Muistan yhä todella hyvin sen ajan ja tunnelman. Ikää alkoi jo olla, samoin elämänkokemusta, ja seisominen omilla jaloilla onnistui entistä paremmin. Aikuisikä häämötti. Ja meidän sukupolvellamme, tai sosiaalisella segmentillämme, tai ainakaan minulla siitä ei ollut tulossa tylsää ja keskinkertaista niin kuin valtaosalla silloisista aikuisista näytti olevan. Teini-ikä oli täynnä viitteitä elämästä, jota pian päästäisiin elämään oikeasti, kun nyt sillä leikiteltiin. Maailma oli pullollaan asioita, jotka olivat kiehtovia, kiinnostavia, rankkoja, rajuja, inspiroivia, houkuttelevia, puoleensavetäviä ja cooleja. Yhdestä sellaisesta asiasta tulisi minulle ammatti, monesta muista harrastuksia ja lopuista osa elämää, jos vain niin haluaisin. Pian elämä on sellaista kuin minä haluan!
Kolme vuosikymmentä myöhemmin näiden asioiden ympärillä leijuu väkevä disilluusion löyhkä. Kiinnostava yliopistollinen ala, jota päädyin opiskelemaan, ei johtanutkaan yliopistolliseen työhön; minusta ei tykätty yliopistolla, koska puhuin mitä halusin. Muilla minua kiinnostaneilla aloilla ei ollut enää töitä. Ne ehkä tointuivat hetkeksi 1990-luvun lamasta, mutta rahahanat ottivat omalla kierolla tavalla opikseen: jokainen menoerä, joka voitiin säästää, säästettiin. Valtava joukko työpaikkoja katosi. Yksi toimittaja kullekin erityisalalle riitti koko keskitetylle mediakonsernille, kun aiemmin jokaisella medialla oli ollut oma toimittajansa. Kulttuuritapahtumaan ei enää työllistetty tapahtuman johtajaa, lehdistösihteeriä, teknikkoa, logistia ja esiintyjien yhteyshenkilöä erikseen, vaan yksi palkkaa nauttinut henkilö sai vastata kaikista tehtävistä. Aikuisten maailmassa olikin tarjolla vain mälsiä töitä.
Entäs sitten kiehtovat harrastukset? Niissä olen päässyt toteuttamaan itseäni, mutta tulos ei aiheuta huutomyrskyä. Luulin olevani vielä jonain päivänä uskottava rakastamieni asioiden tekijä, mutten tajunnut eläväni "who cares" -maailmassa. Peruskoulussa olin kiusattu, mutta lukiossa nuori tyyppi melkein siinä missä muutkin. Ja kun lopulta oivalsin sanan "melkein", löysin uusia ihmisiä, jotka ensin näyttivät ottavan minut tosissaan. Lopulta kukaan ei ottanut, kun olin sekoillut muutaman vuoden avoimesti ja pidättelemättä heidän kanssaan. Jos joskus luulin tapakulttuurin muuttuvan oman sukupolveni myötä, olin väärässä: oma sukupolveni muuttui tapakulttuurin myötä. Keskiluokkainen keskinkertaisuus piti otteensa sittenkin. Lopputulemana olen toteuttanut ja julkaissut paljonkin omaa musiikkia, mutta vain harvoja on kiinnostanut (vahvalla a priori -vaikutuksella) ja omaa bändiä ei ole vieläkään ollut ikinä. Kirjoittaminen on jäänyt huviksi, kun leipäpuun löytämiseksi olisi pitänyt ensin opetella, millainen kirjallisuus myy juuri kyseisenä ajankohtana. Tai sosiaalistua kulloiseenkin aikaan.
Kai nyt sentään olen reissannut, nähnyt maailmaa ja kokenut kaikenlaista jännittävää? Hyvin kauan jumitin aika lailla (silloisessa) kotikaupungissa ja enintään satunnaisesti reissasin kotimaassa yöpyen jonkun kaverin tai sukulaisen luona. Syy on yksinkertainen: ei ollut rahaa. Joskus vuosituhannenvaihteen maissa omaksuin maailmankatsomuksen, jonka mukaan yksityisauto on paha ja väärin. Niinpä olin riippuvainen joukkoliikenteestä – paitsi, että harrastin pitkän aikaa myös satunnaista liftailua, joka oli kyllä ihan jännittävää, kunnes alkoi tuntua työläältä. Ulkomaille ei niillä konsteilla ollut asiaa. Asia olisi muuttunut helpommaksi, jos olisi lähtenyt jonkun kaverin kanssa, mutta reissukavereita ei kasva puussa. 2010-luvun jälkipuoliskolla, niin ulkoisen kuin sisäisenkin todellisuuden muututtua, minulla oli sekä enemmän rahaa että yksityisauto, minkä ansiosta ehdin nähdä pikku siivut kuudesta ulkomaasta ennen kuin koronarajoitukset iskivät.
Niin, se yksinäisyys. Teini-ikä, joka lavensi elinpiiriä oman koulukaupunginosan ulkopuolelle, johdatti opiskeluaikaan, jolloin kaikenlaisten uusien tuttavuuksien lisäksi ilmestyi ulottuville nettiyhteyksiä ja nettituttuja. Joskus 25 ja 28 ikävuoden välillä oli elämänvaihe, jolloin ystäviä, kavereita ja hyviä tuttavia näytti ihan oikeasti riittävän ja nuoruusiän sosiaalinen lupaus täyttyvän. Sen jälkeen ihmiset alkoivat yllättäen kadota elämästä. Yksien ihmisten kanssa menivät särmikkään ihmisen välit poikki. Toisista ei vain yhtäkkiä kuulunut mitään. Kolmannet löysivät vakikumppanin, perustivat perheen ja asettuivat aloilleen juuri siihen tylsään ja keskinkertaiseen elämään, josta oman sukupolven tai ainakin sosiaalisen segmentin piti olla vapaa. Tilalle ei virrannut uusia ihmisiä niin kuin ennen. Jossain vaiheessa näytti aktiivisia Y- eli millenniaalisukupolven ihmisiä pyörivän kanssani samoissa kuvioissa ihan kaveripiiriksi asti. Vaan ei: he olivat eri ajan, eri realiteettien, suunnitelmien ja unelmien kasvatteja, jotka eivät tunnistaneet minua yhdeksi heistä. Vain ani harvoin yksilötasolla saatamme toisen ihmisen kanssa todella kohdata.
Mutta kai minun aikuiselämääni on sentään kuulunut rakkauden ja seksin jännittävä, ihana maailma? No kyllä ja ei. Lukioiässä ja vielä varhaisina opiskeluvuosinakaan ei tyttöjä riittänyt kuin ihastuksiksi ja kiinnostaviksi juttukavereiksi. Nettiyhteydet sentään tekivät mahdottomasta mahdollisen, ja jossain vaiheessa vierelleni ilmestyi ensimmäinen tyttöystävä, jonka kanssa päädyimme yrittämään jopa yhteisasumista. Mutta kahdesta erihenkisestä ihmisestä ei väkisin synny toimivaa kokonaisuutta. Hänen jälkeensä seurasi pitkä epätoivoisten yritelmien vaihe, jolloin kosketus ja läheisyys olivat harvinaista herkkua. Yritelmät olivat usein täysin mahdottomia jo lähtöasetelmiensa puolesta. Saatuani vihdoinkin tarpeekseni entisestä kotikaupungista on elämässäni sentään ollut pari pidempiaikaista naisystävää, ja hyvästä rakkaus- ja seksielämästäkin olen välillä nauttinut – kunnes jokin voima on taas ajanut meidät erillemme, eikä tilalle ole tullut vireän sosiaalisen elämän tarjoamaa uutta naissuhdetta, vaan lamaannuttava tyhjyys.
Kaikki yllä olevat ovat asioita, jotka määrittävät lähinnä omaa aikuiselämääni. Monilla muilla asia on tietysti toisin. Ikävä kyllä nimenomaan aikuisten maailmaan kuuluu yksi laaja, kokonaisvaltainen ilmiö, joka yhdistää minua ja useimpia muita – jopa sikäli, että ilmiö toistaa, aiheuttaa ja pyörittää itse itseään. Sen voisi tiivistää sanoihin "ei kai sitä nyt sentään". Aikuiset ihmiset karttavat liian radikaaleja ideoita. Tämä ei tarkoita vain politiikkaa, yhteiskuntaa, kulttuuria ja taidetta. Ihmiset yksinkertaisesti pidättyvät tekemästä asioita, jotka poikkeavat liikaa siitä keskinkertaisuudesta, johon he ovat urautuneet tai heidät on urautettu. Niinpä illallista ei nautita kynttilänvalossa, koska niin ei tehty eilenkään; taidetilaisuuteen ei lähdetä, koska kotonakin voidaan katsoa jokin sarja Areenasta; aurinkoisena yli 20-asteisena päivänä ei mennä ulos sortseissa, jos sattuu olemaan syyskuu, koska niin kevyt ja paljas pukeutuminen kuuluu kesään.
Mihin katosi se aikuisten maailma, jossa saa tehdä mitä haluaa, kun kukaan ei enää holhoa? Se katosi rahanpuutteeseen, kavereiden ja kumppaneiden puutteeseen, mahdollisuuksien puutteeseen yhteiskunnassa, muiden kiinnostuksen puutteeseen ja loppujen lopuksi myös oman uskalluksen, jaksamisen tai viitsimisen puutteeseen. Ja nyt, kun tiedostan asian ja olisin valmis tekemään sille jotain, paljastuu, että aikuisten maailmassa myös holhous elää ja voi erittäin hyvin. Koronarajoitusten myötä ei ole välillä saanut mennä edes kirjastoon (saati oleilla siellä pidempään), ja ulkomaiden näkemisestä on tullut yhtä etäinen haave kuin rutiköyhimpinä aikoina. Jos yhteiskunta joskus ennen suhtautui aikuisiin jokseenkin aikuisina, nykyään se suhtautuu meihin keskenkasvuisina penikoina, joiden ei missään tapauksessa saa antaa tehdä mitä he haluavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti