Rakkaus, ihmiskunnan paras keksintö

Kaikkihan me joskus mietimme, mikä on paras keksintö, mitä on koskaan tehty. Tulenteko, pyörä, lämmin ruoka? Puhuttu kieli, taide, järjestäytynyt yhteiskunta? Varmasti jonkun mielestä kaikkein paras keksintö on televisio tai internet, tai alkoholi tai rock & roll. Mahtavuutta edustaa se teinivuosien kaverini kommentti, että suomalainen sauna on maailman paras keksintö; toiseksi paras on kuulemma sukset.

Näin ystävyyden ja rakkauden päivänä uskallan väittää, että ihmiskunnan historian paras keksintö on rakkaus – aikuisten ihmisten rakkaus sellaisena kuin me tunnemme. Usein kuulee väitettävän, että rakkaus on luonnollinen vaistonvarainen toiminto eikä näin ollen mikään keksintö. Olen tullut pohdiskeluissani toisenlaiseen johtopäätökseen. Tämä kirjoitelma pohjautuu siis ainoastaan inhimilliseen pohdiskeluun eikä sisällä viittauksia tieteellisiin tutkimuksiin.

Oletan, että ihmislajin täysin luonnollisiin vietteihin kuuluvat lisääntymisvietti ja hoivavietti. Käytännössä villi-ihmisellä lisääntymisvietti on hyvin todennäköisesti ilmennyt pelkkänä fyysisenä paritteluna (mies aktiivisena toimijana) ja toisaalta hoivavietti pelkkänä jälkeläisten hoivaamisena (nainen aktiivisena toimijana). Mutta jossain vaiheessa on syntynyt valtava, hätkähdyttävä yhteys näiden kahden vietin välille. Arvelen tapahtuman liittyvän vaurauden kasvuun ja asumisen vakiintumiseen: kun ravintoa ei ole jatkuvasti tarvinnut etsiä, on voitu omistautua tarvehierarkian sekundaarisiin asioihin ja tehdä asioita, joita tehtäessä ei ole tarvinnut olla varuillaan.

Ihmiskunnan kaunein harppaus on tapahtunut, kun aiemmin lähinnä äidiltä lapseen kohdistunut hoiva ja aiemmin vain fyysisenä (mahdollisesti jopa väkivaltaisena) aktina toteutunut parittelu ovat kohdanneet toisensa. Ehkä poikalapsen on annettu oppia hoivaa ja aikuistunut mies on näyttänyt hoivataitonsa naiselle. Ehkä nainen on lakannut juoksemasta pakoon ja ottanut parittelussa aktiivisemman roolin. Lapsenteko on entistä useammin johtanut kiinteän perheen perustamiseen, ja lapset ovat entistä useammin kasvaneet rakastavassa ilmapiirissä tunteettoman survival-meiningin sijaan. Aikuistuvilla pojilla ja tytöillä parittelu- ja lisääntymiskumppanin etsintä on sisältänyt lupauksen myös hoivatarpeen, ei vain parittelu- ja lisääntymistarpeen täyttämisestä. On syntynyt jotain, mitä kutsumme romantiikaksi, ja myös jotain mitä kutsumme rakasteluksi.

Aikuisten ihmisten rakkaus on innoittanut häkellyttävän isoa osaa ihmiskunnan taiteesta ja kulttuurista. Tanssi on aina liittynyt parittelumenoihin ja hyvin kauan myös jäljitellyt tai heijastellut paritteluliikkeitä – nimenomaan sellaisia, jotka kuuluvat vain kahden ihmisen vapaaehtoiseen yhdyntään, mitä voimme nimittää rakasteluksi. Rakkauslaulut ovat loputtoman pitkään olleet olennainen osa tuntemaamme musiikkia, rakkaustarinat ja -runot olennainen osa tuntemaamme kirjallisuutta, ja sama rakkauspainotus koskee myös modernimpia taidemuotoja kuten elokuvaa ja televisiota. John Lennon osasi pukea sen sanoiksi (The Beatles – The Word, 1965): "Everywhere I go I hear it said, in the good and bad books that I have read." Kauneusaistimme on kehittynyt viehättymään asioista, jotka liitämme rakkauteen. Jopa pukeutuminen on muuttunut pelkästä lämmittämisestä ja ihmiskehon herkkien kohtien suojaamisesta tunteiden herättämiseksi, ja keskeisiä heräteltäviä tunteita ovat ihastuminen ja yhteenkuuluvuus – jotka molemmat liittyvät rakkauteen. Maailmaa, jossa elämme, ei yksinkertaisesti olisi olemassa ilman rakkautta.

Nykyihminen on unohtamassa aikuisten ihmisten rakkauden unohtaessaan paritteluvietin ja hoivavietin välille luodun mullistavan yhteyden. Nykyaikuiselle yhdyntä on valitettavan usein pelkkää "panemista" rakastelun sijaan, toisaalta rakkaus jotain henkistä tai vaihtoehtoisesti holhoavaa – jotain, mihin fyysinen yhtyminen ei tunnu sopivan. Platoninen "rakkaus", samoin kuin pelkkä hoiva, vaikuttaa olevan ihan hengissä, kun taas seksuaalisuutta rakkauden indikaattorina vähätellään ja holhoamistoimintoja yritetään soveltaa toiseen samanarvoiseen aikuiseen ihmiseen. Ihmisten ei ole hyvä kadottaa kaikkein kauneinta ja järisyttävintä ulottuvuutta, hellän hyvänä pitämisen ja fyysisen yhtymisen pyhää liittoa, siihen liittyviä tunteita ja tunteiden synnyttämiä sanoja, kuvia ja säveliä. Ihmiskunta ei ansaitse parhaan keksintönsä unohtamista.

Aikuisten maailma, katteeton lupaus

Muistan yhä todella hyvin sen ajan ja tunnelman. Ikää alkoi jo olla, samoin elämänkokemusta, ja seisominen omilla jaloilla onnistui entistä paremmin. Aikuisikä häämötti. Ja meidän sukupolvellamme, tai sosiaalisella segmentillämme, tai ainakaan minulla siitä ei ollut tulossa tylsää ja keskinkertaista niin kuin valtaosalla silloisista aikuisista näytti olevan. Teini-ikä oli täynnä viitteitä elämästä, jota pian päästäisiin elämään oikeasti, kun nyt sillä leikiteltiin. Maailma oli pullollaan asioita, jotka olivat kiehtovia, kiinnostavia, rankkoja, rajuja, inspiroivia, houkuttelevia, puoleensavetäviä ja cooleja. Yhdestä sellaisesta asiasta tulisi minulle ammatti, monesta muista harrastuksia ja lopuista osa elämää, jos vain niin haluaisin. Pian elämä on sellaista kuin minä haluan!

Kolme vuosikymmentä myöhemmin näiden asioiden ympärillä leijuu väkevä disilluusion löyhkä. Kiinnostava yliopistollinen ala, jota päädyin opiskelemaan, ei johtanutkaan yliopistolliseen työhön; minusta ei tykätty yliopistolla, koska puhuin mitä halusin. Muilla minua kiinnostaneilla aloilla ei ollut enää töitä. Ne ehkä tointuivat hetkeksi 1990-luvun lamasta, mutta rahahanat ottivat omalla kierolla tavalla opikseen: jokainen menoerä, joka voitiin säästää, säästettiin. Valtava joukko työpaikkoja katosi. Yksi toimittaja kullekin erityisalalle riitti koko keskitetylle mediakonsernille, kun aiemmin jokaisella medialla oli ollut oma toimittajansa. Kulttuuritapahtumaan ei enää työllistetty tapahtuman johtajaa, lehdistösihteeriä, teknikkoa, logistia ja esiintyjien yhteyshenkilöä erikseen, vaan yksi palkkaa nauttinut henkilö sai vastata kaikista tehtävistä. Aikuisten maailmassa olikin tarjolla vain mälsiä töitä.

Entäs sitten kiehtovat harrastukset? Niissä olen päässyt toteuttamaan itseäni, mutta tulos ei aiheuta huutomyrskyä. Luulin olevani vielä jonain päivänä uskottava rakastamieni asioiden tekijä, mutten tajunnut eläväni "who cares" -maailmassa. Peruskoulussa olin kiusattu, mutta lukiossa nuori tyyppi melkein siinä missä muutkin. Ja kun lopulta oivalsin sanan "melkein", löysin uusia ihmisiä, jotka ensin näyttivät ottavan minut tosissaan. Lopulta kukaan ei ottanut, kun olin sekoillut muutaman vuoden avoimesti ja pidättelemättä heidän kanssaan. Jos joskus luulin tapakulttuurin muuttuvan oman sukupolveni myötä, olin väärässä: oma sukupolveni muuttui tapakulttuurin myötä. Keskiluokkainen keskinkertaisuus piti otteensa sittenkin. Lopputulemana olen toteuttanut ja julkaissut paljonkin omaa musiikkia, mutta vain harvoja on kiinnostanut (vahvalla a priori -vaikutuksella) ja omaa bändiä ei ole vieläkään ollut ikinä. Kirjoittaminen on jäänyt huviksi, kun leipäpuun löytämiseksi olisi pitänyt ensin opetella, millainen kirjallisuus myy juuri kyseisenä ajankohtana. Tai sosiaalistua kulloiseenkin aikaan.

Kai nyt sentään olen reissannut, nähnyt maailmaa ja kokenut kaikenlaista jännittävää? Hyvin kauan jumitin aika lailla (silloisessa) kotikaupungissa ja enintään satunnaisesti reissasin kotimaassa yöpyen jonkun kaverin tai sukulaisen luona. Syy on yksinkertainen: ei ollut rahaa. Joskus vuosituhannenvaihteen maissa omaksuin maailmankatsomuksen, jonka mukaan yksityisauto on paha ja väärin. Niinpä olin riippuvainen joukkoliikenteestä – paitsi, että harrastin pitkän aikaa myös satunnaista liftailua, joka oli kyllä ihan jännittävää, kunnes alkoi tuntua työläältä. Ulkomaille ei niillä konsteilla ollut asiaa. Asia olisi muuttunut helpommaksi, jos olisi lähtenyt jonkun kaverin kanssa, mutta reissukavereita ei kasva puussa. 2010-luvun jälkipuoliskolla, niin ulkoisen kuin sisäisenkin todellisuuden muututtua, minulla oli sekä enemmän rahaa että yksityisauto, minkä ansiosta ehdin nähdä pikku siivut kuudesta ulkomaasta ennen kuin koronarajoitukset iskivät.

Niin, se yksinäisyys. Teini-ikä, joka lavensi elinpiiriä oman koulukaupunginosan ulkopuolelle, johdatti opiskeluaikaan, jolloin kaikenlaisten uusien tuttavuuksien lisäksi ilmestyi ulottuville nettiyhteyksiä ja nettituttuja. Joskus 25 ja 28 ikävuoden välillä oli elämänvaihe, jolloin ystäviä, kavereita ja hyviä tuttavia näytti ihan oikeasti riittävän ja nuoruusiän sosiaalinen lupaus täyttyvän. Sen jälkeen ihmiset alkoivat yllättäen kadota elämästä. Yksien ihmisten kanssa menivät särmikkään ihmisen välit poikki. Toisista ei vain yhtäkkiä kuulunut mitään. Kolmannet löysivät vakikumppanin, perustivat perheen ja asettuivat aloilleen juuri siihen tylsään ja keskinkertaiseen elämään, josta oman sukupolven tai ainakin sosiaalisen segmentin piti olla vapaa. Tilalle ei virrannut uusia ihmisiä niin kuin ennen. Jossain vaiheessa näytti aktiivisia Y- eli millenniaalisukupolven ihmisiä pyörivän kanssani samoissa kuvioissa ihan kaveripiiriksi asti. Vaan ei: he olivat eri ajan, eri realiteettien, suunnitelmien ja unelmien kasvatteja, jotka eivät tunnistaneet minua yhdeksi heistä. Vain ani harvoin yksilötasolla saatamme toisen ihmisen kanssa todella kohdata.

Mutta kai minun aikuiselämääni on sentään kuulunut rakkauden ja seksin jännittävä, ihana maailma? No kyllä ja ei. Lukioiässä ja vielä varhaisina opiskeluvuosinakaan ei tyttöjä riittänyt kuin ihastuksiksi ja kiinnostaviksi juttukavereiksi. Nettiyhteydet sentään tekivät mahdottomasta mahdollisen, ja jossain vaiheessa vierelleni ilmestyi ensimmäinen tyttöystävä, jonka kanssa päädyimme yrittämään jopa yhteisasumista. Mutta kahdesta erihenkisestä ihmisestä ei väkisin synny toimivaa kokonaisuutta. Hänen jälkeensä seurasi pitkä epätoivoisten yritelmien vaihe, jolloin kosketus ja läheisyys olivat harvinaista herkkua. Yritelmät olivat usein täysin mahdottomia jo lähtöasetelmiensa puolesta. Saatuani vihdoinkin tarpeekseni entisestä kotikaupungista on elämässäni sentään ollut pari pidempiaikaista naisystävää, ja hyvästä rakkaus- ja seksielämästäkin olen välillä nauttinut – kunnes jokin voima on taas ajanut meidät erillemme, eikä tilalle ole tullut vireän sosiaalisen elämän tarjoamaa uutta naissuhdetta, vaan lamaannuttava tyhjyys.

Kaikki yllä olevat ovat asioita, jotka määrittävät lähinnä omaa aikuiselämääni. Monilla muilla asia on tietysti toisin. Ikävä kyllä nimenomaan aikuisten maailmaan kuuluu yksi laaja, kokonaisvaltainen ilmiö, joka yhdistää minua ja useimpia muita – jopa sikäli, että ilmiö toistaa, aiheuttaa ja pyörittää itse itseään. Sen voisi tiivistää sanoihin "ei kai sitä nyt sentään". Aikuiset ihmiset karttavat liian radikaaleja ideoita. Tämä ei tarkoita vain politiikkaa, yhteiskuntaa, kulttuuria ja taidetta. Ihmiset yksinkertaisesti pidättyvät tekemästä asioita, jotka poikkeavat liikaa siitä keskinkertaisuudesta, johon he ovat urautuneet tai heidät on urautettu. Niinpä illallista ei nautita kynttilänvalossa, koska niin ei tehty eilenkään; taidetilaisuuteen ei lähdetä, koska kotonakin voidaan katsoa jokin sarja Areenasta; aurinkoisena yli 20-asteisena päivänä ei mennä ulos sortseissa, jos sattuu olemaan syyskuu, koska niin kevyt ja paljas pukeutuminen kuuluu kesään.

Mihin katosi se aikuisten maailma, jossa saa tehdä mitä haluaa, kun kukaan ei enää holhoa? Se katosi rahanpuutteeseen, kavereiden ja kumppaneiden puutteeseen, mahdollisuuksien puutteeseen yhteiskunnassa, muiden kiinnostuksen puutteeseen ja loppujen lopuksi myös oman uskalluksen, jaksamisen tai viitsimisen puutteeseen. Ja nyt, kun tiedostan asian ja olisin valmis tekemään sille jotain, paljastuu, että aikuisten maailmassa myös holhous elää ja voi erittäin hyvin. Koronarajoitusten myötä ei ole välillä saanut mennä edes kirjastoon (saati oleilla siellä pidempään), ja ulkomaiden näkemisestä on tullut yhtä etäinen haave kuin rutiköyhimpinä aikoina. Jos yhteiskunta joskus ennen suhtautui aikuisiin jokseenkin aikuisina, nykyään se suhtautuu meihin keskenkasvuisina penikoina, joiden ei missään tapauksessa saa antaa tehdä mitä he haluavat.

Omaelämäkerrallinen panokseni sukupuolikeskusteluun

Olen syntynyt aikakaudella, jolla sana "sukupuolikeskustelu" olisi viitannut seksuaalisuuteen tai seksiin. Silloin ihmiset olivat ihmisiä ja jokaisella oli sukupuoli, joka määriteltiin biologian ja anatomian kautta. Yksittäisiä transsukupuolisia on ollut jo ennen minun aikojani; he ovat olleet luonnonoikkuja, mikä ei tietenkään ole maailman ystävällisin lähtökohta. Mutta voisin painottaa yhdyssanan alkuosaa "luonnon". Kysymyksen oletettiin olevan luonnosta. Sellaista asiaa kuin sukupuoli-identiteetti ei vielä 1970-luvulla ollut olemassakaan.

Nykypäivänä "sukupuolikeskustelu" viittaa erityisesti sosiaalisissa medioissa vellovaan vääntöön, johon osallistuu sellaisia käsitteitä kuin muunsukupuolisuus, transsukupuolisuus, cissukupuolisuus, gender, gender-ideologia, gender-identiteetti, gender-identiteetti-ideologia, sukupuoli-identiteetti, biologinen sukupuoli, anatominen sukupuoli, syntymässä määritelty sukupuoli ja mitä ikinä keksitäänkin. Toki seksilläkin on oma osansa asiassa: viimeisin väittely "superheteroiksi", "superhomoiksi" ja "superlesboiksi" taivutettujen klassisten heteroiden, homojen ja lesbojen "transfobiasta" on transihmisten äänen kaapanneiden aktivistien silmissä tärkeää sukupuolikeskustelua – muiden silmissä omituista ylösalaisin käännettyä seksikeskustelua.

Sukupuolesta tuli minullekin kiinnostava keskustelunaihe 1990-luvulla. Toki sitä oli edeltänyt joukko epäilyjä, tykkäänkö kuulua siihen ryhmään johon olen syntynyt. Minulle oli lipsautettu lapsena, että perheeseen oli oltu tekemässä pojan sijaan tyttöä. Äiti pahensi asiaa ilmoittamalla olevansa hyvillään, kun kävi näin, sillä tytöt on usein vaateliaampia ja tulevat kalliiksi. En hyväksynyt perustelua, koska oivalsin, että minun luonteiseni ihminen ei vaatisi sen enempää tyttönäkään. 1980-luvun Dingo-aikana piirsin itsestäni kuvia tulevaisuuden pop-idolina, joka näytti tytöltä ja jolla oli jopa tytön nimi. Koska minulla ei ollut siskoja, tuo ajanjakso oli sikäli tärkeä, että saman bändin fanitus antoi minulle ensimmäisen todellisen kontaktin tyttöjen ryhmään. Tunne oli siksikin jännittävä, ettei sukupuolinen kiinnostukseni tyttöjä kohtaan ole koskaan ollut epäselvä.

Ollessani 18-vuotias oli muodissa 1970-luvun musiikki ja tyyli. Valikoin kangaskaupasta kukikkaan kankaan, josta teimme yhdessä äidin kanssa minun haluamani leveälahkeiset housut. Laitoin ne jalkaan juhannuksena. Alkuillasta sain ihailevia kommentteja vierailta tytöiltä, mutta loppuillasta homottelua vierailta pojilta. Tämä vitutti siinä määrin, että avauduin lähipäivinä äidille ihan kunnolla halustani olla tyttö ja laittautua nätiksi ilman, että minua sen johdosta leimataan joksikin mitä en ole. Äiti keskittyi tyynnyttämään tunnekuohuni – ja se siitä. Koska sävelsin jo siinä vaiheessa omia biisejä, aihe päätyi pian kynäilemiini sanoituksiin. Erityisen kuvaava oli rivipari "when I was a child I used to be sensitive / almost the way a girl should be". Sukupuolitin ominaisuuksiani. Toinen teksti kertoi – nykykeskustelua ajatellen kiinnostavasti – ryhtymisestä tytöksi, kun oman rakkauden kohde ei tykkää miehistä.

Aloitettuani yliopisto-opinnot pääsin tutustumaan myös internetin ihmeisiin. Erityisen tärkeä oli yksi kesä, jonka sateisen alkupuoliskon vietin kohtuullisen isolta osin tilastotieteen atk-luokassa. Löysin chatit, joissa olimme tietysti anonyymejä. Huomasin, että käyttäessäni sukupuolineutraalia nimimerkkiä toiset pitivät minua vähintään yhtä todennäköisesti nais- kuin miespuolisena. Olin ajatellut, että sukupuolikokemukseen liittyy jotain salaperäistä, mitä ei voi tuntea yli rajan. Yhtäkkiä se raja oli muuttunut häilyväksi. Muuan kurssikaverini oli feministi, ja sekin alkoi kiinnostaa. Opiskellessani yhteiskuntatiede-nimistä sivuaineopintokokonaisuutta minulle kerrottiin, että voisin halutessani korvata Sosiaalinen sukupuoli -kirjatentin jollain muilla sovituilla opinnoilla. Ilmoitin, ettei tule kuuloonkaan: tämän nimenomaan halusin lukea. Feministiset käsitykset naisesta yhtäältä toisena sukupuolena, toisaalta alkuperäisenä sukupuolena uivat tietoisuuteeni.

Teini-iässä minulla ei ikinä ollut tyttöystäviä. Kun sellainen opiskeluiässä oli, eikä seurustelusuhde jäänyt lyhyeksi, minussa vapautui jotain valtavaa. Tunsin itseni kelpaavaksi. Se käynnisti prosessin, joka ajan myötä paradoksaalisti tuhosi ihmissuhteen. Uskalsin kuvata itseäni nimellä "tyttöpoika". Siihen aikaan se oli radikaali siirto. Lähipiiri reagoi kielteisesti. Minun, änkyräsielun, vastareaktio oli entistä rajumpi: tyttöpoikuus ei riittäisi, vaan halusin olla tyttö ja kelvata tyttönä. Naistutkimuksen peruskurssin, jonka ainoa loppuun asti luennoilla istunut miespuolinen olin, vapaamuotoisessa palautteessa ilmaisin kiitollisuuteni siitä että minua oli kohdeltu yhtenä tytöistä. Ajatus sukupuolen "korjauksesta" tuskin pyörähti päässäni yhtä kertaa enempää, mutta keksin sanan "transgender", joka netin avulla osoittautui ihan oikeaksi termiksi. Siihen aikaan sillä tarkoitettiin ihmistä, jonka sosiaalinen sukupuoli on biologiseen sukupuoleen nähden käänteinen. Nykyään samaa nimitettäisiin sukupuolesta riippuen "transfeminiiniksi" tai "transmaskuliiniseksi".

Kesällä 2000 ilmoitin useimmille lähipiirini ihmisille olevani tyttö. Aika tyttömäinen minusta oli tullutkin. Puhuin eri äänellä kuin ennen, liikuin ja elehdin eri tavalla, pukeuduin erinäköisiin vaatteisiin (silti aina housuihin, lukuun ottamatta joitakin Setan bileitä), hiukset olivat pidemmät ja naisellisemmat, kulmat nypityt, lakkasin kynsiäni ja opettelin meikkaamaan silmiäni. Kainalo tuoksui naiselliselta ja rannerenkaat kilisivät. Otin jopa parit lävistykset. Siihen aikaan koin, ettei muuttumiseni jäänyt ulkoisiin tekijöihin, mutta jälkikäteen on vaikea hahmottaa, kuinka harrastukseni ja kiinnostuskohteeni feminiinistyivät. Ne kyllä muuttuivat, mutta lähinnä hippihörhöilyn suuntaan. Uuden radikaalin ajatteluni mukaan kaikki tämä teki minusta tytön. Samastuin Rumaan ankanpoikaseen – ja keijuihin. "Keijuna" minut sitten tunnettiinkin. Nimi oli lähtöisin mistäs muualta kuin chatista.

Mikä taivutti minut "tytöksi"? Taustalla ei ollut transmuoti-ilmiötä, enemmänkin oma vastareaktioni sen ajan pari-kolmikymppisten yleiseen ajattelutapaan: jos join vääriä juomia (siideriä!), söin vääriä ruokia (ei punaista lihaa) ja tietysti kuuntelin väärää musiikkia (ei heviä, ei paljon rockiakaan), en voinut olla mikään mies. Toisaalta on helppo tunnistaa feminismin vaikutus. Olin pieni ja hento, joten minua ei ollut koskaan pelätty hämärällä kujalla – itse asiassa päinvastoin. Mutta radikaalin feminismin ajatus, että mieheys itsessään riittää raiskausuhaksi, synnytti minussa yksinkertaisen reaktion: vain olemalla ei-mies voin säästää naiset ja tytöt minun aiheuttamaltani uhalta. Kohtana "2b" on paikallaan muistuttaa, että olen iänikuinen maailmanparantaja, se sai feminismin kautta uuden kehyksen ja niinpä halusin feminisoida ja feminiinistää ("naisistaa" ja "naisellistaa") maailman. Tällä on yhteys myös kolmanteen tekijään: Spice Girls, Madonna, tyttöbändit ynnä muut pitivät huolen popmusiikkifriikin tietoisuudesta, että naiset ja varsinkin tytöt olivat in; girl powerissa oli kulttuurista imua ja tytöt olivat tulevaisuus. Siihen tulevaisuuteen halusin samastua. Neljättä tekijää eli autogynefiliaa en olisi tuolloin myöntänyt. On kuitenkin ihan selvää, että tyttöys minussa jatkuvasti hieman kiihotti.

Tätä kesti aikansa. Seksuaalivähemmistöihin kuuluvia naisia ilmestyi ystäväpiiriini. Erityisesti yksi teinityttö oli "pikkusisko, jota minulle ei ollut annettu". Toisaalta myös rakastuin häneen epätoivoisesti. Myönsin asian vasta pari vuotta myöhemmin, jolloin hänkin tunnusti olleensa rakastunut minuun. Toisen, päinvastoin tuntuvasti vanhemman naisen kanssa oli fyysisempi, intiimimpi suhde lyhyen ajan. Ilman fyysisiä operaatioita tai hormonikuureja onnistuin "menemään läpi naisena" sekä useammalle naiselle että lukuisille miehille, yleensä kasvotusten mutta vahingossa puhelimessakin. Muistan myös muutamat jännityksentäyteiset kerrat, kun asioin naisten vessassa. Olin tuttu näky paikallisella vähemmistöklubilla, jossa kukaan ei sekoittanut minua homoihin, mikä oli normaalissa baarissa yleistä. Usein lähdimme baarin kautta klubille tietyn tyttöporukan kanssa yhteisiltä etkoilta, joiden täysin luontevana ohjelmanumerona me kaikki kävimme vuorotellen vessassa meikkaamassa. Kun entinen klubi lakkautettiin ja tilalle perustettiin uusi täysin epäkiinnostava stereotyyppihomoklubi kevättalvella 2004, minulta katosi sekä kantapaikka että omien yhteisö. Kuukauden-parin sisällä "tytöstä" oli tullut pelkkä androgyyni. Käsitettä "muunsukupuolinen" ei tunnettu.

Seikkailuni sukupuolisella ei-kenenkään-maalla jatkui kuitenkin vielä vuosia. Ollessani työttömänä tai pienessä työpaikassa minun oli mutkatonta pitää itseäni ensisijaisesti koiraspuolisena, joka vain ei samastunut miesten ryhmään. Ison työpaikan sukupuolitetut puku- ja wc-tilat sen sijaan ahdistivat ja aiheuttivat uutta sukupuolikriisiä. Uudelle paikkakunnalle muutettuani minulla oli vihdoinkin seurustelukumppani, joka hyväksyi, että olin puoliksi nainen. Sen tilanteen mutkattomuus synnytti minussa – hämmentävää kyllä – tilaisuuden käänteissuuntaiselle vapautumiselle. Niinpä sen suhteen päätyttyä, tapaillessani uutta naista saatoin sanoa, että voin olla hänelle mies jos hän niin haluaa. Nainen halusi, ja parin vuoden viiveellä totesin yllätyksekseni, että miehenä oli hyvä olla!

Mikä taivutti minut takaisin miesten kirjoihin? Ihme kyllä, yksi keskeisiä tekijöitä oli kirjastosta lainattu värifilosofian kirja. Siinä todettiin selvin sanoin, että oranssi on maskuliinisin väri. Oranssi oli koko ajan ollut lempivärini! Silloisen naisystävän kanssa kutsuimme kauppojen miestenvaateosastoja "synkistelyosastoiksi", kun niissä näkyi vain mustaa ja nuhjuista. Siihen kulttuuriseen maskuliinisuuteen en halunnut samastua. Mutta luonnollinen maskuliinisuus oli täysin eri asia! Yhtäkkiä oli ihan selvää, että aurinko, kullanhohde, oranssi ja keväiset mäntypuut edustivat raakaa, voimakasta energiaa, joka oli ihan oma lajinsa ja erilaista kuin pehmeät luonnonenergiat – eikä yhtään epämiellyttävää, vaan usein voimaannuttavaa. Parikymppisiästä, jolloin makuni ja tykkäämisteni miehekkyys oli kyseenalaistettu, oli aikaa kulunut ja siltoja poltettu niin paljon, että saatoin samastua luonnon maskuliinisuuteen ilman pakkoa samastua kulttuuriseen maskuliinisuuteen tai miesyhteisöön.

Muutokset eivät tapahdu hetkessä, eivätkä pysyvät ominaisuudet häviä. Kun olin jo vuosia ollut mielelläni miehen roolissa sängyssä, saattoi tuoreesta valokuvasta moikata edelleen selvästi feminiini olento. Vaikka jätin usein parran ajamatta, minua saatettiin yhä mulkaista miesten wc-tiloissa tai tytötellä jossain kirpputorilla. Tämä antaa kiinnostavan lisäsävyn sukupuoli-identiteetistä käytyyn keskusteluun. Kun minulla oli tytön sukupuoli-identiteetti, useimmat näkivät minut miespuolisena – tämä selvä. Mutta monet näkivät minut naispuolisena, vaikkei heillä ollut käsitystä identiteetistäni. Kun minulla oli miehen sukupuoli-identiteetti, vieläkin satunnaiset harvat näkivät minut naispuolisena. Ne keskustelijat, joiden mukaan henkilön sukupuoli-identiteetti ei oikeuta hänen sukupuolimäärittelyään vaan asiaa on kysyttävä toisilta, kuinka he määrittelevät henkilön, unohtavat että joskus toiset määrittelevät "väärin". Oletus, että biologisesti miespuolinen mutta naiseksi identifioitunut on toisten silmissä mies, ei aina pidä paikkaansa; edes oletus, että biologisesti miespuolinen ja mieheksi identifioitunut on toisten silmissä mies, ei aina pidä paikkaansa.

Nykyään olen oppinut nauttimaan miehisistä piirteistäni – jopa siinä mitassa, että välillä käy mielessä: onko tämä autoandrofiliaa? Sukupuolisen seikkailuni myötä sisäistin, ettei biologinen sukupuoli ihan oikeasti määritä ihmisestä hirveän paljon. Miehinen sukupuoli-identiteettini on yhtäältä seksirooli, toisaalta samastumista luonnon maskuliinisuuteen. Fyysisestä minusta on helposti määritettävissä runsas karvoitus ja matalahko ääni. Ja kikkeli, vaikken sitä kovin julkisesti heiluttele. Silti fyysinen kokoni pysyy pienenä ja ruumiinrakenne hentona. Teininä ja vielä parikymppisenäkin häpesin sitä, tyttöilyvaiheessani juhlin tiettyjä piirteitä ja nykyisessä miesvaiheessani vaadin keholleni oikeutusta. Haluan tulla nähdyksi, paitsi miehenä, myös seksuaalisena miehenä ja jopa miehekkäänä, vaikken ole raamikas lihaskimppu eikä minussa ole "karheaa karismaa". En kadu omaa sukupuolista trippiäni, mutten silti halua, että kenenkään tarvitsee enää ylireagoida oman sukupuolisuutensa "puutteesta" annettuun ääliöpalautteeseen, hävetä omaa sukupuoltaan reaktiona joidenkuiden ääliökäyttäytymiseen tai väistellä ääliömäisiä seksuaalileimoja sukupuoliselle ei-kenenkään-maalle.

Kivuliain sukupuolihistoriaani liittyvä asia on maailman feminiinistämisyrityksen kohtalo. Huomasin jo tyttöilyaikoinani, etteivät syntymässä pojiksi määritellyt seuranneet esimerkkiä. Sen sijaan useampi syntymässä tytöksi määritelty sai esimerkistäni rohkaisua. Sukupuoli-identiteettinen uskaliaisuuteni tuotti enemmän niin sanotusti FTM- kuin MTF-suuntaista liikettä. Olen oivaltanut tämän johtuvan juuri siitä, miksi maailma kaipaa feminiinistämistä: mieheys, miesidentiteetti, kulttuurinen maskuliinisuus ja perinteisesti miehisinä pidetyt elämänalueet ovat paljon vetovoimaisempia kuin naisiset ja naiselliset vastineensa. Nykyisin voidaan puhua jopa transmiesmuoti-ilmiöstä – myös "muunsukupuolisen" identiteetin omaksuneissa on leimallisesti enemmän syntymässä tytöiksi määriteltyjä. Inhoan, vastustan, vihaan sitä pientä mutta olemassaolevaa vaikutusta, joka omalla, silloin mielestäni tärkeällä myyräntyölläni on tähän nykyiseen kökköön, jossa naisellisuus tai feminiinisyys on huonommassa kurssissa kuin aikoihin.

Millaiseen tulokseen olen sukupuoliasioiden suhteen päätynyt (toistaiseksi)? Ovatko oikeassa he, joille sukupuoli on vain ja ainoastaan mies ja nainen, piste, vai he joiden mielestä sukupuoli on moninainen kirjo niitä ja näitä? Mikä on sukupuolen, sukupuoli-identiteetin ja genderin suhde? 

Sana 'gender' on yleiskielistymässä, joten en näe varsinaista ongelmaa siinä, että 'sukupuoli' tarkoittaisi tästedes ainoastaan biologis-anatomista sukupuolta ilman sosiaalisia tai identiteettisiä lisämerkityksiä. Tämä vaatii, että lisämerkitykset on erotettava sukupuolen käsitteestä. Gender ei ole kuitenkaan täysin selvä käsite. Joidenkuiden mukaan se on yhtä kuin sukupuoli-identiteetti. Omana opiskeluaikanani se käännettiin sosiaaliseksi sukupuoleksi. Mikäli sukupuoli on biologis-anatominen, ei voi olla sellaista käsitettä kuin sosiaalinen sukupuoli. Ja kuitenkin varsinaisen sukupuolen lisäksi on olemassa muutakin kuin identiteetti – ja kuten jotkut nykyään perustellusti muistuttavat, lukemattomilla ihmisillä ei ole sukupuoli-identiteettiä. He vain ovat sitä mitä biologis-anatomisesti ovat. (Itse voisin tämän pohjalta todeta olevani seksuaalisesti ja amorisesti kiinnostunut nimenomaan naisista, joilla on myös naisen [tai tytön] sukupuoli-identiteetti. Olen siis superhyperhetero?) Ehkä on parasta kaivaa esiin vanha kunnon sukupuoliroolin käsite, joka oli jo naistutkimusta opiskellessani vanhentunut. (Luonnollisesti myös naistutkimus on jo vanhentunut käsite, ja yliopistoissa se on korvattu sukupuolentutkimuksella, joka on oikeasti ihan eri asia.)

Yllä olevan voisin itseäni esimerkkinä käyttäen tiivistää: sukupuoleni on mies, sukupuoli-identiteettini on mies, seksiroolini on mies, laajempi sukupuoliroolini taas on perinteistä miestä moninaisempi, ja sama pätee luomaani kokonaisvaltaiseen sukupuolivaikutelmaan. Jos sinä, oletettu lukija, et pysty kuvaamaan itseäsi näinkään yksiselitteisesti, voisin sukupuolisia nyansseja ymmärtävänä ihmisenäkin ystävällisesti vihjata, ettei ole maailman eteenpäinvievin idea upota sukupuoliseen hetteikköön. Been there, done that.

"Ruktuuri määrää" vs "It's all up to you"

21. vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä olin jonkin sortin hippi. Kuuntelin psykedeliapoppia, neopsykedeliaa ja chilloutia, annoin hiusten kasvaa, vaeltelin lähimetsissä, poltin suitsukkeita ja lietsoin uutta etsivää mielentilaa miedoilla kemiallisilla stimulanteilla. Todellisuus näytti koostuvan subjektiivisista ja intersubjektiivisista tasoista, ja transsendenttinen yksilö saattoi ylittää omat maalliset rajansa. Ajattelun valtavirta kulki kuitenkin päinvastaiseen suuntaan viimeistään syyskuun 11. päivästä 2001 alkaneen tapahtumavyöryn myötä. Sosiologiystäväni (nykyinen valtiotieteiden tohtori) tokaisi yhdessä lukuisista pitkällisistä keskusteluistamme omalla ylivieskalaismurteellaan: "Kyllä se on ruktuuri, joka määrää."

2010-luvulla determinismi (käsitys todellisuudesta ulkoisten tekijöiden määräämänä) näytti kauan ottaneen selkävoiton possibilismista (käsitys todellisuudesta mahdollisuutena). Yhteiskuntarakenteelliset tekijät esittäytyivät niin murskaavina tekijöinä, ettei ihminen voinut juuri muuta kuin tiedostaa oman paikkansa. Tuntui myös selvältä, että tämä oli se asia, jota julkiseen keskusteluun täytyi tuputtaa: eri ihmisillä on niin eri yhteiskunnalliset lähtökohdat (yhteiskuntaluokka, asema enemmistössä tai vähemmistössä), ettei heihin voi suhtautua tasa-arvoiselta perustalta. Tässä ajattelussa on edelleen pointtinsa, niin kuin sekä determinismille että possibilismille on yleensäkin sijaa todellisuudessa.

Tammikuussa 2019 olin kävelyllä talvisessa kaupunkiluonnossa. Ihmettelin, miksi kuuntelemaltani The Association -yhtyeen vinyylilevyltä (Birthday, 1968) oli jäänyt yksi kohta soimaan päähän. Oliko sillä jotain erityistä annettavaa? No oli. Hear in Here -kappaleen kertosäkeet päättyvät korkealta kuorossa laulettuihin sanoihin: "It's all up to you!" Olin edeltävinä aikoina usein kokenut murskaantuvani minua isompien ja ylemmäs yhteiskunnassa sijoittuvien tekijöiden jaloissa. Yhtäkkiä tuntui mielettömältä ilosanomalta, että kaikki voisi sittenkin olla minusta kiinni. Tai yksilöstä.

En ole vieläkään päässyt kokonaan irti isompien murskattavana olemisen tunteesta. Se on kuitenkin saanut uutta suhteellisuutta. Lisäksi erityisesti vuoden 2020 tapahtumat epäilyttävine koronakriiseineen ovat osoittaneet, että yksilön alisteisuuden tunnustamista ja determinismin sisäistämistä käytetään myös ilmiselvästi hyväksi. On annettu ymmärtää nyt olevan liikkeellä niin isoja voimia, ettei pienen ihmisen pidä pullikoida niitä vastaan – ja usein on hämärtynyt, mikä iso voima on liikkeellä: mikroskooppisen pieni virus vai laajalle levittäytynyt, pandemian ja sen reaktioiden määrittelyssä yksinoikeuden ominut valtakoneisto.

Etsijä, niin kuin minä, etsii aina tietä eteenpäin. Kun käänne tapahtuu, entinen pääreitti alkaa tuntua taannuttavalta. Näin kävi minulla determinismille vuosina 2019–20. Possibilismin ympärille sen sijaan ilmestyi edistyksen tuoksu. Tällainen käänne säteilee kaikkialle oman maailmankuvan sisällä, eikä siltä välty esimerkiksi poliittinen ajattelu – sosiaalisista, kulttuurisista ja filosofisista mieltymyksistä puhumattakaan. Ison pyörän pyörähtäessä on väistämätöntä etsiä uusia "samanmielisiä", sillä vanhat eivät useimmiten enää kelpaa. "Samanmieliset" saattavat löytyä yllättävistä paikoista. Pari legendaarista sammakkoa suustaan päästäneen vaihtoehtoajattelijan pääpointista saa yhtäkkiä kiinni ja hänet nostaa ilomielin Omien™ raskaaseen sarjaan. Myös puolivahingossa sosiaalisen median seurattavaksi päätynyt elämäniloinen yrittäjätyyppi kelpaa. Callout-kulttuurin paineelle julkeasti kieltä näyttävä, positiivisen välinpitämätön nuori äiti värittyy arkipäivän tavissankariksi. Kaikista heistä puuttuu se ahdistava pakon ja ehdottomuuden tunne, joka luonnehtii vuosikymmenen takaisia "omia".

Entä vallankumous? Kapinallinen voi vielä olla vaikka millaisista lähtökohdista, mutta voiko vallankumouksellinen – ja enkö minä väitä olevani sellainen? Merkittävään käänteeseen nimenomaan liittyy oivallus, ettei vanha jengi tee vallankumousta (todennäköisesti ei yritäkään sitä) eikä ylipäänsä sellaista yhteiskunnallista muutosta, jota kannattaisin. Aito vallankumous on aina vapautusta, ja kun vanha jengi tuntuu sen sijaan vaativan lisää sääntöjä, huomaan olevani väärissä vankkureissa.

Jatkokysymys luonnollisesti kuuluu: tekeekö uusi jengi vallankumouksen? Ei välttämättä (todennäköisesti ei yritäkään sitä). Nyt kuitenkin nousee esiin uusi asetelma: jos uuden jengin ideologia tai filosofia on olemuksellisesti ristiriidassa vallitsevaan nähden, sen esiinmarssi tietää aina muutosta. Tässä tapauksessa uuden jengin filosofia on yksilötasoisesti vallankumouksellinen: se luopuu ihmiskäsityksestä, jossa yksilö on alisteinen rakenteille – jotka vieläpä käytännössä sotkeutuvat identiteetteihin, viranomaiskontrolliin ja loppujen lopuksi valtaan ja vallanpitäjiin. Jos ajattelemme, että pohjimmiltaan yksilö on ihan oikeasti vapaa, se tarkoittaa, ettei hän ole hallittavissa, kontrolloitavissa eikä sorrettavissa. Tämähän on kaikkien vallankumousten isä ja äiti!

Onko täydellinen säännöttömyys ja luottamus ihmisen vapaaseen valintaan sitten jonkinlainen yhteiskunnallinen ihanne? Kohti täyttä anarkiaa? En nyt niinkään sanoisi. Jonkinlaiset säännöt on hyvä olla, ja jonkinlaisia rakenteita tulee varmasti aina olemaan. Kysymys on enemmänkin suunnasta. Mikään ideaali ei ikinä toteudu sellaisenaan, jos ihmisiä on ylipäänsä enemmän kuin yksi tai pieni perhe. Niinpä on turha pelätä, että "ajattele, jos ne höyrypäät pääsevät toteuttamaan koko visionsa". Ei kukaan pääse, ainakaan ilman totalitaarista hirmuvaltaa. Ja nythän sellaisen piirteitä on – ja uusi "oma" jengi on niille vastavoima. Tähän käänteeseen, tähän tuoksuun, tähän kapinaan on hyvä luottaa.

Ehkä vielä joskus tulee se aika, jolloin "jokainen on oman onnensa seppä eikä kukaan ole veljensä vartija" -ajattelu menee överiksi. Pyörä pyörähtää taas uuteen asentoon, ja yhteiskuntarakenteen määräävyys on jälleen paikallaan nostaa kunniapaikalle. En tiedä, enkä välitä. Nyt nautin siitä, mikä näyttää valoa elämälleni.

Radikaali nuoruus, joka ei yhdellä ehkä koskaan päättynyt

Kauanpa sitten oli 1990-luku, jolloin minäkin istuskelin lukion ja myöhemmin yliopiston penkissä. Jostain syystä niihin aikoihin kulttuurinen katse kääntyi aktiivisesti taaksepäin. Televisiosta tuli Eilisen pop-korni -otsikon alla toimitettuja ohjelmia, joista yksi tarkasteli suomalaista punkin ja uuden aallon kuhinaa, toinen ehkä vielä säväyttävämmin 1960–70-luvun ilmiötä nimeltä Radikaalit – radikalerna. Ohjelmat katsottiin sen verran tarkkaan, että niistä riitti juteltavaa välitunnilla. Itse hurahdin radikaalimeininkiin niin täysillä, että innostuin vallankumouksen käsitteestä ja ideasta alkaen tietysti hokea sitä koulussa. Ei tainnut olla kulunut vuotta enempää siitä, kun olimme kaverin kanssa nauraneet jostain alelaarista halvalla löytyneen Bob Dylanin Under the Red Sky -kasetin lyriikoille, että "se varmaan luulee olevansa vallankumouksellinen".

Välituntipuheissa pohdimme, miten ollaan vallankumouksellisia. Lähistöltä oli laman myötä autioitunut vanha sahalaitos. Suunnittelimme vanhan kirjoituskoneen ja kopiokoneen hankkimista, sahalaitoksen tilojen valtaamista ja niihin sijoitettua vallankumouskeskusta, josta käsin levittäisimme hirveät määrät julistavia A4-papereita ilmoitustauluille ja postilaatikoihin. (Internet teki läpimurron vasta pari vuotta myöhemmin.) Yksi kaveri ehdotti, että olisi aika rankkaa lähteä kesken koulupäivän keskustan kävelykadulle "vittuilemaan". Vähäksi aikaa välituntipuheet muuttuivat muka-venäläisittäin äännetyksi englanniksi, koska vallankumoukselliset puhuivat stereotyyppisesti niin. "Wot is auör eim? – Revoluuššön!"

Koska kavereiden joukossa oli musiikinharrastajia, aloimme pian puhua vallankumouksellisen musiikin tekemisestä. Sen oli oltava suomenkielistä ja jotain punkintapaista. Ehdotin fiktiiviselle bändillemme nimiä Yhteiskunnalliset hihhulit, Suomen pula-armeijan soittokunta ja Vallankumouksen lähettiläät. Mitään ei hyväksytty. Tämä on surku, sillä kaksi ensin mainittua maistuu edelleen hyvältä. Kaverilla oli biisi-idea, jossa laulettiin "me ollaan me, toisiimme me luotamme". Tietysti otin haasteen vastaan ja mietin useampia kappaleentynkiä, nimiltään Lähdemme päättäjille vittuilemaan, Isänmaa (vaiko "Koti, uskonto, isänmaa"?) sekä – yksinkertaisesti – Vallankumous. Viimemainittu oli ihan anarkismia; teksti leikitteli marxilaisella kuvastolla. Ehkä tämä paljastaa, että se kiinnosti jo silloin (kotona asialle ei ollut mitään pohjaa). Kertosäkeessä vaadin kaikkia maailman aktivisteja, radikaaleja ja anarkisteja liittymään yhteen, tekemään vallankumouksen ja haihduttamaan ilmaan vuosisadan lumouksen.

Eivät ne kappaleeni kovin hyviä olleet. Välituntipuheissakaan ne eivät aiheuttaneet riemunkiljahduksia. Olin jo siihen mennessä säveltänyt tärkeämpiäkin kappaleita. Ehkä kaikki oli, muillakin kuin minulla, hieman teennäistä ja väkisin väännettyä. Jo lähiviikkoina suomenkielisen vallankumouksellisen bändin suunnitelma oli hylätty ja syntymässä sen sijaan englanninkielinen asennepunkbändi, jossa en ollut mukana, mutta keksin sille sentään nimen (Nigel). Kaveripiirissä oli ollut bändejä ennenkin, enkä ollut koskaan mukana – syynä ei todellakaan ollut biisinteko- tai edes soittotaidon puute, vaan pitkälti ne klassiset "musiikilliset erimielisyydet", joiden takia bändit tapaavat potkia jäseniään.

Radikaali ja kriittinen ote kuitenkin säilyi. Lukion viimeisenä vuotena muistan julistaneeni oppitunnilla, että "aina on syytettävä sitä, joka on korkeammassa asemassa yhteiskunnassa" (opettaja vs. oppilas!). Penkkaripäivänä laittauduin vanhaksi kunnon hipiksi. Luokan tytöt ilmoittivat, että nyt näytin siltä mitä oikeasti olin. Presidentinvaalien 1994, joissa saimme ensimmäistä kertaa äänestää, yhteydessä totesin Veltto Virtasen ja Keijo Korhosen (jota itse kannatin, koska vastustin EU:ta) nauttivan senhetkisessä kaveriporukassa vähintään yhtä isoa suosiota kuin valtavirtaehdokkaiden.

Lähdin sitten mukaan kampanjoimaan EU-jäsenyyttä vastaan. Siellä törmäsin henkilötasolla ensimmäistä kertaa aatteellisiin vasemmistolaisiin. Yhdelle, itseäni joitakin vuosia vanhemmalle nuorelle naiselle / tytölle muistan esittäneeni kysymyksen: "Vieläkö vasemmistossa on entisaikojen hohtoa?" Kun yliopisto-opiskelun alettua pääsin luennoille kuulemaan toistuvasti "kriittisestä", "marxilaisesta" tieteestä ja jopa "suuren unelman ajasta" 1970-luvulla (ah, sen vuosikymmenen ihana houkutus!), aloin uskaliaasti antautua vasemmistolaisuuden syliin. Tässäkään en ollut yksin – muuan lähimmistä kavereistani kertoi innostuneensa marxilaisuudesta, ja eräissä bileissä poliittista kantaa kysyttäessä hän julisti ykskantaan: "Kommunistinen puolue." Tämä vaihe tosin taisi hänellä päättyä jo seuraavana vuonna. Itse heittäydyin syvemmälle mm. Oulun ylioppilaslehden kolumnistina, ja hurahdin ihan kunnolla myös poliittisen laululiikkeen musiikkiin ennen kuin Ultra Brasta tiedettiin mitään.

Meininki muuttui pikku hiljaa. Lukioaikainen kaveriporukka alkoi oikeastaan repeillä heti lukion päätyttyä, mutta vielä muutamaa vuotta myöhemmin 1997 muistan tyttöystävän ihmetelleen sen tiivistä ja uskollista luonnetta. Niinä aikoina joissakin kaveritapaamisissa oli hämyistä tunnelmaa neopsykedeelisine musiikkeineen. Samalla olin alkanut tutustua ihan uusiin ihmisiin, joiden myötä vaikuteympäristö muuttui. Oman osansa muutoksessa teki myös tyttöystävä. Uusien kavereiden kanssa päädyttiin väsäämään pienlehtiä eli zinejä, ja yhden kanssa oli yhteisiä musiikkikokeiluja, joiden päälle nykyinen musiikillinen "urani" (Sun Pie) yhä paljolti rakentuu. Kodin ja koulun arvojen etäännyttyä virta vei kohti beatnikkimäistä elämäntaparadikalismia, ja vuosikymmenen lopulla meiningissä oli jo feministinen ja sukupuolikriittinen vire.

2000-luku ja varsinkin 2010-luku ovat heitelleet rajusti yhteiskunnallisia ja poliittisia asetelmia, viskanneet entiset ja myöhemmät uudetkin kaveriporukat yli laidan, väläyttäneet ihmissuhteita, vaihtaneet samastumiskohteita ja muutenkin tuoneet kaikkea tosi kummallista. Silti jokin on pysyvää. Kapinani, radikaali ja kumouksellinen suhteeni yhteiskuntajärjestelmään ja sosiokulttuuriseen ympäristöön ei ole koskaan sammunut. Muut ovat ryhtyneet sovinnaisemmiksi, paitsi ne, jotka ovat tavalla tai toisella sortuneet matkan varrelle. Itsessäni Se Jokin syntyy, tai syttyy, aina uudelleen, hieman hiipuneesta entisestä poikkeavassa muodossa – viimeksi 7. marraskuuta 2020 mystisenä, kosmisista sfääreistä suoraan minuun kohdistuneena rakkauden purkauksena, joka inspiroi jo kirjoitelman rakkauden politiikasta. Minussa on yhä entisaikojen hohtoa.

Hyvä groove, hyvin groovaa... siis mitä?

Yksi lempikäsitteistäni on groove kaikkine muunnelmineen (groovy, groovata). Sen suomentaminen on aika mahdotonta. Moni on käyttänyt "svengiä" ja "svengaamista" synonyyminä riippumatta siitä, kuinka se puolestaan suomennetaan. Mutta "svengaava Lontoo" on kyllä "swinging London" ja "svengaava 60-luku" myös "swinging Sixties". On selvää, että kyseessä ovat sukulaiskäsittet. Ja näkeehän ilmausta "groovy Sixties" niin ikään, likimain samassa merkityksessä.

Molemmat käsitteet, groove ja svengi, ovat tietysti lähtöisin musiikista. Englanninkielinen Wikipedia tietää kertoa: "In music, groove is the sense of an effect ('feel') of changing pattern in a propulsive rhythm or sense of 'swing'." Etnomusikologisesti groovea on kuulemma kuvattu "epäspesifiksi mutta järjestyneeksi tunteeksi jostakin, mitä ylläpidetään erityisellä, säännönmukaisella ja puoleensavetävällä tavalla kuulijan houkuttelemiseksi mukaan". Ja edelleen: "Musicologists (...) have argued that a 'groove' is an 'understanding of rhythmic patterning' or 'feel' and 'an intuitive sense' of 'a cycle in motion' that emerges from 'carefully aligned concurrent rhythmic patterns' that stimulates dancing or foot-tapping on the part of listeners."

Mistä tällainen käsite on musiikkiin periytynyt? Vinyyliäänilevyssä neula kulkee uraa pitkin, ja äänilevyn ura on englanniksi groove. Koska käsite on ilmestynyt ensimmäisenä jazzmusiikkiin, jonka läpimurtokausi osuu melko yksiin äänilevyn läpimurron kanssa, on mahdollista, että sanalla on viitattu soiton pyörimiseen niin kuin äänilevy konsanaan – 'a cycle in motion', kirjaimellisesti. Jazzista sana levisi 1950-luvulla syntyneeseen moderniin, rock- ja r&b-pohjaiseen popmusiikkiin, ja myöhemmin se on vakiintunut erityisesti soulin ja funkin svengaavasti tanssittavien alalajien yhteyteen.

1960-luvulla groove kuitenkin alkoi tarkoittaa muutakin kuin musiikkia. Aluksi se muodosti kantasanan aikakauden todellisesta muotikäsitteestä 'groovy'. Sillä tarkoitettiin ylipäänsä kaikkea kiinnostavaa ja muodikasta. Sanaa ei voi silti irrottaa kulttuurihistoriallisesta kehyksestään, sillä 1960-luvulla kiinnostavaa ja muodikasta oli sellainen, mihin 'groovy' sopii. Se tarkoitti kaikkea, mikä poikkesi suuria ikäluokkia edeltävien ikäryhmien jäykkyydestä, pitäytyvyydestä ja teeskennellystä arvokkuudesta. Carnaby Streetin muotivärit olivat 'groovy', kuplavolkkari oli 'groovy', nautintoaineet olivat 'groovy', esiaviolliset lemmensuhteet olivat 'groovy', äänilevyt olivat 'groovy'. Myöhemmin on nähty aikoja, joina ylivertaisesti muodikkain väri on ollut musta ja kiinnostavin auto säntillinen Mercedes-Benz tai BMW, mistä ei kerta kaikkiaan voi käyttää sanaa 'groovy', vaikka kyse on muodista ja kiinnostuksesta.

Muotisana 'groovy' jäi 1960-luvulle ja 1970-luvun alkuun. Sen sijaan perusmuoto 'groove' on löytynyt myöhemmiltäkin vuosikymmeniltä. Luonnollisesti sillä on ollut ensisijainen yhteys musiikkiin. Rare groove oli Britanniassa 1980-luvun puolivälin jälkeen kukoistanut suuntaus klubimusiikissa; Groove FM -radiokanava on toiminut Suomessa pienin poikkeamin vuodesta 1999. Tunnemme kuitenkin yhä johdannaisen ('groovy') lisämerkityksen niin hyvin, ettemme voi ajatella groovea pelkkänä musiikkina, vaan alamme heti ajatella jotain, mikä paitsi tanssittaa, myös hymyilyttää, tuntuu jännältä ja kiinnostaa.

Myöhempinä aikoina on sanalla 'seksikäs' ollut samoja lisämerkityksiä kuin sanalla 'groovy'. Myös 'flow' on grooven sukulaiskäsite: kumpikin viittaa luontaisen sujuvaan, pysähtymättömään liikkeeseen. Mutta flow on sisäinen tila, groove leimallisemmin ulospäin näkyvä. Tietysti sana 'cool' heitetään usein lonkalta samansisältöisesti kuin 'groovy', vaikka sanojen alkuperäiset juuret ovat miltei päinvastaiset. Voimme pohtia ilmausta 'säilyttää cooliutensa' ja oivaltaa, että kun jollakulla alkaa oikein kunnolla groovata ja svengata (ja hän on flow-tilassa), hän todennäköisesti luopuu cooliudestaan.

Keksimmekö muita puolittaisia synonyymejä, joista voisi tulla uusia muotisanoja? "Hyvin rullaa" on tietysti aika samansisältöinen ilmaus, joskin hiukan tylsä. Vielä tavanomaisempaa, mielikuvia karttavampaa on puhua sujumisesta tai kulkemisesta. Voisihan sitä kokeilla puhua pyörimisestä tai liiraamisesta ja katsoa, ymmärtääkö toinen osapuoli, mitä tarkoitetaan. Mutta kaikilta näiltä puuttuu yhteys johonkin tosi muodikkaaseen asiaan, joka tarvitaan muotisanan luomiseen. Jos lumi- ja jääurheilusta tulisi yhtäkkiä valtava hittijuttu, 'luisto' voisi ehkä nousta merkittävään asemaan: "Tässä on jotenkin tosi hyvä luisto." "I need more sliding things in my life." Luisto on siksikin kiva, että sanaan liittyy pieni vihje asioiden riistäytymiseen pois hallinnasta – samaa sävyä on sanassa 'swing'.

Miksi olen pohtinut näitä sanoja ja asioita erityisen paljon nimenomaan viime aikoina? Ikävä kyllä siksi, että meidän kulttuurimme ei groovaa, svengaa eikä edes luista. Seksikkyyskin on näennäistä – stereotyypitettyä seksiä kyllä tuputetaan sieltä täältä, mutta sekään ei groovaa. Koronavuosi, joka on tehnyt läheisyydestä ja kosketuksesta jotain pelottavaa tai arveluttavaa, on luonnollisesti tämän anti-grooven kliimaksi. Mutta tätä vuotta ei olisi tarvittu ilmiön luomiseen. Kulttuuri, jossa hymyttömästi länkytetään yhden asian puolesta ja toista vastaan, ilmastonmuutoksesta ahdistuminen ja panikoiminen leimataan myönteisiksi asioiksi paremman ymmärryksen puutteessa ja popmusiikki tarkoittaa professionaalin tuottajaryhmän laskelmoimaa tietokoneella prosessoitua jumputusta, loukkaa syvästi grooven elähdyttämän, groovelle omistautuneen ihmisen pyhimpiä arvoja. Vinyylilevyt, cd:t ja kasettinauhat pyörivät, mutta kaupallisen sektorin mielestä meidän pitäisi kuunnella musiikkimme digitaalisessa muodossa, joka tarjoaa janan, jossa on alku ja loppu. Syklinen aikakäsitys groovaa, lineaarinen aikakäsitys ei!

Groovea, svengiä, luistoa ja seksiä kuitenkin löytyy, jos laitamme löytymään. Koska kaikki ihan oikeasti vaikuttaa kaikkeen (tämä ei todellakaan ole pelkkä ontto klisee!), meidän käyttäytymisemme sosiaalisessa mediassa, sanavalintamme, värivalintamme, musiikkivalintamme, kulutusvalintamme ohjaa loppujen lopuksi aika paljoa. Asia voi tuntua vähäpätöiseltä, kun sitä vertaa kysymyksiin, joita grooveton kulttuuri on kasvattanut meidät pitämään Suurina Kysymyksinä™. Niinpä usein posotamme menemään pysähtymättä miettimään. Mikä tekee arkisista asioista niin tylsiä, mikä siitä tylsyydestä niin ahdistavaa? Toisaalta mikä tekee joistakin toisista ihan pienistä asioista niin kiinnostavia ja siitä kiinnostuksesta sädehtivän voiman koko elämään? Entäpä, jos ensimmäiset arkiset asiat luistaisivatkin niin kuin jälkimmäiset? Kuinka se mullistaisi tämän elämän ja ihmisyyden? Ei, se ei tarvitse zeniä. Vai onko groove viime kädessä yhtä kuin zen? Ainakin se on tunteellisempi, kuplivampi, lämpimämpi ja sitä myöten meidän ymmärtämällämme tavalla inhimillisempi versio.

Mikä tekee yhdestä aikakaudesta 'groovyn' ja toisesta ei? Se voimme olla me. Lukemattomat ihmiset ovat vieläkin pakkomielteisen kiinnostuneita 1960–1970-luvun populaarikulttuurista ja sen aikakauden ideamaailmasta. Silloin maailma groovasi. Uudemmissakin asioissa on helppo nähdä groovea nykymaailmaan verrattuna. Twitter-tileillä Groovy History ja Groovy Pics on molemmilla pitkästi yli 10 000 seuraajaa (jälkimmäinen on tosin tätä nykyä paljolti muuta Twitter-sisältöä uudelleenpostaava tili). Tiedostamme syyt, miksi nykymaailma ei groovaa. Enää pitäisi sisäistää, että on hyvä ja tärkeä asia tuoda groove takaisin. 2010-luvun Tampere Underground -alakulttuurissa sitä välillä oli, mutta vuosikymmenen lopussa se yhtäkkiä selvästi katosi. Asiassa ei olisi mitään ongelmaa, jos groove olisi vain siirtynyt toisaalle, esimerkiksi "ilmastokapinaan", mutta sepä groovaa kokemukseni mukaan ihan erityisen huonosti. Vaatii vielä muutaman pyörähdyksen oivaltaa, että ilmastokriisi hoidetaan taatusti paljon paremmin hyvällä groovella kuin ahdistumalla ja panikoimalla!

Lisälukemista asiasta kiinnostuneelle: Groovaava maailmanhistoria, kirjoitelma groovesta osana musiikin historiaa.

Mökki-Suomi ja maalais-Suomi

Keväällä 2020, kun hallitus päätti sulkea Uudenmaan ja muun Suomen välisen rajan koronaviruksen pysäyttämiseksi, nousi äänekäs vastalause ihmisryhmältä, joka selvästi tuli hallituksen kannattajille hieman puskista. Tämä ryhmä oli mökkeilijät. Ajatus siitä, ettei keväisenä viikonloppuna pääsisi omalle mökilleen, tuntui täysin sietämättömältä. Ryhmää yritettiin aktiivisesti ymmärtää väärin. Olihan varhainen kevät, joten varmaan kysymys oli pohjoisen hiihtokeskuksissa hirsihuvilan omistavista raharikkaista? Totta kai heitäkin oli mukana, mutta jossain vaiheessa pilkkaajien oli pakko käsittää, että tuohtuneiden joukossa oli paljon ihan tavallisen järvenrantamökin tai suvun entisen, mökkikäyttöön muutetun kotitalon avaimenhaltijoita. Valistuneemmat esittivätkin puheenvuoroja, joiden mukaan nyt esiin päässyt mökkeilyn arvo näennäisille kaupunkilaisille muuttaa ymmärrystä suomalaisten maalaisuuden ja kaupunkilaisuuden asteesta.

Kun mökit olivat nousseet keskusteluun, huomattiin pian, että kesämökkimarkkinat räjähtivät. Mökit vietiin täydellisesti käsistä. Suurten ikäluokkien ja heitä vähän nuorempien (ja vanhempien) lisäksi mökkikaupoille tungeksi paljon nuorempaa väkeä. Tämänkin voisi vielä kuitata sillä, että korona-ajan ihmiset tarvitsevat pakopaikan. Yhdet pakenevat itse virusta ympäristöön, jossa ihmiskontakteja on moninkertaisesti niukemmin; toiset pakenevat yhteiskuntajärjestelmää kieltoineen ja rajoituksineen. Suomessahan riittää lääniä ja tonttia – jos rahaakin riittää, mikä ettei omistaisi pakopaikan? Ikävä kyllä monen analyysi pysähtyi tähän.

Hyvä tuttuni omistaa ylimääräisen kerrostaloasunnon Helsingin Käpylässä. Siitä muutti kevätkesällä 2020 vanha vuokralainen pois. Asunnon omistajan hämmästykseksi uutta vuokralaista ei tahtonut löytyä millään. Tällainen tilanne on Helsingissä täysin uusi. Kaupungin massiiviset vuokrat on mahdollistanut joka tapauksessa jatkuva kysyntä, koska Suomi ei valu eikä vuoda mihinkään niin vahvasti kuin suurimpaan kaupunkiin. Nyt vuoto on yhtäkkiä tyrehtynyt. Kysymys ei ole (eikä voi olla) yksittäistapauksesta, vaan ilmiö on noteerattu laajemmin ja päässyt ns. valtakunnan uutisiin. Ja näitä "yksittäistapauksia" riittää: Kannelmäessä asunut, vasta äidiksi tullut tuttavani etsii kuumeisesti sopivaa asuntoa mistä hyvänsä maaseudulta, Etelä-Hämeen ja Pohjois-Pohjanmaan väliltä. Tampereen ydinkeskustassa majaillut kaveri on jo asettunut Laihialle. Pispalassa asunut taiteilijatuttava metsästää paikkaa ponifarmille – sijoituspaikka on epävarma, mutta Keski-Suomeen tai ehkä Hämeeseen se asettunee. Tampereella on jo ennen koronaa tunnistettu ilmiö "taiteilijat muuttavat Mänttä-Vilppulaan". Ja itse karistin ison kaupungin tomut jaloistani ja vuokrasin omakotitalon Itä-Hämeestä.

Ennen koronaa (2018) on käynnistetty myös Pertunmaan kunnan hanke vapaa-ajan asuntojen muuttamiseksi pysyvään asumiseen. Mukana hankkeessa on 30 mökin asukkaat. On siis kaikin puolin merkkejä siitä, että mökkien mahtava kysyntä on osa samaa kokonaisilmiötä kuin (ex-)kaupunkilaisten pyrkiminen maalle asumaan ja pääkaupunkiseudun asuntojen kysynnän hiipuminen. Eikä tätä voi julistaa primitiiviseksi pakokauhureaktioksi, vaan ihan oikeasti: ihmiset haluavat entistä useammin asua kaupungin sijaan maaseudulla. Kehityksen suunta on kääntymässä ensimmäistä kertaa ikimuistoihin. Koronaepidemia on vain korostanut sen oivaltamista, että kaupunkien vetotekijät eivät enää vedä ja uusia tavoittelun kohteita ovat luonnonläheisyys, rauha, väljyys ja vapaus. Omaa muuttoani säätivät viimekeväiset akuutit tekijät, mutta unelma maallemuutosta oli elänyt jo vuosikaudet.

Eikä tässä vielä kaikki. Suomessa on yli puoli miljoonaa vapaa-ajan asuntoa. Ovatko ihmiset, jotka elävät säännöllisesti huomattavan osan vuodesta mökeillä, ensinkään kaupunkilaisia? Pertunmaan kaltaisissa kunnissa, joissa on vähän vakituisia asukkaita mutta paljon mökkeilijöitä, useat palvelut kuulemani mukaan pysyvät pystyssä mökkiläisten kesäaikaan painottuvan tuoton ansiosta. Naapurissa Mäntyharjulla on vielä enemmän mökkejä. Kunnassa asuu vakituisesti alle 6 000 ihmistä, mutta mökkejä on lähes 5 000 ja mökkiläisiä näin ollen paljon enemmän kuin kiinteitä asukkaita. Vilkkaimpana mökkeilyaikana kunnan alueella saattaa majailla ihmisiä yli tuplasti tavalliseen talviarkipäivään verrattuna. Ja kuitenkin asukasluvut lasketaan vain jälkimmäisen perusteella. Tästä syntyy kaupungistumisharha. Jos heinäkuun lukemat laskettaisiin sen pohjalta, missä ihmiset laskupäivänä syövät ja nukkuvat, saataisiin arvioni mukaan aivan mullistavia lukemia maalla asumisesta!

Luonnollisesti siinäkään ei ole vielä kaikki... Jos koronaepidemian kaltaiset, ihmisiä sosiaalisista tilanteista ja paikoista vieraannuttavat ilmiöt jatkuvat, yhä harvempi tarvitsee tai käyttää kaupunkien nykyisiä monenkirjavia palveluja. Ketjureaktion seuraavana lenkkinä niitä palveluja aletaan sulkea, ja ihmisillä on entistäkin vähemmän houkuttelevia syitä elää kaupungissa. Sama tapahtuu tietysti myös päinvastoin: kun maaseudulla pyörii entistä enemmän väkeä, sinne syntyy entistä enemmän palveluja. Kulttuurista uusarviotakin on jo käynnissä. Urbaanit hipster-piirit ovat räjäyttämässä itseään, kun Lidlistä ja Prismasta on heidän keskuudessaan tullut kulttijuttuja. Onko seuraavana vuorossa ABC? Kun katse kääntyy myönteisemmäksi maaseudulle ja ruralismille, voi yllättävän moni kupla puhjeta. Yksi esimerkki on kaupunkielämän luuloteltu ympäristö- ja ilmastoystävällisyys. Itselläni on jopa sinnikäs intuitio, että kaupunkilämpö (lämpösaarekeilmiö) saattaa näytellä arvaamattoman keskeistä roolia ilmaston lämpenemisessä globaalilla tasolla.

Hallituksen ja viranomaisten maskiaisten paasatessa on helppo muistaa, että metsien, peltojen ja satunnaisten asumusten määrittämällä maaseudulla ei ole monta absurdimpaa asiaa kuin kasvomaskin käyttäminen. Maalta löytyy nyt se lapsuuden Suomi, jonka kerran menetimme – siitä riippumatta, olemmeko kotoisin maalta vai kaupungista.

Pienten löytöretkien aika

Oivalsin jo vuosia sitten, että kun suurten löytöretkien aika on ohi, nyt voisi olla pienten löytöretkien aika. Taivastelin sitä, että ihmiset saattavat osata liikuskella jossain lomakohteessa toisella puolella maapalloa vaikka neljän promillen humalassa, mutta omista lähimetsistä heillä ei ole haisuakaan. Itse olen niissä aina kuljeksinut, lumisenakin vuodenaikana pitkin koiran ulkoiluttajien polkuja. On aina mahtavaa löytää uusia näkymiä, puhumattakaan siitä yllätyksestä, kun jokin polku vie täysin eri paikkaan kuin on kuvitellut. Ja näitä riittää. Asuttuani yli neljä vuotta Tampereen Epilän asunnossani löysin vielä kilometrin säteeltä erään paikan, josta avautui pieni maisema, jonka suuntaa en osannut suoralta kädeltä määrittää. Joskus yllättävät saapumispaikat ovat latistavia – onkin paljon lähempänä tuttuja kulmia kuin metsässä kuvitteli – mutta sekin on osa lähiseikkailua.

Oman auton käyttäminen on mahdollistanut myös sen, että pienen löytöretken tekee jossain hieman kauempana kotikulmista. (Toisaalta julkisen liikenteen muuttuminen epähoukuttelevaksi on supistanut mahdollisuuksia, kun retkireitin on palattava takaisin lähtöpisteeseen.) Maaliskuun lopulla 2020 ajoin auton Pirkkalaan, josta lähdin taivaltamaan pitkin ulkoilureittiä. Pian siltä haarautui polku Vähä-Naistenjärvelle. Käännyin toki, olenhan sekä järvien että naisellisuuden ystävä. Hieman pidemmällä, asuinseudun eteläpuolisena vyönä kulkevan moottoritien takana tuli vastaan uusi kyltti, niin kuin arvata saattoi: Iso Naistenjärvi. Sielläkin luonnollisesti käväisin. Lopulta päädyin metsäpolulle, jonka tiesin yhtyvän jossakin vaiheessa joko länsi- tai itäpuolelta tulevaan, kartalle merkittyyn tiehen – vain välimatka oli arvoitus. Onneksi energiaa ja hyvää mieltä riitti vielä paluumatkalle.

Kummankaan järven rannalla en ollut yksin. Nyt, kun koronaepidemian myötä entistä useammat ihmiset on komennettu koteihinsa, useiden työpaikkojen lisäksi kuntosalit ovat kiinni ja harrastusryhmät seis, on kansa lähtenyt toden teolla ulos kävelemään. Ja simsalabim: yhtäkkiä pienten löytöretkien aika onkin tuhansilla ihmisillä. Kaikenlaiset lähiretkikohteet, joista on aiemmin nähty ehkä vain parin kilometrin päähän osoittavat kyltit, tulevat tutuiksi. Peippoa ja mustarastasta kuullaan myös lähijärven rantareitillä, jossa ihmisiä alkaa hetkittäin olla poikkeustilassa kielletyksi joukkokokoukseksi saakka. Jopa Tampereen Mediapoliksen takana kulkevilla metsäpoluilla on alkanut säännöllisesti tulla vastaan ihminen tai pari.

Nyt on ehditty pohtimaan, kuinka kävelyn lisääntyminen vaikuttaa ihmisiin. Itse kuitenkin kysyn minusta vielä kiehtovamman kysymyksen: mikä vaikutus ihmisiin on sillä, että he alkavat löytää uusia paikkoja, asioita ja maisemia omasta lähiympäristöstään – siitä, jonka he luulivat perin pohjin tietävänsä ja johon kenties olivat jopa leipääntyneet? Oma toiveeni on, että tämä auttaa entistä maagisemman maailmankuvan muotoutumista. Sellaisessa maailmassa ihmiselämän pienet ihmeet ovat läsnä aina ja kaikkialla, eivät vain silloin, kun irtaudutaan itsetietoisesti arjesta ja etsiydytään johonkin poikkeavaan fyysiseen ja sosiaaliseen ympäristöön. Tämä voi puolestaan laukaista kauan odottamani prosessin: ihmiset alkavat hylätä heille pakkosyötetyn yhteiskunnallisen ja kulttuurisen roolin epämielekkäine työnkuvineen, kirjoittamattomine sosiaalisine velvoitteineen, pienine ja tunkkaisine mutta käytännöllisesti sijaitsevine asumuksineen.

Pienet löytöretket ovat suuria löytöretkiä, koska ne kohdistuvat lähiympäristön kautta myös omaan itseen. Olemuksemme kaipaa muutosta. Ehkä sen aika on nyt.

90-luku

Muistikuva minusta joskus kaukana menneisyydessä, 1990-luvun alkupuolella. Kuuntelin epätoivon vimmalla Radiomafian listaa joka sunnuntai. Yritin löytää listalevyistä jonkin näkökulman, joka yhdistäisi ne 1970- tai edes 1980-lukuun. Kun Abban ja Boney M:n kokoelmat olivat listoilla, niiden merkitysarvo peittosi kaikki sinä aikana tehdyt levyt. Extremen III Sides to Every Story ja Jamiroquain Emergency on Planet Earth ovat ihan erilaisia albumeja, mutta kumpikin niistä oli tosi tärkeä, sillä niistä löytyi jokin 70-luvun "kulta-aikaan" assosioituva musiikillinen pointti. Eräänä kevätkesän päivänä kuljin kuin unessa kilometrien pituisen reitin entisen lapsuudenkodin suunnalta kohti kaupungin keskustaa. Olin kuin taivaassa, kun onnistuin eläytymään liki täydellisesti menneeseen maailmaan, jossa "kaikki oli vielä hyvin". Eikä maailmaa ollut siitä vieraannuttanut kuuluisa lama, vaan jo lamaa edeltänyt aika, jolloin taloudelliset näkökohdat olivat jyränneet inhimilliset ja kaupunkiympäristöstäkin oli tehty näennäisessä näyttävyydessään kylmempi. Ajankohtainen politiikka ärsytti tietysti myös, ja vasemmistolaistumistani edisti ajatus, että 60-luvun lopulta noin 80-luvun puoliväliin nuoret ja opiskelijat tykkäsivät olla vasemmistolaisia.

Ihmisillä on hyvin erilaiset elämät, mutta tämä on todettu yhdessä monen ihmisen kanssa: 90-luvulla 90-luku oli paskaa. Ja kuitenkin juuri tuosta ristiriitaisen epämääräisestä vuosikymmenestä on tullut minulle – eikä yksin minulle – kaikista rakkain itse kokonaan eletty vuosikymmen. 2000-luku saattoi alkaa myönteisissä merkeissä, mutta se myönteisyys oli 1990-luvun perintöä ja vuosikymmenen edetessä seurasi vaihtelevina määrinä kyllästymistä, katkeruutta, epätoivoa, pahaa oloa, ahdistusta ja lisää vieraantumista. Sen jälkeen olemme saaneet 2010-luvun, jota määrittävät rahan ja kaupallisuuden lonkeroiden tunkeutuminen joka paikkaan, heikompien polkeminen yhteiskunnassa, kansanryhmien keskinäinen viha ja synkkä tulevaisuudenkuva. 1980-luku on toki monille rakas, mutta toisia sen arvot ja kulttuuri eivät innosta. Jupit, kasinopeli, merkkituotekulttuuri, "meidän aika on paras mitä on koskaan eletty" -joukkopsykoosi, Iron Maiden? No eipä jatkoon. Suunta on tärkeä: jossain vaiheessa ysärillä (sana, jota ei tunnettu ennen noin vuotta 2005) alkoi tuntua, että kuljettiin kohti jotain parempaa. Nollarilla kehittyi väistämätön tietoisuus, että ajat huonontuvat, eikä ajatus ole vieras edes kasarin viimeisten vaiheiden kohdalla.

1990-luvun sisällöstä puhuttaessa törmää hyvin vastakkaisiin näkemyksiin. Vuosikymmenen alkupuolen lama määrittää yksien mielestä negatiivisesti koko vuosikymmentä – myös välillisine kulttuurivaikutuksineen. Toiset taas muistelevat 80-luvun juppikulttuurin hylkäämistä, pieni on arvokasta -filosofiaa sekä kirpputorien ja realisointikeskusten (muistaako joku vielä?) ilmestymistä kaikkialle ihan positiivisina juttuina. 90-luvulla jopa Mercedes-Benz lanseerasi historiansa ensimmäisen pienen henkilöauton, jonka tosin muistetaan kaatuneen testeissä. Tämä on aika mahtavassa ristiriidassa siihen citymaastureiden ja farmariautojen invaasioon, joka on nähty uudella vuosituhannella. Kirpputori-chic oli vähän aikaa päivän sana. Kirpparit ovat yhä hengissä, sillä osalle ihmisistä 90-luku ei ole koskaan päättynyt. Merkitsihän vuosikymmen myös väestön uusjakoa menestyjiin ja luusereihin – muuallakin kuin koto-Suomessa. Kierrätys toi muun muassa muusikoiden ulottuville mahtavan läjän unohdettuja vanhoja levyjä, joiden antamat vaikutteet kuuluivat uudessa, trendsetterien "retroksi" leimaamassa musiikissa. Tämäkin jatkuu menestyjien maailmasta syrjäytetyssä musiikissa esimerkiksi Tampereen underground-skenessä.

Jotkut ovat suorastaan esittäneet, että 1990-luku oli (populaari)kulttuurin absoluuttisesti synkin vuosikymmen. Tämän kanssa on kiinnostavassa ristiriidassa se, kuinka ysärillä pulpahti sekä musiikissa, elokuvassa että designissa esiin trendi, joka löysi niin kasarilla kuin nollarillakin kitschiksi mielletystä hempeilystä ja söpöilystä raikkaita, uudistaviakin syvyyksiä. Tämä on 1990-luvulle niin leimallista, että vielä 2010-luvullakin esimerkiksi eräitä oman tyylimakuni piirteitä on pilkattu "ysärikitschiksi". Toisaalta myös positiivinen ajattelu oli päivän mahtisanoja. Kyseisen ilmiön ristiriitaista vaikutusta ihmisten ajatusmalleihin olen tarkastellut pari vuotta sitten otsikolla "Sisäinen Puutarha on tuhottu", joskin tekstin kirjoittamisen jälkeen olen todennut puutarhan olevan sittenkin yhä hengissä ja/tai elpymässä.

Oman leimansa vuosikymmeneen antoi postmodernismi. Olen arvioinut tämän illuusiomaisen trendin olleen huipussaan vuonna 1992. Tuolloin Francis Fukuyama julkaisi kuuluisan kirjansa Historian loppu ja viimeinen ihminen, unelmat paremmasta maailmasta oli romutettu ja korvattu unelmilla paremmasta elämästä, ja taide ja kulttuuri olivat hyvää vauhtia muuttumassa pastissin ja parodian ulospääsyttömäksi kehäksi. Mutta samalla vuosikymmenellä tapahtui myös postmodernismin kumoava käänne. Alan Sokal toteutti kuuluisan huijauksensa (kirjoitti yhteen tiedejulkaisuun kvasitieteellisen artikkelin ja toiseen ilmoituksen, jonka mukaan artikkeli on puppua) keväällä 1996. Vuosikymmenen päättyessä postmodernismi oli ainakin periaatteessa hylätty, ja sen sijalle tai rinnalle oli hiipinyt edistyksen mahdollistava transmodernismi – idea, joka ainakin minusta kaipaisi enemmän pohdintaa jäätyään 2000-luvun myötä puolitiehen. Suunta on jälleen tärkeä. Ja toisaalta, kaikesta huolimatta, postmodernistiset ideat määrittävät hyvin pitkälle koko vuosikymmentä.

Edelleen 1990-lukua määrittää internet-yhteyksien avautuminen. Vuosikymmenen alussa meidät koululaiset vietiin johonkin auditorioon kuulemaan ja katsomaan esittelyä uusista ja tulevista verkkopalveluista. Mukana oli sähköpostia ja treffipalvelua. Se oli jännittävää, mutta myös todella etäistä, sillä kenelläkään ei ollut verkkoyhteyksiin vaadittavaa modeemia. World Wide Web julkaistiin vuonna 1991 ja ensimmäinen graafinen selain Mosaic 1993. Netissä "surffailusta" tuli kansanhuvi, ja vielä 90-luvun loppuvuosina erään Oulun yliopiston mikroluokan ovessa luki: "Surffailijat, nettailijat ym. ym. EIVÄT ole tervetulleita." Vasta ysärin jälkeen on internetin asema vakiintunut niin, että tiedonhakua ja kommunikointia verkossa pidetään tavallisena, hyväksyttävänä ja toivottunakin osana opiskelua, toimistotyötä ja luovaa työtä. Internetin legitiimiyden puutteet tarkoittivat myös sitä, että koko netti muistutti – nyt jo lähes unohdetusti – Villiä Länttä. Esimerkiksi huumeaiheinen materiaali ja lapsiporno rehottivat verkossa sillä tasolla, että niihin törmäsi, vaikkei etsinytkään. Suosituissa chateissakin saattoi sanoa mitä hyvänsä – oli aiheena sitten Hitler, Saatana, itsemurha tai eläinseksi – eikä kukaan ollut tarkastamassa tai sensuroimassa materiaalia, joka myös katosi bittiavaruuteen eikä tallentunut niin kuin 2010-luvun sosiaalisissa medioissa.

Ei ole lainkaan perusteetonta väittää, että yksi 90-luvun avainsanoista on välinpitämättömyys. Toisin kuin nykyään oletetaan, se ei ollut pelkästään negatiivista. Siihen sisältyivät myös ajattelun ja tekemisen vapaus sekä suvaitsevaisuus – alkuperäisessä merkityksessään. 2010-luvulla suvaitsevaisuuden idea on saanut kritiikkiä, koska sen nähdään tarkoittavan asettumista itse suvaitsemisen kohteen yläpuolelle. Mutta ysärillä ihan oikeasti suvaittiin: usein ei tykätty ollenkaan siitä, mitä toinen oli, teki, sanoi tai edusti, mutta koska asialla ei ollut minuun suoraa negatiivista vaikutusta, siitä ei tarvinnut imeä palkokasveja haistinelimiin. Tästäkin nykyajalla voisi olla opittavaa. Samalla koko asetelma muistuttaa, että 1990-luvusta on etäännytty todella kauas. Esimerkiksi oikeistohenkiset bisnestoimijat eivät enää voi markkinoida mitä hyvänsä millä hyvänsä ilman, että punavihertävien someaktiivien joukot ilmestyvät peräänkuuluttamaan yhteiskuntavastuuta julistamalla, kuinka mainos halventaa vammaisia tai sillä on negatiivinen vaikutus nuoriin tyttöihin. Muutosta voi pitää positiivisena, mutta toisaalta se merkitsee yleisen ilmapiirin kiristymistä. En pidä ollenkaan mahdottomana ajatuksena, että ihmisten yhteiskunta voi vielä poimia parhaat puolet sekä 90-luvun että tämän päivän ideoista. Nähtäväksi jää. Ihan pian on 2020-luku, ja jälleen yksi vuosikymmen alkaa näyttää tunkkaiselta historialta.

Taidetta

Joulukuussa 2016 podin vatsatautia. Koska massuni ja suolistoni kärsivät yleensäkin liiallisesta herkkyydestä, on taudista paraneminen hidasta. Lisäksi minulla on taipumusta pimeinä vuodenaikoina ilmenevään kaamosmasennukseen, ja kun yhtälöön vielä lisättiin ahdistus ja vitutus Suomen itsenäisyyspäivän nykyisistä ilmenemismuodoista, oli masennus- ja ahdistuspiikki aika valmis. Eräänä iltana, josta näytti olevan tulossa varsin paha, katsoin paremman puutteessa (katson ylipäänsä todella vähän televisiota) Yle Teeman esittämän dokumentin taidemaalari René Magrittesta. Se oli tärkeä kokemus, sillä hetkenä, jona mikään ei tahtonut kiinnostaa, Magritte-dokkari ihan oikeasti kiinnosti. Tästä puolestaan tuli päässäni niin iso juttu, että katsoin dokkarin kaksi kertaa uusintana. René Magrittesta tuli muutamassa päivässä yksi lempitaiteilijoistani (melkein heti Claude Monet'n jälkeen) ja hänen taiteestaan minulle sekä todellista klassikkomatskua että perin kotoinen asia.

Pari vuotta myöhemmin taidemuseo Amos Rex ilmoitti, että sen tiloihin on tulossa Magritte-näyttely. Etenkin, kun omistan museokortin, minulle oli alusta lähtien päivänselvää, että näyttely on nähtävä. En ole kuitenkaan voinut välttyä uutisilta Amos Rexin jonoista, joten kun Magritte-näyttely lopulta avattiin 8. helmikuuta 2019, en pitänyt sinne mitään kiirettä. Lopulta huhtikuun 24. päivä ilmeni sopivaksi ajankohdaksi. Samalla reissulla saatoin katsella huikeaa, täyteen keväiseen loistoonsa puhkeavaa luontoa sekä piipahtaa Suutarilan kirppiksellä, jolla eräs Facebook-ryhmäaktiivi oli ilmoittanut myyvänsä vinyylilevyjään. Paluumatkalla puolestani tapasin muuatta Keravalle asettunutta kaveriani. Aina löytyy muitakin syitä kuin kuvataide.

René Magritte oli tuottelias maalari. Esimerkiksi Brysseliin vuonna 2009 avatussa Magritte-museossa on esillä lähes 150 teosta. On oikeastaan ihan päivänselvää, että jos jossakin Helsingissä järjestetään Magritte-näyttely, siitä puuttuvat useimmat hänen keskeisinä pidetyt teoksensa. Amos Rexissä tämä ei kuitenkaan surettanut. Magritten tyyli on niin tunnistettava, niin omanlaisensa, että hänen töitään katsellessa tuli hyvin isolta osin hämmentynyt olo: "Tässä nämä nyt sitten ovat." En ole nähnyt nimeksikään maailman taiteen merkkiteoksia luonnossa. 11-vuotiaana kyllä kävin vanhempien kanssa Rijksmuseumissa ja Van Gogh -museossa Amsterdamissa, mutta siitä en muista paljon muuta kuin tykästymisen Vermeeriin, välinpitämättömyyden Vincentiä kohtaan sekä jonkinlaisen läsnäolon tunteen Rembrandtin kuuluisimpia töitä katseltaessa. Myöhemmin olen nähnyt lähinnä kotimaista taidetta. Olen viime vuosiin asti käynyt ulkomailla harvoin, eivätkä kalliit taidemuseoliput ole innostaneet. René Magritten teoksia katsellessani saatoin vain kokea vanhan kunnon "tällaista se pieni ihminen pääsee näkemään oikeasti" -tunteen. Ja vaikka Magritte ehti uransa aikana kokeilla monenlaista tyyliä – ja tyylillinen vaihtelu oli Amos Rexissä hyvin esillä – juuri tiettyä tunnistettavaa tyyliä edustaneet maalaukset herättivät selkeimmän tunnereaktion. Ne olivat siinä.

František Kupkan näyttely oli Ateneumissa. Toisin kuin Magritte, Kupka oli minulle vieras taiteilija. Ensimmäiset taulut viittasivat melkoiseen lässähdykseen Magritten jälkeen. Sitten tuli vastaan jotain todella säväyttävää. Maalausta Pianon koskettimet. Järvi piti palata uudelleen katsomaan, pariinkin otteeseen. Se on vuodelta 1909, jolloin tämäntapaiset yhdistelmät ja elementtien yhteensulautumat olivat kaikkea muuta kuin peruskauraa. Kaiken lisäksi Kupkan henkilöhistoriassakin tämä edustaa välivaihetta esittävän ja abstraktin taiteen välillä. Kupkan myöhemmät kone-estetiikkaa lähestyneet työt olivat ihan hyviä, mutta itselleni koko reissun yksittäiseksi huippukokemukseksi kasvaneen pianotaulun jälkeen seuraavatkin sijat miehittäisin tuon välivaiheen teoksilla. Kupkan näyttely herätti mielessäni kiinnostavan ajatuskuvion: monella musiikkiartistillakin erityisesti 1960–70-luvulla tyyli jalostui ja muuttui, ja ihan samalla tavalla ne ensimmäiset mullistavat (psykedeeliset?) oivallukset tapaavat yhä säväyttää enemmän kuin myöhemmät korkeataiteelliset (progressiiviset?) teokset.

Näkemisen ja kokemisen arvoisia olivat molemmat suuruudet, vaikkakin hyvin eri tavoilla. Odotamme lisää laatunäyttelyjä, jotka tätä menoa pyyhkivät hyvin mielestä sellaiset pettymykset kuin Amedeo Modigliani Ateneumissa vuonna 2016.