Olen kotoisin Oulusta. Siellä vapunvietto on ollut tapana aloittaa jo hyvissä ajoin etukäteen. Omana opiskeluaikanani koneteekkareiden punaista paloautoa haalaripukuisine kyytiläisineen näki liikenteessä jo päiväkausia ennen vappua. Opiskelijoiden perinteiset "vappusoudut" pidettiin pari päivää ennen vappua. Vappuaattona kello 12 oli jo valtaisa meininki, kun opiskelijat kerääntyivät Franzénin patsaan lakitukseen keskustan kupeessa sijaitsevaan Franzénin puistoon. Samana iltapäivänä teekkarifuksit "uitettiin" Åströmin puiston kanavassa. Karnevaalitunnelmaa riitti. Iltapäivän mittaan viereinen Hupisaarten puistoalue täyttyi opiskelijoiden ja heidän liepeillään pyörineen väen pullopiknikeistä. Seuraavana päivänä oli vappumarkkinatouhun, vappumarssin ja Matagalpa-lounaan aika.
Vappu on niitä harvoja asioita, joita Oulussa ikävöin. Tampereella on nimittäin vappuna varsin erilainen meininki. Välillä tuntuu, ettei sitä meininkiä ole lainkaan. Itse olen täälläkin yrittänyt aloittaa vapunviettoa hyvissä ajoin, mutta olen erottunut massasta kuin minä hyvänsä päivänä. Esimerkiksi vappuaattona 2011 oli aivan mukava ilma, mutta vielä neljän-viiden aikaan iltapäivällä Hatanpäällä (keskustan läheisyydessä sijaitsevassa rantapuistossa) näkyi lähinnä lenkkeilijöitä ja koiran ulkoiluttajia. Monilla täälläpäin kasvaneilla ei tunnu olevan aavistustakaan vappuun perinteisesti kuuluvasta jatkojuhlimisesta eli vähintään aatonaatosta vapunpäivään kestävästä karnevalistisesta bilemeiningistä. Todennäköisemmin vain ihmetellään, mitä kansa taas vapusta hössöttää, kun eihän siinä ole mitään. Niinpä, missä on ja missä ei.
Toki vappuaattoiltana ja tietysti vapunpäivänä on keskustaa lähimmillä puistoalueilla (Koskipuisto, Näsinpuisto, Sorsapuisto) myös Tampereella jonkin verran meininkiä. Se meininki vain ei välttämättä ole kovin miellyttävää. Homman luonne paljastuu varsinkin jälkikäteen, kun ihmismassat ovat lähteneet. Nurmikot ja puskat ovat nimittäin täynnä roskia, jotka sinne on välinpitämättömästi (periaatteella "kunnossapito hoitaa") jätetty. Oulun Hupisaaria kunnioitetaan luonnonläheisenä ympäristönä ja roskat osataan kohtuuhyvin viedä roskiin. Tylsässä Koskipuistossa ei taida olla mitään kunnioitettavaa.
Muutaman vuoden lähellä Hervantaa asuneena kyllä tiedän, että teekkareita pyörii siellä vapun alla lähes yhtä paljon – ja samankaltaisella meiningillä – kuin Oulussa. Tampereella kuitenkin tuntuu, että teekkareiden vapunjuhlinta on piilotettu Hervantaan. Minulle vapun karnevalismi ilmenee juuri niin, että käyttäytymistä, jota pitkän talvikauden ajan on harjoitettu enintään piilossa, tullaan sumeilematta harrastamaan ihmisten ilmoille.
Nytkin olen Tampereella, vappusää on hieman tympeä, iloinen vappuseura on kortilla ja moni asia tuntuu vähän väkinäiseltä. Seuraavaksi kuitenkin viinipullo napsahtaa auki ja samalla päälle napsahtaa vapunviettomuudi. Olen kapinallinen, mutta siinähän ei ole mitään uutta.
HAUSKAA VAAAAPPUAAAA!!1!
keskiviikko 30. huhtikuuta 2014
maanantai 21. huhtikuuta 2014
Kaikki kasvaa
Omakotitalot tehdään entistä suuremmiksi. Niissä on enemmän neliöitä, ja ne ovat myös entistä korkeampia ja ympäristössään hallitsevampia. "Vanhat" 1970-luvun omakotitalot ovat niiden rinnalla piskuisia matalia majoja. Vanhat kesämökit häpeävät pienuuttaan viereen rakennettujen huviloiden rinnalla: mitä lie aittoja – yhä harvempi edes muistaa niitä käytetyn kesäasumiseen. Koulut ja opistot hylkäävät vanhat punatiiliset opetusrakennuksensa pihan perälle ja rakentavat keskeisille, näkyville paikoille uusia päärakennuksia, joissa on iso sali, edustustiloja ja tietysti vaikuttava sisääntuloaula. Lähiöiden ja asutusalueiden ruokakaupat eivät enää ole entisiä perin tavallisen näköisiä rakennuksia, joissa vain sattuu sijaitsemaan ruokakauppa, vaan (valikoiman laajuudesta riippumatta) isoja ja näyttäviä pytinkejä, joissa ei voi sijaita mitään muuta kuin ruokakauppa.
Pysäköintialueet kasvavat. Kadunvarsipysäköinnistä ja parinkymmenen auton parkkipihoista on edetty valtaviin pysäköintipeltoihin ja tietysti maanalaisiin parkkiluoliin, joita kaupungeissa rakennetaan, vaikka kaupunkilaiset eivät tykkää niistä ollenkaan. Ja autothan ne vasta kasvavatkin. Vaikka 1990-luvulla (lamavuosikymmen!) maisemakuvaan ilmestyi paljon uusia pieniä henkilöautoja ja jopa Mersu lanseerasi pikkumallin, joka kaatui testeissä (Mercedes-Benz perseelleen lens!), 2000-luvulla joka toisella on joko farmari tai citymaasturi ja ihan tavallisissakin henkilöautoissa saa yhä useammin huutaa takapenkiltä etupenkille tai päinvastoin. Televisioruudut kasvavat niin, että kun kaikilla ei ole varaa entistä isompaan asuntoon (vaikka pikkuasuntojen huonekorkeuskin on kasvamaan päin), liian isoa ruutua töllätään typerryttävän läheltä. Joka kotiin myytävien koneiden ja laitteiden lukumäärä kasvaa. Ruoka- ja juoma-annosten koot kasvavat, minkä vuoksi tarvittavan liikunnan määrä kasvaa.
Kaiken edellisen seurauksena energiantarve kasvaa. Sähköä joudutaan tuottamaan yhä enemmän ja enemmän. Lämmitystä tarvitaan sisätilojen kasvaessa aina vain enemmän. Rahaa kuluu ihmisillä ja ihmisyhteisöillä koko ajan enemmän. Kaikesta tästä on täydellistä turhuutta yhä isompi ja isompi osuus.
Pysäköintialueet kasvavat. Kadunvarsipysäköinnistä ja parinkymmenen auton parkkipihoista on edetty valtaviin pysäköintipeltoihin ja tietysti maanalaisiin parkkiluoliin, joita kaupungeissa rakennetaan, vaikka kaupunkilaiset eivät tykkää niistä ollenkaan. Ja autothan ne vasta kasvavatkin. Vaikka 1990-luvulla (lamavuosikymmen!) maisemakuvaan ilmestyi paljon uusia pieniä henkilöautoja ja jopa Mersu lanseerasi pikkumallin, joka kaatui testeissä (Mercedes-Benz perseelleen lens!), 2000-luvulla joka toisella on joko farmari tai citymaasturi ja ihan tavallisissakin henkilöautoissa saa yhä useammin huutaa takapenkiltä etupenkille tai päinvastoin. Televisioruudut kasvavat niin, että kun kaikilla ei ole varaa entistä isompaan asuntoon (vaikka pikkuasuntojen huonekorkeuskin on kasvamaan päin), liian isoa ruutua töllätään typerryttävän läheltä. Joka kotiin myytävien koneiden ja laitteiden lukumäärä kasvaa. Ruoka- ja juoma-annosten koot kasvavat, minkä vuoksi tarvittavan liikunnan määrä kasvaa.
Kaiken edellisen seurauksena energiantarve kasvaa. Sähköä joudutaan tuottamaan yhä enemmän ja enemmän. Lämmitystä tarvitaan sisätilojen kasvaessa aina vain enemmän. Rahaa kuluu ihmisillä ja ihmisyhteisöillä koko ajan enemmän. Kaikesta tästä on täydellistä turhuutta yhä isompi ja isompi osuus.
sunnuntai 16. helmikuuta 2014
Woodstock = totuus
Kuten kaikki asioihin perehtyneet tietänevät, elokuun puolivälissä vuonna 1969 järjestettiin White Lakessa, Bethelissä, New Yorkin osavaltiossa maailmanhistorian kuuluisin rockfestivaali, joka kantoi alun perin suunnitellun paikkakunnan mukaan nimeä "Woodstock". Samoihin aikoihin järjestettiin monia muitakin festivaaleja, joita väritti sama kaiken hyväksyvä hippihenki, mutta Woodstock oli se suurin ja legendaarisin. Paikan päälle ehätti virallisen arvion mukaan puoli miljoonaa, epävirallisesti miljoona musiikin ja hyvän fiiliksen ystävää. Vähintään toinen mokoma lähti festareille, muttei tukkiutuneiden teiden vuoksi päässyt perille. Edelleen, kuten tiedetään, festarilla esiintyivät Joan Baez, Blood, Sweat and Tears, Creedence Clearwater Revival, Country Joe and the Fish, Grateful Dead, Arlo Guthrie, Richie Havens, Jimi Hendrix, Jefferson Airplane, Janis Joplin, Melanie, Santana, Sha Na Na, Sly and the Family Stone, Ten Years After, The Who sekä useat muut oman aikansa (ja vähän myöhempienkin aikojen) suuret nimet. Moni – muiden muassa minä – on kuitenkin valmis sanomaan, etteivät esiintyjät olleet Woodstockissa mikään pääasia.
Meidät Woodstockin jälkeen syntyneet on kasvatettu osaksi maailmaa, jossa ihmiset pelkäävät toisiaan. Kaikkialla voi tulla vastaan roistoja, huijareita, hyväksikäyttäjiä, raiskaajia, murhaajia ja psykopaatteja. Sellaisilta on tietysti suojauduttava. Eikä siinä kaikki: yhteiskunnat on rakennettu suojelemaan kunnon kansalaisia rikollisilta. Väliäkö sillä, että "kunnon kansalaisen" ja "rikollisen" merkityksen määrittelee joku meitä paremmin tietävä kansalainen. Elämme siinä käsityksessä, että kanssaihminen on varsin todennäköisesti paha ja meidän on pidettävä puoliamme häntä vastaan. Tämä käsitys on meillä jo selkäytimessä. Koska nykypäivän yhteiskunnat ovat mitä ovat, olemme hyväksyneet, että kaikenlaiset pahikset saattavat olla jopa yhteiskunnan menestyjiä, ja koska meidän täytyy pitää puoliamme, meidän on laskelmoitava itsellemme elämänura, jossa roistojen, hyväksikäyttäjien ja psykopaattien logiikka hyväksytään mutta ajautumatta rikollisiksi (siis sellaisiksi, miksi yhteiskunta rikolliset määrittelee). Onhan varallisuutta, hyödykkeitä ja kaikkea hyvää jaossa vain rajallinen määrä. Ei anneta huijareiden viedä sitä meiltä! Pidämme puoliamme, vaikkemme tiedä tai edes välitä tietää, keitä vastaan näin oikeasti teemme.
Woodstockissa ei edellä mainittuja asioita mietitty. Miljoona hipinretkua tuli erinomaisesti toimeen keskenään. Ruokaa ja muita hyödykkeitä oli vähän, mutta se vähäinenkin jaettiin mieluusti naapurin kanssa. Ihmiset edustivat erilaisia näkemyksiä (Elliot Tiberin ja Tom Monten Taking Woodstock -kirjan mukaan festivaalilla törmäsi sekä kaikkien huumeiden laillistajiin että kaikkien huumeiden kieltäjiin – uskonsaarnaajista ja ateisteista puhumattakaan), mutta kaikki hyväksyivät toisensa ja elivät sulassa sovussa. Tappeluja ei tiedetä olleen, sen sijaan on tarinoita väkivallan uhan ratkeamisista humaanein ja rauhanomaisin keinoin. Erityisen mielenkiintoinen on reitin varrelle jääneiden kohtalo: aikakauden paras kattaus musiikkitähtiä jäi heiltä näkemättä, useimmilta myös kuulematta, mutta se ei heitä huolettanut – kaikkialla heitä ympäröi samankaltaisten hyväksyvien, rauhanomaisten ja rakastavien matkalaisten piiri. Se riitti aikaansaamaan ainutlaatuisen, koko myöhempää elämää värittävän myönteisen kokemuksen.
Kokonaisuudessaan Woodstock on kertomus ihmisistä, jotka päättivät kerran elämässään luottaa toisiinsa – huikein, tulevia sukupolvia innoittavin seurauksin. Länsimaiden historia 1970-luvulta eteenpäin on kertomus ihmisistä, jotka eivät luota toisiinsa. Seuraukset ovat tuhoisat – sekä yhteiskunnille, kulttuurille että elonkehälle.
Ehkä Woodstock onkin totuus ihmisistä. Ehkä kaikki, mitä olemme oppineet varustautuessamme toisiamme vastaan, onkin huijausta. Ehkä meidän vain kannattaisi uskoa, että kun yhteinen asia on riittävän hyvä ja innoittava, osaamme olla hyviä toisillemme: jaamme varallisuuden ja hyödykkeet, hyväksymme erilaiset näkemykset, hylkäämme väkivallan ratkaisukeinona ja löydämme myönteisen elämänkokemuksen jokaisesta hetkestä, sellaisistakin, joita besserwisserit eivät pitäisi tähtihetkinä.
Meidät Woodstockin jälkeen syntyneet on kasvatettu osaksi maailmaa, jossa ihmiset pelkäävät toisiaan. Kaikkialla voi tulla vastaan roistoja, huijareita, hyväksikäyttäjiä, raiskaajia, murhaajia ja psykopaatteja. Sellaisilta on tietysti suojauduttava. Eikä siinä kaikki: yhteiskunnat on rakennettu suojelemaan kunnon kansalaisia rikollisilta. Väliäkö sillä, että "kunnon kansalaisen" ja "rikollisen" merkityksen määrittelee joku meitä paremmin tietävä kansalainen. Elämme siinä käsityksessä, että kanssaihminen on varsin todennäköisesti paha ja meidän on pidettävä puoliamme häntä vastaan. Tämä käsitys on meillä jo selkäytimessä. Koska nykypäivän yhteiskunnat ovat mitä ovat, olemme hyväksyneet, että kaikenlaiset pahikset saattavat olla jopa yhteiskunnan menestyjiä, ja koska meidän täytyy pitää puoliamme, meidän on laskelmoitava itsellemme elämänura, jossa roistojen, hyväksikäyttäjien ja psykopaattien logiikka hyväksytään mutta ajautumatta rikollisiksi (siis sellaisiksi, miksi yhteiskunta rikolliset määrittelee). Onhan varallisuutta, hyödykkeitä ja kaikkea hyvää jaossa vain rajallinen määrä. Ei anneta huijareiden viedä sitä meiltä! Pidämme puoliamme, vaikkemme tiedä tai edes välitä tietää, keitä vastaan näin oikeasti teemme.
Woodstockissa ei edellä mainittuja asioita mietitty. Miljoona hipinretkua tuli erinomaisesti toimeen keskenään. Ruokaa ja muita hyödykkeitä oli vähän, mutta se vähäinenkin jaettiin mieluusti naapurin kanssa. Ihmiset edustivat erilaisia näkemyksiä (Elliot Tiberin ja Tom Monten Taking Woodstock -kirjan mukaan festivaalilla törmäsi sekä kaikkien huumeiden laillistajiin että kaikkien huumeiden kieltäjiin – uskonsaarnaajista ja ateisteista puhumattakaan), mutta kaikki hyväksyivät toisensa ja elivät sulassa sovussa. Tappeluja ei tiedetä olleen, sen sijaan on tarinoita väkivallan uhan ratkeamisista humaanein ja rauhanomaisin keinoin. Erityisen mielenkiintoinen on reitin varrelle jääneiden kohtalo: aikakauden paras kattaus musiikkitähtiä jäi heiltä näkemättä, useimmilta myös kuulematta, mutta se ei heitä huolettanut – kaikkialla heitä ympäröi samankaltaisten hyväksyvien, rauhanomaisten ja rakastavien matkalaisten piiri. Se riitti aikaansaamaan ainutlaatuisen, koko myöhempää elämää värittävän myönteisen kokemuksen.
Kokonaisuudessaan Woodstock on kertomus ihmisistä, jotka päättivät kerran elämässään luottaa toisiinsa – huikein, tulevia sukupolvia innoittavin seurauksin. Länsimaiden historia 1970-luvulta eteenpäin on kertomus ihmisistä, jotka eivät luota toisiinsa. Seuraukset ovat tuhoisat – sekä yhteiskunnille, kulttuurille että elonkehälle.
Ehkä Woodstock onkin totuus ihmisistä. Ehkä kaikki, mitä olemme oppineet varustautuessamme toisiamme vastaan, onkin huijausta. Ehkä meidän vain kannattaisi uskoa, että kun yhteinen asia on riittävän hyvä ja innoittava, osaamme olla hyviä toisillemme: jaamme varallisuuden ja hyödykkeet, hyväksymme erilaiset näkemykset, hylkäämme väkivallan ratkaisukeinona ja löydämme myönteisen elämänkokemuksen jokaisesta hetkestä, sellaisistakin, joita besserwisserit eivät pitäisi tähtihetkinä.
torstai 30. tammikuuta 2014
Neljä vuodenaikaa, neljä temperamenttia
Törmäsin Twitterissä outoon ja mielenkiintoiseen ilmiöön, jonka olen havainnut ennenkin. Kun itselleni pimeä ja lumeton syystalvi on psyykkisesti kaikkein vaikein vuodenaika, monelle muulle pahin onkin kevättalvi, jolloin valon määrä tuntuu lisääntyvän räjähdysmäisesti. Helmi-maaliskuussahan yhtäältä aurinko paistaa pidempään, korkeammalta ja näin ollen kirkkaammin, toisaalta myös aurinkoisia päiviä on enemmän. Kun tähän lisätään valkean lumen valoa heijastava vaikutus, lopputulos on kuulemma joillekuille ihan "ranteet auki". Ahdistus alkaa helpottaa vasta, kun lumi sulaa ja valo muuttuu vähemmän raa'aksi. Pahimmillaan helpotusta joutuu odottamaan peräti lehden puhkeamiseen puihin. Tämä kaikki on itselleni hämmentävää, sillä nautin niin sanotusti kymppiplussalla nimenomaan kevään lähestyessä tapahtuvasta valoräjähdyksestä. Minulle se on kuin uuden elämän alku.
Jostakin syystä tulin miettineeksi antiikin humoraaliopin neljää temperamenttia, joita ovat flegmaattinen, melankolinen, koleerinen ja sangviininen. Liittyisivätkö ne vuodenaikoihin? Oivalsin varsin pian, millä on yhteys mihinkin. Kesä on selkeästi flegmaatikon vuodenaika: kesällähän pärjää lähes tekemättä mitään. Syksyn tullen leppoisa flegmaattisuus vaihtuu alakuloiseksi melankolisuudeksi. Kun syksy etenee kohti talvea, sävy alkaa koveta ja seurauksena on kiivasluonteisen koleerikon ajanjakso. Kahdesta edeltäjästään poikkeavasti koleerisuuteen liittyy energisyys, joka on melko kovia arvoja kysyvän talven aikana tarpeen. Kevät säilyttää energisyyden, mutta muuttaa sävyn täydellisesti, ja tuloksena on sangviininen nautiskelijan vuodenaika. Keväästä kesään siirryttäessä jälleen energisyys käy tarpeettomaksi, ja voidaan ottaa leppoisasti. Tähän jaotteluun yhtyi eräs ystäväni, jonka kanssa tapaan keskustella mielen ja hengen asioista.
Olen mieltänyt itseni ensisijaisesti sangviinikoksi, joskin tunnistan itsessäni vaihtelevasti myös koleerisuutta ja flegmaattisuutta. Melankolisuus sen sijaan ei ole minulle lainkaan luonteenomaista. Tosin aikanaan oli sekin vaihe, jolloin olin kuullut melankolisuuden olevan "miehillä harvinaista" ja juuri siksi sain päähäni (silkkaa kapinallisuuttani?), että voisin itse olla melankolinen. Tutustuin kiinnostuneena Moody Bluesin kappaleeseen Melancholy Man, jonka kuitenkin havaitsin suorastaan vastenmieliseksi. Epäilemättä sillä hetkellä kävi selväksi, ettei melankolisuus ole oma temperamenttini vaan peräti sen vastakohta.
Jos sangviinikon ensisijainen "oma" vuodenaika on kevät, se sopii minuun aivan prikulleen. Talvessa viehättää sen luonne siltana kohti kevättä (energisyyden jälleensyntymä) ja kesässä sen täyttymysluonne kevään työn seurauksena (energisyyttä ei enää "tarvita"). Syyskausi on minulle vaikeampi. Alkusyksy (melankolinen + flegmaattinen) on joskus vielä kaunis ja miellyttävä, mutta loppusyksy tai syystalvi (melankolinen + koleerinen) lähinnä raskas ja vieraannuttava. Ensimmäisten kevään merkkien puhjetessa (melankolian rippeiden vaihtuessa orastavaan sangviinisuuteen) olen kuin uudestisyntynyt, täynnä uuden elämän alkamisen riemua. Se tunne on nyt määrittänyt viime päiviä.
Onko siis niin, että kevään raakaa valoa vierastavat ihmiset ovat temperamentiltaan melankolisia ja sangviinisuuden puhkeaminen heille ahdistavaa, kuin kaikki itselle luonteenomaiset sävyt olisivat hävinneet? Mahdollisesti. Kevättalven kammoksuja voisi vastaavasti olla melankolikko-flegmaatikko, jolle kaikki energisyyttä kysyvän vuodenajan (joulu-toukokuun ja näin ollen erityisesti helmi-maaliskuun) luonteenpiirteet ovat vastenmielisiä. Kevättalven raa'asta valosta masentuvat ihmiset ovat selvästi parhaiten kotonaan elo-syyskuussa, kun muutoinkin kesästä pehmentynyt valo pehmenee luonnossa entisestään yhä vehreänä rehottavista kasveista. (Tähän sopii mielenkiintoisesti joskus kaavailemani vuodenaikojen värien jaottelu, minkä yhteydessä havaitsin yhdistäväni kaikkein tummimmat sävyt juuri syyskesään.)
Huomaan yllä olevassakin keskittyväni valoon. Onko sillä sittenkään mitään tekemistä antiikin neljän temperamentin kanssa? Ehkä kevään tai kevättalven raa'asta valosta kärsivät ihmiset ovat vain epävarmoja ulkoisesta itsestään ja viihtyvät paremmin hämärässä, jossa he kokevat näkyvänsä kanssaihmisille himmeämpinä ja pehmeämpinä. Tiedä häntä.
Jostakin syystä tulin miettineeksi antiikin humoraaliopin neljää temperamenttia, joita ovat flegmaattinen, melankolinen, koleerinen ja sangviininen. Liittyisivätkö ne vuodenaikoihin? Oivalsin varsin pian, millä on yhteys mihinkin. Kesä on selkeästi flegmaatikon vuodenaika: kesällähän pärjää lähes tekemättä mitään. Syksyn tullen leppoisa flegmaattisuus vaihtuu alakuloiseksi melankolisuudeksi. Kun syksy etenee kohti talvea, sävy alkaa koveta ja seurauksena on kiivasluonteisen koleerikon ajanjakso. Kahdesta edeltäjästään poikkeavasti koleerisuuteen liittyy energisyys, joka on melko kovia arvoja kysyvän talven aikana tarpeen. Kevät säilyttää energisyyden, mutta muuttaa sävyn täydellisesti, ja tuloksena on sangviininen nautiskelijan vuodenaika. Keväästä kesään siirryttäessä jälleen energisyys käy tarpeettomaksi, ja voidaan ottaa leppoisasti. Tähän jaotteluun yhtyi eräs ystäväni, jonka kanssa tapaan keskustella mielen ja hengen asioista.
Olen mieltänyt itseni ensisijaisesti sangviinikoksi, joskin tunnistan itsessäni vaihtelevasti myös koleerisuutta ja flegmaattisuutta. Melankolisuus sen sijaan ei ole minulle lainkaan luonteenomaista. Tosin aikanaan oli sekin vaihe, jolloin olin kuullut melankolisuuden olevan "miehillä harvinaista" ja juuri siksi sain päähäni (silkkaa kapinallisuuttani?), että voisin itse olla melankolinen. Tutustuin kiinnostuneena Moody Bluesin kappaleeseen Melancholy Man, jonka kuitenkin havaitsin suorastaan vastenmieliseksi. Epäilemättä sillä hetkellä kävi selväksi, ettei melankolisuus ole oma temperamenttini vaan peräti sen vastakohta.
Jos sangviinikon ensisijainen "oma" vuodenaika on kevät, se sopii minuun aivan prikulleen. Talvessa viehättää sen luonne siltana kohti kevättä (energisyyden jälleensyntymä) ja kesässä sen täyttymysluonne kevään työn seurauksena (energisyyttä ei enää "tarvita"). Syyskausi on minulle vaikeampi. Alkusyksy (melankolinen + flegmaattinen) on joskus vielä kaunis ja miellyttävä, mutta loppusyksy tai syystalvi (melankolinen + koleerinen) lähinnä raskas ja vieraannuttava. Ensimmäisten kevään merkkien puhjetessa (melankolian rippeiden vaihtuessa orastavaan sangviinisuuteen) olen kuin uudestisyntynyt, täynnä uuden elämän alkamisen riemua. Se tunne on nyt määrittänyt viime päiviä.
Onko siis niin, että kevään raakaa valoa vierastavat ihmiset ovat temperamentiltaan melankolisia ja sangviinisuuden puhkeaminen heille ahdistavaa, kuin kaikki itselle luonteenomaiset sävyt olisivat hävinneet? Mahdollisesti. Kevättalven kammoksuja voisi vastaavasti olla melankolikko-flegmaatikko, jolle kaikki energisyyttä kysyvän vuodenajan (joulu-toukokuun ja näin ollen erityisesti helmi-maaliskuun) luonteenpiirteet ovat vastenmielisiä. Kevättalven raa'asta valosta masentuvat ihmiset ovat selvästi parhaiten kotonaan elo-syyskuussa, kun muutoinkin kesästä pehmentynyt valo pehmenee luonnossa entisestään yhä vehreänä rehottavista kasveista. (Tähän sopii mielenkiintoisesti joskus kaavailemani vuodenaikojen värien jaottelu, minkä yhteydessä havaitsin yhdistäväni kaikkein tummimmat sävyt juuri syyskesään.)
Huomaan yllä olevassakin keskittyväni valoon. Onko sillä sittenkään mitään tekemistä antiikin neljän temperamentin kanssa? Ehkä kevään tai kevättalven raa'asta valosta kärsivät ihmiset ovat vain epävarmoja ulkoisesta itsestään ja viihtyvät paremmin hämärässä, jossa he kokevat näkyvänsä kanssaihmisille himmeämpinä ja pehmeämpinä. Tiedä häntä.
keskiviikko 15. tammikuuta 2014
Lisää puppua maailmaan
Moni netinselailija on törmännyt Puppulausegeneraattoriin, palveluun, joka tarjoaa valmiita mitääntarkoittamattomia jargon-lauseita joka lähtöön. Puppugeneraattorin genre on imitoitu Pekka Himasen ja muiden näennäisvisionäärien höpinöistä, joilla on valtava arvovalta, muttei tyhjänpäiväisen sanahelinän takana paljonkaan sanottavaa. Hakusana "Guggenheim" tuotti minulle äsken seuraavanlaisen puppulauseen: "Lienee sanomattakin selvää, että Guggenheim vaatii täsmällisyyttä ja päättäväisyyttä, ja kannustaa kehittämään organisaatiossa toimivien vastuunalaista asennetta." Joopa joo. Seuraavalla yrittämällä sama hakusana antaa tulokseksi aivan erilaisen puppulauseen.
Toisaalla erilaiset blogikirjoittajat ja keskustelufoorumien aktiivinäpyttelijät tuottavat toisenlaista puppua, joka sekin vaikuttaa siltä kuin taustalla olisi jokin random-periaatteella toimiva generaattori. Esimerkiksi on ihan kansanedustajaa myöten väitetty sateenkaariväen, vihervasemmiston ja pahimmillaan kirkonkin olevan islamilaisen maailmanvallankumouksen asialla. Kokeilin huvin vuoksi paperilappusilla, millaisen poliittisen puppuväittämän saisin väännetyksi nykyisistä vakiohöpinöistä. Tulos oli näin säkenöivä: "Juutalaisten salaliitto hyötyy Bilderbergin rokotuksista, sillä vihervasemmisto pelaa satanistisen illuminatin, maahanmuuton ja islamin pussiin, samalla kun Talvivaara nauraa ja lisää voittoaan." Joskin myönnän, että näin loistelias virke syntyi vasta toisella yrityksellä.
Hei, mutta ehkä tässä onkin ideaa! Täytetään maailma puppulauseilla, joissa ei ole oikeasti järkeä, vaikka tavalla tai toisella (politiikan tai populismin huipulla) sekaisin mennyt mieli loihtiikin niihin sellaista tyhjästä. Syydetään puppua sumeilematta kaikilla rintamilla, niin että kahvipöytäkeskusteluissa, sosiaalisessa mediassa ja tiedonhaussa ei ole enää minkäänlaista tolkkua. Annetaan filosofian olla avoimesti puppua, poliittisen propagandan olla pupuista pupuinta, tiedekeskustelun, mediakeskustelun (Paska twiitti retwiittasi loistavasti markkinointiviestintäviikon "antia"!) ja ihan arkipäivän keskustelunkin suosiolla puppuuntua. Olisi aika jees, jos siinä vaiheessa vapunpäivää, missä krapula alkaa muuttua humalaksi, tölväisty imbesillimäisyys edustaisikin selväpäisempää ajattelua kuin ihmisten välisen kommunikaation valtavirta!
Lopputuloksena olisi luonnollisesti, että kaikki oikeasti asioista kiinnostuneet tai huolestuneet ihmiset luopuisivat puppulauseista pysyvästi ihan vain erottuakseen valtavirrasta ja saadakseen huomion. Aidot asiat palaisivat keskustelun keskiöön. Ja maailma pelastuu! Vai?
Toisaalla erilaiset blogikirjoittajat ja keskustelufoorumien aktiivinäpyttelijät tuottavat toisenlaista puppua, joka sekin vaikuttaa siltä kuin taustalla olisi jokin random-periaatteella toimiva generaattori. Esimerkiksi on ihan kansanedustajaa myöten väitetty sateenkaariväen, vihervasemmiston ja pahimmillaan kirkonkin olevan islamilaisen maailmanvallankumouksen asialla. Kokeilin huvin vuoksi paperilappusilla, millaisen poliittisen puppuväittämän saisin väännetyksi nykyisistä vakiohöpinöistä. Tulos oli näin säkenöivä: "Juutalaisten salaliitto hyötyy Bilderbergin rokotuksista, sillä vihervasemmisto pelaa satanistisen illuminatin, maahanmuuton ja islamin pussiin, samalla kun Talvivaara nauraa ja lisää voittoaan." Joskin myönnän, että näin loistelias virke syntyi vasta toisella yrityksellä.
Hei, mutta ehkä tässä onkin ideaa! Täytetään maailma puppulauseilla, joissa ei ole oikeasti järkeä, vaikka tavalla tai toisella (politiikan tai populismin huipulla) sekaisin mennyt mieli loihtiikin niihin sellaista tyhjästä. Syydetään puppua sumeilematta kaikilla rintamilla, niin että kahvipöytäkeskusteluissa, sosiaalisessa mediassa ja tiedonhaussa ei ole enää minkäänlaista tolkkua. Annetaan filosofian olla avoimesti puppua, poliittisen propagandan olla pupuista pupuinta, tiedekeskustelun, mediakeskustelun (Paska twiitti retwiittasi loistavasti markkinointiviestintäviikon "antia"!) ja ihan arkipäivän keskustelunkin suosiolla puppuuntua. Olisi aika jees, jos siinä vaiheessa vapunpäivää, missä krapula alkaa muuttua humalaksi, tölväisty imbesillimäisyys edustaisikin selväpäisempää ajattelua kuin ihmisten välisen kommunikaation valtavirta!
Lopputuloksena olisi luonnollisesti, että kaikki oikeasti asioista kiinnostuneet tai huolestuneet ihmiset luopuisivat puppulauseista pysyvästi ihan vain erottuakseen valtavirrasta ja saadakseen huomion. Aidot asiat palaisivat keskustelun keskiöön. Ja maailma pelastuu! Vai?
torstai 28. marraskuuta 2013
Pahkasian ja Amélien maailmankuvat
Vuonna 1975 ilmestyi Pahkasika-lehden ensimmäinen numero. 1980-luvun alkuvuosiin mennessä siitä oli tullut suomalainen huumori-instituutio, ja omana teiniaikanani (laskennallisesti 1987–94) se kuului kaikkien arvonsa tuntevien huumorintajuisten pojankoltiaisten lukuvalikoimaan. Sen jälkeen tapahtui jotain. Lehden numeroita ei myyty entiseen tapaan, eikä aiheesta keskusteltu yliopisto-opiskelijoiden kesken. Vuonna 2000 Pahkasika lakkautti itsensä, koska "todellisuutta ei enää tarvitse parodioida – se parodioi jo itseään". Se nauratti. Jokin aikakausi päättyi, mutta silti Pahkista ei vähään aikaan ollut ikävä. 80-lukulaista maailmankuvaa oli vielä vähemmän ikävä.
Vuonna 2001 tuli elokuvateattereihin ranskalaiselokuva Amélie. Se kuvasi Pariisia ja nuorta rakkautta kauniisti ja tunteellisesti, mutta samalla ihastuttavan hassunkurisesti. Amélie oli ensimmäinen näkemäni elokuva, jossa nykymaailma (tässä: sen ajan maailma kun olen elokuvista mitään ymmärtänyt; ts. 80-luvun alun jälkeinen maailma) on kuvattu näin kauniina. Tämä kauneus on yhtä aikaa kevytmielistä ja syvällistä. Toisaalta se maailma, jota Amélie kuvasi, oli jo tullut tutuksi muista kulttuurintuotteista, ennen kaikkea popmusiikista. Se tunnelma sävyttää muistoissani kokonaista aikakautta, johon valtavirta ei valitettavasti ehkä koskaan havahtunut. Kutsumanimi la petite belle époque voisi kertoa asiasta jotain.
1980-luvulla ja 1990-luvun alkuvuosina elimme siis Pahkasika-maailmassa. Edistys löytyi satiirista, parodiasta ja kuvien kaatamisesta. Myös pissa- ja kakkahuumorille oli tilaus, sillä senaikaisessa todellisuudessa naturalistiset tosiasiat olivat vielä vähän tabuja – joskin vuosi vuodelta vähemmän. Mutta toisin kuin liian usein kuvitellaan, Pahkis ei ollut pelkkää pissa- ja kakkahuumoria (saati pelkkää sarjakuvaa, mikä on toinen yleisehkö harhaluulo). Se oli tulvillaan älyllisiä sanaleikkejä paljon ennen kuin Fingerporia edes suunniteltiin. (Esimerkki: henkilö-Top 10:n kärjessä olivat Albert Einstein, Hillel Tokazier ja Jaakko Kolmonen.) Yllättävintä lienee, että Pahkasiasta löytyi myös poliittista sävyä. Osansa saivat niin lipevät kapitalistit, latteat demarit, skinheadit kuin Kekkonenkin. Pahkiksen maailmankuva ei ollut kaunis, ei sinnepäinkään, mutta se oli iloinen, koska mille hyvänsä saattoi nauraa.
90-luvulla postmodernismi hiipi suomalaiseen kulttuuriin ja Suomi Euroopan unioniin. Lama hyvästeli 80-luvun ihanteet kovakätisesti, ja internet avasi syrjäisistäkin kylistä ja betonilähiöistä ikkunan suureen maailmaan. Koska materiaalinen edistys ei enää ollutkaan edistystä, alettiin katsella ihan uusiin suuntiin. Yksi silmä katsoi taaksepäin (1960- ja 1970-luvun kadotettuun paratiisiin), toinen kauas sivuille (ennen kaikkea Länsi-Eurooppaan ja Japaniin). La petite belle époque hyväksyi huumorin mutta hylkäsi satiirin, hyväksyi parodian mutta pastissiin sekoitettuna, hylkäsi kylmän älyllisyyden ja tarjosi tilalle lämmintä romantiikkaa tai romanttista naivismia. Amélien ja lounge-musiikin söpöromanttinen pikkusievyys oli kaukana Pahkasian kuvienkaatamispolitiikasta, mutta niillä oli yhteistä kohdeyleisöä. MOT.
Syyskuun 11. päivänä 2001 tapahtui... no, sitä ei tarvitse tässä yhteydessä toistaa. Joka tapauksessa maailma alkoi jälleen muuttua. Vuonna 2000 Suomen presidentiksi oli valittu ylpeästi Muumimamma, mutta kuusi vuotta myöhemmin muumius ja mammuus olivat Tarja Haloselle jo rasitteita. 2010-luvun sarastaessa Amélien maailmankuva ja la petite belle époque oli jo täysin menetetty. Niinpä helmikuussa 2012 – kiinnostavasti samaan aikaan kun Sauli Niinistö valittiin presidentiksi – Pahkasika teki paluun. Otsikon Pahkasian jälkeenjääneet paperit alla julkaistiin iso albumillinen uutta Pahkis-huumoria, osin vanhoja juttuja, osin ilmiselvästi ihan upouusia. Huumori, tyyli ja koko maailmankuva on entisellään. Kaiken lisäksi homma puree niin kuin ennenkin. Amélien maailmankuvasta on siis siirrytty takaisin Pahkasian maailmankuvaan, jossa satiiri, parodia ja kuvien kaataminen ovat radikaalissa mielessä edistystä. Valtavirta pitää materiaalista "edistystä" jälleen edistyksenä, eikä postmodernismista ole enää tietoa muutoin kuin hipsterikulttuurin taustalla.
Vuonna 2001 tuli elokuvateattereihin ranskalaiselokuva Amélie. Se kuvasi Pariisia ja nuorta rakkautta kauniisti ja tunteellisesti, mutta samalla ihastuttavan hassunkurisesti. Amélie oli ensimmäinen näkemäni elokuva, jossa nykymaailma (tässä: sen ajan maailma kun olen elokuvista mitään ymmärtänyt; ts. 80-luvun alun jälkeinen maailma) on kuvattu näin kauniina. Tämä kauneus on yhtä aikaa kevytmielistä ja syvällistä. Toisaalta se maailma, jota Amélie kuvasi, oli jo tullut tutuksi muista kulttuurintuotteista, ennen kaikkea popmusiikista. Se tunnelma sävyttää muistoissani kokonaista aikakautta, johon valtavirta ei valitettavasti ehkä koskaan havahtunut. Kutsumanimi la petite belle époque voisi kertoa asiasta jotain.
1980-luvulla ja 1990-luvun alkuvuosina elimme siis Pahkasika-maailmassa. Edistys löytyi satiirista, parodiasta ja kuvien kaatamisesta. Myös pissa- ja kakkahuumorille oli tilaus, sillä senaikaisessa todellisuudessa naturalistiset tosiasiat olivat vielä vähän tabuja – joskin vuosi vuodelta vähemmän. Mutta toisin kuin liian usein kuvitellaan, Pahkis ei ollut pelkkää pissa- ja kakkahuumoria (saati pelkkää sarjakuvaa, mikä on toinen yleisehkö harhaluulo). Se oli tulvillaan älyllisiä sanaleikkejä paljon ennen kuin Fingerporia edes suunniteltiin. (Esimerkki: henkilö-Top 10:n kärjessä olivat Albert Einstein, Hillel Tokazier ja Jaakko Kolmonen.) Yllättävintä lienee, että Pahkasiasta löytyi myös poliittista sävyä. Osansa saivat niin lipevät kapitalistit, latteat demarit, skinheadit kuin Kekkonenkin. Pahkiksen maailmankuva ei ollut kaunis, ei sinnepäinkään, mutta se oli iloinen, koska mille hyvänsä saattoi nauraa.
90-luvulla postmodernismi hiipi suomalaiseen kulttuuriin ja Suomi Euroopan unioniin. Lama hyvästeli 80-luvun ihanteet kovakätisesti, ja internet avasi syrjäisistäkin kylistä ja betonilähiöistä ikkunan suureen maailmaan. Koska materiaalinen edistys ei enää ollutkaan edistystä, alettiin katsella ihan uusiin suuntiin. Yksi silmä katsoi taaksepäin (1960- ja 1970-luvun kadotettuun paratiisiin), toinen kauas sivuille (ennen kaikkea Länsi-Eurooppaan ja Japaniin). La petite belle époque hyväksyi huumorin mutta hylkäsi satiirin, hyväksyi parodian mutta pastissiin sekoitettuna, hylkäsi kylmän älyllisyyden ja tarjosi tilalle lämmintä romantiikkaa tai romanttista naivismia. Amélien ja lounge-musiikin söpöromanttinen pikkusievyys oli kaukana Pahkasian kuvienkaatamispolitiikasta, mutta niillä oli yhteistä kohdeyleisöä. MOT.
Syyskuun 11. päivänä 2001 tapahtui... no, sitä ei tarvitse tässä yhteydessä toistaa. Joka tapauksessa maailma alkoi jälleen muuttua. Vuonna 2000 Suomen presidentiksi oli valittu ylpeästi Muumimamma, mutta kuusi vuotta myöhemmin muumius ja mammuus olivat Tarja Haloselle jo rasitteita. 2010-luvun sarastaessa Amélien maailmankuva ja la petite belle époque oli jo täysin menetetty. Niinpä helmikuussa 2012 – kiinnostavasti samaan aikaan kun Sauli Niinistö valittiin presidentiksi – Pahkasika teki paluun. Otsikon Pahkasian jälkeenjääneet paperit alla julkaistiin iso albumillinen uutta Pahkis-huumoria, osin vanhoja juttuja, osin ilmiselvästi ihan upouusia. Huumori, tyyli ja koko maailmankuva on entisellään. Kaiken lisäksi homma puree niin kuin ennenkin. Amélien maailmankuvasta on siis siirrytty takaisin Pahkasian maailmankuvaan, jossa satiiri, parodia ja kuvien kaataminen ovat radikaalissa mielessä edistystä. Valtavirta pitää materiaalista "edistystä" jälleen edistyksenä, eikä postmodernismista ole enää tietoa muutoin kuin hipsterikulttuurin taustalla.
maanantai 21. lokakuuta 2013
Tytöttelystä tyttövaltaan
Televisiosta tuli sunnuntai-iltana 20.10.2013 kerrankin jotakin katsomisen arvoista. Yle Teema näytti tunnin ja viiden minuutin mittaisen Spice Girls -dokumentin. Itse dokumentti ei sinänsä ollut mitenkään huippuhyvä, mutta aihe sitäkin mukavampi. Beatles hajosi jo 43 vuotta sitten, Elvis kuoli 36 vuotta takaperin, ABBA poistui näyttämöltä noin kolme vuosikymmentä sitten ja kotimainen Dingokin on 27 vuoden sisällä tehnyt vain pari laihaa encorea, mutta Spice Girlsin tähtihetkestä on ainoastaan 16 vuotta. Lyhyt aika kulttuurihistoriassa.
Mikä Spaissareissa oli niin erityistä? Olivatko ne tytöt niin ihania? Itse kyllä pidin Emmasta ja viehätyin Melanie C:n sekoilevasta etsinnästä, mutta se ei ole mikään pointti. Spice Girlsin musiikki on jo tärkeämpi tekijä. Minusta Say You'll Be There, Who Do You Think You Are, Too Much, Stop ja varsinkin Viva Forever olivat alusta lähtien erinomaisia kappaleita. Vielä oleellisempi on ilmiö, joka maustetyttöjen ympärille kasvoi – ei fani-ilmiö, vaan kulttuuri-ilmiö. Spice Girls todella vaikutti. Samaan pystyi 1990-luvulla enintään Nirvana, eikä sekään välttämättä myönteisessä mielessä.
Teeman esittämän dokumentin mukaan kokoonpanon alkuperäinen nimi oli pelkkä Spice. Sen sijaan ihmiset ympärillä kutsuivat heitä nimellä "the Spice girls" – toisin sanoen tytöttelivät (täysi-ikäisiä naisia; Geri Halliwell oli Spaissareiden läpimurtovaiheessa jo 24-vuotias ja nuorimmainen Emmakin 20). Miten yhtyeen jäsenet reagoivat? He kantoivat tyttöleimansa ylpeästi. Tämä synnytti ilmiön nimeltä Girl Power. Kulttuurisesti kyseessä on täysin mullistava asia: enää tyttöjen ei täytynyt ponnistella ollakseen naisia tai sukupuolettomia, että he saisivat lisää arvostusta, vaan tyttö oli arvollinen tyttönä!
Siinä, missä vuodet 1966–69 voi leimata psykedeliavuosiksi (ja 1966–71 hippivuosiksi), 1977–80 punkvuosiksi ja niin edelleen, on 1996–2000 mahdollista leimata Girl Power -kaudeksi. Musiikillisesti se ei tuottanut juuri muuta kuin joukon toinen toistaan tuotetumpia spaissarikopioita, joista osa kehittyi aikaa myöten omaleimaisemmiksi – klassisena esimerkkinä All Saints. Tosin myöhemmin täysin toisenlaisen imagon omaksunut Britney Spears nousi pinnalle koulutyttölookilla. Tämä kavaltaa, että 1990-luvun loppuvuosina sukupuoli- ja ikäjaon nelikentässä tyttö oli kaikkein muodikkain identiteetti. Listoilla oli myös "poikabändejä", mutta jo Beatles oli aikanaan eräänlainen poikabändi eikä Backstreet Boyseja ynnä muita ihailtu kuin fanityttöjen keskuudessa. Spice Girls taas herätti tytöissä ihailua, pojissa ihastusta ja väkisin myös hieman ihailua. "Nuoret vihaiset naiset" edelsivät Girl Poweria, osittain ilmiöt olivat päällekkäisiäkin, mutta vihaisen naiseuden käännyttyä laskuun tyttöys oli yhä nousussa. Mies oli suorastaan out. Asiaan tuli muutos vasta 2000-luvun äijäbuumin myötä.
Suomessa Girl Power käännettiin yleensä tyttövoimaksi. Itse iänikuisena vallankumouksellisena olin toisilla linjoilla. "Girl Power! Tyttövaltaa!" taisin julistaa kaksikin kertaa edesmenneen ja kunnianarvoisen Kulttuurivallankumous-lehden sivuilla. En tiedä, kuinka monta feministiä Girl Power innoitti, mutta itse olin yksi heistä. Poikalapseksi syntyneenä ja varsin sovinnaisten ilmiöiden keskellä kasvaneena en voinut kuvitellakaan itseäni feministiksi vielä ennen Spaissareiden esiinmarssia 1996. Yhtyeen viimeisen levyn ilmestymisajankohtana 2000 olin sosiaalis-identiteettisen sukupuolensa vaihtanut tyttövallankumouksen lähettiläs. Sotia sytytelleet miehet olivat huonoja vallanpitäjiä, heitä palvelevat naiset kehityksen jarruja, mutta tytöt täysin riippumattomia. Sen tähden naisten, poikien ja miestenkin oli omaksuttava tyttömäinen identiteetti ja luotava yhdessä tietä näyttävien tyttöjen kanssa uusi väri-, maku- ja tuoksukylläinen maailma, jossa kaunis on kaunista, ystävyys ikuista, bileet universaaleja ja pieni & kaunis -yhdistelmä arvostetumpaa kuin iso & komea.
Asiaa on hiukan vaikea tavoittaa nyt vuonna 2013. Se, minkä tähden pidän viimeistä vuosikymmentä elinaikani katastrofaalisimpana sosiokulttuurisena ajanjaksona, tiivistyy aika hyvin tähän ajatelmaan: kaikki edellisen vuosikymmenen aikana tapahtunut edistys on kumottu. (Ehkei ihan kaikki, mutta kaikelta se usein tuntuu.) On harmittavaa, että chic katosi kirpputoreilta ja merkkituotteet kaappasivat takaisin 80-luvun jälkeen menettämänsä aseman. On ärsyttävää, että lo-fi-tuotanto hylättiin musiikkistudioissa, palattiin vanhaan juppimaiseen äänipaisutteluun ja "amatööriydestä" tuli uudelleen kirosana. On raivostuttavaa, että yhteiskunnassa vallinnut oikeasti melko suvaitseva henki on vaihtunut kaikkien kaikkia kohtaan tuntemaan ja ilmaisemaan katkeruuteen. On typerryttävää, että Afganistanin ja Irakin sotia vastustanut rauhanliike ei inspiroinutkaan puolta sukupolvea Vietnam-tyyppisesti kuin ohikiitäväksi hetkeksi. Ja luonnollisesti on ällistyttävää, miten tytöstä on uudelleen tullut halventava sana ja feminismiä edes yhdeltä kantilta ymmärtävät poliitikot ja toimittajat haluavat kitkeä (aikuisikäisiin naispuolisiin kohdistuvan) tytöttelyn, koska se on naisen väheksyntää.
Joskus takavuosina kesäisillä uimarannoilla näki jatkuvasti yläosattomia naisia. Sittemmin he katosivat, koska himokkaat miehet häiritsivät heitä liikaa. Voittaja: konservatiivisuus. Häviäjät: vapaus, ihmisyys.
Joskus vuosia sitten adjektiivit kaunis ja vapaa yhdistyivät samaan subjektiin. Näin ehkä oli vain ohikiitävän hetken, mutta itse elin sen hetken täysillä. Myöhemmin kauneus ja vapaus on nähty kilpailevina pyrkimyksinä naisen elämässä – joinakin, mitkä eivät kerta kaikkiaan sovi yhteen, sillä naiskauneus määrittyy miesten (tai bisneksen) silmissä ja miesten (tai bisneksen) miellyttäminen on vapauden menettämistä. Voittaja: konservatiivisuus. Häviäjät: vapaus, kauneus, naiset.
Lähimenneisyydessä, 13–17 vuotta sitten "tyttö" oli positiivinen identiteetti. Kun ison rahan ohjaama kapitalistinen massakulttuuri kääntyi poispäin Girl Powerista, tyttöleimasta tuli rasite. Entiset nuoret tytöt aikuistuivat ja uudet ikäluokat eivät olleet tyttövoimasta, saati -vallasta ikinä kuulleetkaan. Vuonna 2007 Spice Girls julkaisi kaksi uutta laulua ja videon, jolla entisistä tytöistä oli hämmentävällä tavalla tullut näennäistyylikkäitä, konservatiivisia, aikuisia miehiä miellyttävän tyylin omaksuneita naisia. Se sinetöi lopullisesti Girl Powerin kuoleman ja vahvisti viestin, että tyttönä ei nykymaailmassa pärjää eikä saa arvostusta. Voittajat: konservatiivisuus, miehet. Häviäjä: tytöt.
Näinkö meidän on jatkettava? Kuka pysäyttäisi pyörät pyörimästä?
Mikä Spaissareissa oli niin erityistä? Olivatko ne tytöt niin ihania? Itse kyllä pidin Emmasta ja viehätyin Melanie C:n sekoilevasta etsinnästä, mutta se ei ole mikään pointti. Spice Girlsin musiikki on jo tärkeämpi tekijä. Minusta Say You'll Be There, Who Do You Think You Are, Too Much, Stop ja varsinkin Viva Forever olivat alusta lähtien erinomaisia kappaleita. Vielä oleellisempi on ilmiö, joka maustetyttöjen ympärille kasvoi – ei fani-ilmiö, vaan kulttuuri-ilmiö. Spice Girls todella vaikutti. Samaan pystyi 1990-luvulla enintään Nirvana, eikä sekään välttämättä myönteisessä mielessä.
Teeman esittämän dokumentin mukaan kokoonpanon alkuperäinen nimi oli pelkkä Spice. Sen sijaan ihmiset ympärillä kutsuivat heitä nimellä "the Spice girls" – toisin sanoen tytöttelivät (täysi-ikäisiä naisia; Geri Halliwell oli Spaissareiden läpimurtovaiheessa jo 24-vuotias ja nuorimmainen Emmakin 20). Miten yhtyeen jäsenet reagoivat? He kantoivat tyttöleimansa ylpeästi. Tämä synnytti ilmiön nimeltä Girl Power. Kulttuurisesti kyseessä on täysin mullistava asia: enää tyttöjen ei täytynyt ponnistella ollakseen naisia tai sukupuolettomia, että he saisivat lisää arvostusta, vaan tyttö oli arvollinen tyttönä!
Siinä, missä vuodet 1966–69 voi leimata psykedeliavuosiksi (ja 1966–71 hippivuosiksi), 1977–80 punkvuosiksi ja niin edelleen, on 1996–2000 mahdollista leimata Girl Power -kaudeksi. Musiikillisesti se ei tuottanut juuri muuta kuin joukon toinen toistaan tuotetumpia spaissarikopioita, joista osa kehittyi aikaa myöten omaleimaisemmiksi – klassisena esimerkkinä All Saints. Tosin myöhemmin täysin toisenlaisen imagon omaksunut Britney Spears nousi pinnalle koulutyttölookilla. Tämä kavaltaa, että 1990-luvun loppuvuosina sukupuoli- ja ikäjaon nelikentässä tyttö oli kaikkein muodikkain identiteetti. Listoilla oli myös "poikabändejä", mutta jo Beatles oli aikanaan eräänlainen poikabändi eikä Backstreet Boyseja ynnä muita ihailtu kuin fanityttöjen keskuudessa. Spice Girls taas herätti tytöissä ihailua, pojissa ihastusta ja väkisin myös hieman ihailua. "Nuoret vihaiset naiset" edelsivät Girl Poweria, osittain ilmiöt olivat päällekkäisiäkin, mutta vihaisen naiseuden käännyttyä laskuun tyttöys oli yhä nousussa. Mies oli suorastaan out. Asiaan tuli muutos vasta 2000-luvun äijäbuumin myötä.
Suomessa Girl Power käännettiin yleensä tyttövoimaksi. Itse iänikuisena vallankumouksellisena olin toisilla linjoilla. "Girl Power! Tyttövaltaa!" taisin julistaa kaksikin kertaa edesmenneen ja kunnianarvoisen Kulttuurivallankumous-lehden sivuilla. En tiedä, kuinka monta feministiä Girl Power innoitti, mutta itse olin yksi heistä. Poikalapseksi syntyneenä ja varsin sovinnaisten ilmiöiden keskellä kasvaneena en voinut kuvitellakaan itseäni feministiksi vielä ennen Spaissareiden esiinmarssia 1996. Yhtyeen viimeisen levyn ilmestymisajankohtana 2000 olin sosiaalis-identiteettisen sukupuolensa vaihtanut tyttövallankumouksen lähettiläs. Sotia sytytelleet miehet olivat huonoja vallanpitäjiä, heitä palvelevat naiset kehityksen jarruja, mutta tytöt täysin riippumattomia. Sen tähden naisten, poikien ja miestenkin oli omaksuttava tyttömäinen identiteetti ja luotava yhdessä tietä näyttävien tyttöjen kanssa uusi väri-, maku- ja tuoksukylläinen maailma, jossa kaunis on kaunista, ystävyys ikuista, bileet universaaleja ja pieni & kaunis -yhdistelmä arvostetumpaa kuin iso & komea.
Asiaa on hiukan vaikea tavoittaa nyt vuonna 2013. Se, minkä tähden pidän viimeistä vuosikymmentä elinaikani katastrofaalisimpana sosiokulttuurisena ajanjaksona, tiivistyy aika hyvin tähän ajatelmaan: kaikki edellisen vuosikymmenen aikana tapahtunut edistys on kumottu. (Ehkei ihan kaikki, mutta kaikelta se usein tuntuu.) On harmittavaa, että chic katosi kirpputoreilta ja merkkituotteet kaappasivat takaisin 80-luvun jälkeen menettämänsä aseman. On ärsyttävää, että lo-fi-tuotanto hylättiin musiikkistudioissa, palattiin vanhaan juppimaiseen äänipaisutteluun ja "amatööriydestä" tuli uudelleen kirosana. On raivostuttavaa, että yhteiskunnassa vallinnut oikeasti melko suvaitseva henki on vaihtunut kaikkien kaikkia kohtaan tuntemaan ja ilmaisemaan katkeruuteen. On typerryttävää, että Afganistanin ja Irakin sotia vastustanut rauhanliike ei inspiroinutkaan puolta sukupolvea Vietnam-tyyppisesti kuin ohikiitäväksi hetkeksi. Ja luonnollisesti on ällistyttävää, miten tytöstä on uudelleen tullut halventava sana ja feminismiä edes yhdeltä kantilta ymmärtävät poliitikot ja toimittajat haluavat kitkeä (aikuisikäisiin naispuolisiin kohdistuvan) tytöttelyn, koska se on naisen väheksyntää.
Joskus takavuosina kesäisillä uimarannoilla näki jatkuvasti yläosattomia naisia. Sittemmin he katosivat, koska himokkaat miehet häiritsivät heitä liikaa. Voittaja: konservatiivisuus. Häviäjät: vapaus, ihmisyys.
Joskus vuosia sitten adjektiivit kaunis ja vapaa yhdistyivät samaan subjektiin. Näin ehkä oli vain ohikiitävän hetken, mutta itse elin sen hetken täysillä. Myöhemmin kauneus ja vapaus on nähty kilpailevina pyrkimyksinä naisen elämässä – joinakin, mitkä eivät kerta kaikkiaan sovi yhteen, sillä naiskauneus määrittyy miesten (tai bisneksen) silmissä ja miesten (tai bisneksen) miellyttäminen on vapauden menettämistä. Voittaja: konservatiivisuus. Häviäjät: vapaus, kauneus, naiset.
Lähimenneisyydessä, 13–17 vuotta sitten "tyttö" oli positiivinen identiteetti. Kun ison rahan ohjaama kapitalistinen massakulttuuri kääntyi poispäin Girl Powerista, tyttöleimasta tuli rasite. Entiset nuoret tytöt aikuistuivat ja uudet ikäluokat eivät olleet tyttövoimasta, saati -vallasta ikinä kuulleetkaan. Vuonna 2007 Spice Girls julkaisi kaksi uutta laulua ja videon, jolla entisistä tytöistä oli hämmentävällä tavalla tullut näennäistyylikkäitä, konservatiivisia, aikuisia miehiä miellyttävän tyylin omaksuneita naisia. Se sinetöi lopullisesti Girl Powerin kuoleman ja vahvisti viestin, että tyttönä ei nykymaailmassa pärjää eikä saa arvostusta. Voittajat: konservatiivisuus, miehet. Häviäjä: tytöt.
Näinkö meidän on jatkettava? Kuka pysäyttäisi pyörät pyörimästä?
tiistai 10. syyskuuta 2013
Huonosti käyttäytyvät aikuiset
Pyöräilin eilen (maanantaina 9. syyskuuta) lyhyen matkan jalkakäytävällä Tampereen keskustassa. Päädyin siihen ratkaisuun, koska itse katu oli yksisuuntainen vastakkaiseen suuntaan ja matkakohteeni saman kadun varrella keskellä korttelia. Jalkakäytävä oli myös täysin tyhjä lukuun ottamatta yhtä vanhahkoa mieshenkilöä. Kun kohtasin hänet täysin vaikeuksitta, hän rupesi räyhäämään minulle lain rikkomisesta. Käyttäessäni räyhätä-verbiä todella tarkoitan sitä. Mies ei siis kohteliaasti huomauttanut, vaan huusi, syyllisti ja haukkui.
Joka päivä täällä meidän Suomessamme tuon miehen ikätoverit huutavat, syyllistävät ja haukkuvat täydellä kapasiteetillaan internetin keskustelupalstoilla. Ne caps lockin ja huutomerkkien tehokäyttäjät, jotka syytävät silkkaa vihaa lukuisia kertoja päivässä mieli-inhokkiensa niskaan muun muassa Suomi24:n keskustelufoorumilla, eivät ole mitään teinejä tai opiskelijanörttejä. He ovat pääsääntöisesti neljän-, jopa viidenkympin ylittäneitä miehiä (kyllä naisillakin omat räyhäpaikkansa on, en kiellä), monet heistä peräti eläkeläisiä. Heihin verrattuna 2010-luvun alun nuoret vaikuttavat harvinaisen kilteiltä.
Olenkin tehnyt yllättävän havainnon. Nykypäivänä kaikkein kurittomin, yhteiskuntarauhalle vaarallisin ja huonoimmin käyttäytyvä ikäryhmä ei ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ole nuoret, vaan keski-ikäiset ja sen ylittäneet. Toinen oleellinen huomio on, että he eivät räyhää vanhoja voimassa olevia lakeja ja normeja vastaan vaan niiden puolesta. Vanhastaan tämä puolustusrooli on kuulunut yhtäältä viranomaisille kuten poliiseille, toisaalta kasvattajille ja kokonaisuutena yhteiskunnan establishmentille. Näille kaikille on ollut yhteistä, etteivät he itse koskaan räyhää, vaan enintään poliisi – tai joissakin tapauksissa opettaja – käyttää voimakeinoja räyhääjän taltuttamiseksi. Tänä päivänä koko asetelma on kellahtanut ylösalaisin. Räyhääjiä ovatkin ne, jotka puolustavat vanhaa ja voimassaolevaa – ikään kuin he kapinoisivat vanhuuden innolla sellaista auktoriteettia vastaan, joka vain potentiaalisesti on auktoriteetti.
O tempora, o mores?
Joka päivä täällä meidän Suomessamme tuon miehen ikätoverit huutavat, syyllistävät ja haukkuvat täydellä kapasiteetillaan internetin keskustelupalstoilla. Ne caps lockin ja huutomerkkien tehokäyttäjät, jotka syytävät silkkaa vihaa lukuisia kertoja päivässä mieli-inhokkiensa niskaan muun muassa Suomi24:n keskustelufoorumilla, eivät ole mitään teinejä tai opiskelijanörttejä. He ovat pääsääntöisesti neljän-, jopa viidenkympin ylittäneitä miehiä (kyllä naisillakin omat räyhäpaikkansa on, en kiellä), monet heistä peräti eläkeläisiä. Heihin verrattuna 2010-luvun alun nuoret vaikuttavat harvinaisen kilteiltä.
Olenkin tehnyt yllättävän havainnon. Nykypäivänä kaikkein kurittomin, yhteiskuntarauhalle vaarallisin ja huonoimmin käyttäytyvä ikäryhmä ei ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ole nuoret, vaan keski-ikäiset ja sen ylittäneet. Toinen oleellinen huomio on, että he eivät räyhää vanhoja voimassa olevia lakeja ja normeja vastaan vaan niiden puolesta. Vanhastaan tämä puolustusrooli on kuulunut yhtäältä viranomaisille kuten poliiseille, toisaalta kasvattajille ja kokonaisuutena yhteiskunnan establishmentille. Näille kaikille on ollut yhteistä, etteivät he itse koskaan räyhää, vaan enintään poliisi – tai joissakin tapauksissa opettaja – käyttää voimakeinoja räyhääjän taltuttamiseksi. Tänä päivänä koko asetelma on kellahtanut ylösalaisin. Räyhääjiä ovatkin ne, jotka puolustavat vanhaa ja voimassaolevaa – ikään kuin he kapinoisivat vanhuuden innolla sellaista auktoriteettia vastaan, joka vain potentiaalisesti on auktoriteetti.
O tempora, o mores?
tiistai 23. heinäkuuta 2013
Ei Joyboys eikä Toyboys
Kun Pulttibois ilmestyi jälleen uusintana telkkariin, Twitterissä pohdiskeltiin, onkohan se kaikkien aikojen paras suomalainen sketsiviihdeohjelma. Itse ehdotin Kummelia paremmaksi, mutta vielä useamman ehdotus kuului Studio Julmahuvi. On mielenkiintoista, että Julmahuvista on tullut kaikkein katu-uskottavin (jopa "hipster-uskottavin") ehdokas suomisketsiviihteen huippuhetkeksi. Itse en Julmahuvista aikanaan piitannut, lukuun ottamatta yhtä hetkeä: Joyboys Story. Poikabänditarinan parodiana se ei ole häävi, sivuuttaahan se markkinakoneiston keskinkertaisuushakuisen laskelmoinnin melkein tyystin. Joyboys Storyn kiinnostavuus on enemmänkin ideoiden soveltumattomuudessa niiden asiayhteyteen.
Jos 10–20 vuoden takaisen poikabändin tarinaa parodioitaisiin analyyttisemmin, ei bändin nimi olisi Joyboys eikä Toyboys, vaan todennäköisemmin Slam, 4Head, Wild! tai The Party. Kaikki näistä nimistä eivät edes ole käytössä. Bändin tarina alkaisi niin, että levy-yhtiö etsisi vaihtelevin keinoin sopivia poikia luodakseen oman vastineensa muutamalle, ja varsinkin yhdelle, jo aiemmin läpilyöneelle poikaryhmälle. Ehdokkaiden joukosta erottuisi viisi poikaa, jotka suhtautuisivat hankkeeseen muita kunnianhimoisemmin. Heistä kolmea ei kuitenkaan huolittaisi – kaksi ei täyttäisi ulkonäkökriteerejä, yksi osaisi paremmin soittaa kitaraa kuin tanssia – ja loput paikat täydennettäisiin pojilla, jotka ikään kuin puolivahingossa vetäisivät oikeasta narusta. Mahdollisesti yksi heistä kieltäytyisi viime hetkellä, ja tilalle tempaistaisiin pikavauhtia jonkun levytuottajan tyttären poikaystävä. Tapahtumien keskuspaikka olisi Lontoo.
Samaan aikaan, kun stylistit ideoisivat esiintymisvaatteita ja tanssikuvioita hiottaisiin, levy-yhtiön professionaali tuotantotiimi väsäisi taustat poikien ensimmäiseen singleen. Alkuperäiskonseptin mukaan bändin musiikissa yhdistyisivät hiphopin uhma, elektronisen euroklubimusan energia ja naapurinpoikien koiranpentumaisen sympaattinen puoleensavetävyys. Tehokas markkinointi ja laskelmointi tuottaisivat tulosta, ja uutuudenviehätys nostaisi singlen hittilistoille, ehkä jopa Britannian Top 10:n häntäpäähän. Kappaleen video pyörisi ahkerasti MTV:llä, ja sen välityksellä tutuiksi tulisivat myös poikien nimet, jotka olisi hieman rautalangasta vääntäen ängetty videoon. (Ja nimethän olisivat sellaisia kuin Johnny, Nicky, Matt – peribrittiläisiä etunimiä, joiden tuttavallisuus sopii varhaisteinityttöjen huulille.)
Ensisingleä seuraisi toinen, edeltäjäänsä pateettisesti muistuttava single sekä kolmas, joka olisi balladi. Kumpikin seuraajista olisi myös hitti, joskin enemmän radiossa ja musa-TV:ssä kuin listoilla. Jossakin välissä ehtisi kauppoihin myös albumi, jonka kappaleista valtaosa olisi ensihitin kopioita – joskin kesympinä, piirua enemmän 70-luvun diskoa muistuttavina versioina – sekä levyn loppupuolella kaksi uutta balladia ja remixit kahdesta ensimmäisestä singlebiisistä. Albumia ei myytäisi miljoonittain, mutta tuotantoporras selittäisi, että tälle poikabändille keskeisintä ovat hitit. Pojat lähetettäisiin myös yhdistetylle promo- ja esiintymiskiertueelle ulkomaille, joskin esiintymiset olisivat suun aukomista taustanauhan päälle lukuun ottamatta porukan parasta laulajaa, joka laulaisi oikeasti ja soulahtavasti eläytyen, sekä rap-osuuksia, jotka ryhmän "paha poika" hoitaisi niin ikään livenä. Kaikki sujuisi hyvin – pojat näyttelisivät osansa särmättömän mallikkaasti alusta loppuun ja varhaisteinityttöjä ilmestyisi keikkapaikoille fanittamaan. Menestystä himmentäisi se tosiseikka, että bändin nimestä tulisi nopeasti synonyymi todella ala-arvoiselle listakamalle: ei edes se menestynein hölmö teinibändi, vaan se keskinkertaisin.
Kiertueen ja uusien sessioiden jälkeen seuraavana vuonna ilmestyisi poikabändin uusi single, joka tiivistäisi vielä ensilevystä oppia ottaenkin sen, mikä tuotantotiimin mielestä on bändissä olennaista. Tämä single nousisi Britannian singlelistalla noin sijalle 6 ja monessa muussakin maassa listoille. Nyt bändiin alettaisiin suhtautua kuin kestosuosikkiin, ja taustatiimi järjestäisi pojille esiintymisiä Euroopan lisäksi Australiassa ja Japanissa, missä heidät tiedettäisiin vastaanotettavan maailmanluokan nimenä. Ennen kiertuetta viimeisteltäisiin poikien uusi, edeltäjän mallin mukaan tehty albumi sekä seuraavaa balladisingleä varten video. Kiertue sujuisi pääosin kommelluksitta, joskin huolia tuottaisi uuden singlen jääminen brittilistan sijalle 28. Hämmentynyt levy-yhtiö tarjoaisi kolmanneksi singlelohkoksi aiemmasta linjasta poikkeavaa kovempaa tanssimusiikkia, ja video siihen kuvattaisiin kesken kiertueen Ibizalla. Kaupalliset radiot hylkäisivät kappaleen, eikä se nousisi listoille lainkaan. Kiertueelta tulisi myös uutinen, että bändin "paha poika" olisi rikkonut humalapäissään hotellihuoneensa oven. Oikeasti kyseessä olisi toinen bändinjäsen, mutta imagosyistä teko sälytettäisiin räppärin niskoille.
Levy-yhtiö ja tuottajat ottaisivat poikien kaupallisen laskusuhdanteen vakavasti. Seuraavaksi singleksi levytettäisiin cover jostakin 70-luvun menestyskappaleesta, sellaisesta kuten Bee Geesin Too Much Heaven. Kappaleeseen värvättäisiin myös nimekäs vieraileva solisti, kenties Elton John. Teinikorvaan sopivasta biitistä huolimatta bändin kohderyhmä olisi selvästi muuttunut, ja muutosta vahvistettaisiin ilmoittamalla, että tulevalla albumilla on ensi kertaa myös poikien itse kirjoittamaa musiikkia. Radiot ottaisivat uuden singlen lemmikikseen, ja se nousisi brittilistalla sijalle 11 tai 12. Uusi levy saisi monta musiikkitoimittajaa myöntämään, etteihän tämä aivan niin paskaa ole kuin miesporukoissa väitetään. Bändi lähetettäisiin pian USA:han yrittämään läpimurtoa, mutta se juuttuisi pyörimään New Yorkin ja Los Angelesin pikkuklubeihin. Niinpä lisäkeikkoja hommattaisiin Suomen ja Tsekin kaltaisista maista, joissa pojat saisivat näkyvyyttä heikomman tarjonnan vuoksi. Toisena singlenä ilmestyisi poikien itse kynäilemä, hieman AOR-vaikutteinen biisi, ja yleisön uteliaisuus nostaisi sen niukin naukin Britannian Top 40:een.
Tässä vaiheessa levy-yhtiölle olisi valjennut, että aika on ajanut bändin ohi. Lopullisena niittinä toimisi yhtyeen "pahan pojan" lähtö bändistä. Sen syynä olisi jääminen taka-alalle kolmosalbumilla, jolla vain yhdessä kappaleessa räpättäisiin. Niinpä neljälle pojalle ilmoitettaisiin, ettei levytyssopimusta jatketa. Hylätyt pojat menisivät ruikuttamaan erään parhaat päivänsä jo nähneen tanssilevymerkin ovelle, ja siellä heidät otettaisiin tietysti avosylin vastaan. Vanhan levy-yhtiön kaltainen tuotantotiimi puuttuisi, ja pojat yrittäisivät itse kynäillä levyllisen pastisseja varhaisista hiteistään. Seuraavana vuonna ilmestyvän levyn ostaisivat lähinnä bändin vanhat hardcore-fanit, ja MTV, joka ei ihan vielä olisi muuttunut reality-toosaksi, näyttäisi uuden singlen videon yhteensä neljä kertaa. Bändi olisi nyt todistetusti menneen talven lumia, ja sen sinetiksi toinenkin jäsen päättäisi ripustaa rukkasensa naulaan.
Kolme jäljelle jäänyttä poikaa jatkaisi nimellisesti, vaikkakin ilman levyjä ja levytyssopimusta, vain silloin tällöin esiintyen. Yksi heistä päätyisi DJ:ksi ja toinen levykauppaan töihin. Kolmas, alun perin bändin kunnianhimoisin jäsen kehittäisi itselleen alkoholiongelman, ja kaksi muuta alkaisivat vaivihkaa kartella hänen seuraansa. Eräissä nostalgiabileissä yhtye esiintyisi ilmoittamatta hänelle ja korvaten hänet jollakulla kaverilla. Asia tulisi tietysti ilmi, ja sitä seuraava kaplakka nostaisi bändin nimen otsikoihin ensimmäistä kertaa pariin vuoteen. Seurauksena viinaanmenevä, mutta kunnianhimoinen ex-jäsen saisi heti levytyssopimuksen sooloartistina. Musiikkimedia noteeraisi hänen uuden, folkahtavan indie-tyylinsä. Myös yhtyeen paras laulaja levyttäisi soolosinglen, mutta se jäisi täysin vaille huomiota.
Lopulta bändin kaksi jäljellä olevaa jäsentä löytäisi uuden managerin, joka alkaisi järjestellä asioita kuntoon. "Paha poika" houkuteltaisiin takaisin bändiin, ja neljänneksi jäseneksi vakiintuisi juoppoa ex-jäsentä edellä mainituissa bileissä tuurannut kaveri. Managerin suhteilla BBC:hen junailtaisiin pojille varsinainen unelmapaikka tehdä comeback: Eurovision laulukilpailu. Parin viikon ajan toukokuussa, tasan kymmenen vuotta ensisinglen jälkeen, yhtyeen nimi olisi kaikkien huulilla. Pienenä vaikeutena tosin olisi kappale, jota ei tyypillisine neljine sointuineen erottaisi tuhansista kaltaisistaan edes sorkkaraudalla. Itse Euroviisuissa kappale ei pääsisi edes finaaliin, ja singlekin juuttuisi brittilistalla vähemmän mairittelevalle sijaluvulle 35. Kiihkeä Youtube-soitto ei paljoa lämmittäisi, sillä samaan yltäisi lähes jokainen euroviisukappale.
Bändi olisi jo ennen loppulässähdystä levyttänyt viidennen albumin, ja (jälleen uusi) levy-yhtiö julkaisisi sen kesäksi. Uudella albumilla ei olisi yhtään jäsenten itse tekemää kappaletta. Kansainvälinen huomio nostaisi levyn kokonaismyynnin verraten lähelle kulta-ajan lukemia, mutta listoille se ei nousisi edes kotimaassaan. Pojat sysättäisiin kiertueelle, jonka yleisö koostuisi entisten varhaisteinityttöjen sijaan kolmikymppisistä naisista, joista iso osa olisi kreisihumalassa. Sen jälkeen yhtye katoaisi lopullisesti vähin äänin. Kenelläkään ei enää jaksaisi olla kiinnostusta, ei tuottajilla eikä jäsenillä. Samaan aikaan viinaanmenevä ex-jäsen julkaisisi lisää karheaa indiefolkiaan, ja muutaman vuoden päästä vain knoppitietoviisaat hipsterit muistaisivat, että hän on ollut ennen poikabändissä.
Jos 10–20 vuoden takaisen poikabändin tarinaa parodioitaisiin analyyttisemmin, ei bändin nimi olisi Joyboys eikä Toyboys, vaan todennäköisemmin Slam, 4Head, Wild! tai The Party. Kaikki näistä nimistä eivät edes ole käytössä. Bändin tarina alkaisi niin, että levy-yhtiö etsisi vaihtelevin keinoin sopivia poikia luodakseen oman vastineensa muutamalle, ja varsinkin yhdelle, jo aiemmin läpilyöneelle poikaryhmälle. Ehdokkaiden joukosta erottuisi viisi poikaa, jotka suhtautuisivat hankkeeseen muita kunnianhimoisemmin. Heistä kolmea ei kuitenkaan huolittaisi – kaksi ei täyttäisi ulkonäkökriteerejä, yksi osaisi paremmin soittaa kitaraa kuin tanssia – ja loput paikat täydennettäisiin pojilla, jotka ikään kuin puolivahingossa vetäisivät oikeasta narusta. Mahdollisesti yksi heistä kieltäytyisi viime hetkellä, ja tilalle tempaistaisiin pikavauhtia jonkun levytuottajan tyttären poikaystävä. Tapahtumien keskuspaikka olisi Lontoo.
Samaan aikaan, kun stylistit ideoisivat esiintymisvaatteita ja tanssikuvioita hiottaisiin, levy-yhtiön professionaali tuotantotiimi väsäisi taustat poikien ensimmäiseen singleen. Alkuperäiskonseptin mukaan bändin musiikissa yhdistyisivät hiphopin uhma, elektronisen euroklubimusan energia ja naapurinpoikien koiranpentumaisen sympaattinen puoleensavetävyys. Tehokas markkinointi ja laskelmointi tuottaisivat tulosta, ja uutuudenviehätys nostaisi singlen hittilistoille, ehkä jopa Britannian Top 10:n häntäpäähän. Kappaleen video pyörisi ahkerasti MTV:llä, ja sen välityksellä tutuiksi tulisivat myös poikien nimet, jotka olisi hieman rautalangasta vääntäen ängetty videoon. (Ja nimethän olisivat sellaisia kuin Johnny, Nicky, Matt – peribrittiläisiä etunimiä, joiden tuttavallisuus sopii varhaisteinityttöjen huulille.)
Ensisingleä seuraisi toinen, edeltäjäänsä pateettisesti muistuttava single sekä kolmas, joka olisi balladi. Kumpikin seuraajista olisi myös hitti, joskin enemmän radiossa ja musa-TV:ssä kuin listoilla. Jossakin välissä ehtisi kauppoihin myös albumi, jonka kappaleista valtaosa olisi ensihitin kopioita – joskin kesympinä, piirua enemmän 70-luvun diskoa muistuttavina versioina – sekä levyn loppupuolella kaksi uutta balladia ja remixit kahdesta ensimmäisestä singlebiisistä. Albumia ei myytäisi miljoonittain, mutta tuotantoporras selittäisi, että tälle poikabändille keskeisintä ovat hitit. Pojat lähetettäisiin myös yhdistetylle promo- ja esiintymiskiertueelle ulkomaille, joskin esiintymiset olisivat suun aukomista taustanauhan päälle lukuun ottamatta porukan parasta laulajaa, joka laulaisi oikeasti ja soulahtavasti eläytyen, sekä rap-osuuksia, jotka ryhmän "paha poika" hoitaisi niin ikään livenä. Kaikki sujuisi hyvin – pojat näyttelisivät osansa särmättömän mallikkaasti alusta loppuun ja varhaisteinityttöjä ilmestyisi keikkapaikoille fanittamaan. Menestystä himmentäisi se tosiseikka, että bändin nimestä tulisi nopeasti synonyymi todella ala-arvoiselle listakamalle: ei edes se menestynein hölmö teinibändi, vaan se keskinkertaisin.
Kiertueen ja uusien sessioiden jälkeen seuraavana vuonna ilmestyisi poikabändin uusi single, joka tiivistäisi vielä ensilevystä oppia ottaenkin sen, mikä tuotantotiimin mielestä on bändissä olennaista. Tämä single nousisi Britannian singlelistalla noin sijalle 6 ja monessa muussakin maassa listoille. Nyt bändiin alettaisiin suhtautua kuin kestosuosikkiin, ja taustatiimi järjestäisi pojille esiintymisiä Euroopan lisäksi Australiassa ja Japanissa, missä heidät tiedettäisiin vastaanotettavan maailmanluokan nimenä. Ennen kiertuetta viimeisteltäisiin poikien uusi, edeltäjän mallin mukaan tehty albumi sekä seuraavaa balladisingleä varten video. Kiertue sujuisi pääosin kommelluksitta, joskin huolia tuottaisi uuden singlen jääminen brittilistan sijalle 28. Hämmentynyt levy-yhtiö tarjoaisi kolmanneksi singlelohkoksi aiemmasta linjasta poikkeavaa kovempaa tanssimusiikkia, ja video siihen kuvattaisiin kesken kiertueen Ibizalla. Kaupalliset radiot hylkäisivät kappaleen, eikä se nousisi listoille lainkaan. Kiertueelta tulisi myös uutinen, että bändin "paha poika" olisi rikkonut humalapäissään hotellihuoneensa oven. Oikeasti kyseessä olisi toinen bändinjäsen, mutta imagosyistä teko sälytettäisiin räppärin niskoille.
Levy-yhtiö ja tuottajat ottaisivat poikien kaupallisen laskusuhdanteen vakavasti. Seuraavaksi singleksi levytettäisiin cover jostakin 70-luvun menestyskappaleesta, sellaisesta kuten Bee Geesin Too Much Heaven. Kappaleeseen värvättäisiin myös nimekäs vieraileva solisti, kenties Elton John. Teinikorvaan sopivasta biitistä huolimatta bändin kohderyhmä olisi selvästi muuttunut, ja muutosta vahvistettaisiin ilmoittamalla, että tulevalla albumilla on ensi kertaa myös poikien itse kirjoittamaa musiikkia. Radiot ottaisivat uuden singlen lemmikikseen, ja se nousisi brittilistalla sijalle 11 tai 12. Uusi levy saisi monta musiikkitoimittajaa myöntämään, etteihän tämä aivan niin paskaa ole kuin miesporukoissa väitetään. Bändi lähetettäisiin pian USA:han yrittämään läpimurtoa, mutta se juuttuisi pyörimään New Yorkin ja Los Angelesin pikkuklubeihin. Niinpä lisäkeikkoja hommattaisiin Suomen ja Tsekin kaltaisista maista, joissa pojat saisivat näkyvyyttä heikomman tarjonnan vuoksi. Toisena singlenä ilmestyisi poikien itse kynäilemä, hieman AOR-vaikutteinen biisi, ja yleisön uteliaisuus nostaisi sen niukin naukin Britannian Top 40:een.
Tässä vaiheessa levy-yhtiölle olisi valjennut, että aika on ajanut bändin ohi. Lopullisena niittinä toimisi yhtyeen "pahan pojan" lähtö bändistä. Sen syynä olisi jääminen taka-alalle kolmosalbumilla, jolla vain yhdessä kappaleessa räpättäisiin. Niinpä neljälle pojalle ilmoitettaisiin, ettei levytyssopimusta jatketa. Hylätyt pojat menisivät ruikuttamaan erään parhaat päivänsä jo nähneen tanssilevymerkin ovelle, ja siellä heidät otettaisiin tietysti avosylin vastaan. Vanhan levy-yhtiön kaltainen tuotantotiimi puuttuisi, ja pojat yrittäisivät itse kynäillä levyllisen pastisseja varhaisista hiteistään. Seuraavana vuonna ilmestyvän levyn ostaisivat lähinnä bändin vanhat hardcore-fanit, ja MTV, joka ei ihan vielä olisi muuttunut reality-toosaksi, näyttäisi uuden singlen videon yhteensä neljä kertaa. Bändi olisi nyt todistetusti menneen talven lumia, ja sen sinetiksi toinenkin jäsen päättäisi ripustaa rukkasensa naulaan.
Kolme jäljelle jäänyttä poikaa jatkaisi nimellisesti, vaikkakin ilman levyjä ja levytyssopimusta, vain silloin tällöin esiintyen. Yksi heistä päätyisi DJ:ksi ja toinen levykauppaan töihin. Kolmas, alun perin bändin kunnianhimoisin jäsen kehittäisi itselleen alkoholiongelman, ja kaksi muuta alkaisivat vaivihkaa kartella hänen seuraansa. Eräissä nostalgiabileissä yhtye esiintyisi ilmoittamatta hänelle ja korvaten hänet jollakulla kaverilla. Asia tulisi tietysti ilmi, ja sitä seuraava kaplakka nostaisi bändin nimen otsikoihin ensimmäistä kertaa pariin vuoteen. Seurauksena viinaanmenevä, mutta kunnianhimoinen ex-jäsen saisi heti levytyssopimuksen sooloartistina. Musiikkimedia noteeraisi hänen uuden, folkahtavan indie-tyylinsä. Myös yhtyeen paras laulaja levyttäisi soolosinglen, mutta se jäisi täysin vaille huomiota.
Lopulta bändin kaksi jäljellä olevaa jäsentä löytäisi uuden managerin, joka alkaisi järjestellä asioita kuntoon. "Paha poika" houkuteltaisiin takaisin bändiin, ja neljänneksi jäseneksi vakiintuisi juoppoa ex-jäsentä edellä mainituissa bileissä tuurannut kaveri. Managerin suhteilla BBC:hen junailtaisiin pojille varsinainen unelmapaikka tehdä comeback: Eurovision laulukilpailu. Parin viikon ajan toukokuussa, tasan kymmenen vuotta ensisinglen jälkeen, yhtyeen nimi olisi kaikkien huulilla. Pienenä vaikeutena tosin olisi kappale, jota ei tyypillisine neljine sointuineen erottaisi tuhansista kaltaisistaan edes sorkkaraudalla. Itse Euroviisuissa kappale ei pääsisi edes finaaliin, ja singlekin juuttuisi brittilistalla vähemmän mairittelevalle sijaluvulle 35. Kiihkeä Youtube-soitto ei paljoa lämmittäisi, sillä samaan yltäisi lähes jokainen euroviisukappale.
Bändi olisi jo ennen loppulässähdystä levyttänyt viidennen albumin, ja (jälleen uusi) levy-yhtiö julkaisisi sen kesäksi. Uudella albumilla ei olisi yhtään jäsenten itse tekemää kappaletta. Kansainvälinen huomio nostaisi levyn kokonaismyynnin verraten lähelle kulta-ajan lukemia, mutta listoille se ei nousisi edes kotimaassaan. Pojat sysättäisiin kiertueelle, jonka yleisö koostuisi entisten varhaisteinityttöjen sijaan kolmikymppisistä naisista, joista iso osa olisi kreisihumalassa. Sen jälkeen yhtye katoaisi lopullisesti vähin äänin. Kenelläkään ei enää jaksaisi olla kiinnostusta, ei tuottajilla eikä jäsenillä. Samaan aikaan viinaanmenevä ex-jäsen julkaisisi lisää karheaa indiefolkiaan, ja muutaman vuoden päästä vain knoppitietoviisaat hipsterit muistaisivat, että hän on ollut ennen poikabändissä.
perjantai 12. heinäkuuta 2013
Turvallisuus ja Suomen kesä
Ajauduin tuossa eräänä päivänä Twitterissä väittelyyn pyöräilykypärän tarpeellisuudesta. Olin (ja olen) sitä mieltä, että polkupyörän on oltava jalankulun jatke: sitä on voitava käyttää milloin hyvänsä ilman erityisvarusteiden pakkoa. Eräät kanssakeskustelijat olivat sitä mieltä, että kypäräpakko on perusteltu – ihan jo siksikin, etteivät pyöräilijöinä keskenkasvuiset lapset saa huonoa esimerkkiä. Yksi keskustelija jopa väitti, että polkupyörällä päästään samaa vauhtia kuin esimerkiksi skootterilla (jonka ajajalla on nykyisinkin kypäräpakko) ja sen tähden jokaisen hitaimmankin pyöräilijän on käytettävä kypärää. Voi luoja.
Kypäräpakko on vain yksi esimerkki nyky-yhteiskunnan naurettavasta turvallisuudentarpeesta. 2000-luvun lapset esimerkiksi joutuvat aivan erilaiseen syyniin kuin me 1970- ja 1980-luvun lapset. On kerrottu päiväkodeista ja kouluista, joissa vanhempia on syyllistetty mitä luonnollisimpien vapauksien antamisesta. Samassa tahdissa kuin lasten elämismaailmaa supistetaan kohti tarhaeläinten mittoja, aikuisia kohdellaan niin kuin ennen lapsia. Ei saa pyöräillä ilman kypärää, ei saa juoda humalluttavia juomia lasten nähden (eikä mielellään muuten kuin rikkaiden sisäpiirin bileissä) eikä tietenkään polttaa tupakkaa, missään, mitenkään. Eikä muutenkaan saa elää vaarallisesti, koska lapset – ja keskenkasvuisina pidetyt aikuiset – näkevät.
Yle Teema näytti kesäkuussa vanhaa televisio-ohjelmaa, jossa Teemu Selänteen perhe oli 1970-luvulla veneilemässä ja Ensio Itkonen näytteli tavanomaisen varustautumatonta, huoletonta ja välinpitämätöntä suomalaisveneilijää. Missä vaiheessa kulttuurimme kääntyi ylösalaisin?
Nykykulttuurin ihanneihminen ajaa yksityisautoa, jossa on aina navigaattori. Hän seuraa sen ohjeita, vaikka ne tulisivat vieraalla kielellä, jos auto on ostettu ulkomailta. Hän ei koskaan harhaudu reitille, jota navigaattori ei suosittele, paitsi jos navigaattori suosittelee pikkuteitä ja autoilija tahtoo seurata päätietä. Hän ei löydä koskaan mitään. Itse asiassa hän varmistaa käyttäytymisellään, ettei hän koskaan löydä mitään. Hän pidättäytyy elämäntavassa, jossa kaikki on rationaalisesti ennalta järjestettyä. Jos hän erehtyy polkupyörän selkään, se ei tapahdu paikasta A paikkaan B pääsemiseksi, vaan kuntourheilun tähden. Siksi hän tuhlaa pyöräilyvarusteisiin ison nipun rahaa. Hänenlaisensa herättävät hupia nykykulttuurin vähemmän uskollisissa jäsenissä, mutta siitä hän ei välitä, koska hän tuntee näitä kohtaan ylemmyydentunnetta. Oikeasti hän saattaa pyöräillä verraten vähän, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Vielä huvittavampaa on, että pyöräillessään hän seuraa reittiä paikasta A paikkaan B eikä vieläkään löydä mitään.
Kaiken tämän turvallisuuspelleilyn keskellä on ilo tehdä löytöjä, jotka ovat tuota pelleilyä kohtaan ristiriidassa. Juhannusaattona pyöräilimme Pyhäjärven rantoja pitkin. Eräässä niemessä silmiimme osui tällainen paikka:
Tälle laiturille ei muutamalla ensisilmäyksellä näytä pääsevän ollenkaan. Vielä myöhemmilläkään arvioilla laituri ei näytä pysyvän pinnalla. Kun laiturille menee, ei säästy kastelemasta kenkiään. Mutta kyllä sinne pääsee, ja kyllä se pinnalla pysyy. Näennäisyyttä ja ulkokuorta palvova nykykulttuuri ei tällaisen päälle ymmärrä, mutta supisuomalaiset kesänviettäjät ymmärtävät.
Tässä kuvassa on supisuomalainen kesäunelma. Turvallisuuskulttuuri on päälleliimattua ja pintapuolista. Tämän kuvan todellisuus osuu syvälle ja syystäkin.
Blogitekstiä kirjoittaessani kuuntelin Juice Leskisen 1980-luvun tuotantoa.
Kypäräpakko on vain yksi esimerkki nyky-yhteiskunnan naurettavasta turvallisuudentarpeesta. 2000-luvun lapset esimerkiksi joutuvat aivan erilaiseen syyniin kuin me 1970- ja 1980-luvun lapset. On kerrottu päiväkodeista ja kouluista, joissa vanhempia on syyllistetty mitä luonnollisimpien vapauksien antamisesta. Samassa tahdissa kuin lasten elämismaailmaa supistetaan kohti tarhaeläinten mittoja, aikuisia kohdellaan niin kuin ennen lapsia. Ei saa pyöräillä ilman kypärää, ei saa juoda humalluttavia juomia lasten nähden (eikä mielellään muuten kuin rikkaiden sisäpiirin bileissä) eikä tietenkään polttaa tupakkaa, missään, mitenkään. Eikä muutenkaan saa elää vaarallisesti, koska lapset – ja keskenkasvuisina pidetyt aikuiset – näkevät.
Yle Teema näytti kesäkuussa vanhaa televisio-ohjelmaa, jossa Teemu Selänteen perhe oli 1970-luvulla veneilemässä ja Ensio Itkonen näytteli tavanomaisen varustautumatonta, huoletonta ja välinpitämätöntä suomalaisveneilijää. Missä vaiheessa kulttuurimme kääntyi ylösalaisin?
Nykykulttuurin ihanneihminen ajaa yksityisautoa, jossa on aina navigaattori. Hän seuraa sen ohjeita, vaikka ne tulisivat vieraalla kielellä, jos auto on ostettu ulkomailta. Hän ei koskaan harhaudu reitille, jota navigaattori ei suosittele, paitsi jos navigaattori suosittelee pikkuteitä ja autoilija tahtoo seurata päätietä. Hän ei löydä koskaan mitään. Itse asiassa hän varmistaa käyttäytymisellään, ettei hän koskaan löydä mitään. Hän pidättäytyy elämäntavassa, jossa kaikki on rationaalisesti ennalta järjestettyä. Jos hän erehtyy polkupyörän selkään, se ei tapahdu paikasta A paikkaan B pääsemiseksi, vaan kuntourheilun tähden. Siksi hän tuhlaa pyöräilyvarusteisiin ison nipun rahaa. Hänenlaisensa herättävät hupia nykykulttuurin vähemmän uskollisissa jäsenissä, mutta siitä hän ei välitä, koska hän tuntee näitä kohtaan ylemmyydentunnetta. Oikeasti hän saattaa pyöräillä verraten vähän, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Vielä huvittavampaa on, että pyöräillessään hän seuraa reittiä paikasta A paikkaan B eikä vieläkään löydä mitään.
Kaiken tämän turvallisuuspelleilyn keskellä on ilo tehdä löytöjä, jotka ovat tuota pelleilyä kohtaan ristiriidassa. Juhannusaattona pyöräilimme Pyhäjärven rantoja pitkin. Eräässä niemessä silmiimme osui tällainen paikka:
Tälle laiturille ei muutamalla ensisilmäyksellä näytä pääsevän ollenkaan. Vielä myöhemmilläkään arvioilla laituri ei näytä pysyvän pinnalla. Kun laiturille menee, ei säästy kastelemasta kenkiään. Mutta kyllä sinne pääsee, ja kyllä se pinnalla pysyy. Näennäisyyttä ja ulkokuorta palvova nykykulttuuri ei tällaisen päälle ymmärrä, mutta supisuomalaiset kesänviettäjät ymmärtävät.
Tässä kuvassa on supisuomalainen kesäunelma. Turvallisuuskulttuuri on päälleliimattua ja pintapuolista. Tämän kuvan todellisuus osuu syvälle ja syystäkin.
Blogitekstiä kirjoittaessani kuuntelin Juice Leskisen 1980-luvun tuotantoa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)