Olen syntynyt aikakaudella, jolla sana "sukupuolikeskustelu" olisi viitannut seksuaalisuuteen tai seksiin. Silloin ihmiset olivat ihmisiä ja jokaisella oli sukupuoli, joka määriteltiin biologian ja anatomian kautta. Yksittäisiä transsukupuolisia on ollut jo ennen minun aikojani; he ovat olleet luonnonoikkuja, mikä ei tietenkään ole maailman ystävällisin lähtökohta. Mutta voisin painottaa yhdyssanan alkuosaa "luonnon". Kysymyksen oletettiin olevan luonnosta. Sellaista asiaa kuin sukupuoli-identiteetti ei vielä 1970-luvulla ollut olemassakaan.
Nykypäivänä "sukupuolikeskustelu" viittaa erityisesti sosiaalisissa medioissa vellovaan vääntöön, johon osallistuu sellaisia käsitteitä kuin muunsukupuolisuus, transsukupuolisuus, cissukupuolisuus, gender, gender-ideologia, gender-identiteetti, gender-identiteetti-ideologia, sukupuoli-identiteetti, biologinen sukupuoli, anatominen sukupuoli, syntymässä määritelty sukupuoli ja mitä ikinä keksitäänkin. Toki seksilläkin on oma osansa asiassa: viimeisin väittely "superheteroiksi", "superhomoiksi" ja "superlesboiksi" taivutettujen klassisten heteroiden, homojen ja lesbojen "transfobiasta" on transihmisten äänen kaapanneiden aktivistien silmissä tärkeää sukupuolikeskustelua – muiden silmissä omituista ylösalaisin käännettyä seksikeskustelua.
Sukupuolesta tuli minullekin kiinnostava keskustelunaihe 1990-luvulla. Toki sitä oli edeltänyt joukko epäilyjä, tykkäänkö kuulua siihen ryhmään johon olen syntynyt. Minulle oli lipsautettu lapsena, että perheeseen oli oltu tekemässä pojan sijaan tyttöä. Äiti pahensi asiaa ilmoittamalla olevansa hyvillään, kun kävi näin, sillä tytöt on usein vaateliaampia ja tulevat kalliiksi. En hyväksynyt perustelua, koska oivalsin, että minun luonteiseni ihminen ei vaatisi sen enempää tyttönäkään. 1980-luvun Dingo-aikana piirsin itsestäni kuvia tulevaisuuden pop-idolina, joka näytti tytöltä ja jolla oli jopa tytön nimi. Koska minulla ei ollut siskoja, tuo ajanjakso oli sikäli tärkeä, että saman bändin fanitus antoi minulle ensimmäisen todellisen kontaktin tyttöjen ryhmään. Tunne oli siksikin jännittävä, ettei sukupuolinen kiinnostukseni tyttöjä kohtaan ole koskaan ollut epäselvä.
Ollessani 18-vuotias oli muodissa 1970-luvun musiikki ja tyyli. Valikoin kangaskaupasta kukikkaan kankaan, josta teimme yhdessä äidin kanssa minun haluamani leveälahkeiset housut. Laitoin ne jalkaan juhannuksena. Alkuillasta sain ihailevia kommentteja vierailta tytöiltä, mutta loppuillasta homottelua vierailta pojilta. Tämä vitutti siinä määrin, että avauduin lähipäivinä äidille ihan kunnolla halustani olla tyttö ja laittautua nätiksi ilman, että minua sen johdosta leimataan joksikin mitä en ole. Äiti keskittyi tyynnyttämään tunnekuohuni – ja se siitä. Koska sävelsin jo siinä vaiheessa omia biisejä, aihe päätyi pian kynäilemiini sanoituksiin. Erityisen kuvaava oli rivipari "when I was a child I used to be sensitive / almost the way a girl should be". Sukupuolitin ominaisuuksiani. Toinen teksti kertoi – nykykeskustelua ajatellen kiinnostavasti – ryhtymisestä tytöksi, kun oman rakkauden kohde ei tykkää miehistä.
Aloitettuani yliopisto-opinnot pääsin tutustumaan myös internetin ihmeisiin. Erityisen tärkeä oli yksi kesä, jonka sateisen alkupuoliskon vietin kohtuullisen isolta osin tilastotieteen atk-luokassa. Löysin chatit, joissa olimme tietysti anonyymejä. Huomasin, että käyttäessäni sukupuolineutraalia nimimerkkiä toiset pitivät minua vähintään yhtä todennäköisesti nais- kuin miespuolisena. Olin ajatellut, että sukupuolikokemukseen liittyy jotain salaperäistä, mitä ei voi tuntea yli rajan. Yhtäkkiä se raja oli muuttunut häilyväksi. Muuan kurssikaverini oli feministi, ja sekin alkoi kiinnostaa. Opiskellessani yhteiskuntatiede-nimistä sivuaineopintokokonaisuutta minulle kerrottiin, että voisin halutessani korvata Sosiaalinen sukupuoli -kirjatentin jollain muilla sovituilla opinnoilla. Ilmoitin, ettei tule kuuloonkaan: tämän nimenomaan halusin lukea. Feministiset käsitykset naisesta yhtäältä toisena sukupuolena, toisaalta alkuperäisenä sukupuolena uivat tietoisuuteeni.
Teini-iässä minulla ei ikinä ollut tyttöystäviä. Kun sellainen opiskeluiässä oli, eikä seurustelusuhde jäänyt lyhyeksi, minussa vapautui jotain valtavaa. Tunsin itseni kelpaavaksi. Se käynnisti prosessin, joka ajan myötä paradoksaalisti tuhosi ihmissuhteen. Uskalsin kuvata itseäni nimellä "tyttöpoika". Siihen aikaan se oli radikaali siirto. Lähipiiri reagoi kielteisesti. Minun, änkyräsielun, vastareaktio oli entistä rajumpi: tyttöpoikuus ei riittäisi, vaan halusin olla tyttö ja kelvata tyttönä. Naistutkimuksen peruskurssin, jonka ainoa loppuun asti luennoilla istunut miespuolinen olin, vapaamuotoisessa palautteessa ilmaisin kiitollisuuteni siitä että minua oli kohdeltu yhtenä tytöistä. Ajatus sukupuolen "korjauksesta" tuskin pyörähti päässäni yhtä kertaa enempää, mutta keksin sanan "transgender", joka netin avulla osoittautui ihan oikeaksi termiksi. Siihen aikaan sillä tarkoitettiin ihmistä, jonka sosiaalinen sukupuoli on biologiseen sukupuoleen nähden käänteinen. Nykyään samaa nimitettäisiin sukupuolesta riippuen "transfeminiiniksi" tai "transmaskuliiniseksi".
Kesällä 2000 ilmoitin useimmille lähipiirini ihmisille olevani tyttö. Aika tyttömäinen minusta oli tullutkin. Puhuin eri äänellä kuin ennen, liikuin ja elehdin eri tavalla, pukeuduin erinäköisiin vaatteisiin (silti aina housuihin, lukuun ottamatta joitakin Setan bileitä), hiukset olivat pidemmät ja naisellisemmat, kulmat nypityt, lakkasin kynsiäni ja opettelin meikkaamaan silmiäni. Kainalo tuoksui naiselliselta ja rannerenkaat kilisivät. Otin jopa parit lävistykset. Siihen aikaan koin, ettei muuttumiseni jäänyt ulkoisiin tekijöihin, mutta jälkikäteen on vaikea hahmottaa, kuinka harrastukseni ja kiinnostuskohteeni feminiinistyivät. Ne kyllä muuttuivat, mutta lähinnä hippihörhöilyn suuntaan. Uuden radikaalin ajatteluni mukaan kaikki tämä teki minusta tytön. Samastuin Rumaan ankanpoikaseen – ja keijuihin. "Keijuna" minut sitten tunnettiinkin. Nimi oli lähtöisin mistäs muualta kuin chatista.
Tätä kesti aikansa. Seksuaalivähemmistöihin kuuluvia naisia ilmestyi ystäväpiiriini. Erityisesti yksi teinityttö oli "pikkusisko, jota minulle ei ollut annettu". Toisaalta myös rakastuin häneen epätoivoisesti. Myönsin asian vasta pari vuotta myöhemmin, jolloin hänkin tunnusti olleensa rakastunut minuun. Toisen, päinvastoin tuntuvasti vanhemman naisen kanssa oli fyysisempi, intiimimpi suhde lyhyen ajan. Ilman fyysisiä operaatioita tai hormonikuureja onnistuin "menemään läpi naisena" sekä useammalle naiselle että lukuisille miehille, yleensä kasvotusten mutta vahingossa puhelimessakin. Muistan myös muutamat jännityksentäyteiset kerrat, kun asioin naisten vessassa. Olin tuttu näky paikallisella vähemmistöklubilla, jossa kukaan ei sekoittanut minua homoihin, mikä oli normaalissa baarissa yleistä. Usein lähdimme baarin kautta klubille tietyn tyttöporukan kanssa yhteisiltä etkoilta, joiden täysin luontevana ohjelmanumerona me kaikki kävimme vuorotellen vessassa meikkaamassa. Kun entinen klubi lakkautettiin ja tilalle perustettiin uusi täysin epäkiinnostava stereotyyppihomoklubi kevättalvella 2004, minulta katosi sekä kantapaikka että omien yhteisö. Kuukauden-parin sisällä "tytöstä" oli tullut pelkkä androgyyni. Käsitettä "muunsukupuolinen" ei tunnettu.
Seikkailuni sukupuolisella ei-kenenkään-maalla jatkui kuitenkin vielä vuosia. Ollessani työttömänä tai pienessä työpaikassa minun oli mutkatonta pitää itseäni ensisijaisesti koiraspuolisena, joka vain ei samastunut miesten ryhmään. Ison työpaikan sukupuolitetut puku- ja wc-tilat sen sijaan ahdistivat ja aiheuttivat uutta sukupuolikriisiä. Uudelle paikkakunnalle muutettuani minulla oli vihdoinkin seurustelukumppani, joka hyväksyi, että olin puoliksi nainen. Sen tilanteen mutkattomuus synnytti minussa – hämmentävää kyllä – tilaisuuden käänteissuuntaiselle vapautumiselle. Niinpä sen suhteen päätyttyä, tapaillessani uutta naista saatoin sanoa, että voin olla hänelle mies jos hän niin haluaa. Nainen halusi, ja parin vuoden viiveellä totesin yllätyksekseni, että miehenä oli hyvä olla!
Mikä taivutti minut takaisin miesten kirjoihin? Ihme kyllä, yksi keskeisiä tekijöitä oli kirjastosta lainattu värifilosofian kirja. Siinä todettiin selvin sanoin, että oranssi on maskuliinisin väri. Oranssi oli koko ajan ollut lempivärini! Silloisen naisystävän kanssa kutsuimme kauppojen miestenvaateosastoja "synkistelyosastoiksi", kun niissä näkyi vain mustaa ja nuhjuista. Siihen kulttuuriseen maskuliinisuuteen en halunnut samastua. Mutta luonnollinen maskuliinisuus oli täysin eri asia! Yhtäkkiä oli ihan selvää, että aurinko, kullanhohde, oranssi ja keväiset mäntypuut edustivat raakaa, voimakasta energiaa, joka oli ihan oma lajinsa ja erilaista kuin pehmeät luonnonenergiat – eikä yhtään epämiellyttävää, vaan usein voimaannuttavaa. Parikymppisiästä, jolloin makuni ja tykkäämisteni miehekkyys oli kyseenalaistettu, oli aikaa kulunut ja siltoja poltettu niin paljon, että saatoin samastua luonnon maskuliinisuuteen ilman pakkoa samastua kulttuuriseen maskuliinisuuteen tai miesyhteisöön.
Muutokset eivät tapahdu hetkessä, eivätkä pysyvät ominaisuudet häviä. Kun olin jo vuosia ollut mielelläni miehen roolissa sängyssä, saattoi tuoreesta valokuvasta moikata edelleen selvästi feminiini olento. Vaikka jätin usein parran ajamatta, minua saatettiin yhä mulkaista miesten wc-tiloissa tai tytötellä jossain kirpputorilla. Tämä antaa kiinnostavan lisäsävyn sukupuoli-identiteetistä käytyyn keskusteluun. Kun minulla oli tytön sukupuoli-identiteetti, useimmat näkivät minut miespuolisena – tämä selvä. Mutta monet näkivät minut naispuolisena, vaikkei heillä ollut käsitystä identiteetistäni. Kun minulla oli miehen sukupuoli-identiteetti, vieläkin satunnaiset harvat näkivät minut naispuolisena. Ne keskustelijat, joiden mukaan henkilön sukupuoli-identiteetti ei oikeuta hänen sukupuolimäärittelyään vaan asiaa on kysyttävä toisilta, kuinka he määrittelevät henkilön, unohtavat että joskus toiset määrittelevät "väärin". Oletus, että biologisesti miespuolinen mutta naiseksi identifioitunut on toisten silmissä mies, ei aina pidä paikkaansa; edes oletus, että biologisesti miespuolinen ja mieheksi identifioitunut on toisten silmissä mies, ei aina pidä paikkaansa.
Nykyään olen oppinut nauttimaan miehisistä piirteistäni – jopa siinä mitassa, että välillä käy mielessä: onko tämä autoandrofiliaa? Sukupuolisen seikkailuni myötä sisäistin, ettei biologinen sukupuoli ihan oikeasti määritä ihmisestä hirveän paljon. Miehinen sukupuoli-identiteettini on yhtäältä seksirooli, toisaalta samastumista luonnon maskuliinisuuteen. Fyysisestä minusta on helposti määritettävissä runsas karvoitus ja matalahko ääni. Ja kikkeli, vaikken sitä kovin julkisesti heiluttele. Silti fyysinen kokoni pysyy pienenä ja ruumiinrakenne hentona. Teininä ja vielä parikymppisenäkin häpesin sitä, tyttöilyvaiheessani juhlin tiettyjä piirteitä ja nykyisessä miesvaiheessani vaadin keholleni oikeutusta. Haluan tulla nähdyksi, paitsi miehenä, myös seksuaalisena miehenä ja jopa miehekkäänä, vaikken ole raamikas lihaskimppu eikä minussa ole "karheaa karismaa". En kadu omaa sukupuolista trippiäni, mutten silti halua, että kenenkään tarvitsee enää ylireagoida oman sukupuolisuutensa "puutteesta" annettuun ääliöpalautteeseen, hävetä omaa sukupuoltaan reaktiona joidenkuiden ääliökäyttäytymiseen tai väistellä ääliömäisiä seksuaalileimoja sukupuoliselle ei-kenenkään-maalle.
Kivuliain sukupuolihistoriaani liittyvä asia on maailman feminiinistämisyrityksen kohtalo. Huomasin jo tyttöilyaikoinani, etteivät syntymässä pojiksi määritellyt seuranneet esimerkkiä. Sen sijaan useampi syntymässä tytöksi määritelty sai esimerkistäni rohkaisua. Sukupuoli-identiteettinen uskaliaisuuteni tuotti enemmän niin sanotusti FTM- kuin MTF-suuntaista liikettä. Olen oivaltanut tämän johtuvan juuri siitä, miksi maailma kaipaa feminiinistämistä: mieheys, miesidentiteetti, kulttuurinen maskuliinisuus ja perinteisesti miehisinä pidetyt elämänalueet ovat paljon vetovoimaisempia kuin naisiset ja naiselliset vastineensa. Nykyisin voidaan puhua jopa transmiesmuoti-ilmiöstä – myös "muunsukupuolisen" identiteetin omaksuneissa on leimallisesti enemmän syntymässä tytöiksi määriteltyjä. Inhoan, vastustan, vihaan sitä pientä mutta olemassaolevaa vaikutusta, joka omalla, silloin mielestäni tärkeällä myyräntyölläni on tähän nykyiseen kökköön, jossa naisellisuus tai feminiinisyys on huonommassa kurssissa kuin aikoihin.
Millaiseen tulokseen olen sukupuoliasioiden suhteen päätynyt (toistaiseksi)? Ovatko oikeassa he, joille sukupuoli on vain ja ainoastaan mies ja nainen, piste, vai he joiden mielestä sukupuoli on moninainen kirjo niitä ja näitä? Mikä on sukupuolen, sukupuoli-identiteetin ja genderin suhde?
Sana 'gender' on yleiskielistymässä, joten en näe varsinaista ongelmaa siinä, että 'sukupuoli' tarkoittaisi tästedes ainoastaan biologis-anatomista sukupuolta ilman sosiaalisia tai identiteettisiä lisämerkityksiä. Tämä vaatii, että lisämerkitykset on erotettava sukupuolen käsitteestä. Gender ei ole kuitenkaan täysin selvä käsite. Joidenkuiden mukaan se on yhtä kuin sukupuoli-identiteetti. Omana opiskeluaikanani se käännettiin sosiaaliseksi sukupuoleksi. Mikäli sukupuoli on biologis-anatominen, ei voi olla sellaista käsitettä kuin sosiaalinen sukupuoli. Ja kuitenkin varsinaisen sukupuolen lisäksi on olemassa muutakin kuin identiteetti – ja kuten jotkut nykyään perustellusti muistuttavat, lukemattomilla ihmisillä ei ole sukupuoli-identiteettiä. He vain ovat sitä mitä biologis-anatomisesti ovat. (Itse voisin tämän pohjalta todeta olevani seksuaalisesti ja amorisesti kiinnostunut nimenomaan naisista, joilla on myös naisen [tai tytön] sukupuoli-identiteetti. Olen siis superhyperhetero?) Ehkä on parasta kaivaa esiin vanha kunnon sukupuoliroolin käsite, joka oli jo naistutkimusta opiskellessani vanhentunut. (Luonnollisesti myös naistutkimus on jo vanhentunut käsite, ja yliopistoissa se on korvattu sukupuolentutkimuksella, joka on oikeasti ihan eri asia.)
Yllä olevan voisin itseäni esimerkkinä käyttäen tiivistää: sukupuoleni on mies, sukupuoli-identiteettini on mies, seksiroolini on mies, laajempi sukupuoliroolini taas on perinteistä miestä moninaisempi, ja sama pätee luomaani kokonaisvaltaiseen sukupuolivaikutelmaan. Jos sinä, oletettu lukija, et pysty kuvaamaan itseäsi näinkään yksiselitteisesti, voisin sukupuolisia nyansseja ymmärtävänä ihmisenäkin ystävällisesti vihjata, ettei ole maailman eteenpäinvievin idea upota sukupuoliseen hetteikköön. Been there, done that.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti