keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Musiikkia, joka oikeasti merkitsee jotain

Astelin maanantaina alkuillasta tamperelaiseen, aseman lähellä sijaitsevaan ruokakauppaan. Kevätfiilis leijui ilmassa, ja matkakeskustunneliin olisi voinut kuvitella katusoittajan. Kaupassa soi taustalla radiomusiikki, jota jäin ihmettelemään. Ensimmäisessä kappaleessa oli jotain tuttua – melodianpätkä tai riffi, joka oli selvästi pöllitty jostain vanhemmasta hitistä. En muista. Naislaulajalla oli autotunella käsitelty keskinkertainen ääni. Toinen kappale oli tunnistettavaa Rihannaa ja nimeltään Rude Boy. Kolmas kappale oli käsittämättömän surkea autotune-naislaulajan versio Heartin kasarihitistä Alone. En ole 1980-luvun aikuisrockin ystävä, mutta sekin on originaalimuodossaan edes jollain lailla aitoa musiikkia.

Jäin miettimään. Miksi ihmeessä ne kappaleet soivat siellä kaupassa? Senkö takia ne soivat, että joku pitää niistä? Rihanna on kyllä silloin tällöin listoilla, korkeallakin, mutta itse en tunne yhtään ihmistä, jonka suhtautuminen hänen musiikkiinsa ei olisi ainakin joltain osin kielteinen. Miksi kaupassa joutuu kuulemaan musiikkia, josta huomattava osa potentiaalisia kaupassakävijöitä suorastaan inhoaa? Kaiken lisäksi yllä mainittu Rihanna-hitti on varsin siedettävä, jos sitä vertaa tuohon Heart-coveriin. Radiot siis suoltavat yleisten paikkojen taustaääneksi musiikkia, jota inhotaan. Tähän nyt joku voi vikistä, että kai siitä nyt tykätäänkin, kun hittejä ovat. Senkin uskallan kyseenalaistaa: vuonna 2006 huomasin Belle & Sebastianin ja Flaming Lipsin – ihan kohtalaisia bändejä sentään – uuden levyjen sijoittuvan Suomen albumilistalla Beyoncén kanssa samoille sijoille. Belle & Sebastiania ja Flaming Lipsiä ei kuule missään. Beyoncé soi kaikkialla.

Jos nyt joku väittää, ettei meille ihan tarkoituksellisesti suunnata kaikkein sisällöttömintä ja turruttavinta huttua vaan kaikki tapahtuu "demokraattisesti" – sitä saa mitä haluaa – niin arvaa mitä? En usko.

Systeemille on kauhistus, jos musiikilla on jotain muutakin merkitystä kuin turruttava ja enintään viihdyttävä merkitys. Lady Gaga on "shokeeraava" tähti. Hän "shokeeraa" tavoilla, jotka ovat systeemin kannalta ihan kilttejä, mutta antavat ihmisille heidän tyhjänpäiväiseen elämäänsä kaipaamiaan säväreitä. Lady Gagan musiikki? Tietysti ihan mitäänsanomatonta. On ehkä oireellista, että Lady Gagan hiteistä oikeasti parhaassa pop-biisissä on oikeasti paras sanoma: Born This Way vaatii ihmisille oikeutta olla sitä mitä ovat. Hyvä niin.

Mutta otetaanpa vertailukohdiksi Bob Dylan, Simon & Garfunkel, Donovan, Buffy Sainte-Marie, Joni Mitchell, Stevie Wonder, Marvin Gaye, David Bowie, Pink Floyd, Wigwam, Agit-Prop, Pelle Miljoona, Juice Leskinen. Ja tietysti The Beatles, John Lennon, George Harrison, osa Paul McCartneyn ja Wingsin tuotannosta sekä muutama Ringo-biisi. Mietitään, mitä eväitä meille antaisi käynti kaupassa, jossa soisivat Blowin' in the Wind, Oppimisen ylistys ja All You Need Is Love. Tai The Boxer, Living for the City ja Imagine. Tai vaikka The Universal Soldier, Myrkytyksen oireet ja Give Me Love (Give Me Peace on Earth). Turrutusta? Ei, vaan ajattelun ja tunteiden vilkastumista. Viihdyttävyyttä? Sopivasti.

Okei, tämä aikaskaala päättyy 1980-lukuun. Missä ovat nykymaailman Dylanit, Marvinit, Bowiet, Pellet ja Lennonit? Takuulla heitäkin on. He pääsevät tuskin edes levyttämään, koska ovat levy-yhtiöille "epäkaupallisia" ja musiikkimedialle "epäuskottavia". Joku saattaa päästä levylle asti, mutta radiot eivät soita hänen musiikkiaan, sillä se on kaikin puolin vääränlaista. Emmekä me tiedä siitä mitään. Näin kehittyy viihdeturrutuksen viimeinen pykälä: sen musiikin, joka oikeasti merkitsee jotain, pakkomielteinen nostalgisointi. Sehän musa on peräisin aikakaudelta, joka on päättynyt, eikä sellaista musaa enää tehdä! Vai tehdäänkö?

2 kommenttia:

  1. Keiju,

    nuo juttusi alkupään nimet eivät sanoneet minulle yhtään mitään. Kyllä minä uuttakin musiikkia kuuntelen, mutta nyt rupesin miettimään ja päädyin siihen tulokseen että taidan pitää eniten uudesta kansanmusiikista ja kokeellisesta musiikista. Kumpaakin on varmaan olemassa vähemmän hyvää nykyään, kun musiikin monistaminen on helppoa, mutta parhaat jutut ovat saaneet minut haukkomaan henkeäni.

    No, kuuloni on mitä on, joten ilman induktiosilmukkaa kuuntelen noita samoja, mitkä listasit tuohon. Ne ovat minun nuoruuteni musiikkia. Asuin Jenkeissä 1969-71 ja Woodstockin jälkeen alkoi myös levyjä ilmestyä.

    Todennäköisesti kävi niin, että levytuottajat tajusivat, että jos Woodstock veti miljoona ihmistä tai jotain sellaista, niin kyllä siinä sitten liikkuu rahakin. Janis Joplin ja Jim Morrison ja Jimi Hendrix kuolivat ja se oli lopun alkua. Siis JO 1970-luvulla. Ja Suomessa oli silloin laululiike, joka oli poliittinen.

    Taiteellisesti se liike ei ollut kovin kunnianhimoinen. No, vaikka Country Joe & Fishiin verrattuna...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Lopun alun" voi määrittää vieläkin aikaisemmaksi, jos haluaa. Yksi käännekohta ohitettiin jo vuonna 1967, kun psykedeeliset kokeilut alkoivat talttua. Katson kuitenkin, ettei osaprosessien päättyminen tai joidenkin artistien suunnan kääntyminen oikeuta määrittämään "lopun alkua" niin aikaiseksi kuin mahdollista. Tästä huolimatta viimeistään 1980-luvun puolella voi jonkin positiivisen katsoa lopullisesti kadonneen.

      Kaupallisuus on tietysti yksi keskeinen syy "kevyen" musiikin alamäkeen. Mutta se ei ole täysin yksiselitteistä. Esimerkiksi 1960-luvun loppupuolella kukkaisaatteen leviäminen "tavallisen kansan" pariin oli aika lailla ilmiön kaupallistamisen ansiota. Jokin Scott McKenzien San Francisco oli listaykkönen jopa Suomessa. Ilman sen kaltaisia ilmiöitä flower power olisi voinut jäädä marginaaliin. Kaiken lisäksi pidän "kesytettyä" kukkaisaatetta positiivisempana ilmiönä kuin San Franciscon ja LA:n vaihtoehtokulttuuria, joka pelasi kovemmilla arvoilla, niin kuin vaihtoehtoilmiöillä on valitettavana tapana.

      Suomen laululiikkeen musiikin tunnen oikein hyvin. Alkuaikoina, ollessaan julistavan poliittinen, laululiikettä ei voi pitää taiteellisesti kunnianhimoisena. Tosin Chydeniuksen ja Ojasen laulujen rytmitykset olivat alusta lähtien melko polveilevia ja vapaamuotoisia, jos niitä verrataan esim. 2000-luvun popmusiikkiin. Laululiikkeen myöhemmässä vaiheessa kunnianhimoa kyllä esiintyi paljonkin. Erityisesti Punainen lanka -yhtyeen musiikkia voisi sen pidemmin miettimättä kutsua taidefolkiksi (tai ehkä jazzfolkiksi). Agit-Propin toista albumia Laulu kaikille pidän myös kaikin puolin korkeatasoisena albumina. Se ei ollut yhtä kunnianhimoinen kuin Wigwamin albumi Being, mutta varmasti kunnianhimoisempi kuin Juicen Per Vers, runoilija. Kaikki nämä ilmestyivät syntymävuotenani 1974.

      Poista