisestä", "marxilaisesta" tieteestä ja jopa "suuren unelman ajasta" 1970-luvulla (ah, sen vuosikymmenen ihana houkutus!), aloin uskaliaasti antautua vasemmistolaisuuden syliin. Tässäkään en ollut yksin – muuan lähimmistä kavereistani kertoi innostuneensa marxilaisuudesta, ja eräissä bileissä poliittista kantaa kysyttäessä hän julisti ykskantaan: "Kommunistinen puolue." Tämä vaihe tosin taisi hänellä päättyä jo seuraavana vuonna. Itse heittäydyin syvemmälle mm. Oulun ylioppilaslehden kolumnistina, ja hurahdin ihan kunnolla myös poliittisen laululiikkeen musiikkiin ennen kuin Ultra Brasta tiedettiin mitään.
Meininki muuttui pikku hiljaa. Lukioaikainen kaveriporukka alkoi oikeastaan repeillä heti lukion päätyttyä, mutta vielä muutamaa vuotta myöhemmin 1997 muistan tyttöystävän ihmetelleen sen tiivistä ja uskollista luonnetta. Niinä aikoina joissakin kaveritapaamisissa oli hämyistä tunnelmaa neopsykedeelisine musiikkeineen. Samalla olin alkanut tutustua ihan uusiin ihmisiin, joiden myötä vaikuteympäristö muuttui. Oman osansa muutoksessa teki myös tyttöystävä. Uusien kavereiden kanssa päädyttiin väsäämään pienlehtiä eli zinejä, ja yhden kanssa oli yhteisiä musiikkikokeiluja, joiden päälle nykyinen musiikillinen "urani" (Sun Pie) yhä paljolti rakentuu. Kodin ja koulun arvojen etäännyttyä virta vei kohti beatnikkimäistä elämäntaparadikalismia, ja vuosikymmenen lopulla meiningissä oli jo feministinen ja sukupuolikriittinen vire.
2000-luku ja varsinkin 2010-luku ovat heitelleet rajusti yhteiskunnallisia ja poliittisia asetelmia, viskanneet entiset ja myöhemmät uudetkin kaveriporukat yli laidan, väläyttäneet ihmissuhteita, vaihtaneet samastumiskohteita ja muutenkin tuoneet kaikkea tosi kummallista. Silti jokin on pysyvää. Kapinani, radikaali ja kumouksellinen suhteeni yhteiskuntajärjestelmään ja sosiokulttuuriseen ympäristöön ei ole koskaan sammunut. Muut ovat ryhtyneet sovinnaisemmiksi, paitsi ne, jotka ovat tavalla tai toisella sortuneet matkan varrelle. Itsessäni Se Jokin syntyy, tai syttyy, aina uudelleen, hieman hiipuneesta entisestä poikkeavassa muodossa – viimeksi 7. marraskuuta 2020 mystisenä, kosmisista sfääreistä suoraan minuun kohdistuneena rakkauden purkauksena, joka inspiroi jo kirjoitelman rakkauden politiikasta. Minussa on yhä entisaikojen hohtoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti