Norjalaisen Erlend Loen romaaneissa törmää yhä uudestaan ihmishahmoon, joka on perusteellisesti kyllästynyt olemaan fiksu sekä toisten ihmisten fiksuuteen ja fiksuuden vaatimuksiin. Itse olen päätynyt sellaiseen elämänvaiheeseen, jossa ymmärrän Loen [henkilöhahmojen] "trauman" harvinaisen hyvin. Itse asiassa huomasin eräänä päivänä, että olen ollut ihan liian kauan aivan perusteellisen fiksu.
Tahdon siis käyttäytyä entistä tyhmemmin. Sou vot, sanoi Kouvolan Kouvot? Eivätkö kaikki ihmiset käyttäydy nykyään hemmetin tyhmästi? Toisia ei oteta huomioon eikä paljon itseäkään, ajatellaan hämmentävän lyhyellä aikaperspektiivillä, ei ylipäänsä ymmärretä mitään eikä olla siitä edes kiinnostuneita. Njoo, tietysti. Onko kyse siitä, että haluan samastua heihin ja olla yksi heistä? Ei todellakaan.
Aivan erityisen tyhmä asia on heittäytyä mukaan johonkin kiihkomieliseen liikehdintään. Norjalaisen (taas!) elokuvan Lehtori Pedersen päähenkilö ryhtyy 1970-luvun alussa maolaiseksi. (Suomessa maolaisuus jäi pidemmän päälle niin kutsutun "taistolaisuuden" jalkoihin, mutta vuonna 1972 siitä puhuminen oli ajankohtaista. Antti Eskolan Yhteisiä asioita -kirjan mukaan eräät vanhemmat oikeistolaiset olivat huolissaan "suomalaisen elämänmuodon" tuhoamiseen pyrkivistä pienistä punaisista maolaisista, jotka kävivät "informaatiosotaa".) 2000-luvulla Pedersen muistelee maolaisvuosiaan kriittisesti, todeten että "kommunistipuolueen kanssa ei kannata leikkiä". 70-luvun Pedersen on siis kuvattu tyhmäksi ja 2000-luvun Pedersen fiksuksi.
Kiihkomielistä liikehdintää löytyy politiikan lisäksi luonnollisesti uskonnosta. Asunnossani ei näy televisio, mutta 24. kesäkuuta satuin olemaan ystävättäreni luona, missä katsoimme Teemalta (kai?) tulleen dokumentin 1960-luvun "heinoslaisuudesta" eli Oulun profetiasta. Uusintana esitetyssä dokkarissa jututettiin myös ruotsalaismiestä, joka oli imaistu täydellisesti mukaan lahkon toimintaan ja jopa yhdeksi sen keskushahmoista. Fiksusta perspektiivistä lahkolaiseksi ryhtyminen on tietysti totaalista idiotismia, ja voi olettaa, että dokkarin oli tarkoitus kuvata, kuinka tyhmiksi voivat kehittyä ihmiset, joilla on kapasiteettia vaikka minkälaiseen fiksuuteen.
Fiksu ihminen tiedostaa päivin ja öin, että puolueen tai lahkon, aatteen tai uskon kanssa ei kannata leikkiä, koska sillä saattaa tehdä hallaa itselleen ja pilata tulevaisuutensa. Voi joutua osaksi sellaista asetelmaa, joka ei alun perin ole tullut mieleenkään. Voi eräänä päivänä olla jossain yhteydessä persona non grata. Voi joutua häpeämään menneisyyttään. Voi joutua maksamaan sakkoja tai peräti vankilaan. Voi saada aikaan, paitsi itselleen, myös ympäristölleen jotain, mistä toiset eivät pidä ja mistä itsekään ei fiksummaksi tultuaan pidä.
Minä en enää ole fiksu ihminen. Tahdon tulla maolaislahkolaiseksi uskovaispunakaaderiksi, tehdä paljon tyhmää itselleni ja ympäristölleni, saada toiset myötähäpeämään tulevaa menneisyyttäni ja olla avoimesti se persona non grata, joka tähän astikin olen ollut salaa.
(Tyhmyyden ylistys on Erasmus Rotterdamilaisen 1500-luvulla kirjoittama essee, jonka alkuperäisnimen Moriae Encomium voidaan ymmärtää tarkoittavan myös "Moren ylistystä". Thomas More oli Erasmuksen ystävä, joka kirjoitti klassikkoteoksen Utopia.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti