"Miksi kutsutaan epäonnistunutta muusikkoa? Musiikkikriitikoksi." Tämän olen saanut kuulla ja lukea monesta paikasta. Itselläni se on pitänyt siinä mielessä paikkaansa, että musiikkiartistin urani ei ole (vielä) ottanut kunnolla tuulta siipiensä alle, kun taas toimin erään edesmenneen aviisin musiikkikriitikkona vuosina 2002–05. Tosin siihen mennessä en ollut tehnyt kuin pari demoa. No, ensimmäisen virallisesti julkaistun levyarvioni olen kirjoittanut jo 1994 (kyseessä oli Pink Floydin yhä viimeisin studioalbumi The Division Bell), jolloin en ollut edes demon tekemisestä ehtinyt kuin uneksia. Mutta jälleen toisaalta: ensimmäiset yhä muistamani omat sävellykset ovat viimeistään 1980-luvun alusta.
Itselleni on ehtinyt kehittyä hieman erilainen näkemys musiikkikriitikoista. He eivät välttämättä ole "epäonnistuneita muusikoita", eivätkä minunlaisiani totaalisia musiikkifriikkejä. Sen sijaan musiikkikriitikoiksi näyttää päätyvän silmäätekeviä rokkikundeja, joiden unelma on saada olla tekemisissä sikacoolien rock-piirien kanssa ja voida sen myötä ylenkatsoa jokaista, joka on vähemmän inessä niissä ympyröissä kuin he itse. Näihin ylenkatsottuihin lukeutuvat minunlaiseni ihmiset sekä musiikkiartisteina että -kriitikoina. Kokemusta nimittäin on kummastakin asiayhteydestä. Luultavasti ylenkatsontaa lisää alitajuinen uhan tunne. Minunlaiseni pelottaisi musiikkiartistina, koska piirit ja ympyrät eivät merkitse minulle mitään, samoin kuin musiikkikriitikkona, koska vaikutuksestani painottuu musiikki eikä piirit ja ympyrät.
Hyllystäni löytyy isot pinot vanhoja musiikkilehtiä. Musassa (1972–74) ja Soundissa (vuodesta 1975 aina 1990-luvulle asti) kirjoittaneen Jukka "Waldemar" Walleniuksen kanssa minulla olisi montakin yksittäistä kanaa kynimättä (The Alan Parsons Project: Eye in the Sky, Electric Light Orchestra: Time, pari mainitakseni). Silti hän edustaa minulle pysyvää esimerkkiä musiikkitoimittajasta ja -kriitikosta, jollaisista on nykyään pulaa. Voi kyllä olla, etteivät nykyiset musiikkilehdet huolisi Walleniuksen journalismia sivuilleen sillä iänikuisella kirveelläkään. Walleniuksella nimittäin oli tapana kirjoittaa palstatolkulla asiaa, joka ei välttämättä edes koskenut arvosteltavana olevaa levyä. Hänen musiikkitietämyksensä oli kuitenkin niin pätevää, että jos hän halusi Rod Stewartin sijaan kirjoittaa pääasiassa mieleen juolahtaneesta Righteous Brothersista (kuvitteellinen esimerkki), se ei haitannut: asiasisältö kiinnosti kumminkin. Rönsyilystä, poukkoilusta ja mukaan päässeistä puhekielisyyksistä huolimatta teksti oli aina täysin ymmärrettävää, toisin kuin jonkun Roo Ketvelin, jonka arvioista ymmärsi parhaiten, mikäli oli erikoistunut abstraktin lyriikan analyysiin. Silti jopa Roo Ketvel synnytti (positiivisessa mielessä) luovia ajatuksia, mihin piiri- ja ympyräpainotteiset kriitikot eivät kykene tai halua kyetä.
Nykyään Walleniuksen, Ketvelin tai edes Juho Juntusen levyarvioihin ei törmää musiikkilehdissä. Silti niissä vaikuttaa yhä useita pitkän linjan kirjoittajia. Harmi vain, ettei heistä juuri ole myönteisiksi esimerkeiksi. Lähinnä Imagessa nykyään kirjoitteleva Samuli Knuuti osaa kyllä käyttää sanan säilää, eikä edes käytä pakonomaisesti sanaa säilänä niin kuin monet nuoremmat. Valitettavasti Knuutilla on yksi ongelma: hänen populaarimusiikin historiankirjoituksensa alkaa noin vuodesta 1981. Niinpä Noel Gallagher saa pluspisteitä kuulostaessaan hetkittäin U2:lta, kun veli Liam Gallagher ei saa niitä erehtyessään kuulostamaan 60-luvun bändeiltä. Soundi-lehdessä on yhä asemissa Tero Alanko, joka on silkkaa musiikillista kapeakatseisuuttaan haukkunut 1990-luvulta alkaen niin monta modernia klassikkoa, etten osaa pitää edes lukua. Lyhyemmässä ajassa asemansa vakiinnuttanut Sue-lehden Jarkko Fräntilä on B-luokan Knuuti. Hän tuntuu pohdiskelevan ihmeissään lähes jokaisessa kirjoituksessaan, mitä tämä musiikki nyt oikein on ja miksei mikään tunnu miltään – ilman, että tajuaa oikeasti huolestua nykymusiikin tilasta: se ei ole coolia. Voi pientä.
Äsken kuuntelin belgialaisen Hooverphonic-yhtyeen neljä vuotta vanhan albumin The President of the LSD Golf Club. Epäilyttävästä nimestään huolimatta minusta kyseessä on oikein hyvä levy. Sen musiikissa yhdistyvät 90-luvun ambient- ja trip hop-vaikutteet sekä uusvanha 60-lukulainen retropsykedeliavivahde. Viime vuosina suomalainen musiikkimedia ei ole edes huomannut Hooverphonicin levyjä, sillä se ei edusta millään mitalla "kiinnostavaa" tyyliä. Kuka sen kiinnostavuuden määrittelee? Musiikkimedia. Ketkä ovat musiikkimedia? Ne, joiden unelma on saada olla tekemisissä sikacoolien rock-piirien kanssa?
Voi luoja.
lauantai 22. lokakuuta 2011
lauantai 8. lokakuuta 2011
Finnish Sound Design
Iittala, Arabia, Marimekko, Aarikka, Artek, Hackman... Kyllähän me kaikki ne tiedämme. Ja designaajat eri aloilla Isolasta Aarnioon. "Suomalainen muotoilu" on typerä käsite, joka tavoittaa vain puolet ilmauksesta Finnish Design. En voisi selkeämmin ilmaista, että design ei ole yhtä kuin muotoilu, vaan jälkimmäinen on osa edellistä. Design-termiä sopii siis kokeilla paljon muuhunkin kuin missä sitä nykyään käytetään. Mitä kaikkea voisimmekaan lukea Finnish Designin piiriin?
Musiikki-ihmisenä keksin tässä menneenä päivänä mietiskellä, mikä olisi Finnish Designin musiikillinen ilmaus. Oivallus tuli hyvin pian: se on aika tarkkaan yhtä kuin Love Recordsin tuotanto. Nyt jo tarunhohtoiseksi muuttunut levy-yhtiö toimi vuosina 1966–79. Sen ensimmäinen julkaisu oli Kaj Chydeniuksen LP Lauluja ja viimeinen Kari Peitsamon Pölypilleri. Kumpikin edustaa yhtäältä hyvin tunnusomaista Love-musiikkia, toisaalta ei kuitenkaan sitä ihan tyypillisimmillään. Love Records julkaisi paljon progea, jazzia ja rockia sekä laululiikkeen ohjelmaryhmien musiikkia. Uuden aallon kuvioihin levy-yhtiö ei oikein ehtinyt (siitä huolimatta että Lovelle levytti ensimmäiset julkaisunsa myös Pelle Miljoona). Tämä sointuu erinomaisesti yhteen sen kanssa, että juuri "uuden aallon" sukupolvi hylkäsi yleensäkin koko Finnish Designin. Ideatasolla Love Records edusti tyypillistä 60-lukulaisuutta, Finnish Designin jälkimmäistä huippuvuosikymmentä.
Niin kuin muotoilun piirissä on tapana luetella ne tärkeimmät nimet ja tuotteet, voisin tässä yhteydessä ehdottaa Love Recordsin tärkeimpiä levyjä nimenomaan Finnish Designin kannalta. Tässä listani: Blues Section (Blues Section, 1967), Tasavallan Presidentti (Tasavallan Presidentti, 1969), Underground-Rock (Suomen Talvisota 1939–1940, 1970), Tombstone Valentine (Wigwam, 1970), Magneettimiehen kuolema (Pekka Streng, 1970), Fairyport (Wigwam, 1971), Tolonen! (Jukka Tolonen, 1971), Porvari nukkuu huonosti (KOM-teatteri, 1972), Lambertland (Tasavallan Presidentti, 1972), Agit-Propin kvartetti laulaa työväenlauluja (Agit-Prop, 1972), Kesämaa (Pekka Streng, 1972), Niin vähän on aikaa (Pepe & Paradise, 1972), Pihkasilmä kaarnakorva (Pekka Pohjola, 1972), Sirkus (Isokynä Lindholm, 1973), Being (Wigwam, 1974), Milky Way Moses (Tasavallan Presidentti, 1974), Laulu kaikille (Agit-Prop, 1974), Roadrunner (Hurriganes, 1974), Harakka Bialoipokku (Pekka Pohjola, 1974), Kontaten kotia (Pihasoittajat, 1975), Nuclear Nightclub (Wigwam, 1975), Finnforest (Finnforest, 1975), Piirpauke (Piirpauke, 1975), Lucky Golden Stripes and Starpose (Wigwam, 1976), Niin kaunis on maa (Kari Rydman, 1976), Keesojen lehto (Pekka Pohjola, 1977), Pohjolan lumiset kalmiston hongat (Punainen Lanka, 1977) sekä ...jaloa ylpeyttä yletän... ylevää nöyryyttä nousen (Jukka Gustavson, 1978). Listalle kuuluisi ehdottomasti myös M.A. Nummista ja Juice Leskistä. Joku tietäisi minua paremmin suositella Eero Koivistoista, eivätkä Hector, Badding ja Kasevakaan Lovella ihan tyhjää toimitelleet.
Perusteluja: Love Recordsilla oli sekä oma soundi että omia soundeja. Oli siis kyse tyylistä mistä hyvänsä, Love-musiikki kuulosti yleensä Love-musiikilta. Lähtökohta on perin pohjin samanlainen kuin asusteiden suhteen Marimekolla (jota muuten myös pyöritettiin 60-luvulla huteralta taloudelliselta pohjalta...). Esimerkiksi progeyhtyeet saivat kyllä vaikutteita brittiläisiltä kollegoiltaan – Procol Harumilta, Jethro Tullilta, Yesiltä – mutta kehittivät silti ihan oman hybridinsä. Suomessa ei ollut yhtään niin luonnollista kuin Englannissa, että progeyhtye pohjautuisi kitarayhtye- tai "beat group" -kokoonpanoon, vaan mukaan napattiin kuin luonnostaan puhaltajia ja saman tien jazzia. 1970-luvun jälkipuolella tuumittiin, että Suomi on jazz-rockin luvattu maa. (2000-luvulla samoin on ajateltu metallimusiikista, mikä tosin on tavanomaista kaikkialla Itä-Euroopassa. 70-luvulla suomalaisten ei kuviteltukaan osaavan tehdä heviä!) Kansainvälisillä musiikkifoorumeilla törmää toistuvasti puheeseen suomalaisen progen ikiomasta, tunnistettavasta tyylistä. Toisaalta poliittisten lauluyhtyeiden soundi, joka toteutui parhaiten Agit-Propissa, on monien mielestä myös poikkeuksellisen tyypillistä suomalaista. Muistan erään vastaantulleen ulkomaalaiskommentin agit-laulusoundin perillisestä Ultra Brasta: tämä musiikki yhdistyy aina Suomeen, sillä missään muualla ei tällaista tehdä. Ei tehty sellaistakaan eikä ennenkään. Finnish Design -ilmiö vaikuttaa siis myös musiikissa ja, mikäli fani- ja harrastajamääriin on uskominen, voi erittäin hyvin!
Musiikki-ihmisenä keksin tässä menneenä päivänä mietiskellä, mikä olisi Finnish Designin musiikillinen ilmaus. Oivallus tuli hyvin pian: se on aika tarkkaan yhtä kuin Love Recordsin tuotanto. Nyt jo tarunhohtoiseksi muuttunut levy-yhtiö toimi vuosina 1966–79. Sen ensimmäinen julkaisu oli Kaj Chydeniuksen LP Lauluja ja viimeinen Kari Peitsamon Pölypilleri. Kumpikin edustaa yhtäältä hyvin tunnusomaista Love-musiikkia, toisaalta ei kuitenkaan sitä ihan tyypillisimmillään. Love Records julkaisi paljon progea, jazzia ja rockia sekä laululiikkeen ohjelmaryhmien musiikkia. Uuden aallon kuvioihin levy-yhtiö ei oikein ehtinyt (siitä huolimatta että Lovelle levytti ensimmäiset julkaisunsa myös Pelle Miljoona). Tämä sointuu erinomaisesti yhteen sen kanssa, että juuri "uuden aallon" sukupolvi hylkäsi yleensäkin koko Finnish Designin. Ideatasolla Love Records edusti tyypillistä 60-lukulaisuutta, Finnish Designin jälkimmäistä huippuvuosikymmentä.
Niin kuin muotoilun piirissä on tapana luetella ne tärkeimmät nimet ja tuotteet, voisin tässä yhteydessä ehdottaa Love Recordsin tärkeimpiä levyjä nimenomaan Finnish Designin kannalta. Tässä listani: Blues Section (Blues Section, 1967), Tasavallan Presidentti (Tasavallan Presidentti, 1969), Underground-Rock (Suomen Talvisota 1939–1940, 1970), Tombstone Valentine (Wigwam, 1970), Magneettimiehen kuolema (Pekka Streng, 1970), Fairyport (Wigwam, 1971), Tolonen! (Jukka Tolonen, 1971), Porvari nukkuu huonosti (KOM-teatteri, 1972), Lambertland (Tasavallan Presidentti, 1972), Agit-Propin kvartetti laulaa työväenlauluja (Agit-Prop, 1972), Kesämaa (Pekka Streng, 1972), Niin vähän on aikaa (Pepe & Paradise, 1972), Pihkasilmä kaarnakorva (Pekka Pohjola, 1972), Sirkus (Isokynä Lindholm, 1973), Being (Wigwam, 1974), Milky Way Moses (Tasavallan Presidentti, 1974), Laulu kaikille (Agit-Prop, 1974), Roadrunner (Hurriganes, 1974), Harakka Bialoipokku (Pekka Pohjola, 1974), Kontaten kotia (Pihasoittajat, 1975), Nuclear Nightclub (Wigwam, 1975), Finnforest (Finnforest, 1975), Piirpauke (Piirpauke, 1975), Lucky Golden Stripes and Starpose (Wigwam, 1976), Niin kaunis on maa (Kari Rydman, 1976), Keesojen lehto (Pekka Pohjola, 1977), Pohjolan lumiset kalmiston hongat (Punainen Lanka, 1977) sekä ...jaloa ylpeyttä yletän... ylevää nöyryyttä nousen (Jukka Gustavson, 1978). Listalle kuuluisi ehdottomasti myös M.A. Nummista ja Juice Leskistä. Joku tietäisi minua paremmin suositella Eero Koivistoista, eivätkä Hector, Badding ja Kasevakaan Lovella ihan tyhjää toimitelleet.
Perusteluja: Love Recordsilla oli sekä oma soundi että omia soundeja. Oli siis kyse tyylistä mistä hyvänsä, Love-musiikki kuulosti yleensä Love-musiikilta. Lähtökohta on perin pohjin samanlainen kuin asusteiden suhteen Marimekolla (jota muuten myös pyöritettiin 60-luvulla huteralta taloudelliselta pohjalta...). Esimerkiksi progeyhtyeet saivat kyllä vaikutteita brittiläisiltä kollegoiltaan – Procol Harumilta, Jethro Tullilta, Yesiltä – mutta kehittivät silti ihan oman hybridinsä. Suomessa ei ollut yhtään niin luonnollista kuin Englannissa, että progeyhtye pohjautuisi kitarayhtye- tai "beat group" -kokoonpanoon, vaan mukaan napattiin kuin luonnostaan puhaltajia ja saman tien jazzia. 1970-luvun jälkipuolella tuumittiin, että Suomi on jazz-rockin luvattu maa. (2000-luvulla samoin on ajateltu metallimusiikista, mikä tosin on tavanomaista kaikkialla Itä-Euroopassa. 70-luvulla suomalaisten ei kuviteltukaan osaavan tehdä heviä!) Kansainvälisillä musiikkifoorumeilla törmää toistuvasti puheeseen suomalaisen progen ikiomasta, tunnistettavasta tyylistä. Toisaalta poliittisten lauluyhtyeiden soundi, joka toteutui parhaiten Agit-Propissa, on monien mielestä myös poikkeuksellisen tyypillistä suomalaista. Muistan erään vastaantulleen ulkomaalaiskommentin agit-laulusoundin perillisestä Ultra Brasta: tämä musiikki yhdistyy aina Suomeen, sillä missään muualla ei tällaista tehdä. Ei tehty sellaistakaan eikä ennenkään. Finnish Design -ilmiö vaikuttaa siis myös musiikissa ja, mikäli fani- ja harrastajamääriin on uskominen, voi erittäin hyvin!
sunnuntai 2. lokakuuta 2011
70-luku
Olen tätä ennen kirjoittanut yhdeksän kirjoitelmaa elämäni käännekohdista. Niistä kolme ajoittui 1980-, kolme 1990- ja kolme 2000-luvulle. Aikajakauma voi sikäli vääristää, että minulle kaikkein rakkain vuosikymmen (kenties, hämmentävää kyllä, 90-luvun ohella) on 1970-luku. Ehdin nähdä siitä vain vähän yli puolet, ja yksityiskohtaisia muistikuvia on vuosikymmenen 2–3 viimeiseltä vuodelta. Silti se, mitä 70-luvusta yhtäältä muistan ja toisaalta ymmärrän, on kaikkein läheisintä ja "ominta".
Viime päivien sohvalukemistojani ovat olleet Minna Sarantola-Weissin Reilusti ruskeaa, Tiina Huokunan Vallankumous kotona ja Elina Standertskjöldin Arkkitehtuurimme vuosikymmenet 1960–1980. Kaikista näistä huokuu ongelmallinen näkökulma 70-lukuun. Sarantola-Weiss, yksi vuosikymmenen keskeisimmistä asiantuntijoista nyky-Suomessa, oli jo aiemmin viitannut omimpaan aikaansa ruokakirjassa 70-luku tarjottimella ja kulutuskulttuurin leviämistä koteihin tarkastelleessa Sohvaryhmän läpimurrossa. Reilusti ruskeaa lähtee rohkeasti kuvaamaan aikakauden ilmiöitä ja kumoamaan käsitystä, että 70-luku oli jokin ummehtunut ja pysähtynyt jakso radikaalin 60-luvun ja menevän 80-luvun välissä. Valitettavasti Sarantola-Weiss ei täysin löydä 70-luvun mystistä ydintä, vaan suorastaan ihmettelee, mikä se 70-luku loppujen lopuksi olikaan. Näin ollen edellä mainittu kumottava käsitys melkeinpä vahvistuu. Samaa ideaa toteuttaa Standertskjöldin teos, joka esittelee 60-lukua 50 sivun, 80-lukua 44 sivun ja 70-lukua vain 38 sivun verran; lisäksi esim. 80-luvun alkuun sijoittuva Oulun koulu on tungettu 70-luvun yhteyteen. Myös Huokuna esittää 70-luvun selkeästi aikakautena, jolloin edellisellä vuosikymmenellä alkanut arjen vallankumous tyrehtyi ja kansakunta alkoi asettua seuraavan vuosikymmenen leimalliseen keskiluokkaisuuteen.
Itselleni 70-luku on lähtökohta ja päätepiste. Synnyin 70-lukulaiseen todellisuuteen, joka alkoi radikaalisti muuttua juuri siinä vaiheessa, kun minulla käynnistyi prosessi nimeltä sosiaalistuminen. Se tuotti ongelmia alusta lähtien, joten on ymmärrettävää, että näistä ongelmista vapaa lapsuuden aikakausi muodostuu mielikuvissa myönteiseksi. Jos olisin elänyt 70-luvun jälkipuolta 14-vuotiaana poikana, olisin todennäköisesti saanut yhtä usein turpiini kuin vuosikymmentä myöhemminkin sain. 80-luvusta, etenkään sen loppupuolesta, en pidä – mutta hetkinen: eihän se johdukaan siitä, että sain isoilta pojilta turpiini. Se johtuukin siitä, että juuri noina vuosina (aivan erityisesti 1989) aloin itse ja oma-aloitteisesti tajuta, että tässä aikakaudessa on jotain mätää. Opin inhoamaan juppiaikaa niin totaalisesti, että siihen verrattuna varhaislapsuuden ajan todellisuus muuttui päässäni kiehtovaksi ja inspiroivaksi. Niinpä 90-luvulla lähdin tosissani tutkimaan ja ottamaan selvää, mitä oli 70-luku.
Mitä se sitten oli? Ensin liuta omakohtaisia muistikuvia tajunnanvirrallisesti. 70-luku oli voimakkaita värejä (vihreä, punainen, ruskea, oranssi, keltainen, tummansininen), joilla hieman vaisutkin asuin- ja elinpuitteet herätettiin vireään eloon. 70-luku oli leikkisiä muotoja, leveitä housunlahkeita ja kukkakuvioita. 70-luku oli vapaasti temmeltäviä lapsia, joiden ei tarvinnut pelätä nykyajan moottoriliikennekapasiteettia ja epäilyttäviä vieraita ihmisiä. Se oli myös paljon lapsia ja ylipäänsä paljon ihmisiä siellä, missä lapsia ja ylipäänsä ihmisiä eli ja oli. Asumukset olivat nykyaikaa ahtaampia, spontaani kyläileminen oli tavallista, eikä omakotitalon, oman auton ja suljetun työpaikan yksityisyysyhdistelmä ollut vielä mikään sääntö. 70-luku oli pieniä kauppoja, pieniä autoja, yhtä ja toista pientä – vaatteetkin olivat "pieniä", tyköistuvia. 70-luku oli rokkia (siis nimenomaan "rokkia", ei mitään jengitappelua punkit vastaan diinit), iskelmiä, "ajan sykettä" edustavaa diskomusiikkia, Beatlesin jälkivaikutusta sekä luonnollisesti Abbaa. Toisaalta 70-luku oli myös laitoksia silmänkantamattomiin, sosiaalista hyvinvointia ja kliinistä puhtautta, jolla pyrittiin karkottamaan pöpöt ja muu ällö. Samalla se kuitenkin oli rennompaa asennetta, istuttiin ja seistiin mieluummin vetelästi kuin suoraselkäisinä, eikä tupakansavua häädetty pihalle. Kokonaisuutena 70-luku oli iloista mieltä, sillä hymyä, onnellisuutta ja rakkautta pidettiin ainakin periaatteessa aina yksinkertaisesti hyvänä.
Mitä muuta noin 18-vuotiaana alkanut suuri omakohtainen 70-luvun tutkiskeluni on selvittänyt? Lähiörakentamista, jota vielä alkuaikoina kantoi eteenpäin vilpitön luottamus siihen, että kyllä ihmiset luovat oman elämänsä sielläkin ja kaikkialla, yhdessä ja itsekseen. Inhimillisyyden vaatimusta, joka kohdistui lähiörakentamisen (ja laitostumisen) lisäksi muuhunkin yhteiskuntasuunnitteluun ja muun muassa tieteenharjoittamisen tapaan. Radikaalia suunnittelua, designia ja taidetta. Energiakriisi, joka katkaisi radikaali-ideoilta toisen siiven ja sammutti katuvalot öisin. Vasemmistolaisuutta varsinkin kulttuurielämässä, radikaaleja opiskelijoita vuosikymmenen alkupuolella ja marxilaisia tutkijoita sen loppupuolella. Liennytystä ja rauhantahtoa, huippuna Helsingissä järjestetty ETY-kokous. Ympäristötietoisuuden lisääntymistä. Oli siihen kyllä syytäkin.
Lainaan toisaalla kirjoittamaani: "...the end of the 1970s is the worst tragedy of my lifetime." Pilkettä silmäkulmassa, mutta vain toisessa.
Viime päivien sohvalukemistojani ovat olleet Minna Sarantola-Weissin Reilusti ruskeaa, Tiina Huokunan Vallankumous kotona ja Elina Standertskjöldin Arkkitehtuurimme vuosikymmenet 1960–1980. Kaikista näistä huokuu ongelmallinen näkökulma 70-lukuun. Sarantola-Weiss, yksi vuosikymmenen keskeisimmistä asiantuntijoista nyky-Suomessa, oli jo aiemmin viitannut omimpaan aikaansa ruokakirjassa 70-luku tarjottimella ja kulutuskulttuurin leviämistä koteihin tarkastelleessa Sohvaryhmän läpimurrossa. Reilusti ruskeaa lähtee rohkeasti kuvaamaan aikakauden ilmiöitä ja kumoamaan käsitystä, että 70-luku oli jokin ummehtunut ja pysähtynyt jakso radikaalin 60-luvun ja menevän 80-luvun välissä. Valitettavasti Sarantola-Weiss ei täysin löydä 70-luvun mystistä ydintä, vaan suorastaan ihmettelee, mikä se 70-luku loppujen lopuksi olikaan. Näin ollen edellä mainittu kumottava käsitys melkeinpä vahvistuu. Samaa ideaa toteuttaa Standertskjöldin teos, joka esittelee 60-lukua 50 sivun, 80-lukua 44 sivun ja 70-lukua vain 38 sivun verran; lisäksi esim. 80-luvun alkuun sijoittuva Oulun koulu on tungettu 70-luvun yhteyteen. Myös Huokuna esittää 70-luvun selkeästi aikakautena, jolloin edellisellä vuosikymmenellä alkanut arjen vallankumous tyrehtyi ja kansakunta alkoi asettua seuraavan vuosikymmenen leimalliseen keskiluokkaisuuteen.
Itselleni 70-luku on lähtökohta ja päätepiste. Synnyin 70-lukulaiseen todellisuuteen, joka alkoi radikaalisti muuttua juuri siinä vaiheessa, kun minulla käynnistyi prosessi nimeltä sosiaalistuminen. Se tuotti ongelmia alusta lähtien, joten on ymmärrettävää, että näistä ongelmista vapaa lapsuuden aikakausi muodostuu mielikuvissa myönteiseksi. Jos olisin elänyt 70-luvun jälkipuolta 14-vuotiaana poikana, olisin todennäköisesti saanut yhtä usein turpiini kuin vuosikymmentä myöhemminkin sain. 80-luvusta, etenkään sen loppupuolesta, en pidä – mutta hetkinen: eihän se johdukaan siitä, että sain isoilta pojilta turpiini. Se johtuukin siitä, että juuri noina vuosina (aivan erityisesti 1989) aloin itse ja oma-aloitteisesti tajuta, että tässä aikakaudessa on jotain mätää. Opin inhoamaan juppiaikaa niin totaalisesti, että siihen verrattuna varhaislapsuuden ajan todellisuus muuttui päässäni kiehtovaksi ja inspiroivaksi. Niinpä 90-luvulla lähdin tosissani tutkimaan ja ottamaan selvää, mitä oli 70-luku.
Mitä se sitten oli? Ensin liuta omakohtaisia muistikuvia tajunnanvirrallisesti. 70-luku oli voimakkaita värejä (vihreä, punainen, ruskea, oranssi, keltainen, tummansininen), joilla hieman vaisutkin asuin- ja elinpuitteet herätettiin vireään eloon. 70-luku oli leikkisiä muotoja, leveitä housunlahkeita ja kukkakuvioita. 70-luku oli vapaasti temmeltäviä lapsia, joiden ei tarvinnut pelätä nykyajan moottoriliikennekapasiteettia ja epäilyttäviä vieraita ihmisiä. Se oli myös paljon lapsia ja ylipäänsä paljon ihmisiä siellä, missä lapsia ja ylipäänsä ihmisiä eli ja oli. Asumukset olivat nykyaikaa ahtaampia, spontaani kyläileminen oli tavallista, eikä omakotitalon, oman auton ja suljetun työpaikan yksityisyysyhdistelmä ollut vielä mikään sääntö. 70-luku oli pieniä kauppoja, pieniä autoja, yhtä ja toista pientä – vaatteetkin olivat "pieniä", tyköistuvia. 70-luku oli rokkia (siis nimenomaan "rokkia", ei mitään jengitappelua punkit vastaan diinit), iskelmiä, "ajan sykettä" edustavaa diskomusiikkia, Beatlesin jälkivaikutusta sekä luonnollisesti Abbaa. Toisaalta 70-luku oli myös laitoksia silmänkantamattomiin, sosiaalista hyvinvointia ja kliinistä puhtautta, jolla pyrittiin karkottamaan pöpöt ja muu ällö. Samalla se kuitenkin oli rennompaa asennetta, istuttiin ja seistiin mieluummin vetelästi kuin suoraselkäisinä, eikä tupakansavua häädetty pihalle. Kokonaisuutena 70-luku oli iloista mieltä, sillä hymyä, onnellisuutta ja rakkautta pidettiin ainakin periaatteessa aina yksinkertaisesti hyvänä.
Mitä muuta noin 18-vuotiaana alkanut suuri omakohtainen 70-luvun tutkiskeluni on selvittänyt? Lähiörakentamista, jota vielä alkuaikoina kantoi eteenpäin vilpitön luottamus siihen, että kyllä ihmiset luovat oman elämänsä sielläkin ja kaikkialla, yhdessä ja itsekseen. Inhimillisyyden vaatimusta, joka kohdistui lähiörakentamisen (ja laitostumisen) lisäksi muuhunkin yhteiskuntasuunnitteluun ja muun muassa tieteenharjoittamisen tapaan. Radikaalia suunnittelua, designia ja taidetta. Energiakriisi, joka katkaisi radikaali-ideoilta toisen siiven ja sammutti katuvalot öisin. Vasemmistolaisuutta varsinkin kulttuurielämässä, radikaaleja opiskelijoita vuosikymmenen alkupuolella ja marxilaisia tutkijoita sen loppupuolella. Liennytystä ja rauhantahtoa, huippuna Helsingissä järjestetty ETY-kokous. Ympäristötietoisuuden lisääntymistä. Oli siihen kyllä syytäkin.
Lainaan toisaalla kirjoittamaani: "...the end of the 1970s is the worst tragedy of my lifetime." Pilkettä silmäkulmassa, mutta vain toisessa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)