Tulinpas läpikäyneeksi viimevuotista blogitekstiäni Pitkäniemen luostarista, ei vaan mielisairaalasta. Syy tähän luonnollisesti oli, että pyöräilin samalla kauniilla suunnalla tänään alkuillasta. Repussa matkasi puolikas pullo saksalaista luomuvalkoviiniä, minkä myötä olotila oli myönteisessä mielessä tavanomaisesta hiukan poikkeava. Ehkä sen ansiosta mielessäni oli myös tuoreempi blogitekstini Woodstockista totuutena.
Aloin sitten miettiä omia ajatuksiani "luostarista" ja "totuudesta". Ovatko nämä asiat minulle niin oleellisia ja tärkeitä, että käytän niiden yhteydessä uskontoon vivahtavia käsitteitä? Kovin monta sekuntia ei minulta kulunut sen ymmärtämiseen, että kyllä ovat. Mutta mikäs se sellainen uskonto on, jossa mielisairaalan näkeminen luostarina ja vuoden 1969 legendaarisen rock-festivaalin kokeminen totuutena – vieläpä viinipöhnässä – ovat oikeasti keskeisiä asioita? Eikö uskossa, uskonnossa, spirituaalisuudessa ja pelastusfilosofiassa ole kysymys jostakin vakavammasta ja syvällisemmästä?
Muutaman hetken pohdittuani olen valmis sanomaan, etteivät nuo asiat ole minusta pinnallisia eivätkä keveitä. Mutta miten tämä istuu muihin näkemyksiin, joita aina silloin tällöin tulen levittäneeksi? Niinä ammoisina aikoina, kun olin Facebookissa, määrittelin uskoni ilmauksella "Buddhist / Mysticist". Mikä on sellainen buddhalaismystikko, joka höpisee viinistä, Woodstockista ja mielisairaalasta potentiaalisena luostarina? Mielikäsitteitäni ovat valaistuminen (yksilön hengellisenä tavoitteena), vallankumous (yhteiskunnallisena tavoitteena), maailmanvallankumous (edellisen globaalina versiona) ja maailmanvalaistuminen (yhteiskunnallisen tavoitteen hengellistymisenä). Ne ovat painavia sanoja ja kertovat sentään ihan oikeasti jotain. Mutta eikö niiden syvällisyyteen nähden ole raskaasti ristiriidassa höpöttää asioista, jotka eivät millään tunnu istuvan (länsimaisessa tajunnassa) vakavamieliseen uskonnolliseen asiayhteyteen?
Asiaa voi tietysti tarkastella henkilöhistorian pohjalta. Sen kehitysprosessin, jossa keskiluokkaisesta lukiolaisesta tuli jonkinlainen epämääräinen ammattihörhö, kannalta on tietysti oleellista puhua viinistä ja Woodstockista. Molempien vaikutuksesta omaan prosessiini olen sekä blogannut että twiitannut varmaan kyllästymiseen asti. Asiasta voi tulla se vaikutelma, että olen turhan itsetyytyväinen omaan tiedostavaan olotilaani, ja kuka hyvänsä vakavasti uskova ihminen kykenisi ymmärtämään, että tällaisiin henkisen kasvun sivulauseisiin takertuminen on harhapolulle astumista. Että ne tekijät, jotka ovat innostaneet alkuvaiheisiin, olisi syytä osata jättää taakseen siinä vaiheessa, kun suunnataan pidemmälle omassa henkisessä kehitysprosessissa.
Omat kokemukseni "vakavammasta" uskonnonharjoituksesta ovat kuitenkin sangen ristiriitaisia. Pykäliä, joita en ole valmis allekirjoittamaan, on tullut vastaan niin tiibetin- kuin zenbuddhalaisuudessa, Krishna-tietoisuudessa ja baha'i-uskonnollisuudessa – kristillisyydestä puhumattakaan. Ja nyt on kyse uskonnollisista suuntauksista, joita olen pitkällisen harkinnan jälkeen pitänyt itselleni erityisen soveliaina. Olenko siis pelkkä haihattelija, pinnallista design-uskontoa rakentava hörhö, joka on tyytyväinen vain omaan kevyeen kokemushistoriaan istuvista rakenneosista?
En usko niin. Jeesuksen kerrotaan sanoneen: "Sallikaa lasten tulla minun tyköni, sillä sen kaltaisten on Jumalan valtakunta." Naiiviudessa, lapsenomaisuudessa ei siis ole mitään vikaa. Käsitän siis, että ihmisen on hyvä uskoa lapsenomaisesti niitä asioita, jotka ovat vieneet henkisessä kasvuprosessissa pidemmälle (ts. joiden vielä vuosien jälkeenkin ymmärtää vieneen eteenpäin), ja jatkaa samaan suuntaan samalla tiellä. Suunnan tunnistaminen ja tiedostaminen vaatii sinänsä hengellistä kasvaneisuutta, mutta ehkä sitä tässä vaiheessa jo on. Niinpä viini voi toimia aktiivisena välineenä muistuttamaan, kuinka keskinkertaisesta normaalitajunnasta on mahdollista irtautua; luostarin ja mielisairaalan vertauttaminen ilmaisee, kuinka tie hengelliseen kasvuun käy ainoastaan sovinnaisuudesta ja sosiaalistumisesta irtautumisen kautta; Woodstockin perintö muistuttaa, kuinka kaikkien ihmisten yhdistyminen rauhan ja rakkauden nimessä, sovinnaiset hyödyn ja velvollisuuden opit sivuuttaen on inhimillisesti täysin mahdollista; ja tällaisten osatekijöiden esiintuonti leikillisinä, lapsenomaisina kategorioina vie yksilön paljon lähemmäksi totuuden löytämistä kuin vähäpätöistävä suhtautuminen kaikkeen, mihin itsekriittisyyden pykälää on kyynisyyden ja skeptisyyden nimissä sosiaalisesti houkuttelevaa soveltaa.
Olen siis avoimesti viiniuskovainen, Woodstock-uskovainen ja mielisairaalan luostarileikki-uskovainen. Tämän taustalla olen kuitenkin myös valaistumis-, vallankumous-, maailmanvallankumous- ja maailmanvalaistumisuskovainen. Näillä asioilla ei ole minulle mitään ristiriitaa. Joka ensin mainittuja hyljeksii, toivottavasti löytää niiden sijalle joitakin omakohtaisesti päteviä samankaltaisia eikä tyydy pelkkään ulkokohtaiseen kyynisyyteen. Joka jälkimmäisiä hyljeksii, on varmaan minua pinnallisempi ihmisyksilö, jolle minulla voisi olla jotakin sanottavaa ja opetettavaa. Ehkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti