Kaksi vuotta ennen tämän kirjoittamista, elokuun alussa 2012 kuuntelimme naiskumppanin kanssa Kasevaa livenä Tampereen Keskustorilla. Bändi ei kuulostanut kovin hyvältä – hauraan kauniisiin 1970-lukumuistumiin verrattuna oudon professionaalilta ja aikuismaisen rutinoituneelta, biisivalikoima ei ollut häävi ja viimeistään omituinen rokkicoversikermä oli meidän korviimme ihan väärässä paikassa. Striptease tanssija kuitenkin kuultiin. Sen kertosäkeen mukana hoilasimme sumeilematta parodista kaksiäänistä laulua. Vierustalla istuskeli teinityttöjä, jotka katselivat meitä oudolla silmällä ja kuiskuttivat toisilleen. Kumppani epäili, että meidän tekemisemme oli heidän silmissään "vähänkö noloo". Vastaaviin ilmauksiin oli lähiaikoina törmännyt siellä täällä – fiktiivinen esimerkkitapaus löytyy minunkin blogistani jo edelliseltä vuodelta ns. dad rockia koskevasta kirjoituksestani.
Toisaalta amerikkalainen gay-ikonibändi Scissor Sisters julkaisi vuonna 2010 albumin Night Work, joka oli minusta muovinen, sieluton uusintapainos yhtyeen kahdesta aiemmasta albumista. "Saksisiskot" kuulostivat omalta, huonolta, heidän musiikkinsa väärin käsittäneeltä tribuuttibändiltään. Eräällä nettifoorumilla muuan kommentoija ihmetteli, miksei musiikki vaikuta häneen mitenkään, vaikka sen teoriassa pitäisi olla sentyyppistä musiikkia, josta hän pitää. Lopulta hän teki yleisen johtopäätöksen: "I have a flat feeling that 'all right' might have become the new 'good'. Fight it."
Huono ei siis enää ole huonoa, vaan sen paikan on vallannut "nolo". Vastaavasti hyvä ei enää ole hyvää, vaan sen tilalla pidetään arvossa "all rightia". Saadakseen nuoren kaupallisen yleisön arvostuksen ei siis kannata yrittääkään luoda hyvää, vaan sellaista, joka on OK ja menee täydestä. Pahinta, mitä voi sattua, on ettei oma luomus olekaan uskottava ja all right vaan nolo, ja noloa voi olla poikkeuksellisen hyvä siinä missä poikkeuksellisen huonokin. Taiteellinen tai populäärikulttuurinen luomus ei saa kirvoittaa nauruja eikä sellaiseen liity mitään vapauttavaa aspektia, vaan luomuksen täytyy täyttää yksipuolinen ja yksinkertainen sosiokulttuurinen tehtävä. Joka sen täyttää, on OK, all right – joka sitä syystä tai toisesta ei täytä, on nolo ja sen myötä yksiselitteisesti epäkelpo.
Entä sitten? Ainahan nuori sukupolvi on pitänyt itseään vanhempia tai oman ryhmänsä sosiaalisia tarpeita palvelemattomia kulttuurituotteita naurunalaisina. Onko nykytilanteessa sitten oikeasti jotain uutta? Ehkä sikäli, että näiden 1990-luvulla (erityisesti sen puolivälin jälkeen) syntyneiden ollessa nyt lähellä kahtakymppiä varsinkin kaupallinen media pitää itsestäänselvyytenä, että hieman vanhemmatkin ikäluokat tahtovat olla kuin he, yhtä nuoria, hehkeitä ja perillä oman ajan pulssista. Tämä on se ikäryhmä, jonka elämää oikeasti määrittävät sosiaalinen media (Facebook, Twitter, Instagram) ja älypuhelimet lukuisine appseineen. Toisin kuin me vanhemmat, joiden itsenäistymisvaihe sattui yksiin internetin ja matkapuhelimen läpimurron kanssa, he ovat jo kasvaneet niiden määrittämään maailmaan. Meidän oletetaan haluavan olla heitä tai kuin heitä. Kaikella tällä on niin monta niin vahvaa kytköstä kaupallisuuteen ja mainosmaailmaan, että kriittistä ihmistä koko homma alkaa ällöttää. Kaupallinen maailma siis toivoo, että "nolo" ja "all right" ovat meidänkin käsityksiämme huonosta ja hyvästä. Haistakaa paska.
Mitä tämä kaikki nolous ja allrightius (mikäli jälkimmäinen ei satu olemaan nimi Monty Pythonin Brianin elämässä) oikein palvelee? Tietysti kaupallisten ihmislampaiden yhdenmukaisuutta. Ihmisille on helppo myydä kaikenlaisia esineitä, laitteita ja appseja, jos heidän kulttuurinsa itsesäätelevästi hyljeksii kaikkea poikkeavaa "nolona" – oli se poikkeava sitten meidän silmissämme hyvää tai huonoa. Tämä on sen antiteesi, mitä omasta sukupolvestani sanottiin 1990-luvulla: meille oli entistä vaikeampaa myydä tuotteita mainoksilla. Meidän jälkeemme kaupallisuus on siis voittanut, ja sen huomaa: mistään populääritaiteesta, ainakaan näkyvän median esittelemästä, ei löydä mitään edistyksellistä mikroskoopillakaan – kaupalliset arvot sen sijaan jylläävät avoimesti, peittelemättä, ilman vastavoimaa.
Kuinka näin on voinut käydä? Musiikin, kuvataiteen, jossain määrin myös elokuvan ja kirjallisuuden funktio on muuttunut. Yltiöliberaalit sanovat, että näin kuuluu ja on hyvä tapahtua ja asiaa kritisoivat yli kolmikymppiset ovat vain muinaisjäänteitä, jotka ovat katkeria tipahdettuaan kelkasta. Totta kai he ovat joltakin osin oikeassa. On kuitenkin syytä pohtia, onko mainittu funktion muutos välttämättä lainkaan hyvä asia. Populäärimusiikki on entistä harvemmin jotain, mistä intoillaan ja minkä pohjalta määritetään uhmakkaasti maailmankuvaa, vaan jotain, mitä kuunnellaan korvanapeista liikunnan ja lukemisen taustaäänenä tai luukutetaan sosiaalisen fiilistelyn soundtrackina. Tämän myötä poikkeavan hylkiminen muuttuu lähes ymmärrettäväksi: poikkeava vaatii huomion, minkä myötä liikunta, lukeminen ja sosiaalinen fiilistely häiriintyvät. Musiikin taiteellisen tason kärsiminen uudesta funktiosta on kuitenkin itsestään selvää. Visuaalinen taide on entistä harvemmin jotain, mistä intoillaan ja minkä pohjalta määritetään uhmakkaasti maailmankuvaa, vaan jotain, millä sisustetaan asuntoa tai omaa huonetta – eikä sitä arvosteta sen enempää, sillä lähes kuka hyvänsä osaa digikameran ja Instagramin / Pixlrin / vastaavan avulla luoda jotain visuaalisesti näyttävää ja "vakavasta" taiteestakin löytyy netistä kosolti digivedoksia, joita voi printata omalle seinälleen, ellei käyttäminen oman nettiprofiilin taustana riitä.
Olen tässä viitannut ensisijaisesti 1990-luvulla syntyneeseen ikäryhmään ja heitä myötäileviin hieman vanhempiin nuoriin aikuisiin. On kuitenkin muistettava, ettei heidän ikäryhmänsä kulttuuri ole lähtökohtaisesti niin homogeenista kuin me edellisen sukupolven besserwisserit kuvittelemme. Kaupallinen kulttuuri tavoittaa yhä useampia, mutta samaan aikaan yhä useammat tiedostavat, että on muitakin pintailmiöistä kieltäytyviä kuin he. Lisäksi 2000-luvulla syntyneistä on liian varhaista sanoa yhtään mitään. Näin ollen kuvitelma, että nuorempi sukupolvi olisi jotenkin "pilalla", on silkkaa hömppää ja oma kaupallinen ansansa. Luodaan vain sumeilematta lisää uutta hyvää noloa! Kaikki muuttuu vielä! Kaikkein nolointa on myydä sielunsa jollekin ohimenevälle ja joutua naurunalaiseksi sen taholta, mitä pohjimmiltaan ja sydämessään olisi halunnut arvostaa hyvänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti