Törmäsin Twitterissä outoon ja mielenkiintoiseen ilmiöön, jonka olen havainnut ennenkin. Kun itselleni pimeä ja lumeton syystalvi on psyykkisesti kaikkein vaikein vuodenaika, monelle muulle pahin onkin kevättalvi, jolloin valon määrä tuntuu lisääntyvän räjähdysmäisesti. Helmi-maaliskuussahan yhtäältä aurinko paistaa pidempään, korkeammalta ja näin ollen kirkkaammin, toisaalta myös aurinkoisia päiviä on enemmän. Kun tähän lisätään valkean lumen valoa heijastava vaikutus, lopputulos on kuulemma joillekuille ihan "ranteet auki". Ahdistus alkaa helpottaa vasta, kun lumi sulaa ja valo muuttuu vähemmän raa'aksi. Pahimmillaan helpotusta joutuu odottamaan peräti lehden puhkeamiseen puihin. Tämä kaikki on itselleni hämmentävää, sillä nautin niin sanotusti kymppiplussalla nimenomaan kevään lähestyessä tapahtuvasta valoräjähdyksestä. Minulle se on kuin uuden elämän alku.
Jostakin syystä tulin miettineeksi antiikin humoraaliopin neljää temperamenttia, joita ovat flegmaattinen, melankolinen, koleerinen ja sangviininen. Liittyisivätkö ne vuodenaikoihin? Oivalsin varsin pian, millä on yhteys mihinkin. Kesä on selkeästi flegmaatikon vuodenaika: kesällähän pärjää lähes tekemättä mitään. Syksyn tullen leppoisa flegmaattisuus vaihtuu alakuloiseksi melankolisuudeksi. Kun syksy etenee kohti talvea, sävy alkaa koveta ja seurauksena on kiivasluonteisen koleerikon ajanjakso. Kahdesta edeltäjästään poikkeavasti koleerisuuteen liittyy energisyys, joka on melko kovia arvoja kysyvän talven aikana tarpeen. Kevät säilyttää energisyyden, mutta muuttaa sävyn täydellisesti, ja tuloksena on sangviininen nautiskelijan vuodenaika. Keväästä kesään siirryttäessä jälleen energisyys käy tarpeettomaksi, ja voidaan ottaa leppoisasti. Tähän jaotteluun yhtyi eräs ystäväni, jonka kanssa tapaan keskustella mielen ja hengen asioista.
Olen mieltänyt itseni ensisijaisesti sangviinikoksi, joskin tunnistan itsessäni vaihtelevasti myös koleerisuutta ja flegmaattisuutta. Melankolisuus sen sijaan ei ole minulle lainkaan luonteenomaista. Tosin aikanaan oli sekin vaihe, jolloin olin kuullut melankolisuuden olevan "miehillä harvinaista" ja juuri siksi sain päähäni (silkkaa kapinallisuuttani?), että voisin itse olla melankolinen. Tutustuin kiinnostuneena Moody Bluesin kappaleeseen Melancholy Man, jonka kuitenkin havaitsin suorastaan vastenmieliseksi. Epäilemättä sillä hetkellä kävi selväksi, ettei melankolisuus ole oma temperamenttini vaan peräti sen vastakohta.
Jos sangviinikon ensisijainen "oma" vuodenaika on kevät, se sopii minuun aivan prikulleen. Talvessa viehättää sen luonne siltana kohti kevättä (energisyyden jälleensyntymä) ja kesässä sen täyttymysluonne kevään työn seurauksena (energisyyttä ei enää "tarvita"). Syyskausi on minulle vaikeampi. Alkusyksy (melankolinen + flegmaattinen) on joskus vielä kaunis ja miellyttävä, mutta loppusyksy tai syystalvi (melankolinen + koleerinen) lähinnä raskas ja vieraannuttava. Ensimmäisten kevään merkkien puhjetessa (melankolian rippeiden vaihtuessa orastavaan sangviinisuuteen) olen kuin uudestisyntynyt, täynnä uuden elämän alkamisen riemua. Se tunne on nyt määrittänyt viime päiviä.
Onko siis niin, että kevään raakaa valoa vierastavat ihmiset ovat temperamentiltaan melankolisia ja sangviinisuuden puhkeaminen heille ahdistavaa, kuin kaikki itselle luonteenomaiset sävyt olisivat hävinneet? Mahdollisesti. Kevättalven kammoksuja voisi vastaavasti olla melankolikko-flegmaatikko, jolle kaikki energisyyttä kysyvän vuodenajan (joulu-toukokuun ja näin ollen erityisesti helmi-maaliskuun) luonteenpiirteet ovat vastenmielisiä. Kevättalven raa'asta valosta masentuvat ihmiset ovat selvästi parhaiten kotonaan elo-syyskuussa, kun muutoinkin kesästä pehmentynyt valo pehmenee luonnossa entisestään yhä vehreänä rehottavista kasveista. (Tähän sopii mielenkiintoisesti joskus kaavailemani vuodenaikojen värien jaottelu, minkä yhteydessä havaitsin yhdistäväni kaikkein tummimmat sävyt juuri syyskesään.)
Huomaan yllä olevassakin keskittyväni valoon. Onko sillä sittenkään mitään tekemistä antiikin neljän temperamentin kanssa? Ehkä kevään tai kevättalven raa'asta valosta kärsivät ihmiset ovat vain epävarmoja ulkoisesta itsestään ja viihtyvät paremmin hämärässä, jossa he kokevat näkyvänsä kanssaihmisille himmeämpinä ja pehmeämpinä. Tiedä häntä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti