Kirjoitin jokin aika sitten blogitekstin itsenäisen Pispalan unelmasta. Vappuna Pispalassa oli monenlaista tapahtumaa. Kun vapunpäivän jälkeisenä lauantaina kävelin keskustasta Pispalaan, tuntui kuin olisin siirtynyt negatiivisen energian normaalimaailmasta ihanaan positiivisen energian taskuun. Kävin seurailemassa livekeikkoja Hirvitalossa, jonka kapitalistinen Tampere on uhannut myydä. Kun lähdin poispäin Hirviklubin loistavasta meiningistä, josta musiikkiblogissani kirjoitin, se tuntui siirtymiseltä positiivisen ja kriittisen elämän tyyssijasta takaisin mitättömän keskiluokan valtakuntaan. Mikä ikävintä, tämä siirtyminen tapahtui jo Pispalan puolella.
Kun tänään huristelin bussilla Länsi-Tampereelta kohti keskustaa, mieleeni palautui unelma vapaasta, itsenäisestä Pispalasta. Entäs, jos Pohjanmaantien ja Pispalan valtatien risteyksessä olisikin raja-asema ja siitä eteenpäin sekä autoilu, oikeistolainen militantismi että keskiluokkainen elämäntapafasismi olisivat joko pannassa tai muutoin poissa laskuista? Olisiko mahdollista luoda joko Pispalaan tai johonkin muualle asutun Suomen piiriin vapaavaltio, joka ei vaatisi keskiluokkaista korrektiutta, kontrolloisi elämäntapoja, sortaisi heikompia eikä lietsoisi sotaa väärinajattelevia, vääränvärisiä tai väärää valtiota kohtaan?
Vappuna kohtasin myös näkemyksen, jonka mukaan olisi ihanaa voida siirtyä tapahtumasta toiseen ja kaveriryhmästä toiseen, niin että kaikkialla otettaisiin kaverina vastaan ja kaikkialla olisi hyvä fiilis. Niin kuin olisi koko ajan festarit, tai vappu niin kuin se Pispalassa ilmenee. Omaan korvaani tämä ajatus kuulosti samalta kuin oma unelmani itsenäisestä vapaavaltiosta. Kuvitellaanpa siis hieman lisää.
Näen silmissäni raja-aseman, jonka ulkopuolella on autojen pysäköintipaikka. Se on kohtalaisen laaja, muttei kohtuuttoman laaja. Pysäköintipaikan koko antaa ymmärtää, että vierailijoiden ei kannata lähestyä vapaavaltiota omalla autolla, vaikka sellaisellakin paikalle pääsee ja sisäpuolella autoilu on kiellettyä. Joukkoliikenne tietysti kuljettaisi tulijat ihan lähelle rajaa.
Raja-aseman sisäpuolella alkaisi heti festarimeininki. Kyltit osoittaisivat, missäpäin on alkoholimyymälä. Siellä myytäisiin viiniä puoleen hintaan suomalaisista Alkoista ja siideriä myös aivan pilkkahinnalla suomalaiskauppoihin verrattuna. Olut ja viina olisivat niin ikään tuntuvasti halvempaa kuin nykyisessä kotimaassa, mutta hintasuhde ei olisi aivan yhtä radikaali kuin viinin kohdalla. Jonot olisivat tietysti pitkät, mutta koska kaikilla olisi hyvä fiilis päästyään tähän liberaaliin paratiisiin, tönimistä ja muuta aggressiivisuutta ei paljon näkyisi. Asioista paremmin tietävät asioisivat toisessa, raja-asemasta paljon etäämmällä sijaitsevassa alkoholiliikkeessä, jota myös suosisivat useimmat vapaavaltion asukkaat. Alkoholiliikkeet voisivat olla avoinna esimerkiksi aamukahdeksasta keskiyöhön. Toki vapaavaltiossa olisi myös pubeja. Juomat olisivat niissä tuntuvasti alkoholiliikettä kalliimpia, ja kun vapaavaltiossa alkoholijuomia saisi nauttia melkein missä huvittaa, niihin kokoontuisivat isolta osin ihmiset, jotka oikeasti kaipaavat pubia eivätkä viinaa tai kaljaa.
Viini ja ylipäänsä alkoholi eivät olisi ainoita vapaavaltiossa sallittavia päihteitä. Siellä nimittäin olisi avoimesti tarjolla kannabista. Nykyisin Suomessa liikkuva kannabis ei esimerkiksi tätä kirjoittajaa paljon kiinnosta, sillä se on jalostettu yliväkeväksi ja sen vaikutus on yleensä pitoisuuksista riippuen joko negatiivinen tai täysin mitätön. Vapaavaltiossa pyrittäisiin etsimään ja kehittämään nykymarkkinoita miedompaa pilveä. Ehkä sellaisen myötä nykyihminen voisi oikeasti löytää sen stimulantin, jonka ansiosta 1960–70-luvun populaarikulttuuri muodostui niin inspiroivaksi ja inspiroituneeksi.
Edelleen, tajuntaan kemiallisesti vaikuttavien ainesosien lisäksi vapaavaltiossa olisi eräs muukin vetovoimatekijä vailla vertaa. Nyky-Suomessa alastomuuteen suhtaudutaan jakomielisesti: saunassa ja joskus mökkisaunarannoilla viuhahdellaan minkä ehditään, mutta muualla se on täysin pannassa tai tabu. Vapaavaltiossa nakuja, ainakin lämpimänä vuodenaikana, alkaisi näkyä heti raja-aseman sisäpuolella siinä missä alkoholiliikkeen kylttejäkin. Kukaan ei pilkkaisi roikkuvia tissejä, pieniä kikkeleitä eikä epäyhdenmukaisia vartalonmuotoja. Totta kai tällainen liberaalius houkuttelisi seuralaisekseen prostituutiota, mutta sen voisi sallia niin pitkään kuin sekä prostituoidut että heidän palvelujensa käyttäjät kirjattaisiin avoimeen rekisteriin. Parittaminen olisi ankarasti kielletty, ja kiellon rikkojat laitettaisiin – niin kuin väkivaltarikolliset ja huomattavat varkaatkin – rangaistuksena vapaavaltiota palveleviin suljettuihin työlaitoksiin. Vapaavaltiossa voisi myös olla elokuvateattereita, joissa päivittäin esitettäisiin naista alistamatonta pehmeää pornoa. Kova ja sovinistinen porno olisi sen sijaan väkivaltaviihteen tavoin pannassa. Sitä ei kaivattaisi positiiviseen ja rohkaisevaan ilmapiiriin.
Mihin halvan alkoholin, kannabiksen, alastomuuden ja seksuaalisuuden tuotot käytettäisiin? Tietysti siihen, että vapaavaltio voisi hyvin ekologiaa ylikuluttamatta. Vapaavaltio toimisi kokonaan paikallisella uusiutuvalla energialla. Jos energiaa jäisi yli, sitä myytäisiin käypään hintaan ulkopuoliselle lähiseudulle. Jos energia ei riittäisi, se jätettäisiin käyttämättä katujen ja liikeyritysten valaistuksesta ja muusta toisarvoisesta. Lisäksi – kun olisi selvää, että kesäaikana vapaavaltion asukasluku olisi talveen verrattuna isompi tai jopa moninkertainen – ei vierailijoille sännättäisi heti rakentamaan uusia nykyteknologian mukaisia asumuksia, vaan suosittaisiin telttailualueita ja hyväksyttäisiin myös puulämmitteiset tilapäisrakennukset. Jos joku jäisi sellaiseen jumiin syksyn tultua, hän voisi olla varma, että jonkun uuden ystävän luota tarjoutuisi lämmin yöpaikka. Tämä kertookin jo, millaista meininkiä vapaavaltion sisälle pyrittäisiin rakentamaan: ihmistä ei koskaan jätetä yksin, vaan aina löytyy joku, joka ottaa hänet avosylin vastaan. Jos ei löydy, yösija ja ateria tarjottaisiin vaikka lähituotteiden myymälän takahuoneessa.
Totta kai ympäröivä Suomi pyrkisi vastustamaan tällaista kokeilua, jonka se näkisi alusta loppuun suunnatun itseään vastaan. Tästä johtuen vapaavaltion täytyisi ehkä jo kättelyssä luoda myönteiset suhteet sellaisiin Suomen ulkopuolisiin voimiin, joiden hyväksyntä – ja uhka – saisi valtakoneiston uhittelun hiipumaan. Totuuden nimessä on tunnustettava, ettei tällaista vapaavaltiota voisi rakentaa Pispalaan tai vastaavalla tavalla asutuskeskuksen kyljessä sijaisevalle asuinalueelle. Pispalassakin niin moni keski- tai yläluokkainen kansalainen vastustaa vapaamielistä meininkiä, että nykyinenkin varsin paljon sovinnaisempi toiminta saa jatkuvaa vastustusta. Ehkä vapaavaltiokokeiluun soveltuisikin jokin melko hylätty teollisuusyhdyskunta, jossa asuininfrastruktuuria riittää, mutta johon on riittävän pitkä matka Helsingistä, Tampereelta ja Turusta. Mutta sellaiseenkin ihmishyvyyttä etsivät, liberaalit ja yhteiskuntakriittiset ihmiset löytäisivät – sekä Suomesta että nyky-Suomen rajojen ulkopuolelta.
Minä löytäisin sinne ensimmäisten joukossa.
tiistai 5. toukokuuta 2015
keskiviikko 4. maaliskuuta 2015
Testing testing, testamentti testing, testamentti testing, Rrrraamattu, Rrrraamattu
Alivaltiosihteerin radio-ohjelmasta napattu otsikko (kyseessä arkkipiispan mikrofoninkokeilu) kätkee taakseen sen tosiseikan, että olen kuluneena talvena lueskellut todella pitkästä aikaa ihan kunnolla Raamattua. On tehnyt hyvää tutustua kaikkien näiden kristinuskokriittisten vuosien jälkeen, mitä kristittyjen pyhässä kirjassa ihan oikeasti kirjoitetaan. Tokihan minulla on asiasta muistikuvia sekä lapsuudesta että rippikoulusta, kenties koulun uskontotunniltakin, mutta nuo muistikuvat ovat olleet melko hämäriä ja joissakin tapauksissa virheellisiä.
Tässä kirjoituksessa en puutu Vanhaan testamenttiin juuri enempää kuin totean, ettei se kestä päivänvaloa. Ei sitten ollenkaan. Selityksiä moniin myytteihin VT:stä kyllä löytyy.
Kiinnostavampi on Uusi testamentti, tekstikokoelma, jonka ytimessä on Kristuksena tunnettu "Jeesus Nasaretilainen". Tosin uudempi tutkimus on osoittanut, että tekstien käsittelemän historiallisen henkilön nimi oli oikeasti Jeshua tai Yeshua – joka on arameankielinen muunnelma nimestä Joosua – eikä hän välttämättä tullut Nasaretista, sillä hänen ristiinsä kirjoitettu "nazarenus" viittaisi mieluummin nasareeneihin, jotka olivat ajanlaskun alun Palestiinassa vaikuttanut uskonnollis-poliittinen lahko. Lisäksi Matteuksen evankeliumin mukaan Jeesus (käytän selkeyden vuoksi tätä nimeä) oli kotoisin Betlehemistä, eikä Markuksen evankeliumi puhu hänen syntyperästään ollenkaan. Toki Nasaret on mainittu kaikissa Raamatun kaanoniin hyväksytyissä evankeliumeissa osana tiettyä Jeesuksen elämänvaihetta.
Jotkin evankeliumien erityispiirteet pistävät minunlaiseni lukijan silmään. Luukkaan evankeliumissa Jeesus tuntuu nykyistä kansankieltä käyttääkseni jatkuvasti vittuilevan ympäriinsä. Hänen lausahduksissaan näyttää olevan yllättävä annos purevaa sarkasmia. Toki luterilaiskristilliselle mentaliteetille on luontevampaa tulkita vapahtajan diskurssi pateettisen tosikkomaiseksi kuin synkän, mutta ilkikurisen huumorintajuiseksi. Itse en sitä mentaliteettia edusta, joten minulle Luukas aiheutti pienen yllätyksen. Matteuksen evankeliumin Jeesus puolestaan etsii pakkomielteisesti paikkoja ja tapahtumia, jotka toteuttavat VT:n profeettojen messiasennustukset. Omaan silmääni tämä on selvästi itsetarkoituksellista, ei välineellistä ja Jumalan johdattamaa niin kuin nykykirkko asian esittää. Johanneksen evankeliumin ajankuva taas näyttää äärimmäisen epänykyaikaiselta ja epälänsimaiselta, sellaiselta, jonka perusteella UT:n tapahtumat on mahdotonta ymmärtää 2000-luvun alun eurooppalaisen (ainakaan pohjoismaisen) logiikan mukaan.
Apostolien teot tuottaa oman erityisoivalluksensa. Kirkkokunnat saarnaavat, että Jeesus yksin oli Jumalan poika ja hänen ihmetekonsa osoittavat Herran erityisestä suhteesta häntä kohtaan. Luukkaan kirjoittama Apostolien teot kuitenkin esittelee Pietarit, Paavalit ynnä muut tekemässä ihan samanlaisia ihmetekoja, vaikka heillä ei ollut isä–poika-suhdetta Jumalaan. Sen sijaan heitä elähdytti Pyhä Henki, jonka teologit tulkitsevat Jumalan kolmanneksi ilmenemismuodoksi Isän ja Pojan lisäksi. Paitsi, että itselleni on aina tuntunut jakomieliseltä ajatella Jumalaa keskustelemassa itsensä kanssa ("isän" ja Jeesuksen vuoropuhelut), on myös Pyhä Henki omaan silmääni radikaalisti erilainen kuin isä-Jumala: jälkimmäinen on aktiivinen, mutta edellinen passiivinen voima. Minun on paljon helpompi uskoa kaikkia ihmisiä elähdyttävään jumalalliseen henkeen kuin persoonalliseen Jumalaan, joka ohjailee luomakuntansa tapahtumia valtaistuimeltaan käsin. (VT:n Jumala aivan erityisesti on kuin maallinen kuningas, joka vieläpä potee melkoista prinsessatautia.) Voidaan tosiaan puhua kaikista ihmisistä, sillä Apostolien tekojen mukaan "viimeisinä päivinä, sanoo Jumala, minä vuodatan Henkeni kaikkiin ihmisiin. Teidän poikanne ja tyttärenne profetoivat, nuorukaiset näkevät näkyjä ja vanhukset ennusunia" (2:17). Useimmat nykykristityt halveksivat ihmisiä, jotka ajattelevat omaavansa näkemisen, parantamisen, kielilläpuhumisen tai muita lahjoja: sellaiset lahjat eivät kuulu ihmiselle, vaan Jumalalle. UT on selvästi ristiriidassa tämän näkemyksen kanssa. Taitaa edellä mainittuja kristittyjä hämätä se, kuinka erilainen on näiden karismaattisten nykyihmisten uskonnollinen diskurssi kuin heillä itsellään?
Hyvin radikaalin oivalluksen synnyttää myös Uuden testamentin seuraava osio eli "Paavalin kirjeet". Nykytutkimus tunnustaa, että osa aiemmin Paavalin kirjeinä tunnetuista teksteistä ei ole tosiasiassa apostoli Paavalin kirjoittamia. Tämän tietäen aloin lukea kirjeitä etsiskellen Paavalin ja kvasi-Paavali(e)n tuntomerkkejä. Esimerkiksi efesolaiskirje näytti minulle heti feikiltä. Myöhemmin näitä oikeaan osuneita feikkitunnistuksia tuli lisää, ja niitä kaikkia yhdistää yksi piirre: ne ovat nykyasteikolla järjestelmällisesti konservatiivisempia kuin aitoina pidetyt Paavalin tekstit. Ne esimerkiksi vaativat orjia tottelemaan isäntiään. Ensimmäinen kirje Timoteukselle asettaa myös syntiinlankeemuksen syyn tukevasti naisen harteille ja määrää tiukkoja lisäehtoja naisten käytökselle. Efesolaiskirje ja kolossalaiskirje käskevät vaimoja suostumaan miestensä tahtoon. Siveysvaatimukset korostuvat näissä pseudepigrafisiksi kutsutuissa kirjeissä verrattuna aitoina pidettyihin Paavalin kirjeisiin. Liiallinen poikkeavuus tuomitaan niin ikään. Myös paljon lainattu "kuka ei tahdo työtä tehdä, ei hänen syömänkään pidä" (uudessa suomennoksessa "jos joku ei suostu tekemään työtä, hänen ei pidä myöskään syödä") on feikkikirjeestä eli toisesta tessalonikalaiskirjeestä. Lisäksi kvasi-Paavalin kirjeet pelottelevat lukijoitaan Saatanalla tai ankaran (vanhatestamentillisen?) Jumalan langettamilla rangaistuksilla sekä syyttävät tiettyjä henkilöitä tai seurakuntia nimeltä vääristä opetuksista, mukaan lukien väärät tunnusteot. Kuinka nykyiseen kristillisyyteen vaikuttaisi sen myöntäminen, että lukemattomat UT:n ahdasmielisimmät tekstinkohdat eivät ole apostolista alkuperää eivätkä kuulu Raamattuun?
Sokerina pohjalla on tietysti Johanneksen ilmestys. Tai sitten ei. Teininä muistan tietysti pitäneeni sitä rankkana stuffina. Nykysilmääni se on aika laimeaa hörhöilyä. 666:kin on nykykäännöksen mukaan "erään ihmisen luku" eikä yleisesti "ihmisen luku". Se siitä sitten!
Tässä kirjoituksessa en puutu Vanhaan testamenttiin juuri enempää kuin totean, ettei se kestä päivänvaloa. Ei sitten ollenkaan. Selityksiä moniin myytteihin VT:stä kyllä löytyy.
Kiinnostavampi on Uusi testamentti, tekstikokoelma, jonka ytimessä on Kristuksena tunnettu "Jeesus Nasaretilainen". Tosin uudempi tutkimus on osoittanut, että tekstien käsittelemän historiallisen henkilön nimi oli oikeasti Jeshua tai Yeshua – joka on arameankielinen muunnelma nimestä Joosua – eikä hän välttämättä tullut Nasaretista, sillä hänen ristiinsä kirjoitettu "nazarenus" viittaisi mieluummin nasareeneihin, jotka olivat ajanlaskun alun Palestiinassa vaikuttanut uskonnollis-poliittinen lahko. Lisäksi Matteuksen evankeliumin mukaan Jeesus (käytän selkeyden vuoksi tätä nimeä) oli kotoisin Betlehemistä, eikä Markuksen evankeliumi puhu hänen syntyperästään ollenkaan. Toki Nasaret on mainittu kaikissa Raamatun kaanoniin hyväksytyissä evankeliumeissa osana tiettyä Jeesuksen elämänvaihetta.
Jotkin evankeliumien erityispiirteet pistävät minunlaiseni lukijan silmään. Luukkaan evankeliumissa Jeesus tuntuu nykyistä kansankieltä käyttääkseni jatkuvasti vittuilevan ympäriinsä. Hänen lausahduksissaan näyttää olevan yllättävä annos purevaa sarkasmia. Toki luterilaiskristilliselle mentaliteetille on luontevampaa tulkita vapahtajan diskurssi pateettisen tosikkomaiseksi kuin synkän, mutta ilkikurisen huumorintajuiseksi. Itse en sitä mentaliteettia edusta, joten minulle Luukas aiheutti pienen yllätyksen. Matteuksen evankeliumin Jeesus puolestaan etsii pakkomielteisesti paikkoja ja tapahtumia, jotka toteuttavat VT:n profeettojen messiasennustukset. Omaan silmääni tämä on selvästi itsetarkoituksellista, ei välineellistä ja Jumalan johdattamaa niin kuin nykykirkko asian esittää. Johanneksen evankeliumin ajankuva taas näyttää äärimmäisen epänykyaikaiselta ja epälänsimaiselta, sellaiselta, jonka perusteella UT:n tapahtumat on mahdotonta ymmärtää 2000-luvun alun eurooppalaisen (ainakaan pohjoismaisen) logiikan mukaan.
Apostolien teot tuottaa oman erityisoivalluksensa. Kirkkokunnat saarnaavat, että Jeesus yksin oli Jumalan poika ja hänen ihmetekonsa osoittavat Herran erityisestä suhteesta häntä kohtaan. Luukkaan kirjoittama Apostolien teot kuitenkin esittelee Pietarit, Paavalit ynnä muut tekemässä ihan samanlaisia ihmetekoja, vaikka heillä ei ollut isä–poika-suhdetta Jumalaan. Sen sijaan heitä elähdytti Pyhä Henki, jonka teologit tulkitsevat Jumalan kolmanneksi ilmenemismuodoksi Isän ja Pojan lisäksi. Paitsi, että itselleni on aina tuntunut jakomieliseltä ajatella Jumalaa keskustelemassa itsensä kanssa ("isän" ja Jeesuksen vuoropuhelut), on myös Pyhä Henki omaan silmääni radikaalisti erilainen kuin isä-Jumala: jälkimmäinen on aktiivinen, mutta edellinen passiivinen voima. Minun on paljon helpompi uskoa kaikkia ihmisiä elähdyttävään jumalalliseen henkeen kuin persoonalliseen Jumalaan, joka ohjailee luomakuntansa tapahtumia valtaistuimeltaan käsin. (VT:n Jumala aivan erityisesti on kuin maallinen kuningas, joka vieläpä potee melkoista prinsessatautia.) Voidaan tosiaan puhua kaikista ihmisistä, sillä Apostolien tekojen mukaan "viimeisinä päivinä, sanoo Jumala, minä vuodatan Henkeni kaikkiin ihmisiin. Teidän poikanne ja tyttärenne profetoivat, nuorukaiset näkevät näkyjä ja vanhukset ennusunia" (2:17). Useimmat nykykristityt halveksivat ihmisiä, jotka ajattelevat omaavansa näkemisen, parantamisen, kielilläpuhumisen tai muita lahjoja: sellaiset lahjat eivät kuulu ihmiselle, vaan Jumalalle. UT on selvästi ristiriidassa tämän näkemyksen kanssa. Taitaa edellä mainittuja kristittyjä hämätä se, kuinka erilainen on näiden karismaattisten nykyihmisten uskonnollinen diskurssi kuin heillä itsellään?
Hyvin radikaalin oivalluksen synnyttää myös Uuden testamentin seuraava osio eli "Paavalin kirjeet". Nykytutkimus tunnustaa, että osa aiemmin Paavalin kirjeinä tunnetuista teksteistä ei ole tosiasiassa apostoli Paavalin kirjoittamia. Tämän tietäen aloin lukea kirjeitä etsiskellen Paavalin ja kvasi-Paavali(e)n tuntomerkkejä. Esimerkiksi efesolaiskirje näytti minulle heti feikiltä. Myöhemmin näitä oikeaan osuneita feikkitunnistuksia tuli lisää, ja niitä kaikkia yhdistää yksi piirre: ne ovat nykyasteikolla järjestelmällisesti konservatiivisempia kuin aitoina pidetyt Paavalin tekstit. Ne esimerkiksi vaativat orjia tottelemaan isäntiään. Ensimmäinen kirje Timoteukselle asettaa myös syntiinlankeemuksen syyn tukevasti naisen harteille ja määrää tiukkoja lisäehtoja naisten käytökselle. Efesolaiskirje ja kolossalaiskirje käskevät vaimoja suostumaan miestensä tahtoon. Siveysvaatimukset korostuvat näissä pseudepigrafisiksi kutsutuissa kirjeissä verrattuna aitoina pidettyihin Paavalin kirjeisiin. Liiallinen poikkeavuus tuomitaan niin ikään. Myös paljon lainattu "kuka ei tahdo työtä tehdä, ei hänen syömänkään pidä" (uudessa suomennoksessa "jos joku ei suostu tekemään työtä, hänen ei pidä myöskään syödä") on feikkikirjeestä eli toisesta tessalonikalaiskirjeestä. Lisäksi kvasi-Paavalin kirjeet pelottelevat lukijoitaan Saatanalla tai ankaran (vanhatestamentillisen?) Jumalan langettamilla rangaistuksilla sekä syyttävät tiettyjä henkilöitä tai seurakuntia nimeltä vääristä opetuksista, mukaan lukien väärät tunnusteot. Kuinka nykyiseen kristillisyyteen vaikuttaisi sen myöntäminen, että lukemattomat UT:n ahdasmielisimmät tekstinkohdat eivät ole apostolista alkuperää eivätkä kuulu Raamattuun?
Sokerina pohjalla on tietysti Johanneksen ilmestys. Tai sitten ei. Teininä muistan tietysti pitäneeni sitä rankkana stuffina. Nykysilmääni se on aika laimeaa hörhöilyä. 666:kin on nykykäännöksen mukaan "erään ihmisen luku" eikä yleisesti "ihmisen luku". Se siitä sitten!
lauantai 3. tammikuuta 2015
Yksi yhdeksän kahdeksan neljä
Rakkauteni musiikkiin ei liene yllätys kenellekään, joka on seuraillut tätä blogia, twiittejäni tai mitä hyvänsä foorumia, jolla olen aktiivinen. Puhumattakaan minut henkilökohtaisesti tuntevista: usein he kyllästyvät pakkomielteenomaiseen musiikin pohdiskeluuni ja jatkuvaan musiikista puhumiseen. Olen myös kirjoitellut lähimenneisyytemme kulttuurisista ja yhteiskunnallisista aikakausista. Monen muun ulottuvuuden lisäksi populaarimusiikissa on kiehtovaa, kuinka se onnistuu kiteyttämään jotakin oleellista ajasta, jossa elämme tai olemme eläneet musiikin teko- tai ilmestymishetkellä. Musiikin lisäksi samaa heijastavat usein pukeutumisen ja sisustuksen tyylit. Toki sosiokulttuurista aikakautta ilmentävät myös elokuvat, kirjat, kuvataide, näyttämötaide ja ennen kaikkea televisio.
Minulle 1990-luku oli kiinnostava vuosikymmen, sillä se toi ajankohtaisiksi monia ilmiöitä, jotka sen edeltäjä 1980-luku oli hävittänyt. Vuosikymmenen alkupuolella tosin ajattelin, että tämä uusi kymmenlukuhan se vasta onkin paskaa. Ehkä osansa aikakausidiagnoosiin oli myös elämänvaiheella, jossa lapsuuden ja teini-iän verkosto hajosi. Myöhemmin olen nimittäin pystynyt löytämään 1990-luvun kulttuurisen uudelleenlöytämisen – ja tietynlaisen vapautumisen – juuria kaukaa 1980-luvun puolelta. Nämä "vapautuminen" ja "uudelleenlöytäminen" jatkuivat ja oikeastaan jopa täydentyivät 2000-luvun alussa. 11.9.2001 oli se kohtalokas päivä, joka antoi valtaapitäville (kyseenalaisen) moraalisen oikeutuksen murskata kaikki edellisen aikakauden edistys. Sen jälkeinen ajanjakso, joka pääsi kunnolla käyntiin hetken viiveellä ja jonka en vieläkään näe päättyneen, on muistuttanut eri arvioiden mukaan 1930-, 1950- tai 1980-lukua. Viimemainittua kohtaan on musiikissa havaittavissa kauan jatkunut pakkomielle.
Lueskelin joskus vaatemuodin historiasta kertovaa kirjaa. Sen mukaan yksi 1960-luvun lempiasusteista, minihame, oli 1970-luvun alusta pitkälle 1980-luvulle yhtäjaksoisesti out, vaikka muodin luojat yrittivät sitä kerran toisensa jälkeen tuoda takaisin. Kuluttajille se vain ei maistunut. Kun minihame vihdoinkin tuli takaisin, se tapahtui hetkellä, jota yksikään muotiguru tai suuri muotitalo ei aavistanut. Kesällä 1985 nimittäin minihameet vietiin suorastaan käsistä. En malta olla vertailematta kehitystä populaarimusiikkiin: täsmälleen samaan aikaan, vuonna 1985, käynnistyivät ne prosessit, jotka loivat myöhemmin sen, minkä tunnemme 1990-lukuna. Silloin punkista periytynyt uuden aallon purismi hellitti otettaan ja eurooppalaiset valkonaamat alkoivat yhtäkkiä omaksua ilmavampaa, sielukkaampaa, alitajuisesti kulttuuriseen edistykseen uskovaa, vapauttavaa musiikkikäytäntöä. Silloin myös klubimusiikki alkoi yhtäkkiä oivaltaa hiphop-elementtien ja miksaamisen tuoman vapauden ja ilmaisun rajattomuuden. Voimme käsittää, että vuonna 1985 populaarikulttuuri alkoi irtautua vaikutteista, jotka 1970-luvun jälkipuolella yksi toisensa jälkeen julistettiin edistykseksi. Sivumennen sanoen 1985 oli myös tieteen postmodernismin läpimurtoajankohta.
Miksi vapautuminen, uudelleenlöytäminen ja vallitsevasta irtautuminen olivat niin tärkeitä asioita? 1970-luvun loppuvuosista en äkkiseltään keksi muuta huonoa sanottavaa kuin vasemmiston alamäki ja uusmoralismin nousu, joka vaati Alkot suljettavaksi kesälauantaisin ja ehdotti Aku Ankalle housuja jalkaan. Progressiivinen rock ja jazz-rock kyllä sysättiin jonkinlaiseen ahdinkoon. Osa ajanjaksolla 1985–2001 uudelleenlöydetyistä populaarikulttuuri-ilmiöistä oli kuitenkin 1970-luvun loppupuolen ilmiöitä. Lisäksi 1980-luvun alussa on jonkin verran "uuden hippiajan" vikaa. Alkuperäinen hippisukupolvi oli vasta 30 & risat -iässä, ja sen ideoista nappasivat vaikutteita myös monet nuoremmat. Onko ollut olemassa jokin hetki, jolloin kaikki on ollut sulkeutunutta, vanhan hylkääminen kanonisoitua, uudempikin loppuunkaluttua, jolloin kenties omahyväinen bisnes on alkanut pyörittää keskinkertaisuuteen vajonneen populaarikulttuurin banaaleimpia piirteitä fasistisella mentaliteetilla? Jos 1985 oli käännekohta, silloin pohjakosketus on tapahtunut vuonna...
...1984. Bingo. George Orwell!
Millainen maailmamme oli vuonna 1984? Itä ja länsi olivat vielä voimissaan, mutta Mihail Gorbatsov nousi valtaan Neuvostoliitossa jo seuraavana vuonna (ts. 1985). Los Angelesissa järjestettiin kesäolympialaiset, joissa Martti Vainio kärysi dopingista; sitä ennen Sarajevossa pidettiin talvikisat, joista Suomi napsi peräti 13 mitalia ja presidentti Mauno Koivisto varoitti sen myötä suomalaisia kansalliskiihkoilusta. Televisiosta töllättiin Ritari Ässää (Knight Rider) muuallakin kuin Suomessa. Elokuvateattereissa villitsivät Indiana Jones ja tuomion temppeli, Poliisiopisto ja Karate Kid. Heavymusan, josta osa kulkee nykymaailmassa hardrockin nimellä, mahti yltyi äärimmilleen. W.A.S.P., Twisted Sister ja Mötley Crüe nousivat hurjaan suosioon, vanhempien tekijöiden kuten Iron Maidenin suosio yltyi ja myös Metallica teki kovasti tuloaan. Listoilla menestyivät myös Wham!, Duran Duran ja The Jacksons, ja ensilevynsä julkaisi Modern Talking. Suomessa kuunneltiin Yötä (Joutsenlaulu ilmestyi, kuten toinenkin peri-inhokkini Scorpionsin Still Loving You), Popedaa, Eppuja ja yhä enemmän myös Dingoa. Ennen vuodenvaihdetta nurin mennyt OK-lehti esitteli tytöille sääripituisia hameita ja mustia alusvaatteita.
Vuotta 1984 ei ole ikävä... paitsi, että se on nyt. HC-versiona. Jo vuosikausia kaikki on ollut sulkeutunutta, uudempi loppuunkaluttua, vanhan hylkääminen kanonisoitua yhdelle ryhmälle ja vanhassa pitäytyminen toiselle, omahyväinen bisnes on pyörittänyt keskinkertaisuuteen vajonneen populaarikulttuurin banaaleimpia piirteitä fasistisella mentaliteetilla. Itä ja länsi ovat taas voimissaan. 1984 on täällä tänään aika lailla siinä muodossa kuin Orwell sen esitti, eivätkä useimmat meistä tietenkään huomaa. Viidestoista vuosi tuhatluvunvaihteesta taaksepäin oli kaivattu käännekohta; viidestoista vuosituhannenvaihteen jälkeinen vuosi saa luvan olla uusi käännekohta – ellei se ole lipsahtanut jo ohitse minun huomaamattani, kuten kävi edellisessä syklissä.
Minulle 1990-luku oli kiinnostava vuosikymmen, sillä se toi ajankohtaisiksi monia ilmiöitä, jotka sen edeltäjä 1980-luku oli hävittänyt. Vuosikymmenen alkupuolella tosin ajattelin, että tämä uusi kymmenlukuhan se vasta onkin paskaa. Ehkä osansa aikakausidiagnoosiin oli myös elämänvaiheella, jossa lapsuuden ja teini-iän verkosto hajosi. Myöhemmin olen nimittäin pystynyt löytämään 1990-luvun kulttuurisen uudelleenlöytämisen – ja tietynlaisen vapautumisen – juuria kaukaa 1980-luvun puolelta. Nämä "vapautuminen" ja "uudelleenlöytäminen" jatkuivat ja oikeastaan jopa täydentyivät 2000-luvun alussa. 11.9.2001 oli se kohtalokas päivä, joka antoi valtaapitäville (kyseenalaisen) moraalisen oikeutuksen murskata kaikki edellisen aikakauden edistys. Sen jälkeinen ajanjakso, joka pääsi kunnolla käyntiin hetken viiveellä ja jonka en vieläkään näe päättyneen, on muistuttanut eri arvioiden mukaan 1930-, 1950- tai 1980-lukua. Viimemainittua kohtaan on musiikissa havaittavissa kauan jatkunut pakkomielle.
Lueskelin joskus vaatemuodin historiasta kertovaa kirjaa. Sen mukaan yksi 1960-luvun lempiasusteista, minihame, oli 1970-luvun alusta pitkälle 1980-luvulle yhtäjaksoisesti out, vaikka muodin luojat yrittivät sitä kerran toisensa jälkeen tuoda takaisin. Kuluttajille se vain ei maistunut. Kun minihame vihdoinkin tuli takaisin, se tapahtui hetkellä, jota yksikään muotiguru tai suuri muotitalo ei aavistanut. Kesällä 1985 nimittäin minihameet vietiin suorastaan käsistä. En malta olla vertailematta kehitystä populaarimusiikkiin: täsmälleen samaan aikaan, vuonna 1985, käynnistyivät ne prosessit, jotka loivat myöhemmin sen, minkä tunnemme 1990-lukuna. Silloin punkista periytynyt uuden aallon purismi hellitti otettaan ja eurooppalaiset valkonaamat alkoivat yhtäkkiä omaksua ilmavampaa, sielukkaampaa, alitajuisesti kulttuuriseen edistykseen uskovaa, vapauttavaa musiikkikäytäntöä. Silloin myös klubimusiikki alkoi yhtäkkiä oivaltaa hiphop-elementtien ja miksaamisen tuoman vapauden ja ilmaisun rajattomuuden. Voimme käsittää, että vuonna 1985 populaarikulttuuri alkoi irtautua vaikutteista, jotka 1970-luvun jälkipuolella yksi toisensa jälkeen julistettiin edistykseksi. Sivumennen sanoen 1985 oli myös tieteen postmodernismin läpimurtoajankohta.
Miksi vapautuminen, uudelleenlöytäminen ja vallitsevasta irtautuminen olivat niin tärkeitä asioita? 1970-luvun loppuvuosista en äkkiseltään keksi muuta huonoa sanottavaa kuin vasemmiston alamäki ja uusmoralismin nousu, joka vaati Alkot suljettavaksi kesälauantaisin ja ehdotti Aku Ankalle housuja jalkaan. Progressiivinen rock ja jazz-rock kyllä sysättiin jonkinlaiseen ahdinkoon. Osa ajanjaksolla 1985–2001 uudelleenlöydetyistä populaarikulttuuri-ilmiöistä oli kuitenkin 1970-luvun loppupuolen ilmiöitä. Lisäksi 1980-luvun alussa on jonkin verran "uuden hippiajan" vikaa. Alkuperäinen hippisukupolvi oli vasta 30 & risat -iässä, ja sen ideoista nappasivat vaikutteita myös monet nuoremmat. Onko ollut olemassa jokin hetki, jolloin kaikki on ollut sulkeutunutta, vanhan hylkääminen kanonisoitua, uudempikin loppuunkaluttua, jolloin kenties omahyväinen bisnes on alkanut pyörittää keskinkertaisuuteen vajonneen populaarikulttuurin banaaleimpia piirteitä fasistisella mentaliteetilla? Jos 1985 oli käännekohta, silloin pohjakosketus on tapahtunut vuonna...
...1984. Bingo. George Orwell!
Millainen maailmamme oli vuonna 1984? Itä ja länsi olivat vielä voimissaan, mutta Mihail Gorbatsov nousi valtaan Neuvostoliitossa jo seuraavana vuonna (ts. 1985). Los Angelesissa järjestettiin kesäolympialaiset, joissa Martti Vainio kärysi dopingista; sitä ennen Sarajevossa pidettiin talvikisat, joista Suomi napsi peräti 13 mitalia ja presidentti Mauno Koivisto varoitti sen myötä suomalaisia kansalliskiihkoilusta. Televisiosta töllättiin Ritari Ässää (Knight Rider) muuallakin kuin Suomessa. Elokuvateattereissa villitsivät Indiana Jones ja tuomion temppeli, Poliisiopisto ja Karate Kid. Heavymusan, josta osa kulkee nykymaailmassa hardrockin nimellä, mahti yltyi äärimmilleen. W.A.S.P., Twisted Sister ja Mötley Crüe nousivat hurjaan suosioon, vanhempien tekijöiden kuten Iron Maidenin suosio yltyi ja myös Metallica teki kovasti tuloaan. Listoilla menestyivät myös Wham!, Duran Duran ja The Jacksons, ja ensilevynsä julkaisi Modern Talking. Suomessa kuunneltiin Yötä (Joutsenlaulu ilmestyi, kuten toinenkin peri-inhokkini Scorpionsin Still Loving You), Popedaa, Eppuja ja yhä enemmän myös Dingoa. Ennen vuodenvaihdetta nurin mennyt OK-lehti esitteli tytöille sääripituisia hameita ja mustia alusvaatteita.
Vuotta 1984 ei ole ikävä... paitsi, että se on nyt. HC-versiona. Jo vuosikausia kaikki on ollut sulkeutunutta, uudempi loppuunkaluttua, vanhan hylkääminen kanonisoitua yhdelle ryhmälle ja vanhassa pitäytyminen toiselle, omahyväinen bisnes on pyörittänyt keskinkertaisuuteen vajonneen populaarikulttuurin banaaleimpia piirteitä fasistisella mentaliteetilla. Itä ja länsi ovat taas voimissaan. 1984 on täällä tänään aika lailla siinä muodossa kuin Orwell sen esitti, eivätkä useimmat meistä tietenkään huomaa. Viidestoista vuosi tuhatluvunvaihteesta taaksepäin oli kaivattu käännekohta; viidestoista vuosituhannenvaihteen jälkeinen vuosi saa luvan olla uusi käännekohta – ellei se ole lipsahtanut jo ohitse minun huomaamattani, kuten kävi edellisessä syklissä.
tiistai 2. joulukuuta 2014
Polkaistiin sitten lehteä
Kuten tuhannet ja tuhannet muut suomalaiset, olen ollut vähän pienemmällä iällä partiossa. Omana aikanani partiolaiset jakautuivat ikävaiheen mukaan sudenpentuihin (7–11 v), vartiolaisiin (11–15 v) ja vaeltajiin (14–> v). (Vartiolaisten ja vaeltajien iän päällekkäisyys johtuu siitä, että partiolippukunnissa tavattiin aloittaa vaeltajaryhmiä kahden vuoden välein – vartioita taas joka vuosi.) Itse missasin sudenpentuiän ja menin suoraan vartioon. Ylivoimainen valtaosa partioinnistani tapahtui kuitenkin vaeltajaosastossa ja johtajana. Varmasti moni muistelee partioikäänsä, että vartiolaisethan olivat jo isoja verrattuna pieniin "sudareihin". Minä olin omalla partioasteikollani "iso" vasta vaeltajaiässä, tai aikaisintaan viimeisenä vartiolaiskeväänä. Tuolloin keksin myös toimittaa kaverin kanssa vartion omaa lehteä. Sen nimi oli Nessu. Olen aina väkertänyt lehteä, missä olen ollutkin ja minne mennytkin. Nessu sisälsi pääasiassa huumorijuttuja, joiden esikuva oli Suomen MAD. Tosin sekaan pujahti välillä jotain täysin omaa. Tässä tekstinäyte jutusta Ideat lopussa (lähde kolmas ja viimeinen Nessu):
"Frankie ja Sid asuivat Skotlannissa. Sid oli Frankien pappa ja Frankie Sidin mummo. Eräänä päivänä nämä sisarukset päättivät lähteä yhdessä kauppaan kaljalle. (...) Sid hypähteli eteenpäin kuin vuoripupu ja Frankie tassutteli perässä läähättäen. Välillä se haukahti iloisesti. (...) Kittilän jälkeen nousi keikkabussin rattiin herra Kosunen. Tämä nuori nainen oli koulutukseltaan Loch Nessin hirviö."
Tuollaisesta kelpaa yli kahden ja puolen vuosikymmenen jälkeen olla ylpeä. Olimme kirjoitushetkellä 13-vuotiaita!
Kun olin "ansioitunut" vartion lehden toimitustyössä, päädyin tietysti myöhemmin toimittamaan partiolippukunnan lehteä. Lippukunnan nimi oli Pateniemen Polunpolkijat, mistä oli johdettu lehden nimi Polkaisu. (Nykyään lippukunnassa ilmestyy – tyypillisen väkinäisen murteellisesti – Polokasu-lehti.) Jo ennen Polkaisun toimitustyöhön ajautumista olin saanut lehden sivuille pari itse kirjoittamaani tekstiä. Mukavimmat muistot on jutusta, jonka kirjoitimme kahden kaverin kanssa kesällä 1989 tehdystä pyöräretkestä. Se toi myös meille upouusina vaeltajina mahtavasti mainetta. Siitäkin on paikallaan pieni tekstinäyte:
"Telttamme ympärillä liikuskeli eli hiipparoitsi kalastajia suunnittelemassa moottoritien rakentamista telttapaikan yli. Tämä närkästytti meitä suuresti. (...) Vuokravessan ulostetorni ulottui yli reikän. Lähe seuraavassa huijauksessa olimme jo pizzeriassa eli vessassa pudasjärvellä ja olivat siellä kauan, paitsi Jokke pesi naaman. (...) Matkakuumeen alkaessa vaikuttaa alamme tehdä lähtöämmezzza ja kuulemme lintujen karjuvan puissa ja huomaamme viereisellä kaatopaikalla jonkun hurjastelevan moottoriveneellä."
Kirjoitusvirheet yllä ovat alkuperäisiä ja tahallaan silleen jätettyjä. Ajankohdasta voi toki päätellä, ettei käytössä ollut tietokonetta, vaan juttu on näpytelty kirjoituskoneella.
Syksyllä 1989 olin ensimmäistä (ja virallisesti viimeistä) kertaa Polkaisun päätoimittajana. Tein tyypilliseen (hölmöön) tapaani liian ison osan jutuista yksin, tietokoneella piirretty kansikuva oli aivan kamala ja loput möhli entinen lippukunnanjohtaja, joka vastasi monistuksesta ja kopioi jutut väärään kokoon. Tuloksena oli siihenastisen partioaikani takuulla huonoin Polkaisu. Asiat kääntyivät ympäri, ja niinpä seuraavana keväänä vastasin isäni ja hänen kopiofirmassa työskennelleen tuttavansa avustuksella monistuksesta ja sivuasettelusta (joita kutsuttiin pompöösisti "painatukseksi"). Päätoimittajan pesti puolestaan päätyi yhdelle mainituista pyöräretkikamuistani, ja me kaksi muuta osallistuimme toimitustyöhön. Eräs yhteinen kaverimme ehdotti väsäävänsä Polkaisuun asuntovaunuvertailun. Toteutumatta jäänyt idea oli niin mahtavan hölmö, että minun vaikutuksestani sen mahdollisuutta toisteltiin Polkaisun sisällysluettelosivulla aina 1990-luvun jälkipuoliskolle saakka.
Polkaisu 1/1990 oli sen verran hauska lehti, että meidän porukkaamme pyydettiin toimittamaan saman vuoden toinenkin numero. (Ykkösen sisällön helmenä mainittakoon yhdistetty saippuasarjasatiiri Dallas / Vuoristosairaala / Paluu Eedeniin / Falcon Crest / Dynastia / Suomalainen lemmenlaiva / Vihreän kullan maa / Älypäät.) Päätimme hoitaa hommat sillä verukkeella, että lopputulos on niin huono, ettei meitä enää koskaan pyydetä Polkaisun toimittajiksi. Missä päätoimittamani Polkaisu 2/1989 oli pahassa mielessä huono, 2/1990 oli hyvässä mielessä huono. Taisimme saada toiveemme mukaan pyyhkeitä parista jutusta, kuten bad taste -henkisestä kannesta sekä reportaasista, joka kertoi valikoitujen lippukuntalaisten (olemattomasta ja keksitystä) lokakuisesta matkasta katsomaan Hankirallia. Mukana oli myös ruokavinkkejä partiolaisille: 1) keitetty lenkki, 2) paistettu lenkki.
Meitä ei pyydetty enää toimituskunnaksi. Minulle sen sijaan oli käyttöä "painatuksen" vastuuhenkilönä. Kahden seuraavan vuoden jälkeen kieltäydyin ja vetäydyin hommasta, mutta 1994 minut ruinattiin takaisin mukaan. Numeron 2/1994 sisällysluettelosivulla oli kehuttu lyhyt sarjakuvani (ainoa yritykseni sillä alalla), Buffalo and the Caravans, jonka aiheena oli aiemmin mainittu asuntovaunuvertailu. Numero 1/1995 oli viimeinen Polkaisu, jonka ulkoasu oli minun viimeistelemäni. Siinä vaiheessa parhaat kaverini olivat lopettaneet partiohommat, yksi jopa muuttanut kaupungista. Roikuin kuitenkin mukana kuvioissa seuraavan vuoden kevääseen, jolloin olin rastihenkilönä lippukunnan järjestämässä partiotaitokilpailussa (PT). Siinä vaiheessa Polkaisusta oli tullut meitä nuoremman tyttöikäryhmän keskinäisten vitsien julkaisukanava. Partion kokonaisvaltainen meininki oli myös pahasti muuttunut, mitä ei paremmin voisi kuvailla eräiden nuorten miesten ilmaantuminen PT:n rastitehtäviin armeijan tamineissa. Iso osa 80-luvun lopun ja 90-luvun alun partiomuistoista on oikeasti aivan mainioita – jopa tämän nykyisen vasemmistohipin silmään. Kuvailkoon sitä Polkaisusta 2/90 löytyvä viittaus Kiekkokissat-nimisen PT-kilpailuvartion käyttämiin "useisiin laittomiin keinoihin menestyksensä turvaamiseksi".
"Frankie ja Sid asuivat Skotlannissa. Sid oli Frankien pappa ja Frankie Sidin mummo. Eräänä päivänä nämä sisarukset päättivät lähteä yhdessä kauppaan kaljalle. (...) Sid hypähteli eteenpäin kuin vuoripupu ja Frankie tassutteli perässä läähättäen. Välillä se haukahti iloisesti. (...) Kittilän jälkeen nousi keikkabussin rattiin herra Kosunen. Tämä nuori nainen oli koulutukseltaan Loch Nessin hirviö."
Tuollaisesta kelpaa yli kahden ja puolen vuosikymmenen jälkeen olla ylpeä. Olimme kirjoitushetkellä 13-vuotiaita!
Kun olin "ansioitunut" vartion lehden toimitustyössä, päädyin tietysti myöhemmin toimittamaan partiolippukunnan lehteä. Lippukunnan nimi oli Pateniemen Polunpolkijat, mistä oli johdettu lehden nimi Polkaisu. (Nykyään lippukunnassa ilmestyy – tyypillisen väkinäisen murteellisesti – Polokasu-lehti.) Jo ennen Polkaisun toimitustyöhön ajautumista olin saanut lehden sivuille pari itse kirjoittamaani tekstiä. Mukavimmat muistot on jutusta, jonka kirjoitimme kahden kaverin kanssa kesällä 1989 tehdystä pyöräretkestä. Se toi myös meille upouusina vaeltajina mahtavasti mainetta. Siitäkin on paikallaan pieni tekstinäyte:
"Telttamme ympärillä liikuskeli eli hiipparoitsi kalastajia suunnittelemassa moottoritien rakentamista telttapaikan yli. Tämä närkästytti meitä suuresti. (...) Vuokravessan ulostetorni ulottui yli reikän. Lähe seuraavassa huijauksessa olimme jo pizzeriassa eli vessassa pudasjärvellä ja olivat siellä kauan, paitsi Jokke pesi naaman. (...) Matkakuumeen alkaessa vaikuttaa alamme tehdä lähtöämmezzza ja kuulemme lintujen karjuvan puissa ja huomaamme viereisellä kaatopaikalla jonkun hurjastelevan moottoriveneellä."
Kirjoitusvirheet yllä ovat alkuperäisiä ja tahallaan silleen jätettyjä. Ajankohdasta voi toki päätellä, ettei käytössä ollut tietokonetta, vaan juttu on näpytelty kirjoituskoneella.
Syksyllä 1989 olin ensimmäistä (ja virallisesti viimeistä) kertaa Polkaisun päätoimittajana. Tein tyypilliseen (hölmöön) tapaani liian ison osan jutuista yksin, tietokoneella piirretty kansikuva oli aivan kamala ja loput möhli entinen lippukunnanjohtaja, joka vastasi monistuksesta ja kopioi jutut väärään kokoon. Tuloksena oli siihenastisen partioaikani takuulla huonoin Polkaisu. Asiat kääntyivät ympäri, ja niinpä seuraavana keväänä vastasin isäni ja hänen kopiofirmassa työskennelleen tuttavansa avustuksella monistuksesta ja sivuasettelusta (joita kutsuttiin pompöösisti "painatukseksi"). Päätoimittajan pesti puolestaan päätyi yhdelle mainituista pyöräretkikamuistani, ja me kaksi muuta osallistuimme toimitustyöhön. Eräs yhteinen kaverimme ehdotti väsäävänsä Polkaisuun asuntovaunuvertailun. Toteutumatta jäänyt idea oli niin mahtavan hölmö, että minun vaikutuksestani sen mahdollisuutta toisteltiin Polkaisun sisällysluettelosivulla aina 1990-luvun jälkipuoliskolle saakka.
Polkaisu 1/1990 oli sen verran hauska lehti, että meidän porukkaamme pyydettiin toimittamaan saman vuoden toinenkin numero. (Ykkösen sisällön helmenä mainittakoon yhdistetty saippuasarjasatiiri Dallas / Vuoristosairaala / Paluu Eedeniin / Falcon Crest / Dynastia / Suomalainen lemmenlaiva / Vihreän kullan maa / Älypäät.) Päätimme hoitaa hommat sillä verukkeella, että lopputulos on niin huono, ettei meitä enää koskaan pyydetä Polkaisun toimittajiksi. Missä päätoimittamani Polkaisu 2/1989 oli pahassa mielessä huono, 2/1990 oli hyvässä mielessä huono. Taisimme saada toiveemme mukaan pyyhkeitä parista jutusta, kuten bad taste -henkisestä kannesta sekä reportaasista, joka kertoi valikoitujen lippukuntalaisten (olemattomasta ja keksitystä) lokakuisesta matkasta katsomaan Hankirallia. Mukana oli myös ruokavinkkejä partiolaisille: 1) keitetty lenkki, 2) paistettu lenkki.
Meitä ei pyydetty enää toimituskunnaksi. Minulle sen sijaan oli käyttöä "painatuksen" vastuuhenkilönä. Kahden seuraavan vuoden jälkeen kieltäydyin ja vetäydyin hommasta, mutta 1994 minut ruinattiin takaisin mukaan. Numeron 2/1994 sisällysluettelosivulla oli kehuttu lyhyt sarjakuvani (ainoa yritykseni sillä alalla), Buffalo and the Caravans, jonka aiheena oli aiemmin mainittu asuntovaunuvertailu. Numero 1/1995 oli viimeinen Polkaisu, jonka ulkoasu oli minun viimeistelemäni. Siinä vaiheessa parhaat kaverini olivat lopettaneet partiohommat, yksi jopa muuttanut kaupungista. Roikuin kuitenkin mukana kuvioissa seuraavan vuoden kevääseen, jolloin olin rastihenkilönä lippukunnan järjestämässä partiotaitokilpailussa (PT). Siinä vaiheessa Polkaisusta oli tullut meitä nuoremman tyttöikäryhmän keskinäisten vitsien julkaisukanava. Partion kokonaisvaltainen meininki oli myös pahasti muuttunut, mitä ei paremmin voisi kuvailla eräiden nuorten miesten ilmaantuminen PT:n rastitehtäviin armeijan tamineissa. Iso osa 80-luvun lopun ja 90-luvun alun partiomuistoista on oikeasti aivan mainioita – jopa tämän nykyisen vasemmistohipin silmään. Kuvailkoon sitä Polkaisusta 2/90 löytyvä viittaus Kiekkokissat-nimisen PT-kilpailuvartion käyttämiin "useisiin laittomiin keinoihin menestyksensä turvaamiseksi".
maanantai 10. marraskuuta 2014
Kirjoja, joita olen yrittänyt kirjoittaa
Minunlaiseni ihminen ei osaa olla kirjoittamatta. Vaikka viime aikoina päähuomio on keskittynyt asiatyyliin, on tuntuva osa kirjoitelmistani ollut kaunoa – tarkemmin sanoen proosaa. Muutaman novellin olen laittanut nettiinkin, mutta ne ovat kaikki uudehkoja, Tampereella asuessani kirjoitettuja. Oulun-vuosiltani en muista kuin yhden novellin, jolla oli ainakin aikomus osallistua Nuoren Voiman Liiton novellikilpailuun. Sen hupaisa otsikko oli Partiolaisten ihmissuhteet menevät solmuun. Romaani sen sijaan oli jatkuvasti työn alla. Useimmat niistä jäivät kesken, mutta neljä olen saanut valmiiksi – yhden vasta Tampereella. Yhdellekään niistä ei ole kustantamon ovi avautunut.
Ensimmäinen vakavampi yritykseni kirjoittaa proosaa tapahtui syksyllä 1996. Romaanin työnimi oli Ihmislokero B 11. Olin vastikään muuttanut ensimmäiseen omaan asuntooni, joka sijaitsi 1970-luvulla rakennetussa lähiössä. "B 11" oli osoitteeni loppuosa. Lähiörealismin ja -romantiikan lisäksi tekstissä oli opiskelijaelämän kuvailua ja vasemmistolaista yhteiskuntakritiikkiä. Kirja jäi kesken, mutta seuraavana syksynä palasin samaan teemaan. Olin silloin aloittelemassa graduntekoa, ja romaanin nimeksi tuli Tutkielman lisälehdet. Muistan pitäneeni "lisälehdistä" puhumista jotenkin vasemmistolaisena juttuna. Punertava oli kirjakin – ja alakuloinen, pateettinen, samalla kuitenkin myös kiltisti beatnik-vivahteinen. Kun Lisälehtiä lukee nykyään, ymmärtää hyvin, mikseivät kustannusyhtiöt julkaisseet sitä. Teksti on nimittäin kömpelöä, kirjan aihe ja teema eivät ole kiinnostavia (yliopisto + Oulu + sosialistinen aate = hohhoijaa!) ja näkökulmia vaivaa suppea minäkeskeisyys. Kun käsikirjoitus valmistui vuodenvaihteessa 1997–98, ajattelin silti saaneeni aikaan jotakin merkittävää. (No, olihan se ensimmäinen valmis romaanikässärini ikinä.)
Jo ennen kuin Tutkielman lisälehdet valmistui, olin innostunut ihan toisenlaisesta luovasta näkökulmasta. Niinpä vuosi 1998 ei ehtinyt alkua pidemmälle, kun väkersin jo uutta käsikirjoitusta. Uskoin yhä viattomasti Lisälehtien löytävän julkaisijan. Niinpä ajattelin toista romaaniani jatko-osana, joka kuitenkin poikkesi edeltäjästään käänteentekevästi. Olin nimittäin tutustunut lounge-musiikkiin ja ihastunut sen "hempeä on uusi rankka, viihdyttävä on uusi kapinallinen" -filosofiaan. Uuden kirjani nimi oli Olohuonelukemisto. Käsikirjoitus jäi kesken, kun minulle alkoi paljastua, ettei Lisälehtiä julkaistaisi. Eihän nyt loungea voitaisi julkaista minulta esikoisteoksena! Voi myös olla, että omakohtainen metamorfoosi jatkui ja siirryin kevyestä keijukaistanssahtelusta kohti psykospirituaalista vapautumista. Lukemiston käsikirjoitustiedosto on kadonnut jo aikoja sitten. Harmi, sillä lounge-näkökulman kehittäminen kirjallisuudessa kiinnostaisi minua edelleen.
Syystalvella 1998 Lukemisto oli hylätty ja Lisälehdistä ei ollut enää tietoakaan. Mitä seuraavaksi? Yhtäkkiä kuin salamana kirkkaalta taivaalta päähäni ilmestyi loistoidea. Kirjoittaisin romaanin lähitulevaisuuden teknologisesta utopiasta, jonka ulkopuolelle valtaosa yhteiskunnan väestöstä olisi heitetty. "Utopia" pohjautuisi suoraan kehitykseen, joka tuolloin 1990-luvun lopussa oli käynnissä. Romaanin nimeksi tuli Tektopia, ja vaikka tekstin kirjoittamiseen kului melkein vuosi, alkuperäinen inspiraatio sävytti kirjan kaikkia osia. Kun työ tuli valmiiksi, ilmoitin pitäväni Tektopiaa yhtenä parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Tämä oli aivan muuta kuin Tutkielman lisälehdet tai mitä Olohuonelukemisto olisi voinut olla. Tämä oli klassikko!
Kuinkas sitten kävikään? Valtaosan vuotta 2000 jännitin, löytääkö Tektopia kustantajaa. Yritin kovasti, mutta vastaus oli ja pysyi ei. Toisin kuin Lisälehdet, Tektopia sai joltakin kustantajalta (muistaakseni Otavalta) sanallisen arvion. Sen mukaan kirjassani oli "tiettyä raikkautta, joka kuitenkin kääntyy tapahtumien ennalta-arvattavuuden myötä tunkkaiseksi". Arvio kritisoi minua siitä, että olin vääntänyt asioita rautalangasta. Ihmettelin, miksei ymmärretty, että se oli tarkoituskin: yhteiskuntakritiikkini oli määrä jysähtää päähän kuin se kuuluisa metrinen halko. Valitettavasti kustantajia taisivat kiinnostaa enemmän sanataiteelliset kuin yhteiskuntakriittiset arvot. Jälkikäteen arvioituna Tektopian teksti on valitettavan töksähtelevää, vaikka yksilö- ja kollektiivitasoa yhdistelevä kehitystarina onkin mielestäni yhä mainio ja moni silloinen visioni on toteutunut. Voi myös olla, että kirjassa paljon esillä ollut "tyttöjen välisestä ystävyydestä" -teema oli vuosituhannen vaihteessa jo klisee. Nähtyäni seuraavana syksynä Fucking Åmål -elokuvan (ilmestyi 1998) suorastaan säikähdin, kuinka paljon tekstissäni oli siihen yhtymäkohtia.
Elämäni asiat jyskyttivät taas eteenpäin. Keväästä syksyyn vuonna 2001 elin melkoista sekoiluvaihetta, ja kun se oli (valitettavan masennuksen kautta) päättynyt, aloin kirjoittaa kokemuksistani – tietysti – romaania. Sen otsikko oli Psyke. Kirja alkoi esseellä, joka käsitteli psykedeelistä maailmankatsomusta yleisten esimerkkien kautta, ja jatkoi surrealistisella kuvauksella kovasti minua muistuttaneen ihmisen elämästä. Aikatasot, välillä myös paikkatasot ylittyivät sinne-tänne, tunnelma oli kaoottinen ja beatnikkimäinen. Kuten arvata sopii, Psyke jäi kesken. Luultavasti seuraavana vuonna (ts. 2003) oli työn alla romaani, joka kertoi tulevaisuuden yhteiskunnasta välittömästi punavihreän vallankumouksen jälkeen. En muista kirjan otsikkoa tai edes sitä, oliko sillä otsikkoa. Tekstissä oli vaikutteita Tektopiasta, mutta nyt kehitys olikin kulkenut radikaalisti minun kannaltani myönteiseen suuntaan. Sekin käsikirjoitus jäi alkuunsa, noin sivulle 30–40.
Joskus viime vuosikymmenen puolivälissä minulla oli kausi, jolloin minulta ei syntynyt proosaa ollenkaan. En kirjoittanut runoja, en maalannut (mitä olin myös harrastellut 1999–2001), jonkin aikaa myös musiikilliset ideani olivat tylsiä. Olinko muuttumassa keskinkertaiseksi aikuiseksi? Viimeistään alkuvuosi 2006 muutti jälleen suunnan kohti parempaa. Olin niin innostunut senaikaisesta henkisestä ja hengellisestä kasvustani ("tietoisuuden laajentumisesta"), että päätin kirjoittaa siihen pohjautuvan romaanin. Sen nimeksi tuli Pyhä G – romaani mielestä, musiikista ja mystiikasta. Ilmaus "Pyhä G" viittasi G-duurisointuun, joka oli noihin aikoihin kaikkien uusien sävellysteni perussointu, sekä pyhään Graaliin, mikä oli Da Vinci -koodin vaikutusta. Pyhä G oli kolmas valmiiksi tullut käsikirjoitukseni. Sitä lähettelin alkuvuonna 2007 lukuisille kustantamoille, mutta se ei kiinnostanut ketään. Itse asiassa ongelmat olivat samat kuin ihan ensimmäisessä yrityksessäni eli Tutkielman lisälehdissä. Teksti oli sujuvampaa, mutta yhä hieman kankeaa; aihe ja näkökulma eivät vieläkään olleet riittävän kiinnostavia muiden kuin minun mielestä. Jos kerran Tektopiaa ei julkaistu, miksi ihmeessä Pyhä G julkaistaisiin?
Da Vinci -koodin vaikutus oli kuitenkin monitasoinen, ja niinpä jo ennen Pyhän G:n valmistumista olin käynnistelemässä uutta romaanikäsikirjoitusta. Nyt yritin kirjoittaa dekkaria, johon sisältyisi mullistavia väittämiä maamme historiasta. Historiankirjat uusiksi tai Taistelevat tohtorit, kumpaakin otsikkoa olen käyttänyt, pyrki olemaan Suomen historiankirjoituksen Da Vinci -koodi. Sekin käsikirjoitus jäi hieman kesken vuonna 2007 (ehkä Pyhän G:n julkaisemattomuuden lannistavasta vaikutuksesta), mutta kun olin muuttanut Tampereelle, silloinen tyttöystäväni luki pitkähkön käsikirjoituksen (joka käynnistyi, kieltämättä kiinnostavasti, keskiaikaisena pidetyn kappelin katoamisesta jäljettömiin) ja oli vilpittömästi innoissaan lukemastaan. Romaani oli kirjoitettava valmiiksi! Löysin ihan mukavan inspiraation, sain hommat kasaan ja aloin jälleen kerran lähetellä käsikirjoitustani lukuisille kustannusyhtiöille. Vuosi taisi olla 2010. Järkytykseni oli melkoinen, kun en saanut mistään muuta palautetta kuin lakonisen kieltävän standardivastauksen. Olin yhä sitä mieltä – ja tyttöystäväkin oli sitä mieltä – että Historiankirjat, tai Tohtorit, oli oikeasti hyvä ja onnistunut romaani. Olen yhä sitä mieltä, vaikka aika on nyt ajanut siitä pahasti ohi. Yhden syyn kirjani hylkäämiselle oivalsin kyllä varsin pian: erään avainhahmon, joka esiteltiin hyvin epämiellyttävänä tyyppinä ja joka edusti konservatiivioikeistoa, sukunimi oli Soini. Siis ihan oikeasti, vuonna 2010, Soini! Mutta nimelle oli mielestäni erinomaiset perustelut, joten sitä oli myöhäistä muuttaa.
Niihin aikoihin, kun uskoin Historiankirjojen eli Tohtoreiden julkaisuun, aloitin jatko-osan kirjoittamisen. Mukana oli jopa yksi sama henkilöhahmo. Kirjalla ei koskaan ollut nimeä – sen tiedosto löytyy koneeltani nimellä "Uuskirja". Meno oli samanlaista kuin edeltäjässään. Uusi kirja jäi tietysti kesken, kun oivalsin, ettei edeltäjääkään julkaistaisi. Sitä ennen (muistaakseni Tampereelle-muuton molemmin puolin) olin kirjoittanut muutamia kymmeniä sivuja tekstiä Pyhän G:n hengessä otsikolla Hullut. Se näyttää nykysilmääni 2000-luvulla kesken jääneistä teoksistani kaikkein kiinnostavimmalta. Teksti ei ole yhtään niin suppeasti kiinni omaelämäkerrallisuudessa, vaan sen keskushahmo on ainakin puoliksi keksitty henkilö. Lisäksi yritin eräänä syksynä (ilmeisesti 2010) kirjoittaa varhaisnuorten dekkaria otsikolla Ympäristöjuttu, minkä jatkoksi olin suunnitellut samoihin henkilöihin pohjautuvaa Puutalojuttua. Jälkimmäistä en kirjoittanut sanaakaan, sillä myös edellinen jäi puolitiehen – tehtyäni havainnon, etten osaisi kirjoittaa 2010-luvun varhaisteinien elämästä. Muuten voisin osata, mutta uusimman uuden viihde- ja kommunikaatioteknologian läpitunkevaa läsnäoloa en pysty edes kuvittelemaan.
Uusin yritykseni on keväällä 2013 käynnistynyt Sopeutumattomat. Se ei ole "jäänyt kesken", sillä pyhä aikomukseni on saada se lähitulevaisuudessa valmiiksi. Toisin kuin Tektopia, Historiankirjat (Tohtorit) tai jopa Pyhä G, uusi kirja ei yritä olla yhtään mitään. Se vain on. Joku voi pitää sitä mullistavana, minäkin voin pitää sitä sellaisena tai sitten en. Teksti on melko tajunnanvirrallista, juoni on epäselvempi ja dialogia – jonka kirjoittaminen ei kuulu vahvuuksiini – ei ole lainkaan. Tapahtumien, mikäli niitä on, ytimessä on kolme yhteiskuntaan sopeutumatonta ihmistä, jotka ovat ajautuneet epäonnisiin rooleihinsa ja jotka pyrkivät murtautumaan ulos niistä; murtautuminen ei kuitenkaan ole yhtään dramaattista tai pateettista, vaan edelleen jonkinlaista ajautumista. Kuten tunnelmaan sopii, en edes ole varma, miten kirja päättyy – siitä puhumattakaan, miten kirjan päätökseen ajaudutaan. Ehkä vuosi 2015 menee taas lähetellessä romaanikäsikirjoitusta sinne-tänne. Saa nähdä.
Ensimmäinen vakavampi yritykseni kirjoittaa proosaa tapahtui syksyllä 1996. Romaanin työnimi oli Ihmislokero B 11. Olin vastikään muuttanut ensimmäiseen omaan asuntooni, joka sijaitsi 1970-luvulla rakennetussa lähiössä. "B 11" oli osoitteeni loppuosa. Lähiörealismin ja -romantiikan lisäksi tekstissä oli opiskelijaelämän kuvailua ja vasemmistolaista yhteiskuntakritiikkiä. Kirja jäi kesken, mutta seuraavana syksynä palasin samaan teemaan. Olin silloin aloittelemassa graduntekoa, ja romaanin nimeksi tuli Tutkielman lisälehdet. Muistan pitäneeni "lisälehdistä" puhumista jotenkin vasemmistolaisena juttuna. Punertava oli kirjakin – ja alakuloinen, pateettinen, samalla kuitenkin myös kiltisti beatnik-vivahteinen. Kun Lisälehtiä lukee nykyään, ymmärtää hyvin, mikseivät kustannusyhtiöt julkaisseet sitä. Teksti on nimittäin kömpelöä, kirjan aihe ja teema eivät ole kiinnostavia (yliopisto + Oulu + sosialistinen aate = hohhoijaa!) ja näkökulmia vaivaa suppea minäkeskeisyys. Kun käsikirjoitus valmistui vuodenvaihteessa 1997–98, ajattelin silti saaneeni aikaan jotakin merkittävää. (No, olihan se ensimmäinen valmis romaanikässärini ikinä.)
Jo ennen kuin Tutkielman lisälehdet valmistui, olin innostunut ihan toisenlaisesta luovasta näkökulmasta. Niinpä vuosi 1998 ei ehtinyt alkua pidemmälle, kun väkersin jo uutta käsikirjoitusta. Uskoin yhä viattomasti Lisälehtien löytävän julkaisijan. Niinpä ajattelin toista romaaniani jatko-osana, joka kuitenkin poikkesi edeltäjästään käänteentekevästi. Olin nimittäin tutustunut lounge-musiikkiin ja ihastunut sen "hempeä on uusi rankka, viihdyttävä on uusi kapinallinen" -filosofiaan. Uuden kirjani nimi oli Olohuonelukemisto. Käsikirjoitus jäi kesken, kun minulle alkoi paljastua, ettei Lisälehtiä julkaistaisi. Eihän nyt loungea voitaisi julkaista minulta esikoisteoksena! Voi myös olla, että omakohtainen metamorfoosi jatkui ja siirryin kevyestä keijukaistanssahtelusta kohti psykospirituaalista vapautumista. Lukemiston käsikirjoitustiedosto on kadonnut jo aikoja sitten. Harmi, sillä lounge-näkökulman kehittäminen kirjallisuudessa kiinnostaisi minua edelleen.
Syystalvella 1998 Lukemisto oli hylätty ja Lisälehdistä ei ollut enää tietoakaan. Mitä seuraavaksi? Yhtäkkiä kuin salamana kirkkaalta taivaalta päähäni ilmestyi loistoidea. Kirjoittaisin romaanin lähitulevaisuuden teknologisesta utopiasta, jonka ulkopuolelle valtaosa yhteiskunnan väestöstä olisi heitetty. "Utopia" pohjautuisi suoraan kehitykseen, joka tuolloin 1990-luvun lopussa oli käynnissä. Romaanin nimeksi tuli Tektopia, ja vaikka tekstin kirjoittamiseen kului melkein vuosi, alkuperäinen inspiraatio sävytti kirjan kaikkia osia. Kun työ tuli valmiiksi, ilmoitin pitäväni Tektopiaa yhtenä parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Tämä oli aivan muuta kuin Tutkielman lisälehdet tai mitä Olohuonelukemisto olisi voinut olla. Tämä oli klassikko!
Kuinkas sitten kävikään? Valtaosan vuotta 2000 jännitin, löytääkö Tektopia kustantajaa. Yritin kovasti, mutta vastaus oli ja pysyi ei. Toisin kuin Lisälehdet, Tektopia sai joltakin kustantajalta (muistaakseni Otavalta) sanallisen arvion. Sen mukaan kirjassani oli "tiettyä raikkautta, joka kuitenkin kääntyy tapahtumien ennalta-arvattavuuden myötä tunkkaiseksi". Arvio kritisoi minua siitä, että olin vääntänyt asioita rautalangasta. Ihmettelin, miksei ymmärretty, että se oli tarkoituskin: yhteiskuntakritiikkini oli määrä jysähtää päähän kuin se kuuluisa metrinen halko. Valitettavasti kustantajia taisivat kiinnostaa enemmän sanataiteelliset kuin yhteiskuntakriittiset arvot. Jälkikäteen arvioituna Tektopian teksti on valitettavan töksähtelevää, vaikka yksilö- ja kollektiivitasoa yhdistelevä kehitystarina onkin mielestäni yhä mainio ja moni silloinen visioni on toteutunut. Voi myös olla, että kirjassa paljon esillä ollut "tyttöjen välisestä ystävyydestä" -teema oli vuosituhannen vaihteessa jo klisee. Nähtyäni seuraavana syksynä Fucking Åmål -elokuvan (ilmestyi 1998) suorastaan säikähdin, kuinka paljon tekstissäni oli siihen yhtymäkohtia.
Elämäni asiat jyskyttivät taas eteenpäin. Keväästä syksyyn vuonna 2001 elin melkoista sekoiluvaihetta, ja kun se oli (valitettavan masennuksen kautta) päättynyt, aloin kirjoittaa kokemuksistani – tietysti – romaania. Sen otsikko oli Psyke. Kirja alkoi esseellä, joka käsitteli psykedeelistä maailmankatsomusta yleisten esimerkkien kautta, ja jatkoi surrealistisella kuvauksella kovasti minua muistuttaneen ihmisen elämästä. Aikatasot, välillä myös paikkatasot ylittyivät sinne-tänne, tunnelma oli kaoottinen ja beatnikkimäinen. Kuten arvata sopii, Psyke jäi kesken. Luultavasti seuraavana vuonna (ts. 2003) oli työn alla romaani, joka kertoi tulevaisuuden yhteiskunnasta välittömästi punavihreän vallankumouksen jälkeen. En muista kirjan otsikkoa tai edes sitä, oliko sillä otsikkoa. Tekstissä oli vaikutteita Tektopiasta, mutta nyt kehitys olikin kulkenut radikaalisti minun kannaltani myönteiseen suuntaan. Sekin käsikirjoitus jäi alkuunsa, noin sivulle 30–40.
Joskus viime vuosikymmenen puolivälissä minulla oli kausi, jolloin minulta ei syntynyt proosaa ollenkaan. En kirjoittanut runoja, en maalannut (mitä olin myös harrastellut 1999–2001), jonkin aikaa myös musiikilliset ideani olivat tylsiä. Olinko muuttumassa keskinkertaiseksi aikuiseksi? Viimeistään alkuvuosi 2006 muutti jälleen suunnan kohti parempaa. Olin niin innostunut senaikaisesta henkisestä ja hengellisestä kasvustani ("tietoisuuden laajentumisesta"), että päätin kirjoittaa siihen pohjautuvan romaanin. Sen nimeksi tuli Pyhä G – romaani mielestä, musiikista ja mystiikasta. Ilmaus "Pyhä G" viittasi G-duurisointuun, joka oli noihin aikoihin kaikkien uusien sävellysteni perussointu, sekä pyhään Graaliin, mikä oli Da Vinci -koodin vaikutusta. Pyhä G oli kolmas valmiiksi tullut käsikirjoitukseni. Sitä lähettelin alkuvuonna 2007 lukuisille kustantamoille, mutta se ei kiinnostanut ketään. Itse asiassa ongelmat olivat samat kuin ihan ensimmäisessä yrityksessäni eli Tutkielman lisälehdissä. Teksti oli sujuvampaa, mutta yhä hieman kankeaa; aihe ja näkökulma eivät vieläkään olleet riittävän kiinnostavia muiden kuin minun mielestä. Jos kerran Tektopiaa ei julkaistu, miksi ihmeessä Pyhä G julkaistaisiin?
Da Vinci -koodin vaikutus oli kuitenkin monitasoinen, ja niinpä jo ennen Pyhän G:n valmistumista olin käynnistelemässä uutta romaanikäsikirjoitusta. Nyt yritin kirjoittaa dekkaria, johon sisältyisi mullistavia väittämiä maamme historiasta. Historiankirjat uusiksi tai Taistelevat tohtorit, kumpaakin otsikkoa olen käyttänyt, pyrki olemaan Suomen historiankirjoituksen Da Vinci -koodi. Sekin käsikirjoitus jäi hieman kesken vuonna 2007 (ehkä Pyhän G:n julkaisemattomuuden lannistavasta vaikutuksesta), mutta kun olin muuttanut Tampereelle, silloinen tyttöystäväni luki pitkähkön käsikirjoituksen (joka käynnistyi, kieltämättä kiinnostavasti, keskiaikaisena pidetyn kappelin katoamisesta jäljettömiin) ja oli vilpittömästi innoissaan lukemastaan. Romaani oli kirjoitettava valmiiksi! Löysin ihan mukavan inspiraation, sain hommat kasaan ja aloin jälleen kerran lähetellä käsikirjoitustani lukuisille kustannusyhtiöille. Vuosi taisi olla 2010. Järkytykseni oli melkoinen, kun en saanut mistään muuta palautetta kuin lakonisen kieltävän standardivastauksen. Olin yhä sitä mieltä – ja tyttöystäväkin oli sitä mieltä – että Historiankirjat, tai Tohtorit, oli oikeasti hyvä ja onnistunut romaani. Olen yhä sitä mieltä, vaikka aika on nyt ajanut siitä pahasti ohi. Yhden syyn kirjani hylkäämiselle oivalsin kyllä varsin pian: erään avainhahmon, joka esiteltiin hyvin epämiellyttävänä tyyppinä ja joka edusti konservatiivioikeistoa, sukunimi oli Soini. Siis ihan oikeasti, vuonna 2010, Soini! Mutta nimelle oli mielestäni erinomaiset perustelut, joten sitä oli myöhäistä muuttaa.
Niihin aikoihin, kun uskoin Historiankirjojen eli Tohtoreiden julkaisuun, aloitin jatko-osan kirjoittamisen. Mukana oli jopa yksi sama henkilöhahmo. Kirjalla ei koskaan ollut nimeä – sen tiedosto löytyy koneeltani nimellä "Uuskirja". Meno oli samanlaista kuin edeltäjässään. Uusi kirja jäi tietysti kesken, kun oivalsin, ettei edeltäjääkään julkaistaisi. Sitä ennen (muistaakseni Tampereelle-muuton molemmin puolin) olin kirjoittanut muutamia kymmeniä sivuja tekstiä Pyhän G:n hengessä otsikolla Hullut. Se näyttää nykysilmääni 2000-luvulla kesken jääneistä teoksistani kaikkein kiinnostavimmalta. Teksti ei ole yhtään niin suppeasti kiinni omaelämäkerrallisuudessa, vaan sen keskushahmo on ainakin puoliksi keksitty henkilö. Lisäksi yritin eräänä syksynä (ilmeisesti 2010) kirjoittaa varhaisnuorten dekkaria otsikolla Ympäristöjuttu, minkä jatkoksi olin suunnitellut samoihin henkilöihin pohjautuvaa Puutalojuttua. Jälkimmäistä en kirjoittanut sanaakaan, sillä myös edellinen jäi puolitiehen – tehtyäni havainnon, etten osaisi kirjoittaa 2010-luvun varhaisteinien elämästä. Muuten voisin osata, mutta uusimman uuden viihde- ja kommunikaatioteknologian läpitunkevaa läsnäoloa en pysty edes kuvittelemaan.
Uusin yritykseni on keväällä 2013 käynnistynyt Sopeutumattomat. Se ei ole "jäänyt kesken", sillä pyhä aikomukseni on saada se lähitulevaisuudessa valmiiksi. Toisin kuin Tektopia, Historiankirjat (Tohtorit) tai jopa Pyhä G, uusi kirja ei yritä olla yhtään mitään. Se vain on. Joku voi pitää sitä mullistavana, minäkin voin pitää sitä sellaisena tai sitten en. Teksti on melko tajunnanvirrallista, juoni on epäselvempi ja dialogia – jonka kirjoittaminen ei kuulu vahvuuksiini – ei ole lainkaan. Tapahtumien, mikäli niitä on, ytimessä on kolme yhteiskuntaan sopeutumatonta ihmistä, jotka ovat ajautuneet epäonnisiin rooleihinsa ja jotka pyrkivät murtautumaan ulos niistä; murtautuminen ei kuitenkaan ole yhtään dramaattista tai pateettista, vaan edelleen jonkinlaista ajautumista. Kuten tunnelmaan sopii, en edes ole varma, miten kirja päättyy – siitä puhumattakaan, miten kirjan päätökseen ajaudutaan. Ehkä vuosi 2015 menee taas lähetellessä romaanikäsikirjoitusta sinne-tänne. Saa nähdä.
lauantai 11. lokakuuta 2014
Itsenäinen Pispala
Legendaarinen Pispalan kaupunginosa Tampereella on kärsimässä melkoista tappiota. Kaupunki suunnittelee kolmen Pispalan klassikon, Hirvitalon, Kurpitsatalon ja Rajaportin saunan myymistä. Nämä kolme tarkoittavat useimmille vaihtoehtoihmisille Pispalan ydintä. Kaikki toimivat yhdistyspohjalta – ja saavat jatkuvasti kiitosta ja palkintoja ainutlaatuisesta kulttuuritoiminnastaan. Tampereen kaupunkia tämä ei kiinnosta. Siihen tekevät vaikutuksen ainoastaan valtakulttuuri ja tietysti raha, jonka se olettaa saavansa vaihtoehtokohteiden myynnistä.
Hirvitalo on vaihtoehtoisen kulttuuritoiminnan keskus, jossa ylläpidetään taidenäyttelyjä, elokuvanäytäntöjä, oma-aloitteisia kädentaitopuuhia ja muun muassa Mustaan Pispalaan kytkeytyviä luentoja. Itse olen lisäksi käynyt äänittelemässä lauluosuuksia musiikkialbumilleni Hirvitalon kellarissa. Hirvitalo on myös tapahtumien keskipisteenä muiden muassa Pispalan karnevaaleilla. Kurpitsatalo taas toimii keskuksena luonnonmukaiselle palstaviljelylle, jonka tuotteita myydään talon kesäkahvilassa sekä syyskesäisillä lähituottajatoreilla. Rajaportin sauna puolestaan on Suomen vanhin yleinen sauna, johon moni tamperelainen vie kyläilevän ystävänsä ensi tilassa heti seuraavana Pyynikin näkötornin munkkien jälkeen.
Muutoinkin on tuntunut siltä, että Pispala kärsii jatkuvasti tappioita ainutlaatuisena vaihtoehto- ja vastakulttuurin keskuksena. Pispalassa järjestettäviä tapahtumia on näet mystisesti kadonnut viime vuosina. Testiryhmä epäilee kaupungin niille myöntämän tuen laajamittaista torpedoimista. Pääsiäistapahtuma Pispalan pidempi perjantai ei saanut jatkoa vuoden 2012 jälkeen. Tampere Film Festivaliin väljästi liittynyt Pispala Vilkkari Off päättyi toistaiseksi kevääseen 2013. Pub Kujakollissa pidetyt Maitolava -otsikolla toimineet open stage -tapahtumat lakkautettiin kevään 2013 jälkeen. Kaiken kukkuraksi Pispalan juhannus ei saanut toimilupaa vuodelle 2014, koska tapahtuma oli kaupungin mukaan "paisunut liian isoksi tällaiselle areenalle".
Kyseessä on ilmiselvä ajojahti. Tiedetään, että taustalla on osin Pispalan alueella eläviä ihmisiä, jotka eivät tykkää lainkaan siitä mikä Pispalan tekee erityiseksi muista suomalaisista kaupunginosista eli toimiva urbaani vaihtoehtokulttuuri. Tiedetään kuitenkin myös, että valtaosa pispalalaiseen vaihtoehtoisuuteen kielteisesti suhtautuvista ihmisistä asuu aivan muualla Tampereella. Onko Pispala siis Tampereen häpeäpilkku, tarpeeton rahareikä, jollaista ei modernissa kokoomuskaupungissa ole syytä kasvattaa kylkiäisenä?
Mitä tapahtuu, jos Tampere todella ensi keväänä päättää myydä yllä mainitut rakennukset? Hirvitalolta ainakin vihjaillaan, että ilman telaketjuja ei omasta paikasta lähdetä. Entä, jos ala-, vasta- ja vaihtoehtokulttuurin ihmiset pitävät kerrankin lupauksensa ja liittyvät kokonaisvaltaisesti yhteen? Entä, jos he saavat tukea kaikilta Suomen hipeiltä, punkkareilta ja boheemeilta sekä ulkomailta – onhan Pispala kytkeytynyt ideatasolla Kööpenhaminan Christianiaan ja Vilnan Uzupisiin? Jospa käykin niin, että Tampereen päättäjät ja Pispalan hyväosaiset saavat vastavoimakseen laajan vaihtoehtoliikehdinnän, jota he ovat pitäneet pelkkänä renttuiluna ja hörhöilynä?
Tämä seuraavaksi esittämäni on pelkkä ajatusleikki. En siis usko sen toteutumiseen realistisesti, mutta toisaalta valtavirtanäkökulmatkin ovat harvoin realistisia.
Kuvitellaan, että Tampereen kaupunki todella päättäisi myydä edellä mainitut kolme rakennusta ja niiden kannattajat olisivat hyvissä ajoin ennen päätöstä yhdistyneet. Tuhannet ihmiset ymmärtäisivät, että kyseessä on hyökkäys koko Pispalaa eikä yksittäisiä kulttuurirakennuksia kohtaan. He päättäisivät, että oikeus on otettava omiin käsiin. Niinpä he julistaisivat, ettei Tampereen kaupungin päätös koske heitä eikä kyseessä olevia toimintakeskuksia, vaan nämä ovat itsenäisiä suhteessa kaupungin linjauksiin. Tämä tietäisi, että Pispalan on oltava Tampereesta riippumaton itsenäinen vyöhyke. Niinpä radikaalit (joiksi tästedes kutsun vaihtoehtokulttuuriaktivisteja) julistaisivat Pispalan itsenäiseksi kunnaksi. Suomen valtion päätöksentekijät ottaisivat nopeasti kantaa konfliktiin ilmoittaen, että Pispalan on toteltava Tampereen kaupungin päätöksiä, sillä Suomen päätöksentekojärjestelmässä Pispala on ja pysyy osa Tamperetta. Tämän myötä radikaalit julistaisivat Pispalan vapaakaupungiksi, jossa eivät päde Tampereen eivätkä Suomen päätökset – eivätkä lait. Hyväosaiset pispalalaiset reagoisivat tietysti heti kielteisesti vaatien poliisia paikalle hajottamaan Pispalan radikaalikokoukset. Poliisi kohtaisi kuitenkin tiukan vastavoiman, jossa yksi radikaaliryhmä ei kaihtaisi juonittelua eikä toinen väkivaltaa ja ilkivaltaa. Netissä jotkut radikaalit uhoaisivat oman sissisotansa ja terrorisminsa voimaa. Pispalan konfliktista tulisi – varsinkin eräiden radikaalien mediayhteyksien ansiosta – kansainvälinen uutisaihe, mitä säikähtäneet poliisivoimat pitäytyisivät väkivallankäytöstä.
Tapahtumien tiimellyksessä Pispala-radikaalit pitäisivät kokouksen. Kävisi ilmi, että radikaalijoukossa olisi poliittisesti tarkasteltuna erilaisia ryhmiä: 1) anarkistit, jotka vastustaisivat kaikkien valtiota muistuttavien rakenteiden pystyttämistä vapaavaltioon, mutta hyväksyisivät tarvittaessa väkivallan Suomen valtiota ja Tampereen kaupunkia vastaan, 2) parlamentaariset vasemmistolaiset (sosiaalidemokraateista puoluekommunisteihin), jotka vaatisivat klassisia demokraattisia rakenteita Pispalaan ja väkivallattomia ratkaisuja suhteessa ulkopuolisiin tahoihin, 3) libertaarit, joiden unelmissa siintäisi täydellinen elinkeinovapaus tietyllä rajatulla alueella, sekä 4) separatistit, jotka olisivat innostuneet vapaan Pispalan ideaalista länsimaista ylikansallista jyräystä vastaan. Pitkälle yöhön venyvässä kosteassa ja sauhuisessa kokouksessa tehtäisiin sopimus "libertaarisosialismista", joka määrittelisi Pispalan vapaavaltioksi, joka kaihtaisi väkivaltaa mutta tekisi selvän ideologisen pesäeron Tampereen kaupunkiin, Suomen valtioon ja Euroopan unioniin. Veroista ynnä muista valtiollisista talousmenetelmistä päätettäisiin luopua kokonaan, mutta pispalalaisille esitettäisiin velvoite osallistua Pispalan yhteisten kulujen maksamiseen; velvoitteesta poikkeavissa tapauksissa päätettäisiin hyödyntää väkivallatonta, mutta aktiivista tilanvaltausmenetelmää. Kahden vuorokauden sisällä kokouksesta sadat radikaalit jakaisivat kaikkiin Pispalanharjun, Ylä- ja Ala-Pispalan, Tahmelan sekä Hyhkyn postilaatikoihin julistuksen, joka tekisi selkoa radikaalien vaatimuksista ja maantieteellisten osa-alueiden vapaudesta määritellä itse itsensä osaksi joko vapaata Pispalaa tai Tamperetta ja Suomea.
Uuden vapaan Pispalan rakentaminen alkaisi välittömästi. Konflikteja sattuisi joka päivä, ja Tampereen poliisivoimat havaitsisivat voimattomuutensa muun muassa tilanteessa, jossa poliisiajoneuvo ei pääsisi etenemään satojen radikaalien ryhmittyessä liikenteen esteeksi. Eräässä tilanteessa poliisiauto juuttuisi piikkimattoon, joka jonkin radikaaliryhmän toimesta olisi sijoitettu Tahmelan viertotielle. Pispalan itsenäisyyden vastustajien tilannetta vaikeuttaisi tuhansien kansalaisaktivistien virtaaminen alueelle sekä Suomesta että ulkomailta, eikä EU hyväksyisi nopeaa vaatimusta sulkea Suomen rajat (mitä kuuliaiset suomalaispäättäjät tottelisivat). Suomen järjestelmä joutuisi nopeasti huomaamaan, ettei Pispalan vapaavaltion kumoaminen onnistuisi ilman – ei edes väkivaltaista konfliktia, vaan – sotaa. Yleinen mielipide ei hyväksyisi sotaa, vaikka kuinka sallisi poliisivoimien interventiot. Vapaan Pispalan rajat määriteltäisiin ensin uittotunnelin puistoon ja Varalan puolelle Tahmelaa, mutta lähikuukausina lukuisat Varalan suunnan asukkaat pakenisivat kodeistaan ja laittaisivat asuntojaan myyntiin. Tämän seurauksena Pispalan epäviralliset rajat siirtyisivät Varalan urheiluopiston itäpuolelle.
Pispala-radikaalit tekisivät jatkuvissa demokraattisissa kokouksissaan merkittäviä periaatepäätöksiä. 1) Pispalaan olisi välittömästi pystytettävä aurinkopaneeleja ja tuulivoimamyllyjä niin paljon kuin mahdollista. Tämä ennakoisi tamperelaisten ja suomalaisten energiatoimijoiden päätöstä katkaista sähkön ja lämmön jakelu Pispalassa. 2) Pispalan taloutta tuettaisiin sallimalla ja "valtiollistamalla" kannabiksen myynti ja kasvatus alueella sekä muuntamalla alkoholin myynti alueella yhtäältä verottomaksi ja toisaalta kontrolloiduksi. Valtavat hippien, punkkareiden, liberaalien ja janoisten tamperelaisten ryhmät vaeltaisivat Pispalaan heti näiden päätösten jälkeen. Tätä hyödyntäisivät 3) pispalalaisten omat kaupalliset ruuan ja käsityötuotteiden myyntipaikat, joita pursuaisi joka kulmassa, sekä 4) taide- ja kulttuurielämä, joka paisuisi valtavaksi, 2000-luvulla ennennäkemättömäksi antikorporatiiviseksi luomisräjähdykseksi. Pispalasta tulisi lähes yhdessä yössä globaalisti fanitettu ratkaisu taiteen ja kulttuurin kaupallislähtöiseen pattitilanteeseen. Kesä ja syksy 2015 mullistaisivat, eivät vain pispalalaisen tai edes suomalaisen, vaan koko länsimaisen tajunnan suhteessa korporatistisen kapitalismin sääntelemään kulttuurielämään, ja kaiken keskipisteenä olisi Pispala – Tampereen kaupunginosa, jossa valikoitu joukko radikaaleja olisi kyllästynyt kokoomuslaisten ja heidän hännystelijöidensä latistavaan sosiokulttuuriseen ideologiaan. Tuhansille uuspispalalaisille vallattaisiin tietysti asuin- ja toimitiloja tyhjentyneistä rakennuksista, jotka virallisesti omistaisivat edelleen niissä asuneet suomalaiset, mutta joiden keinot ja vitsit olisivat vähissä uutta yllättävää joukkovoimaa vastaan. Lisäksi alueelle nousisi lukemattomia teltta- ja hökkeliasumuksia, mikä edelleen karkottaisi alueelta porvarillisesti ajattelevia ihmisiä.
5) Koska Pispalan ja muun Länsi-Euroopan välille sukeutuisi viikkojen ja kuukausien kuluessa vastaanpanematon tiedotuksellinen ja poliittinen ristiriita, radikaalit löytäisivät yllättäviä hengenheimolaisia itäisimmästä Euroopasta, jossa läntiseen vaihtoehtomediaan samastuva valtavirtamedia levittäisi avoimesti Pispalan sanomaa ja jonka ideat saisivat pispalalaisten välityksellä uuden "uskottavan" yhteyden länteen. Uudessa asetelmassa Pispala olisi, ei vain Christianian ja Uzupisin kaltaisten yhteisöjen, vaan myös itäisten tunnustamattomien valtioiden eli Transnistrian, Abhasian, Etelä-Ossetian ynnä muiden liittolainen. Pispala-radikaalit laatisivat jopa kannanoton, joka pyytäisi Venäjää olemaan tunnustamatta itsenäistä Pispalaa ensimmäisenä, sillä tämä saattaisi johtaa Suomen ja Venäjän väliseen sotilaalliseen konfliktiin tai sotaan, mitä ei haluttaisi missään tapauksessa.
Syksyn kuluessa Suomen valtio ja Tampereen kaupunki katkaisisivat sähkön, lämmön, veden ja postin toimitukset Pispalaan. Kahden ensimmäisen kanssa pispalalaiset pärjäisivät, mutta kahden jäljemmän kanssa tulisi vakavia ongelmia. Vaikka juomavettä kaupiteltaisiin laajalti Pispalassa, alueella ilmenisi talvella vakava, juomavetenä käytetystä likaantuneesta järvivedestä johtuva vatsatautiepidemia. Tämä kuitenkin lisäisi kansainvälisiä sympatioita itsenäistä Pispalaa ja sen asukkaita kohtaan. Seuraavana keväänä olisi – niin yllättävältä kuin se tuntuisikin – ilmiselvää, että Pispalan vapaavaltiota ei voida nujertaa konventionaalisilla keinoilla. Maaliskuusta lähtien tulvisi alueelle jälleen uusia innokkaita "maahanmuuttajia", joiden into rakentaa uutta vapaata Pispalaa olisi rajaton.
Mitä sitten tapahtuisi? Nujertaisiko Suomen tai jopa Naton armeija Pispalan vapaavaltion, tulisiko Pispalasta pysyvä stabiili yksipuolisesti itsenäistynyt vyöhyke vai saisiko se länsimailta etuoikeutetun kohtelun verrattuna esimerkiksi mainittuun Transnistriaan, jossa tällainen kansainvälinen epäsuhta olisi omiaan herättämään entistä radikaalimpia levottomuuksia?
sunnuntai 28. syyskuuta 2014
Minun feminismini
Olen siellä täällä joskus kirjoittanut jotain sinnepäin vivahtavaa, että elämässäni on ollut jokin (vielä) nykyistä(kin) feministisempi kausi. Feminismistä kirjoitetaan nykyään paljon ja useimmiten puppua, joten ajattelin läpikäydä parilla hassulla esimerkillä, mitä feminismi on minulle tarkoittanut ja miksi.
1) Amerikkalaislaulaja Macy Gray levytti vuonna 1999 laulun nimeltä Sex-O-Matic Venus Freak. Pidin kappaleen eroottisesta tunnelmasta ja siitä, kun Macy kähisi kertosäkeessä: "I am a sex-o-matic Venus freak." Mutta jokin meni pilalle, kun hän jatkoi: "...When I'm with you." Eikä siinä vielä kaikki, vaan koko kupla puhkesi seuraavassa tekstikatkelmassa: "And I will stop it only when you tell me to." Kyse ei siis ollutkaan siitä, että nainen oli ylipäänsä "seksomaattinen venusfriikki" ja riittävän ylpeä julistaakseen sitä avoimesti, vaan ainoastaan miehen (Macy on äiti ja ollut miehen kanssa naimisissa, joten tulkitsen hänet heteroksi) hänessä aiheuttamasta reaktiosta johtuen. Jos mies pyytäisi Macyä lopettamaan, hän tottelisi kiltisti. Näin ollen laulu ei ole naisen avoimesta seksuaalisuuden ilmauksesta huolimatta feministinen, vaan melko konservatiivinen ja patriarkaattia tukeva niin kuin jenkkiläiseltä menestykseltä voi olettaa. Mikäli Macy olisi todella vain laulanut olevansa seksomaattinen venusfriikki, miehen läsnäolosta ja tahdosta riippumatta, se olisi edustanut feminismiä.
2) Suomalaislaulaja Teemu Brunila levytti yhtyeensä The Crashin kanssa vuonna 2003 laulun nimeltä Oh What a Thing. Kappaleessa on jopa miellyttävästi friikkimäisen Crashin asteikolla jotakin todella omituista. Suoraan sanoen – ja tämä havainto ei ole ainoastaan minun – Brunila kuulostaa kappaleessa harvinaisen paljon Macy Grayltä. Yhdenkuuloisuus ei ole poikkeuksellista ainoastaan siksi, että Teemu on miespuolinen, vaan jopa naispuolisista kollegoista on vaikea löytää yhtä paljon Macyn kuuloista laulajaa. Jos Teemu Brunila olisi Macyä tunnetumpi artisti ja Macy olisi levyttänyt laulun, jossa hän onnistuu kuulostamaan harvinaisen paljon Brunilalta, asiassa ei olisi muuta feminististä kuin se, että Macy saa tehdä niin kuin Macyä huvittaa. Toisaalta se, että Teemu saa tehdä niin kuin Teemua huvittaa, ei ole feminismiä. Jos Teemu Brunila laulaisi macygraymäisesti parodioidakseen häntä, se voisi edustaa jopa antifeminismiä. Sen sijaan Brunila lauloi kappaleen ilmiselvänä pastissina Graylle. Hän siis luopui omasta miesgenderistään yhden laulun ajaksi kuulostaakseen selvästi naiselliselta ja tunnustaakseen samalla Macyn ylempiarvoisuuden vokalistina.
Summaan yllä olevat esimerkit näin: 1) Feminismiä on se, että nainen on subjekti. 2) Feminismiä on myös se, että a) naiseutta ja naisellisuutta sinänsä arvostetaan, b) naissukupuoli ei haittaa yksilön arvostusta, c) sukupuoliblokit ovat purettavissa. Useimmat muut väittämät, mitä feminismistä on viime aikoina esitetty, ovat puppua.
1) Amerikkalaislaulaja Macy Gray levytti vuonna 1999 laulun nimeltä Sex-O-Matic Venus Freak. Pidin kappaleen eroottisesta tunnelmasta ja siitä, kun Macy kähisi kertosäkeessä: "I am a sex-o-matic Venus freak." Mutta jokin meni pilalle, kun hän jatkoi: "...When I'm with you." Eikä siinä vielä kaikki, vaan koko kupla puhkesi seuraavassa tekstikatkelmassa: "And I will stop it only when you tell me to." Kyse ei siis ollutkaan siitä, että nainen oli ylipäänsä "seksomaattinen venusfriikki" ja riittävän ylpeä julistaakseen sitä avoimesti, vaan ainoastaan miehen (Macy on äiti ja ollut miehen kanssa naimisissa, joten tulkitsen hänet heteroksi) hänessä aiheuttamasta reaktiosta johtuen. Jos mies pyytäisi Macyä lopettamaan, hän tottelisi kiltisti. Näin ollen laulu ei ole naisen avoimesta seksuaalisuuden ilmauksesta huolimatta feministinen, vaan melko konservatiivinen ja patriarkaattia tukeva niin kuin jenkkiläiseltä menestykseltä voi olettaa. Mikäli Macy olisi todella vain laulanut olevansa seksomaattinen venusfriikki, miehen läsnäolosta ja tahdosta riippumatta, se olisi edustanut feminismiä.
2) Suomalaislaulaja Teemu Brunila levytti yhtyeensä The Crashin kanssa vuonna 2003 laulun nimeltä Oh What a Thing. Kappaleessa on jopa miellyttävästi friikkimäisen Crashin asteikolla jotakin todella omituista. Suoraan sanoen – ja tämä havainto ei ole ainoastaan minun – Brunila kuulostaa kappaleessa harvinaisen paljon Macy Grayltä. Yhdenkuuloisuus ei ole poikkeuksellista ainoastaan siksi, että Teemu on miespuolinen, vaan jopa naispuolisista kollegoista on vaikea löytää yhtä paljon Macyn kuuloista laulajaa. Jos Teemu Brunila olisi Macyä tunnetumpi artisti ja Macy olisi levyttänyt laulun, jossa hän onnistuu kuulostamaan harvinaisen paljon Brunilalta, asiassa ei olisi muuta feminististä kuin se, että Macy saa tehdä niin kuin Macyä huvittaa. Toisaalta se, että Teemu saa tehdä niin kuin Teemua huvittaa, ei ole feminismiä. Jos Teemu Brunila laulaisi macygraymäisesti parodioidakseen häntä, se voisi edustaa jopa antifeminismiä. Sen sijaan Brunila lauloi kappaleen ilmiselvänä pastissina Graylle. Hän siis luopui omasta miesgenderistään yhden laulun ajaksi kuulostaakseen selvästi naiselliselta ja tunnustaakseen samalla Macyn ylempiarvoisuuden vokalistina.
Summaan yllä olevat esimerkit näin: 1) Feminismiä on se, että nainen on subjekti. 2) Feminismiä on myös se, että a) naiseutta ja naisellisuutta sinänsä arvostetaan, b) naissukupuoli ei haittaa yksilön arvostusta, c) sukupuoliblokit ovat purettavissa. Useimmat muut väittämät, mitä feminismistä on viime aikoina esitetty, ovat puppua.
keskiviikko 6. elokuuta 2014
Nolo on uusi huono...
Kaksi vuotta ennen tämän kirjoittamista, elokuun alussa 2012 kuuntelimme naiskumppanin kanssa Kasevaa livenä Tampereen Keskustorilla. Bändi ei kuulostanut kovin hyvältä – hauraan kauniisiin 1970-lukumuistumiin verrattuna oudon professionaalilta ja aikuismaisen rutinoituneelta, biisivalikoima ei ollut häävi ja viimeistään omituinen rokkicoversikermä oli meidän korviimme ihan väärässä paikassa. Striptease tanssija kuitenkin kuultiin. Sen kertosäkeen mukana hoilasimme sumeilematta parodista kaksiäänistä laulua. Vierustalla istuskeli teinityttöjä, jotka katselivat meitä oudolla silmällä ja kuiskuttivat toisilleen. Kumppani epäili, että meidän tekemisemme oli heidän silmissään "vähänkö noloo". Vastaaviin ilmauksiin oli lähiaikoina törmännyt siellä täällä – fiktiivinen esimerkkitapaus löytyy minunkin blogistani jo edelliseltä vuodelta ns. dad rockia koskevasta kirjoituksestani.
Toisaalta amerikkalainen gay-ikonibändi Scissor Sisters julkaisi vuonna 2010 albumin Night Work, joka oli minusta muovinen, sieluton uusintapainos yhtyeen kahdesta aiemmasta albumista. "Saksisiskot" kuulostivat omalta, huonolta, heidän musiikkinsa väärin käsittäneeltä tribuuttibändiltään. Eräällä nettifoorumilla muuan kommentoija ihmetteli, miksei musiikki vaikuta häneen mitenkään, vaikka sen teoriassa pitäisi olla sentyyppistä musiikkia, josta hän pitää. Lopulta hän teki yleisen johtopäätöksen: "I have a flat feeling that 'all right' might have become the new 'good'. Fight it."
Huono ei siis enää ole huonoa, vaan sen paikan on vallannut "nolo". Vastaavasti hyvä ei enää ole hyvää, vaan sen tilalla pidetään arvossa "all rightia". Saadakseen nuoren kaupallisen yleisön arvostuksen ei siis kannata yrittääkään luoda hyvää, vaan sellaista, joka on OK ja menee täydestä. Pahinta, mitä voi sattua, on ettei oma luomus olekaan uskottava ja all right vaan nolo, ja noloa voi olla poikkeuksellisen hyvä siinä missä poikkeuksellisen huonokin. Taiteellinen tai populäärikulttuurinen luomus ei saa kirvoittaa nauruja eikä sellaiseen liity mitään vapauttavaa aspektia, vaan luomuksen täytyy täyttää yksipuolinen ja yksinkertainen sosiokulttuurinen tehtävä. Joka sen täyttää, on OK, all right – joka sitä syystä tai toisesta ei täytä, on nolo ja sen myötä yksiselitteisesti epäkelpo.
Entä sitten? Ainahan nuori sukupolvi on pitänyt itseään vanhempia tai oman ryhmänsä sosiaalisia tarpeita palvelemattomia kulttuurituotteita naurunalaisina. Onko nykytilanteessa sitten oikeasti jotain uutta? Ehkä sikäli, että näiden 1990-luvulla (erityisesti sen puolivälin jälkeen) syntyneiden ollessa nyt lähellä kahtakymppiä varsinkin kaupallinen media pitää itsestäänselvyytenä, että hieman vanhemmatkin ikäluokat tahtovat olla kuin he, yhtä nuoria, hehkeitä ja perillä oman ajan pulssista. Tämä on se ikäryhmä, jonka elämää oikeasti määrittävät sosiaalinen media (Facebook, Twitter, Instagram) ja älypuhelimet lukuisine appseineen. Toisin kuin me vanhemmat, joiden itsenäistymisvaihe sattui yksiin internetin ja matkapuhelimen läpimurron kanssa, he ovat jo kasvaneet niiden määrittämään maailmaan. Meidän oletetaan haluavan olla heitä tai kuin heitä. Kaikella tällä on niin monta niin vahvaa kytköstä kaupallisuuteen ja mainosmaailmaan, että kriittistä ihmistä koko homma alkaa ällöttää. Kaupallinen maailma siis toivoo, että "nolo" ja "all right" ovat meidänkin käsityksiämme huonosta ja hyvästä. Haistakaa paska.
Mitä tämä kaikki nolous ja allrightius (mikäli jälkimmäinen ei satu olemaan nimi Monty Pythonin Brianin elämässä) oikein palvelee? Tietysti kaupallisten ihmislampaiden yhdenmukaisuutta. Ihmisille on helppo myydä kaikenlaisia esineitä, laitteita ja appseja, jos heidän kulttuurinsa itsesäätelevästi hyljeksii kaikkea poikkeavaa "nolona" – oli se poikkeava sitten meidän silmissämme hyvää tai huonoa. Tämä on sen antiteesi, mitä omasta sukupolvestani sanottiin 1990-luvulla: meille oli entistä vaikeampaa myydä tuotteita mainoksilla. Meidän jälkeemme kaupallisuus on siis voittanut, ja sen huomaa: mistään populääritaiteesta, ainakaan näkyvän median esittelemästä, ei löydä mitään edistyksellistä mikroskoopillakaan – kaupalliset arvot sen sijaan jylläävät avoimesti, peittelemättä, ilman vastavoimaa.
Kuinka näin on voinut käydä? Musiikin, kuvataiteen, jossain määrin myös elokuvan ja kirjallisuuden funktio on muuttunut. Yltiöliberaalit sanovat, että näin kuuluu ja on hyvä tapahtua ja asiaa kritisoivat yli kolmikymppiset ovat vain muinaisjäänteitä, jotka ovat katkeria tipahdettuaan kelkasta. Totta kai he ovat joltakin osin oikeassa. On kuitenkin syytä pohtia, onko mainittu funktion muutos välttämättä lainkaan hyvä asia. Populäärimusiikki on entistä harvemmin jotain, mistä intoillaan ja minkä pohjalta määritetään uhmakkaasti maailmankuvaa, vaan jotain, mitä kuunnellaan korvanapeista liikunnan ja lukemisen taustaäänenä tai luukutetaan sosiaalisen fiilistelyn soundtrackina. Tämän myötä poikkeavan hylkiminen muuttuu lähes ymmärrettäväksi: poikkeava vaatii huomion, minkä myötä liikunta, lukeminen ja sosiaalinen fiilistely häiriintyvät. Musiikin taiteellisen tason kärsiminen uudesta funktiosta on kuitenkin itsestään selvää. Visuaalinen taide on entistä harvemmin jotain, mistä intoillaan ja minkä pohjalta määritetään uhmakkaasti maailmankuvaa, vaan jotain, millä sisustetaan asuntoa tai omaa huonetta – eikä sitä arvosteta sen enempää, sillä lähes kuka hyvänsä osaa digikameran ja Instagramin / Pixlrin / vastaavan avulla luoda jotain visuaalisesti näyttävää ja "vakavasta" taiteestakin löytyy netistä kosolti digivedoksia, joita voi printata omalle seinälleen, ellei käyttäminen oman nettiprofiilin taustana riitä.
Olen tässä viitannut ensisijaisesti 1990-luvulla syntyneeseen ikäryhmään ja heitä myötäileviin hieman vanhempiin nuoriin aikuisiin. On kuitenkin muistettava, ettei heidän ikäryhmänsä kulttuuri ole lähtökohtaisesti niin homogeenista kuin me edellisen sukupolven besserwisserit kuvittelemme. Kaupallinen kulttuuri tavoittaa yhä useampia, mutta samaan aikaan yhä useammat tiedostavat, että on muitakin pintailmiöistä kieltäytyviä kuin he. Lisäksi 2000-luvulla syntyneistä on liian varhaista sanoa yhtään mitään. Näin ollen kuvitelma, että nuorempi sukupolvi olisi jotenkin "pilalla", on silkkaa hömppää ja oma kaupallinen ansansa. Luodaan vain sumeilematta lisää uutta hyvää noloa! Kaikki muuttuu vielä! Kaikkein nolointa on myydä sielunsa jollekin ohimenevälle ja joutua naurunalaiseksi sen taholta, mitä pohjimmiltaan ja sydämessään olisi halunnut arvostaa hyvänä.
Toisaalta amerikkalainen gay-ikonibändi Scissor Sisters julkaisi vuonna 2010 albumin Night Work, joka oli minusta muovinen, sieluton uusintapainos yhtyeen kahdesta aiemmasta albumista. "Saksisiskot" kuulostivat omalta, huonolta, heidän musiikkinsa väärin käsittäneeltä tribuuttibändiltään. Eräällä nettifoorumilla muuan kommentoija ihmetteli, miksei musiikki vaikuta häneen mitenkään, vaikka sen teoriassa pitäisi olla sentyyppistä musiikkia, josta hän pitää. Lopulta hän teki yleisen johtopäätöksen: "I have a flat feeling that 'all right' might have become the new 'good'. Fight it."
Huono ei siis enää ole huonoa, vaan sen paikan on vallannut "nolo". Vastaavasti hyvä ei enää ole hyvää, vaan sen tilalla pidetään arvossa "all rightia". Saadakseen nuoren kaupallisen yleisön arvostuksen ei siis kannata yrittääkään luoda hyvää, vaan sellaista, joka on OK ja menee täydestä. Pahinta, mitä voi sattua, on ettei oma luomus olekaan uskottava ja all right vaan nolo, ja noloa voi olla poikkeuksellisen hyvä siinä missä poikkeuksellisen huonokin. Taiteellinen tai populäärikulttuurinen luomus ei saa kirvoittaa nauruja eikä sellaiseen liity mitään vapauttavaa aspektia, vaan luomuksen täytyy täyttää yksipuolinen ja yksinkertainen sosiokulttuurinen tehtävä. Joka sen täyttää, on OK, all right – joka sitä syystä tai toisesta ei täytä, on nolo ja sen myötä yksiselitteisesti epäkelpo.
Entä sitten? Ainahan nuori sukupolvi on pitänyt itseään vanhempia tai oman ryhmänsä sosiaalisia tarpeita palvelemattomia kulttuurituotteita naurunalaisina. Onko nykytilanteessa sitten oikeasti jotain uutta? Ehkä sikäli, että näiden 1990-luvulla (erityisesti sen puolivälin jälkeen) syntyneiden ollessa nyt lähellä kahtakymppiä varsinkin kaupallinen media pitää itsestäänselvyytenä, että hieman vanhemmatkin ikäluokat tahtovat olla kuin he, yhtä nuoria, hehkeitä ja perillä oman ajan pulssista. Tämä on se ikäryhmä, jonka elämää oikeasti määrittävät sosiaalinen media (Facebook, Twitter, Instagram) ja älypuhelimet lukuisine appseineen. Toisin kuin me vanhemmat, joiden itsenäistymisvaihe sattui yksiin internetin ja matkapuhelimen läpimurron kanssa, he ovat jo kasvaneet niiden määrittämään maailmaan. Meidän oletetaan haluavan olla heitä tai kuin heitä. Kaikella tällä on niin monta niin vahvaa kytköstä kaupallisuuteen ja mainosmaailmaan, että kriittistä ihmistä koko homma alkaa ällöttää. Kaupallinen maailma siis toivoo, että "nolo" ja "all right" ovat meidänkin käsityksiämme huonosta ja hyvästä. Haistakaa paska.
Mitä tämä kaikki nolous ja allrightius (mikäli jälkimmäinen ei satu olemaan nimi Monty Pythonin Brianin elämässä) oikein palvelee? Tietysti kaupallisten ihmislampaiden yhdenmukaisuutta. Ihmisille on helppo myydä kaikenlaisia esineitä, laitteita ja appseja, jos heidän kulttuurinsa itsesäätelevästi hyljeksii kaikkea poikkeavaa "nolona" – oli se poikkeava sitten meidän silmissämme hyvää tai huonoa. Tämä on sen antiteesi, mitä omasta sukupolvestani sanottiin 1990-luvulla: meille oli entistä vaikeampaa myydä tuotteita mainoksilla. Meidän jälkeemme kaupallisuus on siis voittanut, ja sen huomaa: mistään populääritaiteesta, ainakaan näkyvän median esittelemästä, ei löydä mitään edistyksellistä mikroskoopillakaan – kaupalliset arvot sen sijaan jylläävät avoimesti, peittelemättä, ilman vastavoimaa.
Kuinka näin on voinut käydä? Musiikin, kuvataiteen, jossain määrin myös elokuvan ja kirjallisuuden funktio on muuttunut. Yltiöliberaalit sanovat, että näin kuuluu ja on hyvä tapahtua ja asiaa kritisoivat yli kolmikymppiset ovat vain muinaisjäänteitä, jotka ovat katkeria tipahdettuaan kelkasta. Totta kai he ovat joltakin osin oikeassa. On kuitenkin syytä pohtia, onko mainittu funktion muutos välttämättä lainkaan hyvä asia. Populäärimusiikki on entistä harvemmin jotain, mistä intoillaan ja minkä pohjalta määritetään uhmakkaasti maailmankuvaa, vaan jotain, mitä kuunnellaan korvanapeista liikunnan ja lukemisen taustaäänenä tai luukutetaan sosiaalisen fiilistelyn soundtrackina. Tämän myötä poikkeavan hylkiminen muuttuu lähes ymmärrettäväksi: poikkeava vaatii huomion, minkä myötä liikunta, lukeminen ja sosiaalinen fiilistely häiriintyvät. Musiikin taiteellisen tason kärsiminen uudesta funktiosta on kuitenkin itsestään selvää. Visuaalinen taide on entistä harvemmin jotain, mistä intoillaan ja minkä pohjalta määritetään uhmakkaasti maailmankuvaa, vaan jotain, millä sisustetaan asuntoa tai omaa huonetta – eikä sitä arvosteta sen enempää, sillä lähes kuka hyvänsä osaa digikameran ja Instagramin / Pixlrin / vastaavan avulla luoda jotain visuaalisesti näyttävää ja "vakavasta" taiteestakin löytyy netistä kosolti digivedoksia, joita voi printata omalle seinälleen, ellei käyttäminen oman nettiprofiilin taustana riitä.
Olen tässä viitannut ensisijaisesti 1990-luvulla syntyneeseen ikäryhmään ja heitä myötäileviin hieman vanhempiin nuoriin aikuisiin. On kuitenkin muistettava, ettei heidän ikäryhmänsä kulttuuri ole lähtökohtaisesti niin homogeenista kuin me edellisen sukupolven besserwisserit kuvittelemme. Kaupallinen kulttuuri tavoittaa yhä useampia, mutta samaan aikaan yhä useammat tiedostavat, että on muitakin pintailmiöistä kieltäytyviä kuin he. Lisäksi 2000-luvulla syntyneistä on liian varhaista sanoa yhtään mitään. Näin ollen kuvitelma, että nuorempi sukupolvi olisi jotenkin "pilalla", on silkkaa hömppää ja oma kaupallinen ansansa. Luodaan vain sumeilematta lisää uutta hyvää noloa! Kaikki muuttuu vielä! Kaikkein nolointa on myydä sielunsa jollekin ohimenevälle ja joutua naurunalaiseksi sen taholta, mitä pohjimmiltaan ja sydämessään olisi halunnut arvostaa hyvänä.
torstai 29. toukokuuta 2014
Soittolista
Pidin keskiviikkona 28. toukokuuta 2014 Vihreän Puolueen ravintelivalistusiltamissa ravintola Kaksissa Kasvoissa Tampereella luennon aiheesta "Popmusiikki ja sosialistinen unelma". Homma onnistui ihan mukavasti, lukuun ottamatta teknisiä ongelmia sekä sitä, että täytyi huutaa, kun taustamelu (yläkerrasta) oli niin kova. Tilaisuuden alun viivästymisen ja aineiston ylimitoituksen takia myös pari nasevaa mainintaa jäi mainitsematta. No, vielä joskus.
Minulta pyydettiin parilta taholta soittolistaa valitsemastani musiikista. En luo sellaista mihinkään streaming-palveluun, mutta voisin julkaista sen täällä. Soitin siis seuraavat kappaleet:
1. Woody Guthrie – This Land Is Your Land (1944, ks. http://grooveshark.com/#!/woody_guthrie)
2. The Kingston Trio – Where Have All the Flowers Gone? (1961, https://www.youtube.com/watch?v=YbxL1OJlMsM) [Huom. Eräs läsnäolija väitti sävelmää saksalaiseksi, Marlene Dietrichin aiemmin esittämäksi. En saanut suunvuoroa sanoakseni, että Marlene Dietrichin esittämä versio on uudempi kuin Pete Seegerin englanninkielinen esitys.]
3. Bob Dylan – The Times They Are A-Changin' (1964, ks. http://grooveshark.com/#!/album/The+Times+They+Are+A+Changin/1853861)
4. The Beatles – Revolution 1 (1968, https://www.youtube.com/watch?v=v8SGICAoBlg) [Huom. Tässä oikea versio, jossa sähkökitarat kuuluvat!]
5. Matthews' Southern Comfort – Woodstock (1970, https://www.youtube.com/watch?v=Kn9hi9fAwUQ)
6. John Lennon – Imagine (1971, https://www.youtube.com/watch?v=DVg2EJvvlF8)
7. Agit-Prop – Oppimisen ylistys (1974, ks. http://grooveshark.com/#!/profile/Agit+Prop/23994840)
8. Peps Blodsband – Hög standard (1975, http://grooveshark.com/#!/album/H+g+Standard/9235916)
9. Pelle Miljoona – Mitä tänään koulussa opit? (1981, https://www.youtube.com/watch?v=rl8glLZ4QIM)
10. The Style Council – Walls Come Tumbling Down (1985, ks. http://grooveshark.com/#!/thestylecouncil)
11. Stereolab – Ping Pong (1994, ks. http://grooveshark.com/#!/album/Mars+Audiac+Quintet/1093647)
12. Sun Pie – I Am a Terrorist (2013/14)
Muita luennolla mainittuja kappaleita: We Shall Overcome, Blowin’ in the Wind, All You Need Is Love, The Fool on the Hill, Someday (August 29, 1968), Puolue ja Some Might Say.
Kiitoksia!
Minulta pyydettiin parilta taholta soittolistaa valitsemastani musiikista. En luo sellaista mihinkään streaming-palveluun, mutta voisin julkaista sen täällä. Soitin siis seuraavat kappaleet:
1. Woody Guthrie – This Land Is Your Land (1944, ks. http://grooveshark.com/#!/woody_guthrie)
2. The Kingston Trio – Where Have All the Flowers Gone? (1961, https://www.youtube.com/watch?v=YbxL1OJlMsM) [Huom. Eräs läsnäolija väitti sävelmää saksalaiseksi, Marlene Dietrichin aiemmin esittämäksi. En saanut suunvuoroa sanoakseni, että Marlene Dietrichin esittämä versio on uudempi kuin Pete Seegerin englanninkielinen esitys.]
3. Bob Dylan – The Times They Are A-Changin' (1964, ks. http://grooveshark.com/#!/album/The+Times+They+Are+A+Changin/1853861)
4. The Beatles – Revolution 1 (1968, https://www.youtube.com/watch?v=v8SGICAoBlg) [Huom. Tässä oikea versio, jossa sähkökitarat kuuluvat!]
5. Matthews' Southern Comfort – Woodstock (1970, https://www.youtube.com/watch?v=Kn9hi9fAwUQ)
6. John Lennon – Imagine (1971, https://www.youtube.com/watch?v=DVg2EJvvlF8)
7. Agit-Prop – Oppimisen ylistys (1974, ks. http://grooveshark.com/#!/profile/Agit+Prop/23994840)
8. Peps Blodsband – Hög standard (1975, http://grooveshark.com/#!/album/H+g+Standard/9235916)
9. Pelle Miljoona – Mitä tänään koulussa opit? (1981, https://www.youtube.com/watch?v=rl8glLZ4QIM)
10. The Style Council – Walls Come Tumbling Down (1985, ks. http://grooveshark.com/#!/thestylecouncil)
11. Stereolab – Ping Pong (1994, ks. http://grooveshark.com/#!/album/Mars+Audiac+Quintet/1093647)
12. Sun Pie – I Am a Terrorist (2013/14)
Muita luennolla mainittuja kappaleita: We Shall Overcome, Blowin’ in the Wind, All You Need Is Love, The Fool on the Hill, Someday (August 29, 1968), Puolue ja Some Might Say.
Kiitoksia!
keskiviikko 7. toukokuuta 2014
Minun uskontoni
Tulinpas läpikäyneeksi viimevuotista blogitekstiäni Pitkäniemen luostarista, ei vaan mielisairaalasta. Syy tähän luonnollisesti oli, että pyöräilin samalla kauniilla suunnalla tänään alkuillasta. Repussa matkasi puolikas pullo saksalaista luomuvalkoviiniä, minkä myötä olotila oli myönteisessä mielessä tavanomaisesta hiukan poikkeava. Ehkä sen ansiosta mielessäni oli myös tuoreempi blogitekstini Woodstockista totuutena.
Aloin sitten miettiä omia ajatuksiani "luostarista" ja "totuudesta". Ovatko nämä asiat minulle niin oleellisia ja tärkeitä, että käytän niiden yhteydessä uskontoon vivahtavia käsitteitä? Kovin monta sekuntia ei minulta kulunut sen ymmärtämiseen, että kyllä ovat. Mutta mikäs se sellainen uskonto on, jossa mielisairaalan näkeminen luostarina ja vuoden 1969 legendaarisen rock-festivaalin kokeminen totuutena – vieläpä viinipöhnässä – ovat oikeasti keskeisiä asioita? Eikö uskossa, uskonnossa, spirituaalisuudessa ja pelastusfilosofiassa ole kysymys jostakin vakavammasta ja syvällisemmästä?
Muutaman hetken pohdittuani olen valmis sanomaan, etteivät nuo asiat ole minusta pinnallisia eivätkä keveitä. Mutta miten tämä istuu muihin näkemyksiin, joita aina silloin tällöin tulen levittäneeksi? Niinä ammoisina aikoina, kun olin Facebookissa, määrittelin uskoni ilmauksella "Buddhist / Mysticist". Mikä on sellainen buddhalaismystikko, joka höpisee viinistä, Woodstockista ja mielisairaalasta potentiaalisena luostarina? Mielikäsitteitäni ovat valaistuminen (yksilön hengellisenä tavoitteena), vallankumous (yhteiskunnallisena tavoitteena), maailmanvallankumous (edellisen globaalina versiona) ja maailmanvalaistuminen (yhteiskunnallisen tavoitteen hengellistymisenä). Ne ovat painavia sanoja ja kertovat sentään ihan oikeasti jotain. Mutta eikö niiden syvällisyyteen nähden ole raskaasti ristiriidassa höpöttää asioista, jotka eivät millään tunnu istuvan (länsimaisessa tajunnassa) vakavamieliseen uskonnolliseen asiayhteyteen?
Asiaa voi tietysti tarkastella henkilöhistorian pohjalta. Sen kehitysprosessin, jossa keskiluokkaisesta lukiolaisesta tuli jonkinlainen epämääräinen ammattihörhö, kannalta on tietysti oleellista puhua viinistä ja Woodstockista. Molempien vaikutuksesta omaan prosessiini olen sekä blogannut että twiitannut varmaan kyllästymiseen asti. Asiasta voi tulla se vaikutelma, että olen turhan itsetyytyväinen omaan tiedostavaan olotilaani, ja kuka hyvänsä vakavasti uskova ihminen kykenisi ymmärtämään, että tällaisiin henkisen kasvun sivulauseisiin takertuminen on harhapolulle astumista. Että ne tekijät, jotka ovat innostaneet alkuvaiheisiin, olisi syytä osata jättää taakseen siinä vaiheessa, kun suunnataan pidemmälle omassa henkisessä kehitysprosessissa.
Omat kokemukseni "vakavammasta" uskonnonharjoituksesta ovat kuitenkin sangen ristiriitaisia. Pykäliä, joita en ole valmis allekirjoittamaan, on tullut vastaan niin tiibetin- kuin zenbuddhalaisuudessa, Krishna-tietoisuudessa ja baha'i-uskonnollisuudessa – kristillisyydestä puhumattakaan. Ja nyt on kyse uskonnollisista suuntauksista, joita olen pitkällisen harkinnan jälkeen pitänyt itselleni erityisen soveliaina. Olenko siis pelkkä haihattelija, pinnallista design-uskontoa rakentava hörhö, joka on tyytyväinen vain omaan kevyeen kokemushistoriaan istuvista rakenneosista?
En usko niin. Jeesuksen kerrotaan sanoneen: "Sallikaa lasten tulla minun tyköni, sillä sen kaltaisten on Jumalan valtakunta." Naiiviudessa, lapsenomaisuudessa ei siis ole mitään vikaa. Käsitän siis, että ihmisen on hyvä uskoa lapsenomaisesti niitä asioita, jotka ovat vieneet henkisessä kasvuprosessissa pidemmälle (ts. joiden vielä vuosien jälkeenkin ymmärtää vieneen eteenpäin), ja jatkaa samaan suuntaan samalla tiellä. Suunnan tunnistaminen ja tiedostaminen vaatii sinänsä hengellistä kasvaneisuutta, mutta ehkä sitä tässä vaiheessa jo on. Niinpä viini voi toimia aktiivisena välineenä muistuttamaan, kuinka keskinkertaisesta normaalitajunnasta on mahdollista irtautua; luostarin ja mielisairaalan vertauttaminen ilmaisee, kuinka tie hengelliseen kasvuun käy ainoastaan sovinnaisuudesta ja sosiaalistumisesta irtautumisen kautta; Woodstockin perintö muistuttaa, kuinka kaikkien ihmisten yhdistyminen rauhan ja rakkauden nimessä, sovinnaiset hyödyn ja velvollisuuden opit sivuuttaen on inhimillisesti täysin mahdollista; ja tällaisten osatekijöiden esiintuonti leikillisinä, lapsenomaisina kategorioina vie yksilön paljon lähemmäksi totuuden löytämistä kuin vähäpätöistävä suhtautuminen kaikkeen, mihin itsekriittisyyden pykälää on kyynisyyden ja skeptisyyden nimissä sosiaalisesti houkuttelevaa soveltaa.
Olen siis avoimesti viiniuskovainen, Woodstock-uskovainen ja mielisairaalan luostarileikki-uskovainen. Tämän taustalla olen kuitenkin myös valaistumis-, vallankumous-, maailmanvallankumous- ja maailmanvalaistumisuskovainen. Näillä asioilla ei ole minulle mitään ristiriitaa. Joka ensin mainittuja hyljeksii, toivottavasti löytää niiden sijalle joitakin omakohtaisesti päteviä samankaltaisia eikä tyydy pelkkään ulkokohtaiseen kyynisyyteen. Joka jälkimmäisiä hyljeksii, on varmaan minua pinnallisempi ihmisyksilö, jolle minulla voisi olla jotakin sanottavaa ja opetettavaa. Ehkä.
Aloin sitten miettiä omia ajatuksiani "luostarista" ja "totuudesta". Ovatko nämä asiat minulle niin oleellisia ja tärkeitä, että käytän niiden yhteydessä uskontoon vivahtavia käsitteitä? Kovin monta sekuntia ei minulta kulunut sen ymmärtämiseen, että kyllä ovat. Mutta mikäs se sellainen uskonto on, jossa mielisairaalan näkeminen luostarina ja vuoden 1969 legendaarisen rock-festivaalin kokeminen totuutena – vieläpä viinipöhnässä – ovat oikeasti keskeisiä asioita? Eikö uskossa, uskonnossa, spirituaalisuudessa ja pelastusfilosofiassa ole kysymys jostakin vakavammasta ja syvällisemmästä?
Muutaman hetken pohdittuani olen valmis sanomaan, etteivät nuo asiat ole minusta pinnallisia eivätkä keveitä. Mutta miten tämä istuu muihin näkemyksiin, joita aina silloin tällöin tulen levittäneeksi? Niinä ammoisina aikoina, kun olin Facebookissa, määrittelin uskoni ilmauksella "Buddhist / Mysticist". Mikä on sellainen buddhalaismystikko, joka höpisee viinistä, Woodstockista ja mielisairaalasta potentiaalisena luostarina? Mielikäsitteitäni ovat valaistuminen (yksilön hengellisenä tavoitteena), vallankumous (yhteiskunnallisena tavoitteena), maailmanvallankumous (edellisen globaalina versiona) ja maailmanvalaistuminen (yhteiskunnallisen tavoitteen hengellistymisenä). Ne ovat painavia sanoja ja kertovat sentään ihan oikeasti jotain. Mutta eikö niiden syvällisyyteen nähden ole raskaasti ristiriidassa höpöttää asioista, jotka eivät millään tunnu istuvan (länsimaisessa tajunnassa) vakavamieliseen uskonnolliseen asiayhteyteen?
Asiaa voi tietysti tarkastella henkilöhistorian pohjalta. Sen kehitysprosessin, jossa keskiluokkaisesta lukiolaisesta tuli jonkinlainen epämääräinen ammattihörhö, kannalta on tietysti oleellista puhua viinistä ja Woodstockista. Molempien vaikutuksesta omaan prosessiini olen sekä blogannut että twiitannut varmaan kyllästymiseen asti. Asiasta voi tulla se vaikutelma, että olen turhan itsetyytyväinen omaan tiedostavaan olotilaani, ja kuka hyvänsä vakavasti uskova ihminen kykenisi ymmärtämään, että tällaisiin henkisen kasvun sivulauseisiin takertuminen on harhapolulle astumista. Että ne tekijät, jotka ovat innostaneet alkuvaiheisiin, olisi syytä osata jättää taakseen siinä vaiheessa, kun suunnataan pidemmälle omassa henkisessä kehitysprosessissa.
Omat kokemukseni "vakavammasta" uskonnonharjoituksesta ovat kuitenkin sangen ristiriitaisia. Pykäliä, joita en ole valmis allekirjoittamaan, on tullut vastaan niin tiibetin- kuin zenbuddhalaisuudessa, Krishna-tietoisuudessa ja baha'i-uskonnollisuudessa – kristillisyydestä puhumattakaan. Ja nyt on kyse uskonnollisista suuntauksista, joita olen pitkällisen harkinnan jälkeen pitänyt itselleni erityisen soveliaina. Olenko siis pelkkä haihattelija, pinnallista design-uskontoa rakentava hörhö, joka on tyytyväinen vain omaan kevyeen kokemushistoriaan istuvista rakenneosista?
En usko niin. Jeesuksen kerrotaan sanoneen: "Sallikaa lasten tulla minun tyköni, sillä sen kaltaisten on Jumalan valtakunta." Naiiviudessa, lapsenomaisuudessa ei siis ole mitään vikaa. Käsitän siis, että ihmisen on hyvä uskoa lapsenomaisesti niitä asioita, jotka ovat vieneet henkisessä kasvuprosessissa pidemmälle (ts. joiden vielä vuosien jälkeenkin ymmärtää vieneen eteenpäin), ja jatkaa samaan suuntaan samalla tiellä. Suunnan tunnistaminen ja tiedostaminen vaatii sinänsä hengellistä kasvaneisuutta, mutta ehkä sitä tässä vaiheessa jo on. Niinpä viini voi toimia aktiivisena välineenä muistuttamaan, kuinka keskinkertaisesta normaalitajunnasta on mahdollista irtautua; luostarin ja mielisairaalan vertauttaminen ilmaisee, kuinka tie hengelliseen kasvuun käy ainoastaan sovinnaisuudesta ja sosiaalistumisesta irtautumisen kautta; Woodstockin perintö muistuttaa, kuinka kaikkien ihmisten yhdistyminen rauhan ja rakkauden nimessä, sovinnaiset hyödyn ja velvollisuuden opit sivuuttaen on inhimillisesti täysin mahdollista; ja tällaisten osatekijöiden esiintuonti leikillisinä, lapsenomaisina kategorioina vie yksilön paljon lähemmäksi totuuden löytämistä kuin vähäpätöistävä suhtautuminen kaikkeen, mihin itsekriittisyyden pykälää on kyynisyyden ja skeptisyyden nimissä sosiaalisesti houkuttelevaa soveltaa.
Olen siis avoimesti viiniuskovainen, Woodstock-uskovainen ja mielisairaalan luostarileikki-uskovainen. Tämän taustalla olen kuitenkin myös valaistumis-, vallankumous-, maailmanvallankumous- ja maailmanvalaistumisuskovainen. Näillä asioilla ei ole minulle mitään ristiriitaa. Joka ensin mainittuja hyljeksii, toivottavasti löytää niiden sijalle joitakin omakohtaisesti päteviä samankaltaisia eikä tyydy pelkkään ulkokohtaiseen kyynisyyteen. Joka jälkimmäisiä hyljeksii, on varmaan minua pinnallisempi ihmisyksilö, jolle minulla voisi olla jotakin sanottavaa ja opetettavaa. Ehkä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)