Kikkavieraat

Nyt, kun itsenäisyyspäivän hulinoista jäi paska mieli kaikille muille paitsi välinpitämättömille, jotka oletettavasti ovat seuranneet presidentin vastaanottoa telkkarista, on aika itse vastaanottaa täysin uudenlaisia mielenilmausideoita. Aivan omaa luokkaansa vastaantulleista ehdotuksista on kahden Twitter-aktiivin (nimimerkit Kari Kakkamaa ja Soilikki Tenho) keskustelussa esitetty Kikkavieraat-mielenosoitus. Se korvaisi 6.12.2016 varsinaiset mellakka-aikeet ja tekisi yhteiskuntakritiikistäkin hieman abstraktimpaa. Ja absurdimpaa.

Nyt, kun kaikki osapuolet odottavat kaikilta osapuolilta aina vain kovempaa rähinää, aina vain brutaalimpaa vihapuhetta et cetera, voisimmekin kokoontua jonnekin presidentinlinnan lähistölle ja pistää pystyyn hämmentävät bileet. Sen sijaan, että kukaan riehuisi, me haluisimme viihdyttää; sen sijaan, että rettelöitsijä syöksyisi vastapuolen mielenosoitukseen, sukkula syöksyisi Venukseen; sen sijaan, että onni löytyisi barrikadeilta Helsingin kaduilla, lähtökohdaksi hyväksyttäisiin, että onnen nainenkin silloin vasta saa, hellästi kun häntä koskettaa. Eikä kysymys ole poliisikoiran tai -hevosen hännästä.

Kikan lisäksi tapahtumassa voitaisiin luukuttaa kovaäänisistä muutakin 1970–90-luvun bilepoppia ja -iskelmää. Sen kevyen camp-henkisyyden takana täytyisi olla sekä positiivista karnevalismia että ripaus vakavampaa sanomaa. Artistivalikoimaan ei voisi kuulua esimerkiksi oikeistokonservatiivi Frederik. Poliittisesti ristiriitaisen elämän eläneeltä Mikko Alatalolta voisi ironisesti poimia mukaan jotakin sopivaa. Pääpaino olisi kuitenkin kikkamaisessa naisenergiassa camp-linssien läpi katsottuna. Ehkä hätiin varmuuden vuoksi hommatut poliisit kokisivat elämänsä pahimman kummastuksen. Ehkä joku "Suomi suomalaisille" -henkinen kulkija eksyisi puolivahingossa paikalle, saisi kouraansa vantaalaisen ruokakaupan jäteastiasta dyykatun makkaran ja päätyisi ihmettelemään, että mitä vittua, näillähän onkin parhaat bileet. Mitään "vaarallista" ei tapahtuisi, ja kansakunnan katkerat joutuisivat siitä lähtien elämään hämmennyksen tilassa: "Jotain kikkailua se niiden homma kumminkin oli!"

Pohjoismaisuuden ydin?

Televisiossa kolmannella kaudellaan pyörivä psykologisesti latautunut jännityssarja Silta on koko olemassaolonsa ajan perustunut Tanskan ja Etelä-Ruotsin, etusijalla Kööpenhaminan ja Malmön väliseen yhteyteen. Puolivahingossa käteeni osunut Maria Langin vuonna 1976 julkaistu dekkari Tanskalainen kaksoisvuode esittelee myös Ruotsin ja Tanskan yhteyttä: ruotsalainen oopperaryhmä esiintyy Köpiksessä, ruotsalainen poliisikin saapuu sinne touhuilemaan. Kummassakin yhteydessä on mainittu pari kertaa Göteborg (josta sivumennen sanoen kulkee säännöllinen lauttayhteys Tanskan Frederikshavniin). Silta ei puhu Tukholmasta lainkaan, Langin romaani silloin tällöin. Suomea ja Norjaa ei kyseisissä asiayhteyksissä ole olemassakaan.

Suomalaisille pohjoismaisuuden ydin on kauan ollut Suomi – Ruotsi – Norja. Ajattelemme pohjoismaisia hiihtolajeja, lumisia havumetsiä, punaisia puutaloja ja villapaitoja pakkasella. Tanska on meidän silmissämme "melkein Keski-Eurooppaa – sehän ei kuulu edes maantieteellisesti Skandinaviaan". Tosin samoilla kriteereillä Suomesta kuuluu Skandinaviaan vain Länsi-Lappi, mutta tarvittaessa osaamme kaivaa naftaliinista termin Fennoskandia, joka kattaa Suomen muttei Tanskaa (Islannista puhumattakaan). Toisaalta jotkut suomalaiset ajattelevat, että suomalaiset eivät ole pohjoismaalaisia, vaikka yhteiskuntahistoria liittäisikin maamme jossain määrin Pohjolaan. Toki on aika yksiulotteista väittää suomen kielen poikkeamisen skandinaavikielistä tarkoittavan, ettemme ole lainkaan skandinaaveja, ja että pohjoismaisuus ja skandinaavisuus on yksi ja sama asia.

Hetkittäin on viime aikoina kuitenkin tuntunut, että pohjoismaisuuden kulttuurinen ydin on nimenomaan Ruotsin ja Tanskan yhteys. Suomi ja Norja ovat, ehkä paradoksaalisesti, liian pohjoisia kulttuureja siihen yhtälöön; lisäksi Suomen kulttuuri on jonkin verran itäinen. Parhaiten Suomessa pääsee varsinaiseen pohjoismaisuuteen käsiksi läntisissä ja eteläisissä rannikkokaupungeissa, joiden paikalliskulttuurissa on ruotsalaista vaikutusta ja joiden yhteys Ruotsiin on aina ollut merkittävä. Ja kun Turusta tai Helsingistä hyppää ruotsinlaivaan, on siellä tarjolla maanosan klassisimpien saaristomaisemien lisäksi voileipäkeskeinen buffet, jossa tanskalainen smørrebrød-kulttuuri jo maukkaasti häämöttää. Langin Tanskalaisessa kaksoisvuoteessa syödään tietysti voileipäaterioita, juodaan runsaasti alkoholia (missä mielessä Suomea on turha kammeta itäiseen Eurooppaan – kyllä se osataan kaikkialla Pohjolassa) ja kävellään "antiikki- ja pornokauppojen" reunustamilla kaduilla.

Porno? Ennen Euroopan unionin aikoja (entinen yhteisö muuttui unioniksi 1993, Suomi ja Ruotsi liittyivät 1995) Pohjoismaihin ja/tai Skandinaviaan yhdistyi muualla maailmassa myös eksoottisen kiehtova vapaamielisyyden leima. Kaikkein voimakkaimmin se liittyi Tanskaan. 1960-luvulla maassa tuotettiin kansainvälisesti huomioituja eroottisia elokuvia (Pukki paratiisissa jne.); 1970-luvulla Kööpenhaminan mainetta alkoi värittää vapaakaupunki Christiania, joka salli – kaupunkiin jo aiemmin varsin vahvasti pesiytyneet – huumeet. Soundi-lehden vuonna 1981 julkaisemassa Kööpenhamina-raportissa törmää myös ilmauksiin "hippeilyn viimeinen linnake", "rintaliivittömät tytöt", "you just get your kicks and it's cool". Roskilde-festarireissuista kerrotaan hurjia juttuja yhdessä jos toisessa oman sukupolveni kaveriporukassa. Mutta vapaamielisyyden leima on liitetty myös Ruotsiin. Liberaali asennoituminen seksuaalivähemmistöihin on määrittänyt kauan sekä Tanskaa että Ruotsia. On kuvaavaa, että Suomessa on pilkattu ruotsalaisia homoiksi, Ruotsissa sen sijaan tanskalaisia – jos asiaa on ylipäänsä pidetty pilkanarvoisena. Joka tapauksessa Ruotsi on ollut aktiivinen maa seksuaalivähemmistöasioissa; jopa käsitteen "seksuaalivähemmistö" arvellaan periytyvän ruotsalaisesta kirjasta. 1960- ja 1970-luvulla Ruotsia myös kuvailtiin seksuaalisesti liberaalina maana muun muassa elokuvissa.

Suomeen vapaamielisyyden myytti ei yllä – enempää kuin Norjaan tai Islantiinkaan. Paitsi, jos muuan pikkujuttu lasketaan. Kuten jokainen tätä kieltä sujuvasti lukeva ihminen ymmärtää, sauna on ennen kaikkea suomalainen ilmiö, ei ruotsalainen eikä norjalainen. Suomalaiseen saunaan liittyy tietysti alastomuus, ja se tiedetään ja lasketaan vapaamieliseksi maissa, joissa saunomista ei juuri harrasteta. Jos nyt oikein kuvitellaan, voisi lähimenneisyyden pohjoismainen vapaamielisyysodysseia olla sellainen, että käydään pornokaupassa Köpiksessä, poltellaan pilveä Christianiassa, biletetään homoklubissa jossain päin Ruotsia ja lopuksi päädytään suomalaiseen saunaan sekä naku-uinnille.

Yksi pohjoismaisuuden kulmakivi on yltänyt erittäin hyvin tänne koto-Suomeen. Hyvinvointivaltio tai -yhteiskunta oli kaikessa kompromissiluonteisessa sosiaalidemokraattisuudessaankin yksi 1900-luvun suurista saavutuksista. Hyvinvointi-idean pitkälle viety yhteiskunnallinen toteuttaminen koskee kaikkia Pohjolan maita. En pidä EU-aikaa edeltävää Suomea tai Ruotsia ihanneyhteiskuntana, mutta hyvin moni pitää pohjoismaista hyvinvointivaltiota realistisesti ajatellen parhaana tähän asti esitettynä vaihtoehtona. Nyt, kun Suomessa – ja muissakin Pohjoismaissa – ollaan oikeistojohtoisesti purkamassa sosiaalivaltiota, kansainväliset asiantuntijat sanovat täällä harrastettavan "epäpohjoismaista politiikkaa". Tuskinpa päättäjillämme tulee mieleen ajatella, kuinka laajalti Pohjoismaita on pidetty yhteiskunnallisina esikuvina ja täkäläistä hyvinvointiyhteiskuntaa mallina, joka toimii?

Pohjoismaisuuden ydin voisi siis olla vapaamielinen ilmapiiri hyvinvoivassa yhteiskunnassa, kylkiäisenä hieman voileipiä ja alkoholijuomia. Mitä muuta? Jos joku keksisi tähän väliin vitsailla Ikeasta, se menisi vähemmän metsään kuin hän epäilemättä ajattelisi. Ikea on nimittäin pyrkinyt tarjoamaan klassista pohjoismaista designia kaikelle kansalle. Tämä on myös Suomea koskeva juttu: suomalaiset, ruotsalaiset ja ehdottomasti myös tanskalaiset muotoilijat saivat 1950–70-luvulla laajaa myönteistä kansainvälistä huomiota. ABBA? Ruotsi on kyllä melkoinen popmusiikin suurvalta, eivätkä Tanska, Norja ja piskuiseen väkilukuunsa nähden Islantikaan ole jääneet lehdillä soittelemaan. Suomesta on sen sijaan tullut lähinnä metallimusiikkia ja pari yhtä aikaa 2000-luvun alussa menestynyttä tanssilattianimeä. Ja Sibelius, mutta muista Pohjoismaista ei ole tullut Sibeliuksia, paitsi Norjasta Grieg. Astrid Lindgren? Juu, ja Tove Jansson! Tanskakin on lastenkirjallisuuden merkkimaita. Kyllä pohjoismaisessa kulttuurissa riittää ammennettavaa kaikin puolin – ja kaikkein pohjoismaisinta Pohjolaa ovat Ruotsi ja Tanska. Suomi saunoo niiden jatkeena.

Paluu menneisyyteen!

Minua on ajatteluttanut tänään seuraavanlainen ajatuskuvio: mitä jos yhteiskunnat, kuten Suomi, valitsivat ihan yksiselitteisesti väärän tien noin vuonna 1977 tai 1978? Olisiko meidän oivallettava, että parempi tulevaisuus ei rakennu 2010-luvun, 2000-luvun tai koko 1970-luvun jälkeisen maailmanajan perustalle? Että meidän on peruutettava se vaikutus, joka maailmassamme on edellä mainitun ajanjakson jälkeen toteutunut? Seuraavassa yleistettävyydeltään vaihtelevia perusteluja kenties oudolta näyttävään ajatuskuvioon:

1) "Ihmisyhteisöjen edistymistä kokonaisvaltaisesti arvioitaessa on havaittu, että globaalilla tasolla huippupiste oli vuonna 1978. Tämän jälkeen tuotannon ja kulutuksen kasvun yhteiskunnille aiheuttamat haitat ovat olleet keskimäärin suurempia kuin saavutetut hyödyt." Näin kirjoittaa Arto O. Salonen (2013). Lisäksi artikkelin mukaan Yhdysvalloissa on tutkittu koetun onnellisuuden lisääntyvän, kun tulot kasvavat, mutta kotitalouden tulojen saavuttaessa 4800 euroa kuukaudessa onnellisuuden kasvu pysähtyy. Suomalaisten kotitalouksien keskitulot olivat vuonna 2012 yli 6500 euroa. Eri aikakausien käytännön varallisuutta on vaikea vertailla, mutta ainakin 1990-luvun lamasta selvittyämme "meillä" on taatusti ollut keskimäärin hieman "ylimääräistä". Salonen puhuu myös mm. ylensyönnistä, stressistä ja ympäristöhaitoista tyypillisesti yhteiskunnallisen "edistyksen" aiheuttamina ongelmina.

2) Politiikan oikeistosuhdannetta on helppo syyttää monesta asiasta, kuten tuloerojen kasvamisesta, köyhyyden lähtemisestä uuteen kasvuun sekä ns. riistokapitalismin ja ylikulutuksen negatiivisesta ympäristövaikutuksesta. Suomessa vasemmiston kannatus kääntyi pitkään alamäkeen vaaleilla mitaten joko 1976 tai 1979. Kunnallisvaaleissa 1976 SKDL:n kannatus vielä kasvoi, mutta tuolloin yhä melko vasemmistolaisen SDP:n kannatus laski tätä enemmän; eduskuntavaaleissa 1979 sekä SKDL että SDP olivat alamäessä. Samoja tendenssejä on havaittavissa muualla Euroopassa: esimerkiksi Ranskassa vasemmiston kokonaiskannatus oli suurimmillaan pitkään aikaan vuonna 1978, ja kun se ylitti tuon lukeman vuonna 1988, oli kommunistien ja radikaalivasemmiston osuus kannatuksesta romahtanut. Ison-Britannian legendaarinen konservatiivinen Margaret Thatcherin hirmuhallitus, johon Suomen "perskekoa" nyt ihan syystäkin verrataan, aloitti työnsä 1979; sitä oli edeltänyt viisivuotinen työväenpuolueen hallituskausi puolueen voitettua selvästi lokakuun 1974 vaalit.

3) On helppo sanoa, että ympäristöasioista on 1970-luvun jälkeen huolehdittu entistä paremmin. Käänne kohti ympäristön perusteellisempaa huomioimista tapahtui kuitenkin jo ennen 1970-luvun loppua. Erityisen paljon ympäristöjärjestöjä ja muuta ympäristöasioihin liittyvää toimintaa on käynnistetty vuonna 1977. Sen sijaan vihreän liikkeen pesäero vasemmistoon, minkä itse katson haitanneen ympäristöasioiden hoitoa, syntyi 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa.

4) 1970-luku on myös helppo leimata "brutalistisen" arkkitehtuurin ja aluesuunnittelun aikakaudeksi. Kuitenkin "brutalismia" alettiin jo 1970-luvulla aktiivisesti vastustaa. Sen sijaan 1980-lukuun samastettavat, selvästi porvarillis-keskiluokkaiset arkkitehtuurin ja aluesuunnittelun suuntaukset eivät vielä olleet vallalla tai edes syntyneet.

5) Edellistä myötäillen, 1970-luku on helppo leimata vielä yksipuolisen ja naiivin kvantitatiivisen yhteiskuntatieteen aikakaudeksi. Kuitenkin kvantitatiivisuuden kritiikki syntyi ja levisi nimenomaan 1970-luvulla. Toisaalta postmodernismin kaiken yhteiskunnallisen edistyksen kieltävä filosofia ei ollut vielä ajankohtainen.

6) 1960-lukulainen vallankumouksellisen ennakkoluuloton "radikaalidesign" päättyi aika lailla vuoteen 1973, jolloin öljykriisi väänsi ihmisille rautalangasta, etteivät luonnonvarat ole ehtymättömiä. Kuitenkin radikaalidesignin välitön vaikutus ylsi paljon vuotta 1973 pidemmälle. Erityisesti tämä näkyi värienkäytössä. Kuten esimerkiksi Minna Sarantola-Weiss on kirjoittanut, ihan 1970-luvun lopussa hienoimmat huonekalut alkoivat yhtäkkiä olla valkoisia ja mustasta tuli 1980-luvun puolella pitkäaikainen tyylikkyyden synonyymiväri. Voi siis todeta, että vuoteen 1977 tai 1978 saakka tyylikäs suomalainen koti oli värikylläinen maailma. 1980-luvun valkoisesta sisustuksesta taas muistan ensisijaisesti ainaisen tyhjyyden ja yksinäisyyden tunteen – sen jälkeen aloin jäljitellä varhaislapsuudesta muistamaani värikkyyttä.

7) Kun nyt omakohtaisiin mieltymyksiin päästiin: musiikissa tapahtui 1960-luvulla taiteellinen luomisräjähdys, jonka vertaista en (tyylilajista riippumatta) tunnista mistään toisesta eletystä aikakaudesta, ja vuodesta 1978 alkaen vastavaikutus, joka hitaasti, mutta varmasti onnistui tuhoamaan lähes kaiken tapahtuneen edistyksen. 2010-luvulla elämme samanlaisessa isojen tuotantokoneistojen ja valtavirtakustantajien sanelemassa musiikkitodellisuudessa kuin 1960-luvun alussa. 1970-luvulla taiteellisesti korkeatasoisesta vaihtoehtomusiikista tuli suorastaan valtavirtaa. Vuoteen 1977 mennessä tämä valtavirtaistuminen oli vieraannuttanut entistä vaihtoehtomusiikkia ns. katutasosta sen verran, että tarvittiin uusi vaihtoehtomusiikki. Ikävä kyllä lapsi meni pesuveden mukana eli taiteellinen korkeatasoisuus ei kiinnostanut punkkareita sen enempää kuin fiftareita ("diinareita") tai diskohileitäkään. Punkrockin liepeille rakentunut ns. uusi aalto säilytti ja uusinsi jonkin verran 1960–70-lukulaisia edistyksellisiä musiikkiarvoja, mutta koska voittajat kirjoittavat historian, uuden aallon muututtua kulttuuriseksi voittajaksi se tarvitsi kirjoihin olemassaolon oikeutuksen ja niinpä psykedeelinen, progressiivinen ja fuusioiva aikakausi leimattiin kokonaiselle sukupolvelle negatiiviseksi kulttuurivaikutukseksi. Negatiivinen my ass.

Moni 2010-luvun ihminen ei vaihtaisi oman aikakautemme todellisuutta vuoteen 1977 tai 1978. Monella 1970-lukuun liittyvällä asialla on yhä negatiivinen leima, jota voisi yhtä hyvin kutsua ennakkoluuloksi, ja monta nykypäivän asiaa taas pidetään suorastaan elämänehtona. Voisimmeko elää todellisuudessa, jossa ei tunneta internetiä, matkapuhelimia, sushia, kebabia, kuntosaleja ja sinkkuelämää? Minua kiinnostaisi ajatus 1970-luvun (loppupuolen) simuloimisesta kaikkine elämänmuotoineen ja yksityiskohtineen esimerkiksi parillesadalle ihmiselle muutamaksi viikoksi. Kokeeseen osallistujat tekisivät suljetussa rinnakkaismaailmassaan töitä tai opiskelisivat, asioisivat pienessä lähikaupassa ja ruokabaarissa, asuisivat hieman nykyistä ahtaammissa värikkäissä asunnoissa, pukeutuisivat verkkareihin / kellohameisiin / leveähkölahkeisiin farkkuihin / ruskeisiin mokkanahkatakkeihin, kuuntelisivat vinyylilevyjä, bilettäisivät siten kuin suppeampi talous ja valikoima antavat myöten, ottaisivat kantaa 1970-luvun mukaisiin poliittisiin vaihtoehtoihin. Radio kuuluisi aamusta iltaan ja soittaisi lähinnä tuon ajan sävelradiomusiikkia asianmukaisine "ABBA-yhtye esittää Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeuksen säveltämän ja sanoittaman kappaleen Thank You for the Music" -juontoineen. Välillä tietysti kuultaisiin uutisia mm. Neuvostoliitosta ja liennytyksestä. Televisiosta tulisi ohjelmaa vain iltaisin; pienemmissä kodeissa vastaanottimet olisivat mustavalkoisia. Puhelimissa olisi pyöritettävät valintalevyt, ja niillä voisi soittaa vain toisille kokeeseen osallistujille. Simulaatiomaailmasta löytyisi myös yliopisto, jossa pidettäisiin marxilaisen yhteiskunta- ja kulttuuritieteen luentoja, sekä paikallislehti, jota opiskelijoiden ja yliopistonopettajien tavoin samassa simulaatiossa elävät toimittajat oikeasti tekisivät.

Avainkysymys kuuluu: mihin suuntaan 2010-luvun suomalaiset haluaisivat lähteä vuoden 1977 tai 1978 todellisuutta kehittämään? On selvää, että ensimmäisinä päivinä moni kaipaisi ensisijaisesti modernia viestintäteknologiaa, uudempaa kaupallista populaarikulttuuria ja sellaisia harrastuksia, joihin ei vajaat neljä vuosikymmentä takaperin ollut mahdollisuutta. Kokeen jatkuessa saattaisi kuitenkin nousta esiin ihan toisenlaisia sävyjä. Lähtisikö kokeeseen osallistunut markkinoinnin opiskelija simulaatiomaailmasta marxilaisena, Metallica- ja Iron Maiden -perustainen musaharrastaja jazzrock-friikkinä, valkoiseen ja beigeen luottanut tyyliniekka värihörhönä, teknokraattisesti suuntautunut insinööri humanistina, sodankäynnin strategiaa harrastanut reservimies pasifistina, aina vapaaseen markkinatalouteen uskonut luontoliittolainen sosialistina? Tuntuisiko talouden kasvattaminen siltä pohjalta välttämättömältä vai kenties järjettömältä tavoitteelta? Tuntuisivatko SKDL ja LKP mielekkäämmiltä poliittisilta vaihtoehdoilta kuin vasemmistoliitto, vasemmiston pikkupuolueet, vihreät ja piraatit? Olisiko elämä 1970-luvun jälkipuolella niin mukavaa, ettei sieltä haluaisi palata ollenkaan, vai niin sietämätöntä, että kokeeseen lähteminen kaduttaisi? Mitä osallistujat haluaisivat säilyttää, mitä muuttaa – ja jos muutetaan, nykyiseen suuntaan vai johonkin toiseen?

Aikuisten värityskirja, aikuisten liikennepuisto

Mistä kesä 2015 muistetaan jälkeenpäin? Natseista? Säästä, joka oli aluksi surkea ja viime metreillä ihana? Yksi kummallinen ehdokas on aikuisten värityskirja. Valtaosa meistä on väritellyt heikkolaatuiselle paperille painettuja mustavalkoisia ääriviivakuvia joskus lapsukaisena, mutta nyt on tullut markkinoille – ja oikeaksi hittijutuksi – valikoima huolellisesti tehtyjä, aikuisille suunnattuja yksityiskohtaisempien värityskuvien kokoelmakirjoja. Elokuun aikana ehdin ensin värittää kuvaa toisen henkilön omistamassa värityskirjassa, sitten ostaa yhden itsellenikin.

Asiantuntijat sanovat, että "keskittymistä vaativa värittäminen rauhoittaa mieltä sekä harjoittaa luovuutta ja stressinhallintaa"tai "käsillä näpräileminen ja toistava, yksitoikkoinen tekeminen vapauttaa kognitiivisia resursseja". Voi myös olla, että ihmiset tykkäävät väreistä ja värien käyttämisestä enemmän kuin iänikuiseen valkoiseen ja konservatiivisiin, hillittyihin sävyihin itsensä telaketjuilla kiinnittänyt sisustuskulttuuri ilmiantaa. Mutta asiassa on muutakin. Minusta vaikuttaa, että yksi kerrallaan aikuiset alkavat myöntää ja hyväksyä leikin olevan ihmisen varsinainen luonto. "Tosielämä" on tiedostaville ihmisille liian totta. Toki asialla on myös raadollisempi puoli: samaan aikaan puhutaan, että leikki on katoamassa lapsuudesta, kun lapset lähinnä linnoittautuvat – tai linnoitetaan – teknisten laitteiden ääreen. Sille ei välttämättä tee hyvää, jos heidän vanhempiensa sukupolvi samastaa leikin itseensä – kiusallisimmassa tapauksessa jopa omakohtaisen lapsuusnostalgian vuoksi.

Itse kaikesta huolimatta tuumasin hyvin pian aikuisten värityskirjoihin törmättyäni, että tässä on minulle uusi juttu. Aikuisten maailma on usein tuntunut itselleni vieraalta tai jopa vastenmieliseltä ("aikuisuus on ahterista", julistaa toteuttamaton, vuosia sitten ideoimani punk-kappale), mutta sellaisiin aikuisiin, jotka näpräilevät väritystehtävien kanssa, samastun ihan mielelläni. Väritystehtävät ovat myös sangen koukuttavia. Jo ensimmäistä kuvaa pysähdyin värittelemään useammaksi tunniksi nysväten sen huolellisesti valmiiksi. Väritystehtävissä on se mukava puoli, ettei lopputulosten tarvitse olla luonnonmukaisia tai realistisia. Liekin voi värittää sumeilematta lilaksi ja kärpässienen lakin sinivihreäksi. Palvelkoon kokonaisuus faktojen sijaan kauneusaistia – tai rumuusaistia, jos värittäjä sattuu sille päälle.

Lapsuusmuistoista löytyy paljon muitakin mukavia, sittemmin unohdettuja asioita kuin värityskirjat ja aikuisten jo aiemmin omimat noppapelit. Esimerkiksi auto-, laiva-, juna-, moottoripyörä- ja lentovenepelikortit tuovat mieleen varsin mukavia muistoja, jotka liittyvät sekä pelaamiseen että korttien mieltä kiehtoneisiin valokuviin. Vielä muikeammin ilmein muistelen kovalle ja tiiviille pahvilevylle joka vuosi uudelleen itse designattuja leikkikaupunkeja, joiden tieverkon varsille ja viheralueiden päälle aseteltiin äidin kanssa elintarvikepakkauksista äherrettyjä leikkitaloja. Samoin hiekkalaatikoilla ja -kasoilla oli mukava touhuta – ja vaikka hiekkalaatikkoa käytetäänkin nykyään aikuisten lapsellisen välienselvittelyn metaforana, itse muistan paremmin touhukkaan rakentelun ja maisemanmuotoilun. Kesäisin käytiin lasten liikennepuistossa, joka oli yksi kaupungin hauskimpia paikkoja. Täytyy myöntää, että polkuautoilu liikennepuistossa oli paljon hauskempaa kuin autoilu kaupungissa. Ei ollut turhaa stressiä, kun hallittavana oli kevyt poljettava avoajoneuvo eikä raskas, umpinainen, pelottava moottorimasiina. Tarvitsemmeko siis aikuisten liikennepuistoa, vai onko kaupungit muutettava liikennepuistoiksi ja moottoriumpiautot avopolkuautoiksi?

Minä saatan olla jonkinlainen lapsuusfriikki. Mutta – jälleen – kysymys on muustakin kuin lapsuudesta. Kysymys on ennen muuta aikuisuudesta, nykymuotoisen aikuisuuden kriisistä, saman tien ihmisyyden kriisistä ja rationalismin kritiikistä. Voiko olla sattumaa, että aikuiset omaksuvat perinteisiä lasten juttuja samana ajanjaksona, kun Pertti Kurikan Nimipäivät on suosittu bändi ja euroviisuedustaja, Toisenlaiset frendit on suosittu tv-sarja, Serlachius-museo Göstan näyttely Toisten taidetta esittelee taideyhteisön ja yleensä muidenkin yhteisöjen ulkopuolella eläviä (mukaan lukien kehitysvammaisia, skitsofreenisia ja sieniä napsineita) taiteilijoita? Tai kun kissavideot ovat kliseeksi asti sosiaalisen median megajuttu, jonka puoleen ihmisten puhutaan kääntyvän sen sijaan että avaisivat silmänsä yhteiskunnan ja maailman mädännäisyyksille – ja eläimet saavat muutenkin paljon entistä enemmän myönteistä, ihastelevaa tai suorastaan ihannoivaa huomiota? Ehkä voidaan summata, että yhä useammat ihmiset ovat lopen turhautuneita siihen, mihin nykymuotoinen aikuisten maailma (yhteiskuntajärjestelmineen) on ihmiskunnan johtanut. Ehkä lapsuuden, kehitysvammaisuuden, mielenterveyden häiriöiden, sosiaalisen ulkopuolisuuden ja muun nykymuotoisuudesta aikuisuudesta poikkeavan elämän positiivinen esiintuonti on osa kapinaa eikä vain kapinan helppo individualistinen korvike.

Oulu, se kaupunki siellä jossain

Kahdeksas asuinvuoteni Tampereella on alkanut vuodenaikaan nähden viileissä merkeissä. Tämähän on ihan kuin Oulussa. Siinä se jo tuli, ensimmäinen Oulu-klisee. Kaupungissa on kylmempää kuin etelässä. Tosin Oulussa on joskus myös hiostava helle, eikä kesän keskilämpö häviä Vaasalle, Seinäjoelle tai Jyväskylälle. Mutta sitä eivät etelän pellet (toinen Oulu-klisee) tiedä, eivätkä suoraan sanoen useat oululaisetkaan (kolmas Oulu-klisee: väite "täällä on kylmää" tykätään uskoa, koska se saa oululaiset tuntemaan itsensä selviytyjiksi). Nyt kuitenkin tuntuu vielä keväältä, koska yhtään todella lämmintä päivää ei ole ollut, ja kevät on tosiaan erilainen Oulussa kuin Tampereella: asteita on vähemmän, aurinko paistaa enemmän. Tämä ei ole klisee, vaan fakta.

Tähänastisen elämäni kiihkeimmät vuodet sijoittuvat Ouluun. Se alkoi opiskeluaikana. Opiskelin Oulun yliopistossa kulttuurimaantiedettä vuosina 1994–2000. Aioin vielä jatko-opiskelijaksi, mutta tämä kaatui johonkin, mitä kuvastanee parhaiten porttikielto Pohjois-Suomen maantieteellisen seuran esitelmätilaisuuksiin vuonna 2000. Opiskelun alku oli vielä hissuttelua, asuinkin vanhempien kodissa ja pyörin teiniajan kaveriporukassa. Sitä seurasi kiihkeä punainen vimmaradikaalikausi, joka ryöpsähti täysin valloilleen kesän 1995 aikana. Sekin oli vielä "oma" juttu. Yliopistolla ja aktivistipiireissä pyörimisten yhdistelmä kuitenkin toi kosolti uusia kavereita, ja niinpä vuodesta 1997 voi katsoa alkavan "aktiivinen ja radikaali sosiaalinen elämä" -vaiheen. Keskustelimme kulttuurista ja yhteiskunnasta, toimitimme Kulttuurivallankumous-lehteä ja sekoilimme päihdyttävien kanssa. Se jatkui, vaikka opiskelu päättyi. Joskus 2003 alkoi väistämättä tulla jonkinlaista uusarviota, etten sanoisi illuusion menetystä. Kirjoitin kuitenkin vanhalla meiningillä vuosina 2004–05 Oulu-kriittisen ja vaihtoehtoisen nettikirjan 400 volttia ja kyberkeikka. Vasta sen osakseen saamasta EVVK-suhtautumisesta oivalsin, että 1) Oulu oli sitten viime "näkemän" kääntynyt negatiivisesti sisäänpäin, 2) minä en missään tapauksessa olisi se kulttuuriradikaali, joka sikäläisen kulttuurin suunnan muuttaa. Niinpä katse alkoi etsiytyä poispäin koko kaupungin piiristä.

Kulttuuriradikalismi on tietysti jotain, mikä helposti linkittyy vanhaan kunnon Ouluun. Kaupungissa touhusi 1960-luvulla sellaista väkeä kuin Erno Paasilinna, Eeli Aalto, Peter von Bagh, Raoul Palmgren, välillä myös Hannu Taanila. Minulle tämä kaikki on enemmän tarinaa kuin oululaista todellisuutta, vaikka siitä olikin rippeitä jäljellä lapsuudessa – kirjahyllyssämme esimerkiksi oli paljon kustannusosakeyhtiö Pohjoisen radikaalia kirjallisuutta, jota jompikumpi (vai kumpikin?) vanhemmistani oli joskus toimittanut ilmeisesti kesätöikseen. Lapsuuteni Oulu yhdistyy enemmän niihin päiviin, kun Kirsti Simonsuuri työskenteli samalla yliopiston käytävällä kuin äiti ja julkaisi kokemustensa pohjalta synkän romaaninsa Pohjoinen yökirja. En kuitenkaan tiedä, oliko sattumaa, että Jumalan teatteri vielä talvella 1987 valitsi performanssinsa tapahtumapaikaksi nimenomaan Oulun. Kauko Röyhkä oli siinä vaiheessa jo vaihtanut maisemaa ja Tilt-Zeitung pelkkä muisto. Ööpinen ja Kevätmainingit sentään eivät. Ehkä kulttuuriradikalismi eli Oulussa näkyvimmin nimenomaan vappuna. Vapusta tulikin minulle pysyvästi "pyhä" juhla, vaikka 1990- ja 2000-luvulla sitä luonnehtivat pääasiassa kosteat puistopiknikit ja teekkareiden haalariördäys. Toki myös Matagalpa-lounas.

Ulkopaikkakuntalaisten Oulu oli minulle kauan ihan toinen Oulu, väärä ja valheellinen. Kun kaupunki haki Euroopan kulttuuripääkaupungin paikkaa vuodeksi 2011 (mikä käytännössä tapahtui jo 2006), joku etelän toimittaja piti asiaa ihan surkuhupaisena ja nimitti kaupunkia "pikku-Murmanskiksi". Vielä siinäkin vaiheessa ajatus tuntui aivan käsittämättömältä. Toisaalta se yhdistyi Bonk-taiteilija Alvar Gullichsenin Huikea kvanttihyppy -taideteoksen yhteydessä esittämään näkemykseen ja sen myöhempään itsekritiikkiin: kaupunki näytti Gullichsenille yksisilmäisen teknologiauskon sävyttömältä tyyssijalta, kunnes Oulussa vietetyn viikonlopun aikana hänelle alkoi löytyä sävyjä, joita hän ei tiennyt olevan siellä olemassakaan. Oulu oli siis kaupunki, josta vaihtoehtoisuus ja omaehtoinen kulttuuri kyllä löytyivät, kun sitä pinnan alta raaputti. 2000-luvulla alkoi kuitenkin tuntua, että kaupungin valtavirta kävi miltei taistelua tätä vaihtoehtoisuutta ja omaehtoisuutta vastaan. Samalta tuntuu 2010-luvun Tampereella – joskin sillä erotuksella, että Tampereella se ei ole uhattuna, häviämässä tai itse asiassa sinnepäinkään. Missä Oululla on taipumus yrittää olla yhden totuuden kaupunki, Tampere on aina ollut kahden totuuden kaupunki ja sitä se on vielä tänäkin päivänä.

Syksyllä 2008, asuttuani siis Tampereella vasta muutamia kuukausia, menin visiitille entiseen kotikaupunkiin. Siinä vaiheessa todella hämmennyin, kuinka alakuloiselta ja passiiviselta Oulu näytti tavallisena lauantaipäivänä. Kesällä kaupungin kasvot olivat tietysti olleet ystävällisemmät. Matkustus "etelän" ja "pohjoisen" välillä on myös niin aikaavievää (verrattuna "etelän" kaupunkien välillä matkustamiseen), että nyt vasta ymmärtää, kuinka irrallaan muusta kaupunki-Suomesta Oulu oikeasti on. Tietysti Rovaniemi on vielä 200 kilometriä kauempana. Lisäksi joskus henkisen muuttoprosessin keskellä oululainen puheenparsi alkoi kuulostaa täysin eri kieleltä kuin yleispuhesuomi tai lännen ja etelän murteet. Kun tähän vielä ynnätään, että pimeänharmaa talvikausi 2014–15 on toistaiseksi ainoa Tampereella eletty jakso, jolloin olen potenut Oulun-vuosina tavanomaisia kaamosmasennusoireita, on entinen kotikaupunki muuttunut paikkakunnaksi, jolle en missään tapauksessa halua muuttaa takaisin. Ja samalla, siitä huolimatta: hetkenkään vertaa en ole elänyt Tampereella sitä elämää, jota erityisesti 1998–2000 parhaimmillaan oli siellä jossain.

Ihana vapaavaltio

Kirjoitin jokin aika sitten blogitekstin itsenäisen Pispalan unelmasta. Vappuna Pispalassa oli monenlaista tapahtumaa. Kun vapunpäivän jälkeisenä lauantaina kävelin keskustasta Pispalaan, tuntui kuin olisin siirtynyt negatiivisen energian normaalimaailmasta ihanaan positiivisen energian taskuun. Kävin seurailemassa livekeikkoja Hirvitalossa, jonka kapitalistinen Tampere on uhannut myydä. Kun lähdin poispäin Hirviklubin loistavasta meiningistä, josta musiikkiblogissani kirjoitin, se tuntui siirtymiseltä positiivisen ja kriittisen elämän tyyssijasta takaisin mitättömän keskiluokan valtakuntaan. Mikä ikävintä, tämä siirtyminen tapahtui jo Pispalan puolella.

Kun tänään huristelin bussilla Länsi-Tampereelta kohti keskustaa, mieleeni palautui unelma vapaasta, itsenäisestä Pispalasta. Entäs, jos Pohjanmaantien ja Pispalan valtatien risteyksessä olisikin raja-asema ja siitä eteenpäin sekä autoilu, oikeistolainen militantismi että keskiluokkainen elämäntapafasismi olisivat joko pannassa tai muutoin poissa laskuista? Olisiko mahdollista luoda joko Pispalaan tai johonkin muualle asutun Suomen piiriin vapaavaltio, joka ei vaatisi keskiluokkaista korrektiutta, kontrolloisi elämäntapoja, sortaisi heikompia eikä lietsoisi sotaa väärinajattelevia, vääränvärisiä tai väärää valtiota kohtaan?

Vappuna kohtasin myös näkemyksen, jonka mukaan olisi ihanaa voida siirtyä tapahtumasta toiseen ja kaveriryhmästä toiseen, niin että kaikkialla otettaisiin kaverina vastaan ja kaikkialla olisi hyvä fiilis. Niin kuin olisi koko ajan festarit, tai vappu niin kuin se Pispalassa ilmenee. Omaan korvaani tämä ajatus kuulosti samalta kuin oma unelmani itsenäisestä vapaavaltiosta. Kuvitellaanpa siis hieman lisää.

Näen silmissäni raja-aseman, jonka ulkopuolella on autojen pysäköintipaikka. Se on kohtalaisen laaja, muttei kohtuuttoman laaja. Pysäköintipaikan koko antaa ymmärtää, että vierailijoiden ei kannata lähestyä vapaavaltiota omalla autolla, vaikka sellaisellakin paikalle pääsee ja sisäpuolella autoilu on kiellettyä. Joukkoliikenne tietysti kuljettaisi tulijat ihan lähelle rajaa.

Raja-aseman sisäpuolella alkaisi heti festarimeininki. Kyltit osoittaisivat, missäpäin on alkoholimyymälä. Siellä myytäisiin viiniä puoleen hintaan suomalaisista Alkoista ja siideriä myös aivan pilkkahinnalla suomalaiskauppoihin verrattuna. Olut ja viina olisivat niin ikään tuntuvasti halvempaa kuin nykyisessä kotimaassa, mutta hintasuhde ei olisi aivan yhtä radikaali kuin viinin kohdalla. Jonot olisivat tietysti pitkät, mutta koska kaikilla olisi hyvä fiilis päästyään tähän liberaaliin paratiisiin, tönimistä ja muuta aggressiivisuutta ei paljon näkyisi. Asioista paremmin tietävät asioisivat toisessa, raja-asemasta paljon etäämmällä sijaitsevassa alkoholiliikkeessä, jota myös suosisivat useimmat vapaavaltion asukkaat. Alkoholiliikkeet voisivat olla avoinna esimerkiksi aamukahdeksasta keskiyöhön. Toki vapaavaltiossa olisi myös pubeja. Juomat olisivat niissä tuntuvasti alkoholiliikettä kalliimpia, ja kun vapaavaltiossa alkoholijuomia saisi nauttia melkein missä huvittaa, niihin kokoontuisivat isolta osin ihmiset, jotka oikeasti kaipaavat pubia eivätkä viinaa tai kaljaa.

Viini ja ylipäänsä alkoholi eivät olisi ainoita vapaavaltiossa sallittavia päihteitä. Siellä nimittäin olisi avoimesti tarjolla kannabista. Nykyisin Suomessa liikkuva kannabis ei esimerkiksi tätä kirjoittajaa paljon kiinnosta, sillä se on jalostettu yliväkeväksi ja sen vaikutus on yleensä pitoisuuksista riippuen joko negatiivinen tai täysin mitätön. Vapaavaltiossa pyrittäisiin etsimään ja kehittämään nykymarkkinoita miedompaa pilveä. Ehkä sellaisen myötä nykyihminen voisi oikeasti löytää sen stimulantin, jonka ansiosta 1960–70-luvun populaarikulttuuri muodostui niin inspiroivaksi ja inspiroituneeksi.

Edelleen, tajuntaan kemiallisesti vaikuttavien ainesosien lisäksi vapaavaltiossa olisi eräs muukin vetovoimatekijä vailla vertaa. Nyky-Suomessa alastomuuteen suhtaudutaan jakomielisesti: saunassa ja joskus mökkisaunarannoilla viuhahdellaan minkä ehditään, mutta muualla se on täysin pannassa tai tabu. Vapaavaltiossa nakuja, ainakin lämpimänä vuodenaikana, alkaisi näkyä heti raja-aseman sisäpuolella siinä missä alkoholiliikkeen kylttejäkin. Kukaan ei pilkkaisi roikkuvia tissejä, pieniä kikkeleitä eikä epäyhdenmukaisia vartalonmuotoja. Totta kai tällainen liberaalius houkuttelisi seuralaisekseen prostituutiota, mutta sen voisi sallia niin pitkään kuin sekä prostituoidut että heidän palvelujensa käyttäjät kirjattaisiin avoimeen rekisteriin. Parittaminen olisi ankarasti kielletty, ja kiellon rikkojat laitettaisiin – niin kuin väkivaltarikolliset ja huomattavat varkaatkin – rangaistuksena vapaavaltiota palveleviin suljettuihin työlaitoksiin. Vapaavaltiossa voisi myös olla elokuvateattereita, joissa päivittäin esitettäisiin naista alistamatonta pehmeää pornoa. Kova ja sovinistinen porno olisi sen sijaan väkivaltaviihteen tavoin pannassa. Sitä ei kaivattaisi positiiviseen ja rohkaisevaan ilmapiiriin.

Mihin halvan alkoholin, kannabiksen, alastomuuden ja seksuaalisuuden tuotot käytettäisiin? Tietysti siihen, että vapaavaltio voisi hyvin ekologiaa ylikuluttamatta. Vapaavaltio toimisi kokonaan paikallisella uusiutuvalla energialla. Jos energiaa jäisi yli, sitä myytäisiin käypään hintaan ulkopuoliselle lähiseudulle. Jos energia ei riittäisi, se jätettäisiin käyttämättä katujen ja liikeyritysten valaistuksesta ja muusta toisarvoisesta. Lisäksi – kun olisi selvää, että kesäaikana vapaavaltion asukasluku olisi talveen verrattuna isompi tai jopa moninkertainen – ei vierailijoille sännättäisi heti rakentamaan uusia nykyteknologian mukaisia asumuksia, vaan suosittaisiin telttailualueita ja hyväksyttäisiin myös puulämmitteiset tilapäisrakennukset. Jos joku jäisi sellaiseen jumiin syksyn tultua, hän voisi olla varma, että jonkun uuden ystävän luota tarjoutuisi lämmin yöpaikka. Tämä kertookin jo, millaista meininkiä vapaavaltion sisälle pyrittäisiin rakentamaan: ihmistä ei koskaan jätetä yksin, vaan aina löytyy joku, joka ottaa hänet avosylin vastaan. Jos ei löydy, yösija ja ateria tarjottaisiin vaikka lähituotteiden myymälän takahuoneessa.

Totta kai ympäröivä Suomi pyrkisi vastustamaan tällaista kokeilua, jonka se näkisi alusta loppuun suunnatun itseään vastaan. Tästä johtuen vapaavaltion täytyisi ehkä jo kättelyssä luoda myönteiset suhteet sellaisiin Suomen ulkopuolisiin voimiin, joiden hyväksyntä – ja uhka – saisi valtakoneiston uhittelun hiipumaan. Totuuden nimessä on tunnustettava, ettei tällaista vapaavaltiota voisi rakentaa Pispalaan tai vastaavalla tavalla asutuskeskuksen kyljessä sijaisevalle asuinalueelle. Pispalassakin niin moni keski- tai yläluokkainen kansalainen vastustaa vapaamielistä meininkiä, että nykyinenkin varsin paljon sovinnaisempi toiminta saa jatkuvaa vastustusta. Ehkä vapaavaltiokokeiluun soveltuisikin jokin melko hylätty teollisuusyhdyskunta, jossa asuininfrastruktuuria riittää, mutta johon on riittävän pitkä matka Helsingistä, Tampereelta ja Turusta. Mutta sellaiseenkin ihmishyvyyttä etsivät, liberaalit ja yhteiskuntakriittiset ihmiset löytäisivät – sekä Suomesta että nyky-Suomen rajojen ulkopuolelta.

Minä löytäisin sinne ensimmäisten joukossa.

Testing testing, testamentti testing, testamentti testing, Rrrraamattu, Rrrraamattu

Alivaltiosihteerin radio-ohjelmasta napattu otsikko (kyseessä arkkipiispan mikrofoninkokeilu) kätkee taakseen sen tosiseikan, että olen kuluneena talvena lueskellut todella pitkästä aikaa ihan kunnolla Raamattua. On tehnyt hyvää tutustua kaikkien näiden kristinuskokriittisten vuosien jälkeen, mitä kristittyjen pyhässä kirjassa ihan oikeasti kirjoitetaan. Tokihan minulla on asiasta muistikuvia sekä lapsuudesta että rippikoulusta, kenties koulun uskontotunniltakin, mutta nuo muistikuvat ovat olleet melko hämäriä ja joissakin tapauksissa virheellisiä.

Tässä kirjoituksessa en puutu Vanhaan testamenttiin juuri enempää kuin totean, ettei se kestä päivänvaloa. Ei sitten ollenkaan. Selityksiä moniin myytteihin VT:stä kyllä löytyy.

Kiinnostavampi on Uusi testamentti, tekstikokoelma, jonka ytimessä on Kristuksena tunnettu "Jeesus Nasaretilainen". Tosin uudempi tutkimus on osoittanut, että tekstien käsittelemän historiallisen henkilön nimi oli oikeasti Jeshua tai Yeshua – joka on arameankielinen muunnelma nimestä Joosua – eikä hän välttämättä tullut Nasaretista, sillä hänen ristiinsä kirjoitettu "nazarenus" viittaisi mieluummin nasareeneihin, jotka olivat ajanlaskun alun Palestiinassa vaikuttanut uskonnollis-poliittinen lahko. Lisäksi Matteuksen evankeliumin mukaan Jeesus (käytän selkeyden vuoksi tätä nimeä) oli kotoisin Betlehemistä, eikä Markuksen evankeliumi puhu hänen syntyperästään ollenkaan. Toki Nasaret on mainittu kaikissa Raamatun kaanoniin hyväksytyissä evankeliumeissa osana tiettyä Jeesuksen elämänvaihetta.

Jotkin evankeliumien erityispiirteet pistävät minunlaiseni lukijan silmään. Luukkaan evankeliumissa Jeesus tuntuu nykyistä kansankieltä käyttääkseni jatkuvasti vittuilevan ympäriinsä. Hänen lausahduksissaan näyttää olevan yllättävä annos purevaa sarkasmia. Toki luterilaiskristilliselle mentaliteetille on luontevampaa tulkita vapahtajan diskurssi pateettisen tosikkomaiseksi kuin synkän, mutta ilkikurisen huumorintajuiseksi. Itse en sitä mentaliteettia edusta, joten minulle Luukas aiheutti pienen yllätyksen. Matteuksen evankeliumin Jeesus puolestaan etsii pakkomielteisesti paikkoja ja tapahtumia, jotka toteuttavat VT:n profeettojen messiasennustukset. Omaan silmääni tämä on selvästi itsetarkoituksellista, ei välineellistä ja Jumalan johdattamaa niin kuin nykykirkko asian esittää. Johanneksen evankeliumin ajankuva taas näyttää äärimmäisen epänykyaikaiselta ja epälänsimaiselta, sellaiselta, jonka perusteella UT:n tapahtumat on mahdotonta ymmärtää 2000-luvun alun eurooppalaisen (ainakaan pohjoismaisen) logiikan mukaan.

Apostolien teot tuottaa oman erityisoivalluksensa. Kirkkokunnat saarnaavat, että Jeesus yksin oli Jumalan poika ja hänen ihmetekonsa osoittavat Herran erityisestä suhteesta häntä kohtaan. Luukkaan kirjoittama Apostolien teot kuitenkin esittelee Pietarit, Paavalit ynnä muut tekemässä ihan samanlaisia ihmetekoja, vaikka heillä ei ollut isä–poika-suhdetta Jumalaan. Sen sijaan heitä elähdytti Pyhä Henki, jonka teologit tulkitsevat Jumalan kolmanneksi ilmenemismuodoksi Isän ja Pojan lisäksi. Paitsi, että itselleni on aina tuntunut jakomieliseltä ajatella Jumalaa keskustelemassa itsensä kanssa ("isän" ja Jeesuksen vuoropuhelut), on myös Pyhä Henki omaan silmääni radikaalisti erilainen kuin isä-Jumala: jälkimmäinen on aktiivinen, mutta edellinen passiivinen voima. Minun on paljon helpompi uskoa kaikkia ihmisiä elähdyttävään jumalalliseen henkeen kuin persoonalliseen Jumalaan, joka ohjailee luomakuntansa tapahtumia valtaistuimeltaan käsin. (VT:n Jumala aivan erityisesti on kuin maallinen kuningas, joka vieläpä potee melkoista prinsessatautia.) Voidaan tosiaan puhua kaikista ihmisistä, sillä Apostolien tekojen mukaan "viimeisinä päivinä, sanoo Jumala, minä vuodatan Henkeni kaikkiin ihmisiin. Teidän poikanne ja tyttärenne profetoivat, nuorukaiset näkevät näkyjä ja vanhukset ennusunia" (2:17). Useimmat nykykristityt halveksivat ihmisiä, jotka ajattelevat omaavansa näkemisen, parantamisen, kielilläpuhumisen tai muita lahjoja: sellaiset lahjat eivät kuulu ihmiselle, vaan Jumalalle. UT on selvästi ristiriidassa tämän näkemyksen kanssa. Taitaa edellä mainittuja kristittyjä hämätä se, kuinka erilainen on näiden karismaattisten nykyihmisten uskonnollinen diskurssi kuin heillä itsellään?

Hyvin radikaalin oivalluksen synnyttää myös Uuden testamentin seuraava osio eli "Paavalin kirjeet". Nykytutkimus tunnustaa, että osa aiemmin Paavalin kirjeinä tunnetuista teksteistä ei ole tosiasiassa apostoli Paavalin kirjoittamia. Tämän tietäen aloin lukea kirjeitä etsiskellen Paavalin ja kvasi-Paavali(e)n tuntomerkkejä. Esimerkiksi efesolaiskirje näytti minulle heti feikiltä. Myöhemmin näitä oikeaan osuneita feikkitunnistuksia tuli lisää, ja niitä kaikkia yhdistää yksi piirre: ne ovat nykyasteikolla järjestelmällisesti konservatiivisempia kuin aitoina pidetyt Paavalin tekstit. Ne esimerkiksi vaativat orjia tottelemaan isäntiään. Ensimmäinen kirje Timoteukselle asettaa myös syntiinlankeemuksen syyn tukevasti naisen harteille ja määrää tiukkoja lisäehtoja naisten käytökselle. Efesolaiskirje ja kolossalaiskirje käskevät vaimoja suostumaan miestensä tahtoon. Siveysvaatimukset korostuvat näissä pseudepigrafisiksi kutsutuissa kirjeissä verrattuna aitoina pidettyihin Paavalin kirjeisiin. Liiallinen poikkeavuus tuomitaan niin ikään. Myös paljon lainattu "kuka ei tahdo työtä tehdä, ei hänen syömänkään pidä" (uudessa suomennoksessa "jos joku ei suostu tekemään työtä, hänen ei pidä myöskään syödä") on feikkikirjeestä eli toisesta tessalonikalaiskirjeestä. Lisäksi kvasi-Paavalin kirjeet pelottelevat lukijoitaan Saatanalla tai ankaran (vanhatestamentillisen?) Jumalan langettamilla rangaistuksilla sekä syyttävät tiettyjä henkilöitä tai seurakuntia nimeltä vääristä opetuksista, mukaan lukien väärät tunnusteot. Kuinka nykyiseen kristillisyyteen vaikuttaisi sen myöntäminen, että lukemattomat UT:n ahdasmielisimmät tekstinkohdat eivät ole apostolista alkuperää eivätkä kuulu Raamattuun?

Sokerina pohjalla on tietysti Johanneksen ilmestys. Tai sitten ei. Teininä muistan tietysti pitäneeni sitä rankkana stuffina. Nykysilmääni se on aika laimeaa hörhöilyä. 666:kin on nykykäännöksen mukaan "erään ihmisen luku" eikä yleisesti "ihmisen luku". Se siitä sitten!

Yksi yhdeksän kahdeksan neljä

Rakkauteni musiikkiin ei liene yllätys kenellekään, joka on seuraillut tätä blogia, twiittejäni tai mitä hyvänsä foorumia, jolla olen aktiivinen. Puhumattakaan minut henkilökohtaisesti tuntevista: usein he kyllästyvät pakkomielteenomaiseen musiikin pohdiskeluuni ja jatkuvaan musiikista puhumiseen. Olen myös kirjoitellut lähimenneisyytemme kulttuurisista ja yhteiskunnallisista aikakausista. Monen muun ulottuvuuden lisäksi populaarimusiikissa on kiehtovaa, kuinka se onnistuu kiteyttämään jotakin oleellista ajasta, jossa elämme tai olemme eläneet musiikin teko- tai ilmestymishetkellä. Musiikin lisäksi samaa heijastavat usein pukeutumisen ja sisustuksen tyylit. Toki sosiokulttuurista aikakautta ilmentävät myös elokuvat, kirjat, kuvataide, näyttämötaide ja ennen kaikkea televisio.

Minulle 1990-luku oli kiinnostava vuosikymmen, sillä se toi ajankohtaisiksi monia ilmiöitä, jotka sen edeltäjä 1980-luku oli hävittänyt. Vuosikymmenen alkupuolella tosin ajattelin, että tämä uusi kymmenlukuhan se vasta onkin paskaa. Ehkä osansa aikakausidiagnoosiin oli myös elämänvaiheella, jossa lapsuuden ja teini-iän verkosto hajosi. Myöhemmin olen nimittäin pystynyt löytämään 1990-luvun kulttuurisen uudelleenlöytämisen – ja tietynlaisen vapautumisen – juuria kaukaa 1980-luvun puolelta. Nämä "vapautuminen" ja "uudelleenlöytäminen" jatkuivat ja oikeastaan jopa täydentyivät 2000-luvun alussa. 11.9.2001 oli se kohtalokas päivä, joka antoi valtaapitäville (kyseenalaisen) moraalisen oikeutuksen murskata kaikki edellisen aikakauden edistys. Sen jälkeinen ajanjakso, joka pääsi kunnolla käyntiin hetken viiveellä ja jonka en vieläkään näe päättyneen, on muistuttanut eri arvioiden mukaan 1930-, 1950- tai 1980-lukua. Viimemainittua kohtaan on musiikissa havaittavissa kauan jatkunut pakkomielle.

Lueskelin joskus vaatemuodin historiasta kertovaa kirjaa. Sen mukaan yksi 1960-luvun lempiasusteista, minihame, oli 1970-luvun alusta pitkälle 1980-luvulle yhtäjaksoisesti out, vaikka muodin luojat yrittivät sitä kerran toisensa jälkeen tuoda takaisin. Kuluttajille se vain ei maistunut. Kun minihame vihdoinkin tuli takaisin, se tapahtui hetkellä, jota yksikään muotiguru tai suuri muotitalo ei aavistanut. Kesällä 1985 nimittäin minihameet vietiin suorastaan käsistä. En malta olla vertailematta kehitystä populaarimusiikkiin: täsmälleen samaan aikaan, vuonna 1985, käynnistyivät ne prosessit, jotka loivat myöhemmin sen, minkä tunnemme 1990-lukuna. Silloin punkista periytynyt uuden aallon purismi hellitti otettaan ja eurooppalaiset valkonaamat alkoivat yhtäkkiä omaksua ilmavampaa, sielukkaampaa, alitajuisesti kulttuuriseen edistykseen uskovaa, vapauttavaa musiikkikäytäntöä. Silloin myös klubimusiikki alkoi yhtäkkiä oivaltaa hiphop-elementtien ja miksaamisen tuoman vapauden ja ilmaisun rajattomuuden. Voimme käsittää, että vuonna 1985 populaarikulttuuri alkoi irtautua vaikutteista, jotka 1970-luvun jälkipuolella yksi toisensa jälkeen julistettiin edistykseksi. Sivumennen sanoen 1985 oli myös tieteen postmodernismin läpimurtoajankohta.

Miksi vapautuminen, uudelleenlöytäminen ja vallitsevasta irtautuminen olivat niin tärkeitä asioita? 1970-luvun loppuvuosista en äkkiseltään keksi muuta huonoa sanottavaa kuin vasemmiston alamäki ja uusmoralismin nousu, joka vaati Alkot suljettavaksi kesälauantaisin ja ehdotti Aku Ankalle housuja jalkaan. Progressiivinen rock ja jazz-rock kyllä sysättiin jonkinlaiseen ahdinkoon. Osa ajanjaksolla 1985–2001 uudelleenlöydetyistä populaarikulttuuri-ilmiöistä oli kuitenkin 1970-luvun loppupuolen ilmiöitä. Lisäksi 1980-luvun alussa on jonkin verran "uuden hippiajan" vikaa. Alkuperäinen hippisukupolvi oli vasta 30 & risat -iässä, ja sen ideoista nappasivat vaikutteita myös monet nuoremmat. Onko ollut olemassa jokin hetki, jolloin kaikki on ollut sulkeutunutta, vanhan hylkääminen kanonisoitua, uudempikin loppuunkaluttua, jolloin kenties omahyväinen bisnes on alkanut pyörittää keskinkertaisuuteen vajonneen populaarikulttuurin banaaleimpia piirteitä fasistisella mentaliteetilla? Jos 1985 oli käännekohta, silloin pohjakosketus on tapahtunut vuonna...

...1984. Bingo. George Orwell!

Millainen maailmamme oli vuonna 1984? Itä ja länsi olivat vielä voimissaan, mutta Mihail Gorbatsov nousi valtaan Neuvostoliitossa jo seuraavana vuonna (ts. 1985). Los Angelesissa järjestettiin kesäolympialaiset, joissa Martti Vainio kärysi dopingista; sitä ennen Sarajevossa pidettiin talvikisat, joista Suomi napsi peräti 13 mitalia ja presidentti Mauno Koivisto varoitti sen myötä suomalaisia kansalliskiihkoilusta. Televisiosta töllättiin Ritari Ässää (Knight Rider) muuallakin kuin Suomessa. Elokuvateattereissa villitsivät Indiana Jones ja tuomion temppeli, Poliisiopisto ja Karate Kid. Heavymusan, josta osa kulkee nykymaailmassa hardrockin nimellä, mahti yltyi äärimmilleen. W.A.S.P., Twisted Sister ja Mötley Crüe nousivat hurjaan suosioon, vanhempien tekijöiden kuten Iron Maidenin suosio yltyi ja myös Metallica teki kovasti tuloaan. Listoilla menestyivät myös Wham!, Duran Duran ja The Jacksons, ja ensilevynsä julkaisi Modern Talking. Suomessa kuunneltiin Yötä (Joutsenlaulu ilmestyi, kuten toinenkin peri-inhokkini Scorpionsin Still Loving You), Popedaa, Eppuja ja yhä enemmän myös Dingoa. Ennen vuodenvaihdetta nurin mennyt OK-lehti esitteli tytöille sääripituisia hameita ja mustia alusvaatteita.

Vuotta 1984 ei ole ikävä... paitsi, että se on nyt. HC-versiona. Jo vuosikausia kaikki on ollut sulkeutunutta, uudempi loppuunkaluttua, vanhan hylkääminen kanonisoitua yhdelle ryhmälle ja vanhassa pitäytyminen toiselle, omahyväinen bisnes on pyörittänyt keskinkertaisuuteen vajonneen populaarikulttuurin banaaleimpia piirteitä fasistisella mentaliteetilla. Itä ja länsi ovat taas voimissaan. 1984 on täällä tänään aika lailla siinä muodossa kuin Orwell sen esitti, eivätkä useimmat meistä tietenkään huomaa. Viidestoista vuosi tuhatluvunvaihteesta taaksepäin oli kaivattu käännekohta; viidestoista vuosituhannenvaihteen jälkeinen vuosi saa luvan olla uusi käännekohta – ellei se ole lipsahtanut jo ohitse minun huomaamattani, kuten kävi edellisessä syklissä.

Polkaistiin sitten lehteä

Kuten tuhannet ja tuhannet muut suomalaiset, olen ollut vähän pienemmällä iällä partiossa. Omana aikanani partiolaiset jakautuivat ikävaiheen mukaan sudenpentuihin (7–11 v), vartiolaisiin (11–15 v) ja vaeltajiin (14–> v). (Vartiolaisten ja vaeltajien iän päällekkäisyys johtuu siitä, että partiolippukunnissa tavattiin aloittaa vaeltajaryhmiä kahden vuoden välein – vartioita taas joka vuosi.) Itse missasin sudenpentuiän ja menin suoraan vartioon. Ylivoimainen valtaosa partioinnistani tapahtui kuitenkin vaeltajaosastossa ja johtajana. Varmasti moni muistelee partioikäänsä, että vartiolaisethan olivat jo isoja verrattuna pieniin "sudareihin". Minä olin omalla partioasteikollani "iso" vasta vaeltajaiässä, tai aikaisintaan viimeisenä vartiolaiskeväänä. Tuolloin keksin myös toimittaa kaverin kanssa vartion omaa lehteä. Sen nimi oli Nessu. Olen aina väkertänyt lehteä, missä olen ollutkin ja minne mennytkin. Nessu sisälsi pääasiassa huumorijuttuja, joiden esikuva oli Suomen MAD. Tosin sekaan pujahti välillä jotain täysin omaa. Tässä tekstinäyte jutusta Ideat lopussa (lähde kolmas ja viimeinen Nessu):

"Frankie ja Sid asuivat Skotlannissa. Sid oli Frankien pappa ja Frankie Sidin mummo. Eräänä päivänä nämä sisarukset päättivät lähteä yhdessä kauppaan kaljalle. (...) Sid hypähteli eteenpäin kuin vuoripupu ja Frankie tassutteli perässä läähättäen. Välillä se haukahti iloisesti. (...) Kittilän jälkeen nousi keikkabussin rattiin herra Kosunen. Tämä nuori nainen oli koulutukseltaan Loch Nessin hirviö."

Tuollaisesta kelpaa yli kahden ja puolen vuosikymmenen jälkeen olla ylpeä. Olimme kirjoitushetkellä 13-vuotiaita!

Kun olin "ansioitunut" vartion lehden toimitustyössä, päädyin tietysti myöhemmin toimittamaan partiolippukunnan lehteä. Lippukunnan nimi oli Pateniemen Polunpolkijat, mistä oli johdettu lehden nimi Polkaisu. (Nykyään lippukunnassa ilmestyy – tyypillisen väkinäisen murteellisesti – Polokasu-lehti.) Jo ennen Polkaisun toimitustyöhön ajautumista olin saanut lehden sivuille pari itse kirjoittamaani tekstiä. Mukavimmat muistot on jutusta, jonka kirjoitimme kahden kaverin kanssa kesällä 1989 tehdystä pyöräretkestä. Se toi myös meille upouusina vaeltajina mahtavasti mainetta. Siitäkin on paikallaan pieni tekstinäyte:

"Telttamme ympärillä liikuskeli eli hiipparoitsi kalastajia suunnittelemassa moottoritien rakentamista telttapaikan yli. Tämä närkästytti meitä suuresti. (...) Vuokravessan ulostetorni ulottui yli reikän. Lähe seuraavassa huijauksessa olimme jo pizzeriassa eli vessassa pudasjärvellä ja olivat siellä kauan, paitsi Jokke pesi naaman. (...) Matkakuumeen alkaessa vaikuttaa alamme tehdä lähtöämmezzza ja kuulemme lintujen karjuvan puissa ja huomaamme viereisellä kaatopaikalla jonkun hurjastelevan moottoriveneellä."

Kirjoitusvirheet yllä ovat alkuperäisiä ja tahallaan silleen jätettyjä. Ajankohdasta voi toki päätellä, ettei käytössä ollut tietokonetta, vaan juttu on näpytelty kirjoituskoneella.

Syksyllä 1989 olin ensimmäistä (ja virallisesti viimeistä) kertaa Polkaisun päätoimittajana. Tein tyypilliseen (hölmöön) tapaani liian ison osan jutuista yksin, tietokoneella piirretty kansikuva oli aivan kamala ja loput möhli entinen lippukunnanjohtaja, joka vastasi monistuksesta ja kopioi jutut väärään kokoon. Tuloksena oli siihenastisen partioaikani takuulla huonoin Polkaisu. Asiat kääntyivät ympäri, ja niinpä seuraavana keväänä vastasin isäni ja hänen kopiofirmassa työskennelleen tuttavansa avustuksella monistuksesta ja sivuasettelusta (joita kutsuttiin pompöösisti "painatukseksi"). Päätoimittajan pesti puolestaan päätyi yhdelle mainituista pyöräretkikamuistani, ja me kaksi muuta osallistuimme toimitustyöhön. Eräs yhteinen kaverimme ehdotti väsäävänsä Polkaisuun asuntovaunuvertailun. Toteutumatta jäänyt idea oli niin mahtavan hölmö, että minun vaikutuksestani sen mahdollisuutta toisteltiin Polkaisun sisällysluettelosivulla aina 1990-luvun jälkipuoliskolle saakka.

Polkaisu 1/1990 oli sen verran hauska lehti, että meidän porukkaamme pyydettiin toimittamaan saman vuoden toinenkin numero. (Ykkösen sisällön helmenä mainittakoon yhdistetty saippuasarjasatiiri Dallas / Vuoristosairaala / Paluu Eedeniin / Falcon Crest / Dynastia / Suomalainen lemmenlaiva / Vihreän kullan maa / Älypäät.) Päätimme hoitaa hommat sillä verukkeella, että lopputulos on niin huono, ettei meitä enää koskaan pyydetä Polkaisun toimittajiksi. Missä päätoimittamani Polkaisu 2/1989 oli pahassa mielessä huono, 2/1990 oli hyvässä mielessä huono. Taisimme saada toiveemme mukaan pyyhkeitä parista jutusta, kuten bad taste -henkisestä kannesta sekä reportaasista, joka kertoi valikoitujen lippukuntalaisten (olemattomasta ja keksitystä) lokakuisesta matkasta katsomaan Hankirallia. Mukana oli myös ruokavinkkejä partiolaisille: 1) keitetty lenkki, 2) paistettu lenkki.

Meitä ei pyydetty enää toimituskunnaksi. Minulle sen sijaan oli käyttöä "painatuksen" vastuuhenkilönä. Kahden seuraavan vuoden jälkeen kieltäydyin ja vetäydyin hommasta, mutta 1994 minut ruinattiin takaisin mukaan. Numeron 2/1994 sisällysluettelosivulla oli kehuttu lyhyt sarjakuvani (ainoa yritykseni sillä alalla), Buffalo and the Caravans, jonka aiheena oli aiemmin mainittu asuntovaunuvertailu. Numero 1/1995 oli viimeinen Polkaisu, jonka ulkoasu oli minun viimeistelemäni. Siinä vaiheessa parhaat kaverini olivat lopettaneet partiohommat, yksi jopa muuttanut kaupungista. Roikuin kuitenkin mukana kuvioissa seuraavan vuoden kevääseen, jolloin olin rastihenkilönä lippukunnan järjestämässä partiotaitokilpailussa (PT). Siinä vaiheessa Polkaisusta oli tullut meitä nuoremman tyttöikäryhmän keskinäisten vitsien julkaisukanava. Partion kokonaisvaltainen meininki oli myös pahasti muuttunut, mitä ei paremmin voisi kuvailla eräiden nuorten miesten ilmaantuminen PT:n rastitehtäviin armeijan tamineissa. Iso osa 80-luvun lopun ja 90-luvun alun partiomuistoista on oikeasti aivan mainioita – jopa tämän nykyisen vasemmistohipin silmään. Kuvailkoon sitä Polkaisusta 2/90 löytyvä viittaus Kiekkokissat-nimisen PT-kilpailuvartion käyttämiin "useisiin laittomiin keinoihin menestyksensä turvaamiseksi".

Kirjoja, joita olen yrittänyt kirjoittaa

Minunlaiseni ihminen ei osaa olla kirjoittamatta. Vaikka viime aikoina päähuomio on keskittynyt asiatyyliin, on tuntuva osa kirjoitelmistani ollut kaunoa – tarkemmin sanoen proosaa. Muutaman novellin olen laittanut nettiinkin, mutta ne ovat kaikki uudehkoja, Tampereella asuessani kirjoitettuja. Oulun-vuosiltani en muista kuin yhden novellin, jolla oli ainakin aikomus osallistua Nuoren Voiman Liiton novellikilpailuun. Sen hupaisa otsikko oli Partiolaisten ihmissuhteet menevät solmuun. Romaani sen sijaan oli jatkuvasti työn alla. Useimmat niistä jäivät kesken, mutta neljä olen saanut valmiiksi – yhden vasta Tampereella. Yhdellekään niistä ei ole kustantamon ovi avautunut.

Ensimmäinen vakavampi yritykseni kirjoittaa proosaa tapahtui syksyllä 1996. Romaanin työnimi oli Ihmislokero B 11. Olin vastikään muuttanut ensimmäiseen omaan asuntooni, joka sijaitsi 1970-luvulla rakennetussa lähiössä. "B 11" oli osoitteeni loppuosa. Lähiörealismin ja -romantiikan lisäksi tekstissä oli opiskelijaelämän kuvailua ja vasemmistolaista yhteiskuntakritiikkiä. Kirja jäi kesken, mutta seuraavana syksynä palasin samaan teemaan. Olin silloin aloittelemassa graduntekoa, ja romaanin nimeksi tuli Tutkielman lisälehdet. Muistan pitäneeni "lisälehdistä" puhumista jotenkin vasemmistolaisena juttuna. Punertava oli kirjakin – ja alakuloinen, pateettinen, samalla kuitenkin myös kiltisti beatnik-vivahteinen. Kun Lisälehtiä lukee nykyään, ymmärtää hyvin, mikseivät kustannusyhtiöt julkaisseet sitä. Teksti on nimittäin kömpelöä, kirjan aihe ja teema eivät ole kiinnostavia (yliopisto + Oulu + sosialistinen aate = hohhoijaa!) ja näkökulmia vaivaa suppea minäkeskeisyys. Kun käsikirjoitus valmistui vuodenvaihteessa 1997–98, ajattelin silti saaneeni aikaan jotakin merkittävää. (No, olihan se ensimmäinen valmis romaanikässärini ikinä.)

Jo ennen kuin Tutkielman lisälehdet valmistui, olin innostunut ihan toisenlaisesta luovasta näkökulmasta. Niinpä vuosi 1998 ei ehtinyt alkua pidemmälle, kun väkersin jo uutta käsikirjoitusta. Uskoin yhä viattomasti Lisälehtien löytävän julkaisijan. Niinpä ajattelin toista romaaniani jatko-osana, joka kuitenkin poikkesi edeltäjästään käänteentekevästi. Olin nimittäin tutustunut lounge-musiikkiin ja ihastunut sen "hempeä on uusi rankka, viihdyttävä on uusi kapinallinen" -filosofiaan. Uuden kirjani nimi oli Olohuonelukemisto. Käsikirjoitus jäi kesken, kun minulle alkoi paljastua, ettei Lisälehtiä julkaistaisi. Eihän nyt loungea voitaisi julkaista minulta esikoisteoksena! Voi myös olla, että omakohtainen metamorfoosi jatkui ja siirryin kevyestä keijukaistanssahtelusta kohti psykospirituaalista vapautumista. Lukemiston käsikirjoitustiedosto on kadonnut jo aikoja sitten. Harmi, sillä lounge-näkökulman kehittäminen kirjallisuudessa kiinnostaisi minua edelleen.

Syystalvella 1998 Lukemisto oli hylätty ja Lisälehdistä ei ollut enää tietoakaan. Mitä seuraavaksi? Yhtäkkiä kuin salamana kirkkaalta taivaalta päähäni ilmestyi loistoidea. Kirjoittaisin romaanin lähitulevaisuuden teknologisesta utopiasta, jonka ulkopuolelle valtaosa yhteiskunnan väestöstä olisi heitetty. "Utopia" pohjautuisi suoraan kehitykseen, joka tuolloin 1990-luvun lopussa oli käynnissä. Romaanin nimeksi tuli Tektopia, ja vaikka tekstin kirjoittamiseen kului melkein vuosi, alkuperäinen inspiraatio sävytti kirjan kaikkia osia. Kun työ tuli valmiiksi, ilmoitin pitäväni Tektopiaa yhtenä parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Tämä oli aivan muuta kuin Tutkielman lisälehdet tai mitä Olohuonelukemisto olisi voinut olla. Tämä oli klassikko!

Kuinkas sitten kävikään? Valtaosan vuotta 2000 jännitin, löytääkö Tektopia kustantajaa. Yritin kovasti, mutta vastaus oli ja pysyi ei. Toisin kuin Lisälehdet, Tektopia sai joltakin kustantajalta (muistaakseni Otavalta) sanallisen arvion. Sen mukaan kirjassani oli "tiettyä raikkautta, joka kuitenkin kääntyy tapahtumien ennalta-arvattavuuden myötä tunkkaiseksi". Arvio kritisoi minua siitä, että olin vääntänyt asioita rautalangasta. Ihmettelin, miksei ymmärretty, että se oli tarkoituskin: yhteiskuntakritiikkini oli määrä jysähtää päähän kuin se kuuluisa metrinen halko. Valitettavasti kustantajia taisivat kiinnostaa enemmän sanataiteelliset kuin yhteiskuntakriittiset arvot. Jälkikäteen arvioituna Tektopian teksti on valitettavan töksähtelevää, vaikka yksilö- ja kollektiivitasoa yhdistelevä kehitystarina onkin mielestäni yhä mainio ja moni silloinen visioni on toteutunut. Voi myös olla, että kirjassa paljon esillä ollut "tyttöjen välisestä ystävyydestä" -teema oli vuosituhannen vaihteessa jo klisee. Nähtyäni seuraavana syksynä Fucking Åmål -elokuvan (ilmestyi 1998) suorastaan säikähdin, kuinka paljon tekstissäni oli siihen yhtymäkohtia.

Elämäni asiat jyskyttivät taas eteenpäin. Keväästä syksyyn vuonna 2001 elin melkoista sekoiluvaihetta, ja kun se oli (valitettavan masennuksen kautta) päättynyt, aloin kirjoittaa kokemuksistani – tietysti – romaania. Sen otsikko oli Psyke. Kirja alkoi esseellä, joka käsitteli psykedeelistä maailmankatsomusta yleisten esimerkkien kautta, ja jatkoi surrealistisella kuvauksella kovasti minua muistuttaneen ihmisen elämästä. Aikatasot, välillä myös paikkatasot ylittyivät sinne-tänne, tunnelma oli kaoottinen ja beatnikkimäinen. Kuten arvata sopii, Psyke jäi kesken. Luultavasti seuraavana vuonna (ts. 2003) oli työn alla romaani, joka kertoi tulevaisuuden yhteiskunnasta välittömästi punavihreän vallankumouksen jälkeen. En muista kirjan otsikkoa tai edes sitä, oliko sillä otsikkoa. Tekstissä oli vaikutteita Tektopiasta, mutta nyt kehitys olikin kulkenut radikaalisti minun kannaltani myönteiseen suuntaan. Sekin käsikirjoitus jäi alkuunsa, noin sivulle 30–40.

Joskus viime vuosikymmenen puolivälissä minulla oli kausi, jolloin minulta ei syntynyt proosaa ollenkaan. En kirjoittanut runoja, en maalannut (mitä olin myös harrastellut 1999–2001), jonkin aikaa myös musiikilliset ideani olivat tylsiä. Olinko muuttumassa keskinkertaiseksi aikuiseksi? Viimeistään alkuvuosi 2006 muutti jälleen suunnan kohti parempaa. Olin niin innostunut senaikaisesta henkisestä ja hengellisestä kasvustani ("tietoisuuden laajentumisesta"), että päätin kirjoittaa siihen pohjautuvan romaanin. Sen nimeksi tuli Pyhä G – romaani mielestä, musiikista ja mystiikasta. Ilmaus "Pyhä G" viittasi G-duurisointuun, joka oli noihin aikoihin kaikkien uusien sävellysteni perussointu, sekä pyhään Graaliin, mikä oli Da Vinci -koodin vaikutusta. Pyhä G oli kolmas valmiiksi tullut käsikirjoitukseni. Sitä lähettelin alkuvuonna 2007 lukuisille kustantamoille, mutta se ei kiinnostanut ketään. Itse asiassa ongelmat olivat samat kuin ihan ensimmäisessä yrityksessäni eli Tutkielman lisälehdissä. Teksti oli sujuvampaa, mutta yhä hieman kankeaa; aihe ja näkökulma eivät vieläkään olleet riittävän kiinnostavia muiden kuin minun mielestä. Jos kerran Tektopiaa ei julkaistu, miksi ihmeessä Pyhä G julkaistaisiin?

Da Vinci -koodin vaikutus oli kuitenkin monitasoinen, ja niinpä jo ennen Pyhän G:n valmistumista olin käynnistelemässä uutta romaanikäsikirjoitusta. Nyt yritin kirjoittaa dekkaria, johon sisältyisi mullistavia väittämiä maamme historiasta. Historiankirjat uusiksi tai Taistelevat tohtorit, kumpaakin otsikkoa olen käyttänyt, pyrki olemaan Suomen historiankirjoituksen Da Vinci -koodi. Sekin käsikirjoitus jäi hieman kesken vuonna 2007 (ehkä Pyhän G:n julkaisemattomuuden lannistavasta vaikutuksesta), mutta kun olin muuttanut Tampereelle, silloinen tyttöystäväni luki pitkähkön käsikirjoituksen (joka käynnistyi, kieltämättä kiinnostavasti, keskiaikaisena pidetyn kappelin katoamisesta jäljettömiin) ja oli vilpittömästi innoissaan lukemastaan. Romaani oli kirjoitettava valmiiksi! Löysin ihan mukavan inspiraation, sain hommat kasaan ja aloin jälleen kerran lähetellä käsikirjoitustani lukuisille kustannusyhtiöille. Vuosi taisi olla 2010. Järkytykseni oli melkoinen, kun en saanut mistään muuta palautetta kuin lakonisen kieltävän standardivastauksen. Olin yhä sitä mieltä – ja tyttöystäväkin oli sitä mieltä – että Historiankirjat, tai Tohtorit, oli oikeasti hyvä ja onnistunut romaani. Olen yhä sitä mieltä, vaikka aika on nyt ajanut siitä pahasti ohi. Yhden syyn kirjani hylkäämiselle oivalsin kyllä varsin pian: erään avainhahmon, joka esiteltiin hyvin epämiellyttävänä tyyppinä ja joka edusti konservatiivioikeistoa, sukunimi oli Soini. Siis ihan oikeasti, vuonna 2010, Soini! Mutta nimelle oli mielestäni erinomaiset perustelut, joten sitä oli myöhäistä muuttaa.

Niihin aikoihin, kun uskoin Historiankirjojen eli Tohtoreiden julkaisuun, aloitin jatko-osan kirjoittamisen. Mukana oli jopa yksi sama henkilöhahmo. Kirjalla ei koskaan ollut nimeä – sen tiedosto löytyy koneeltani nimellä "Uuskirja". Meno oli samanlaista kuin edeltäjässään. Uusi kirja jäi tietysti kesken, kun oivalsin, ettei edeltäjääkään julkaistaisi. Sitä ennen (muistaakseni Tampereelle-muuton molemmin puolin) olin kirjoittanut muutamia kymmeniä sivuja tekstiä Pyhän G:n hengessä otsikolla Hullut. Se näyttää nykysilmääni 2000-luvulla kesken jääneistä teoksistani kaikkein kiinnostavimmalta. Teksti ei ole yhtään niin suppeasti kiinni omaelämäkerrallisuudessa, vaan sen keskushahmo on ainakin puoliksi keksitty henkilö. Lisäksi yritin eräänä syksynä (ilmeisesti 2010) kirjoittaa varhaisnuorten dekkaria otsikolla Ympäristöjuttu, minkä jatkoksi olin suunnitellut samoihin henkilöihin pohjautuvaa Puutalojuttua. Jälkimmäistä en kirjoittanut sanaakaan, sillä myös edellinen jäi puolitiehen – tehtyäni havainnon, etten osaisi kirjoittaa 2010-luvun varhaisteinien elämästä. Muuten voisin osata, mutta uusimman uuden viihde- ja kommunikaatioteknologian läpitunkevaa läsnäoloa en pysty edes kuvittelemaan.

Uusin yritykseni on keväällä 2013 käynnistynyt Sopeutumattomat. Se ei ole "jäänyt kesken", sillä pyhä aikomukseni on saada se lähitulevaisuudessa valmiiksi. Toisin kuin Tektopia, Historiankirjat (Tohtorit) tai jopa Pyhä G, uusi kirja ei yritä olla yhtään mitään. Se vain on. Joku voi pitää sitä mullistavana, minäkin voin pitää sitä sellaisena tai sitten en. Teksti on melko tajunnanvirrallista, juoni on epäselvempi ja dialogia – jonka kirjoittaminen ei kuulu vahvuuksiini – ei ole lainkaan. Tapahtumien, mikäli niitä on, ytimessä on kolme yhteiskuntaan sopeutumatonta ihmistä, jotka ovat ajautuneet epäonnisiin rooleihinsa ja jotka pyrkivät murtautumaan ulos niistä; murtautuminen ei kuitenkaan ole yhtään dramaattista tai pateettista, vaan edelleen jonkinlaista ajautumista. Kuten tunnelmaan sopii, en edes ole varma, miten kirja päättyy – siitä puhumattakaan, miten kirjan päätökseen ajaudutaan. Ehkä vuosi 2015 menee taas lähetellessä romaanikäsikirjoitusta sinne-tänne. Saa nähdä.