torstai 10. tammikuuta 2013

Klassikon idea

Rate Your Music -musiikkisivustolla on käyty syksystä alkaen keskustelua 1980- ja 1990-luvun klassikoista. Kysymys siis kuuluu, onko jokin musiikkikappale klassikko vai ei. 80-luvun klassikkokeskustelun aloittaja määrittelee klassikon sen perusteella, tunteeko satunnainen 10-vuotias kyseisen kappaleen vai ei. 90-luvun klassikkokeskustelun aloittaja sen sijaan viittaa laajempaan perustaan: radiosoittoon, listamenestykseen tai mihin hyvänsä tekijään lukuun ottamatta omaa tykkäämistä. Tästä huolimatta oma tykkääminen näkyy molemmissa keskusteluissa sumeilemattomasti.

Itseäni se klassikkokeskustelu on jotenkin ärsyttänyt, samalla kun se on kiehtonut. Klassikon idea on alkanut kiinnostaa yhä enemmän, ja omaan klassikon ideaani nähden useimmat molemmissa keskusteluissa ehdotetut kappaleet näyttävät suorastaan pyhäinhäväistyksiltä. Erityisesti amerikkalaiset netinkäyttäjät tyrkyttävät klassikoiksi kappaleita, joiden olemassaolosta en ole ikinä kuullutkaan. Ja nyt on kyse suomalaisesta netinkäyttäjästä, joka on oikein tutustumalla tutustunut sekä 80- että 90-luvun populaarimusiikkiin.

Mistä tunnistaa klassikon? Kun on edelleen kyse (populaari)musiikista, minusta yksi varma tuntomerkki on, että kappaleeseen törmää paikassa kuin paikassa ilman että kyseessä on alkuperäisesitys. Muistan esimerkiksi vanhempieni joskus laulaneen tai soittaneen – yhdessä, erikseen tai vanhojen ystävien kanssa – sellaisia kappaleita kuin Bob Dylanin Blowin' in the Wind, Simon & Garfunkelin Mrs. Robinson, The Animals -yhtyeen tunnetuksi tekemä The House of the Rising Sun ja pitkä liuta Beatlesia: All My Loving, Norwegian Wood, Hey Jude, Get Back... Pubien nurkissa renkuttavat duot ja triot suosivat mielellään Creedence Clearwater Revivalia: Proud Mary, Bad Moon Rising ja Have You Ever Seen the Rain ovat kerta kaikkiaan vakiotavaraa. Keikkaileville rokkibändeille huudetaan "soittakaa Paranoid", minkä taustalla lienee, että rokkibändeillä on ollut tapana soittaa Paranoid. Wayne's World -elokuvan soitinkaupassa taas näkyi kieltokyltti "no Stairway to Heaven". Levytettyjen cover-versioiden lukumäärä puhuu omaa kieltään; ennätyksen haltija lienee Beatlesin Yesterday, mutta kärkipäähän osaa sijoittaa kyllä muitakin – Elviksen Jailhouse Rockista Steppenwolfin Born to Be Wildiin. Yksi indikaattori voisi myös olla kummallisten covereiden olemassaolo. Kelpaisiko Bohemian Rhapsodyn polkkaversio tai koirien haukkuma Can't Buy Me Love?

Yllä olevasta voisi kyllä päätellä, että populaarimusiikin klassikot painottuvat 1980-lukua edeltävään aikaan. Näin mielestäni onkin, ellei nyt ole kyse jostakin suppeahkosta lohkosta kuten ns. suomirokista. Yhtäältä kyse on siitä, ettei uusista tai uudehkoista kappaleista ole ehtinyt tulla klassikoita. Jokin Nirvanan Smells Like Teen Spirit on kyllä käsitelty monenmoisissa tilanteissa ihan omaa pro gradu -esitelmääni myöten (valokuvaesityksen taustamusiikki!), mutta Britney Spearsin, Princen tai Radioheadin tuotannosta vastaavia on vaikea löytää yhtäkään.

Samalla, kun olen pohtinut musiikin klassikoita, olen tullut pohtineeksi klassikoita myös muussa kulttuurielämässä. Suomalaiset ja pohjoismaiset design-klassikot ovat kiinnostaneet siinä määrin, että olen raahannut kirjastosta paksujakin opuksia saadakseni lisävaloa asiaan. Olen myös reagoinut muotoilijaesittelyihin samalla tavoin kuin Rate Your Musicin klassikkokeskusteluun: "Viisi aukeamaa Arne Jacobsenille, neljä Alvar Aallolle, vain kaksi Eero Aarniolle ja Verner Pantonille! Mitä ne luulevat ymmärtävänsä?" Designin kanssa käsi kädessä käy arkkitehtuuri: olen esimerkiksi tuuminut, etten ole koskaan oikein pitänyt Finlandia-talosta, mutta kun se nyt vain on niin hemmetin klassikko. Valassaarten majakassa on klassikon ainekset, koska se muistuttaa etäisesti Eiffel-tornia, jonka on suunnitellut sama ranskalainen tiimi kuin Valassaarten majakan. Ja Eiffel-tornihan se vasta klassikko onkin.

Tässä Pispalan tuntumassa asuessani olen intoillut asiasta, että Pispala on asuinympäristönä sellainen klassikoiden klassikko, ettei koko Suomesta löydy vastaavaa lukuun ottamatta Suomenlinnaa. Hyhky – kaupunginosa, jossa virallisesti asumme – on kuulemma tunnettu paikannimenä jo ennen Pispalaa, 1400-luvulla, mutta ei auta: Hyhky ei ole klassikkoa nähnytkään. Niinpä minusta tuntuu paremmalta ajatella, että asumme "Pispalan kupeessa" tai "melkein Pispalassa".

Tämä blogikirjoitus ei muuten ole klassikkoon päinkään.

6 kommenttia:

  1. Olen vähän närkästynyt, että niputit Princen samaan kastiin kuin Britney Spears, joka ei sävellä tai edes sanoita itse omaa musiikkiaan, kuten Prince. Ja sitä paitsi Princen Purple rain on klassikko. Ei ehkä yhtä iso kuin Stairway to heaven tai Proud Mary, mutta kyllä se aika paljon merkitsee lukuisille ihmisille.

    VastaaPoista
  2. Ja palaan aiheeseen...

    Kasaria on myös Michael Jackson ja Thriller.... ;) Kyllä sieltä klassikoita löytyy, kun aletaan kaivelemaan. =P

    Eikä sitä oikeasti tiedä, vaikka Britney Spearskin jonkun klassikon levyttää.

    Eikö klassikko ole sellainen biisi tai elokuva tms), joka on ajaton sillä tapaa, että se koskettaa ihmisiä tavalla tai toisella ajasta viis?


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, ajattelinkin tuon Princen mainitessani, että tämä saattaisi olla täky, jolla sinut saa kommentoimaan. ;)

      Tulen sen verran vastaan, että minusta Princen Kiss on eittämättä aika klassikko. Biisi, jonka Tomppa Jones katsoo aiheelliseksi coveroida, ei voi olla ilman klassikkoainesta. :) Purple Rainia on kuullut radiosta silloin tällöin 80-luvun jälkeenkin, joten kai sekin jonkinlainen klassikko on. 1999 ja Raspberry Beret ovat vähän sinnepäin. Uudemmista biiseistä Cream tulee vastaan aina välillä.

      Britney Spearsin ja Princen mainitseminen samassa lauseessa ei merkinnyt sinänsä mitään sen kummempaa, kun edelleen samassa yhteydessä oli Radiohead. Tiedät varmaan, että moni pitää OK Computeria kaikkien aikojen parhaana levynä. OK, mutta ei sillä levyllä minusta klassikkobiisejä ole.

      Maikkuli Jaksosella on kyllä klassikoita: Beat It, Billie Jean ym. En siis yritä väittää, ettei 70-luvun jälkeen ole tehty klassikoita (tai että Smells Like Teen Spirit on ainoa 70-luvun jälkeinen klassikko), vaan ettei niitä kunnollisia klassikoita ole viime vuosikymmenillä syntynyt kovin paljon.

      Poista
  3. Minullakin tuli Kiss mieleen, kun jäin asiaa pohdiskelemaan, mutta unohdin sen, kun tulin takaisin koneelle (samoin Nothing compares 2 u, joka on Princen käsialaa, vaikkakin Sinead O'Connor sen lauloi)..
    Huomioin Radioheadin myös ja en ymmärtänyt senkään niputtamista Britney Spearsin kanssa samaan nippuun. Minun vaatimattomasta mielestä Radiohead on tietyn joukon omaa hifistely musiikkia ja ei se kovin monelle avaudu. (Samaa tietenkin voi nykypäivänä sanoa Princestäkin.. =P) Mutta itselle ainakin tulee mieleen Radioheadin biisi Creep voisi ehkä myös olla pieni klassikko.

    Mutta joo... Sen myönnän minäkin, ettei ole isoja klassikkoja syntynyt sitten 70-luvun. Voihan se olla, että aikaa ei ole edes kulunut tarpeeksi, että voisi edes sanoa mitään. Mutta toisaalta musiikkitarjonta ja kanavat mistä sitä voi kuulla on niin paljon kasvanut 70-luvun jälkeen. Samoin on tullut niin paljon genrejä ja niiden alagenrejä, joista on eronnut lisää alagenrejä, että liekkö isojen klassikoiden synty silkka mahdottomuus?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nothing Compares 2 U on kyllä myös aika klassikko. Mutta juu, se on Sinead O'Connorin biisi, samalla tavoin kuin Manic Monday on Bangles-biisi. Ovathan ne tietysti myös Princen biisejä, siinä mielessä kuin Dionne Warwickin Heartbreaker on ihan selvä Bee Gees -biisi. Bee Gees taustatekijänä kuuluu aina läpi vähintään samalla lailla kuin Prince (esim. Barbra Streisandin Woman in Love, Diana Rossin Chain Reaction, Celine Dionin Immortality... kaksi jälkimmäistä eivät kyllä klassikkoseulaani läpäise).

      Genreistä olen joskus kirjoittanut tässä blogissa. Minua ne ärsyttävät. Nykyään luodaan paljon musiikkia, joka on täsmäsuunnattu tiettyyn genreen ja sen yleisölle, mutta jos siitä genrestä ei innostu niin ei innostu siitä musiikistakaan. Sitten kun joku yrittää tehdä genrevapaata musiikkia, ei saa edes levytyssopimusta, kun ei ole kohdeyleisöä tiedossa.

      Poista
  4. No joo... Ja sitten on meitä, jotka kuuntelee vähän pikkasen kaikkea, mutta ei oikein paneudu mihinkään genreen erityisen tarkasti. Luulenpa, että suurin osa ihmisistä on sellaisia.
    Sitten on nämä "hevarit" ja "hopparit" onkin asia ihan erikseen.

    Mua toisinaan ärsyttää stereotypiat joita kaikki toistaa näiden genretyyppien sisällä. Pääosin ulkomusiikillisiä juttuja ovat ne.

    Mutta jooh... Liiketoimintaahan se levy-yhtiöiden toiminta on ja jos ne ei tiedä miten jotain musiikkia kaupata, niin tuskinpa ne sellaista musiikkia tekevää ottaa listoilleen.

    VastaaPoista