1980-luvun lopussa oli voimissaan juppiliike. Siihen aikaan ei tosin puhuttu liikkeestä, mutta eiköhän myös käsite 'hippiliike' ole uudempaa kulttuurisosiologista perua. Juppi – englanniksi yuppie – oli johdettu sanoista 'young, urban, professional' (YUP), ja sitä imitoiva ihmisihanne alkoi näkyä myös teinikulttuurissa. Jupeilla oli varaa käydä viikonloppuisin laskettelemassa, joten lasketteluvaatteista tuli teinien huippumuotia. Tämä oli tietysti väärintulkinta, sillä oikeat jupit eivät koskaan pukeutuneet laskettelutamineisiin muuten kuin rinteessä ja enintään afterskissä; mutta "edistys syntyy väärinkäsityksistä", on joku minua viisaampi joskus tölväissyt. Yksi teinien hittituotteista oli Bula-hattu, ikään kuin muotoon ommeltu kangasvuorillinen pipo. Kun kevättalvi suli kevääksi, pipot vaihtuivat niin ikään Bula-merkkisiksi huiveiksi. Merkkiasusteet olivat ylipäänsä must – Levi's, Lacoste, Mexx, Benetton, O'Neill, Reebok ja Nike loistivat kaikkialla – mutta ohikiitävän hetken ajan Bula oli se kaikkein säkenöivin juttu.
Seuraavalla vuosikymmenellä opin vihaamaan juppikulttuuria. Yhteiskunnallista pontta juppivastaisuudelle antoi lama. Oli yleisesti tunnettu tosiasia, että kasinopeli aiheutti laman niin pitkälti kuin yksi ilmiö voi aiheuttaa, ja kasinopeli oli leimallisesti juppien hommaa. (Tämäkin on kiintoisa yleistys: kasinopeli oli alkuperäisessä kirjaimellisessa merkityksessä juppikulttuurin mukaista, joten kun varsinaista juppisukupolvea vanhempi bisnesväki tuhlasi rahansa kasinopeliä muistuttavassa pörssikeinottelussa, siitä syytettiin juppiliikettä.) Toisaalta Nokia-uskoinen yksisilmäinen teknohysteria muistutti juppikulttuuria ja sen huonoista puolista – olivathan jupit tunnetusti (ja tosiasiassakin) höpsähtäneet kehittyvään tietokone- ja mobiiliteknologiaan ja syytäneet teknisiin laitteisiin huikeita summia. Kirjoitin vuonna 1997 Oulun ylioppilaslehteen pakinan, jossa tuomitsin jupit alimpaan halvattuun, nappasin kaikista asustemerkeistä esimerkiksi Bulan ja ilmoitin 80-luvun lopussa eletyn 'henkistä bula-aikaa'.
Tuli 2000-luku. Eräänä keväänä minulle kirkastui yhdessä hetkessä, että siihen asti inhoamani neonvärit eivät olleetkaan pahinta, mitä 80-luku oli tarjonnut, vaan hiukan psykedeelinen, aistit räjäyttävä keino yrittää mullistaa tylsä 80-lukulainen bisnesorientoitunut tajunta. Ehkä sen ajan asustekulttuurissa olikin toinen puoli: se ei ollut pelkkää hyväosaisten keikarointia, vaan värin ja säihkeen tuomista keskelle aikakautta, jolloin musta ja metallinharmaa olivat eittämättömästi in. Pidemmän päälle minua alkoi erityisesti mietityttää tapaus Bula. Tuotemerkit ovat tuotemerkkejä, mutta come on: muotoonommeltu hattu? Huivi? Eikö se kuulosta juppimeiningin sijaan hippimeiningiltä? Aloin pitää 1990-luvun ja 2000-luvun alun itseäni typeryksenä – hyväntahtoisena ja inhimillisen ymmärrettävänä, mutta silti typeryksenä. Olin käsittänyt tien tähtiin tieksi Hollywoodiin!
Nyt tammikuussa 2012 kävelin Tampereen Sokoksen urheiluvaateosaston läpi miesten kenkäosastolle. Huomioni kiinnitti liuta kirkuvan värikkäitä pipoja, joista osa oli malliltaan hyvin klassisia talviurheilupipoja, toiset taas ulkoa perinteisiä neuleita ja sisäpuolelta kangasvuorillisia (fleeceä?). Ja luojan tähden: niissä luki näkyvästi BULA. En oikein tiedä, parahtiko sydämeni vai hypähtikö. Pipot olivat kalliita, sillä tuotemerkillä on tapana maksaa. Se on kabitalismia. Miksi Bula-aika teki paluun nyt, kun on vastikään selvitty edellisestä pikkulamasta ja pelätään tulevaa hirmuista pulaa?
Tätä kirjoittaessani olen kuunnellut The Stone Rosesin debyyttialbumia The Stone Roses (1989).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti