lauantai 22. huhtikuuta 2017

Sisäinen Puutarha on tuhottu

Kaunis ajatus ihmisen sisältä löytyvästä onnesta, mitä seuraavassa nimitän Sisäiseksi Puutarhaksi, tuli laajempaan tietoisuuteen joskus 1960-luvun tiimellyksessä. Entistä enemmän kannatusta se sai 1980–90-luvulla, kun yhä useampi lakkasi uskomasta hyvän yhteiskunnan unelmiin. Se kytkeytyi myös tuolloin vallinneeseen "positiivisen ajattelun" trendiin. Mikäs siinä: jos ihmiset ympärillä vieraantuivat ja sosiaaliset velvoitteet ahdistivat, oli lohdullista ajatella, että onnen saattoi löytää ihan yksin ja itsestään. Ja usein se löytyikin.

Useimpia hyviä ideoita ympäröi väärinkäsitysten valitettava verkko. Esimerkkinä voisi toimia 1960-lukulainen "vapaan rakkauden" idea. Kyse oli alun perin tosiaan vapaasta rakkaudesta: kuka hyvänsä voi rakastaa ketä hyvänsä, miten hyvänsä, ilman kahleita ja sääntöjä. Kun idea myytiin laajemmille massoille, voitolle pääsi rakkauden sijaan seksi – ja kun 60-luvun ilmapiiristä hiukan etäännyttiin, koko rakkaus unohdettiin ja tuloksena oli kuviteltu ihanne tunteettomasta sinkkuelämästä, jossa kuka hyvänsä saattoi hässiä ketä hyvänsä piittaamatta mistään mitään. Rakkauden kentän laajentaminen muuttui rakkauden kentän tuhoamiseksi.

Sisäinen Puutarha sai ongelmalliseksi kylkiäisekseen individualismin eli yksilökeskeisyyden kaikkine oppihistoriallisine painolasteineen. Näihin kuuluu myös itsekeskeisyys, vaikka asiat eivät sinänsä tarkoita samaa. Väärinkäsitysten verkko – jota (valta)media yleensä tapaa sotkea entisestään – sai kuitenkin aikaan, että itsessään kaikin puolin positiivinen Sisäinen Puutarha muuttui ihmisten itsekeskeisyyttä korostavaksi tekijäksi. Yhtäkkiä "en piittaa sinusta, onni löytyy sisältä" oli aikakauden mantra. Koska amerikkalaismallisen individualismin – ja egoismin – erilaisia ilmentymiä vaikutti muillakin ajattelun ja yhteiskunnan suunnilla, ajatus "en piittaa sinusta" muodostui vallitsevaksi siitä riippumatta, ajateltiinko onnea (olevan ehkä olemassakaan) vai ei.

2010-luvun yhteiskunta ja kulttuuri, jossa ihmisille aatesuunnasta riippumatta tuntuu olevan tärkeintä ylittää ja nujertaa toinen ihminen, on johtanut – perin johdonmukaisesti – valitettaviin seurauksiin. Sisäisen Puutarhan tilaus on luonnollisesti entistäkin omnipresentimpi, ihmisten vieraantuminen ja sosiaalisten velvoitteiden ahdistavuus ovat entiseen nähden moninkertaisissa lukemissa. Mutta kun onnea etsii yksin ja itsestään, niin hupsista: se ei löydykään. Sen sijaan sisimmässä onkin läpitunkemattomat kerrokset katkeraa kuonaa, jota edes meditaatioharjoitus ei saa rauhallisesti "menemään pois", vaan se jää mieleen pyörimään luuppina, mikä saa koko ajan tukea kaikilta suunnilta. Luonto ei ilmennä ihmiselle kauniin yksinkertaista todellisuutta, vaan turhautumia malliin "helvetin ilmastonmuutos" ja "täälläkin jotkut vain räpläävät älykännyjään". Taide ja musiikki eivät ilmennä rajatonta luovuutta tai kauniimpaa maailmaa, vaan muistuttavat, kuinka "kaupallisuus pilaa kaiken", "media vaikenee tämän olemassaolosta" tai "perhanan oikeistolaiset eivät anna tälle senttiäkään tukea". Ja ihmisten pariin hakeutuminen ei tietenkään auta asiaa, kun joka paikassa on läsnä joku tyyppi, joka oli sanonut jollekulle jotain, mitä ei voi hyväksyä – tai ihan vain muistuttaa nykykulttuurisista ilmiöistä, joita ei voi hyväksyä.

Koska ihmisen perusolemus ei sinänsä ole muuttunut, voi silti edelleen käydä niin, että riittävä meditointi tai mentaaliharjoitus johtaa hänet pyörivien ajatusluuppien kerrostumien läpi rauhalliseen, vapauttavaan tyhjyyteen. Mutta kuonaisuus ja kaunaisuus eivät ole jättäneet sitäkään entiselleen. Tyhjyyden kokemus ei enää muistuta hiljaista onnea, vaan hiljaista surua. Kokemus olemisesta yhtä maailmankaikkeuden kanssa on muuttunut kokemukseksi olemisesta yksin maailmankaikkeudessa.

Totta kai on olemassa ihmisiä, joiden oma sisäinen puutarha ei ole tuhoutunut. He vain tuskin omalta yksilö- ja itsekeskeisyydeltään ymmärtävät, kuinka dramaattinen merkitys on sillä, kun yhtäkkiä moninkertaisesti entistä useammat sisäisen onnen ja tasapainon etsijät eivät löydä sitä. Sisäinen Puutarha on menneisyyttä – ja yhteinen puutarha tulevaisuutta. Onni ei enää voi löytyä muualta kuin ihmisten väliltä ja meidän ainoa toivomme on toisissamme. Rakkaus on pysyvä, häviämätön tosielämän ilmiö ja konkreettisemmin vaikuttava voima kuin Sisäinen Puutarha on koskaan ollut. Löytääksemme onnen edes itsestämme on meidän osattava rakastaa toisiamme ja välitettävä kaikista ihmisistä, kaikesta elävästä ja koko luomakunnasta. Mikään muu ei meitä pelasta eikä auta.

Sisäinen Puutarha on hylättävä. Meidän huomiomme täytyy jälleen kohdistaa yhteiseen onneen, rakkauteen, välittämiseen, ihan klassiseen ihmishyvyyteen ja vanhaan kunnon hyvän yhteiskunnan unelmaan. Nyt on työskenneltävä yksinäisyyttä vastaan, itsekeskeisyyttä vastaan, vieraantumista vastaan, sosiaalisen elämän velvoiteluonnetta vastaan, katkeruutta ja sen aiheuttajia vastaan. Asioiden vastustaminen ei saa enää tarkoittaa ihmisten vastustamista, vaan ihmisten on käännyttävä toistensa puoleen, kohdattava toisensa ja lähennyttävä toisiaan. Näin voimme saada kuonanmuodostuksen vähemmäksi, todellisuuden kauniimmaksi ja yksinkertaisemmaksi, elämämme luovaksi ja luonnolliseksi, onnen sisältä etsimisen yhä useammin tarpeettomaksi. Niin voimme löytää yhteisen puutarhan ytimen: kun olemme yhtä toistemme kanssa, olemme yhtä maailmankaikkeuden kanssa.

3 kommenttia:

  1. Keiju,

    olen kyllä miettinyt sisäistä elämää monelta kantilta juuri tänä keväänä. Ajatuksia tulee lisää koko ajan kun ei pysty kulkemaan eestaas niin julmetun tärkeillä asioillaan. Loppujen lopuksi ulkopuolella tärkeintä on tuntea aurinko ja raekuurot ja tuuli ja kuunnella esimerkiksi peippoa, niin kuin viimeksi kuuntelin. Peipponen pysäytti.

    Sen kävelylenkin jälkeen aivojen jähmeys on tiessään ainakin joksikin aikaa. Kaikkien kanssa on yhteistä tilaa ja ihmisiinkin törmää. Tapaamiset ovat häkellyttävän erilaisia.

    Yksinäisyydessä on aika helppoa nähdä tarkemmin. Jatkuva touhuaminen tuhoaa aistit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toisaalta jatkuva yksinäisyys estää näkemisen. Ei näe muuta kuin oman yksinäisyytensä, paitsi ehkä toisten yksinäisyyden.

      Poista
  2. Joo. Mutta riippuu siitä mitä haluaa nähdä. Kokemus nuoruuden vuosilta oli minulla se hämmästyttävä asia, että ihmiset ovat niin tavattoman erilaisia ja siitä seurauksena selviö: yhteentörmäyksiltä ei voi välttyä.

    Meitä oli kyllä ainakin kaksinkertainen määrä teihin verrattuna, joten ryhmiä oli paljon. Sen vuoksi politiikka oli keskusasia. Törmäämisissä toisarvoiset asiat kyllä aika usein putosivat pois. Mutta yhteisten asioiden mantraa ei tullut.

    Se voi olla tappavakin, hengittämisen salpaava. Siis suunnaton yhteisymmärrys.

    VastaaPoista