Asuuko perheessäsi viinatrokari?

Joku muukin kuin minä on varmasti törmännyt Vanhempainliiton ulkomainoksiin, jotka kysyvät: "Asuuko perheessäsi viinatrokari?" Toinen vastaavanlainen vaatii: "Pysäytä juopotteleva lapsi!" Mainokset on stailattu näyttämään retrofuturistisilta: kulttuurisia merkkejä ymmärtävä ohikulkija käsittää, ettei asiaa ilmaista tällä tavoin täysin vakavissaan, mutta silti Vanhempainliitto on asiansa kanssa yhtä tosissaan kuin Sauli Niinistö puhuessaan oleskeluyhteiskunnasta uudenvuodenpuheessa. Nykyaika vaatii yhtäältä ironiantajua, toisaalta konservatiivista ideologiaa. Vanhempainliiton vanhoillisluonteiset mainokset pyritään saamaan läpi yhtä lailla 30-vuotiaille cityvihreille kuin viisikymppiä ylittäneille kouvolalaispersuille.

Ai miten niin vanhoilliset? Enkö ymmärrä ironiaa? Ehkä ymmärränkin, mutta tässä tapauksessa ironia on vain ilmiasu. Mutta entäs sitten, vaikka onkin? Eikö tärkeintä ole itse asia, ja eikö se ole hyvä? Ehkä siinä tapauksessa, jos on oikeasti kysymys juopottelevista lapsista. Mutta...

Sanotaan, että jokainen on aikansa lapsi. Näin voi ollakin, mutta vielä tärkeämpää on, mihin aikaan kukin "lapsi" samastuu ja missä mielessä. Minä vartuin 1980-luvulla, vuosikymmenellä, jonka aikana raittiusliikkeen on tutkittu menettäneen täysin entiset sosiokulttuuriset asemansa. En hyökkää raittiusliikettä vastaan, minusta se on kulttuurisesti mielenkiintoinen ja tutustumisen arvoinen ilmiö. En myöskään koe olevani erityisen 80-lukulainen ihminen. Seuraava vuosikymmen merkitsi minulle monessa mielessä suurta vapautta: keskiluokkainen tasapäistäminen sai kyytiä niin lamalta kuin lo-fi-estetiikaltakin. Toisaalta 1970-luku on ollut hyvin kauan oma lempilapseni – eikä vain siksi, että synnyin silloin, vaan myös yhteiskunnallisten ja kulttuuristen virtausten puolesta. 2000-lukulaisena ihmisenä en kuitenkaan voi itseäni pitää. Vuosien 2001–03 rauhanliikkeen jälkeen sellaiset merkittävät ilmiöt, joihin olisin oikeasti halunnut ja tuntenut omakseni samastua, ovat olleet tiukassa.

Joka tapauksessa olen samastunut, ja halunnut samastua, sellaiseen aikakauteen, joka ei tuputa konservatiivisia arvoja, vaan elämäntavan vapautuminen merkitsee edistystä, nuoruusikää kunnioitetaan eikä halveksita tai vaihtoehtoisesti palvota, ja uskotaan ihmisen pohjimmaiseen harkintakykyyn ja hyvyyteen.

Liian usein ihmiset tapaavat ajatella, että "alkoholi tekee ihmisistä sellaisia ja tällaisia". Ei alkoholi tee mitään muuta kuin vapauttaa ihmiset estoistaan. Mitä ihmiset kätkevät pinnan alle normaaliolotilassa, tapaa pulpahtaa esiin alkoholin vaikutuksesta. Jos ihmisen mieli on täynnä vihaa ja aggressioita, joita hän ei kuitenkaan ilmaise selvänä, voidaan olla varmoja, että hän on vihainen ja aggressiivinen humalassa. Jos taas ihminen on sisimmässään masentunut ja surullinen, mutta yrittää selvin päin näytellä iloista ja ongelmatonta naamaa, on ihan saletti, että humalassa hän itkee ja synkistelee. Tiedättehän, ihmiset, mitä tämä tarkoittaa? Sitä, että jos ihmisen pinnan alla on onnea, iloa ja rakkautta, hän on humalassa onnellinen, iloinen ja rakastava! Eikö meidän täytyisi alkoholin demonisoinnin sijaan pyrkiä siihen, että ihmisissä on enemmän onnea, iloa ja rakkautta kuin vihaa, aggressiivisuutta, surua ja masennusta? Toki liikaa juoneena on hankala olla positiivinen, kun oma olo on sitä mitä on, mutta emmekö voisi uskoa siihen että entistä tasapainoisemmat ihmiset osaavat juoda oikein? Ja toki lapsen fysiologia ei pysty täysin käsittelemään alkoholia, mutta emmekö voisi kyetä näkemään, että on eri asia antaa 15-vuotiaan tytön juoda pari lasia viiniä tai puolen litran tölkin siideriä kuin sallia 11-vuotiaan pojan vetää kossuöverit? Nykyisestä näköalattomasta kieltolakimentaliteetista tulee vain mieleen julistaa niin kuin muuan teini-ikäinen seurue Oulun keskustassa noin vuonna 1990: "Viina vapaaksi!"

Kyllä, tämä teksti on kirjoitettu alkoholin (muutama desilitra puolimakeaa valkoviiniä, 10 %) vaikutuksen alaisena.

Klassikon idea

Rate Your Music -musiikkisivustolla on käyty syksystä alkaen keskustelua 1980- ja 1990-luvun klassikoista. Kysymys siis kuuluu, onko jokin musiikkikappale klassikko vai ei. 80-luvun klassikkokeskustelun aloittaja määrittelee klassikon sen perusteella, tunteeko satunnainen 10-vuotias kyseisen kappaleen vai ei. 90-luvun klassikkokeskustelun aloittaja sen sijaan viittaa laajempaan perustaan: radiosoittoon, listamenestykseen tai mihin hyvänsä tekijään lukuun ottamatta omaa tykkäämistä. Tästä huolimatta oma tykkääminen näkyy molemmissa keskusteluissa sumeilemattomasti.

Itseäni se klassikkokeskustelu on jotenkin ärsyttänyt, samalla kun se on kiehtonut. Klassikon idea on alkanut kiinnostaa yhä enemmän, ja omaan klassikon ideaani nähden useimmat molemmissa keskusteluissa ehdotetut kappaleet näyttävät suorastaan pyhäinhäväistyksiltä. Erityisesti amerikkalaiset netinkäyttäjät tyrkyttävät klassikoiksi kappaleita, joiden olemassaolosta en ole ikinä kuullutkaan. Ja nyt on kyse suomalaisesta netinkäyttäjästä, joka on oikein tutustumalla tutustunut sekä 80- että 90-luvun populaarimusiikkiin.

Mistä tunnistaa klassikon? Kun on edelleen kyse (populaari)musiikista, minusta yksi varma tuntomerkki on, että kappaleeseen törmää paikassa kuin paikassa ilman että kyseessä on alkuperäisesitys. Muistan esimerkiksi vanhempieni joskus laulaneen tai soittaneen – yhdessä, erikseen tai vanhojen ystävien kanssa – sellaisia kappaleita kuin Bob Dylanin Blowin' in the Wind, Simon & Garfunkelin Mrs. Robinson, The Animals -yhtyeen tunnetuksi tekemä The House of the Rising Sun ja pitkä liuta Beatlesia: All My Loving, Norwegian Wood, Hey Jude, Get Back... Pubien nurkissa renkuttavat duot ja triot suosivat mielellään Creedence Clearwater Revivalia: Proud Mary, Bad Moon Rising ja Have You Ever Seen the Rain ovat kerta kaikkiaan vakiotavaraa. Keikkaileville rokkibändeille huudetaan "soittakaa Paranoid", minkä taustalla lienee, että rokkibändeillä on ollut tapana soittaa Paranoid. Wayne's World -elokuvan soitinkaupassa taas näkyi kieltokyltti "no Stairway to Heaven". Levytettyjen cover-versioiden lukumäärä puhuu omaa kieltään; ennätyksen haltija lienee Beatlesin Yesterday, mutta kärkipäähän osaa sijoittaa kyllä muitakin – Elviksen Jailhouse Rockista Steppenwolfin Born to Be Wildiin. Yksi indikaattori voisi myös olla kummallisten covereiden olemassaolo. Kelpaisiko Bohemian Rhapsodyn polkkaversio tai koirien haukkuma Can't Buy Me Love?

Yllä olevasta voisi kyllä päätellä, että populaarimusiikin klassikot painottuvat 1980-lukua edeltävään aikaan. Näin mielestäni onkin, ellei nyt ole kyse jostakin suppeahkosta lohkosta kuten ns. suomirokista. Yhtäältä kyse on siitä, ettei uusista tai uudehkoista kappaleista ole ehtinyt tulla klassikoita. Jokin Nirvanan Smells Like Teen Spirit on kyllä käsitelty monenmoisissa tilanteissa ihan omaa pro gradu -esitelmääni myöten (valokuvaesityksen taustamusiikki!), mutta Britney Spearsin, Princen tai Radioheadin tuotannosta vastaavia on vaikea löytää yhtäkään.

Samalla, kun olen pohtinut musiikin klassikoita, olen tullut pohtineeksi klassikoita myös muussa kulttuurielämässä. Suomalaiset ja pohjoismaiset design-klassikot ovat kiinnostaneet siinä määrin, että olen raahannut kirjastosta paksujakin opuksia saadakseni lisävaloa asiaan. Olen myös reagoinut muotoilijaesittelyihin samalla tavoin kuin Rate Your Musicin klassikkokeskusteluun: "Viisi aukeamaa Arne Jacobsenille, neljä Alvar Aallolle, vain kaksi Eero Aarniolle ja Verner Pantonille! Mitä ne luulevat ymmärtävänsä?" Designin kanssa käsi kädessä käy arkkitehtuuri: olen esimerkiksi tuuminut, etten ole koskaan oikein pitänyt Finlandia-talosta, mutta kun se nyt vain on niin hemmetin klassikko. Valassaarten majakassa on klassikon ainekset, koska se muistuttaa etäisesti Eiffel-tornia, jonka on suunnitellut sama ranskalainen tiimi kuin Valassaarten majakan. Ja Eiffel-tornihan se vasta klassikko onkin.

Tässä Pispalan tuntumassa asuessani olen intoillut asiasta, että Pispala on asuinympäristönä sellainen klassikoiden klassikko, ettei koko Suomesta löydy vastaavaa lukuun ottamatta Suomenlinnaa. Hyhky – kaupunginosa, jossa virallisesti asumme – on kuulemma tunnettu paikannimenä jo ennen Pispalaa, 1400-luvulla, mutta ei auta: Hyhky ei ole klassikkoa nähnytkään. Niinpä minusta tuntuu paremmalta ajatella, että asumme "Pispalan kupeessa" tai "melkein Pispalassa".

Tämä blogikirjoitus ei muuten ole klassikkoon päinkään.

Väri vastaan valkoinen?

Muutimme naisystäväni kanssa nykyiseen kotiimme 4. syyskuuta päättyvänä vuonna. Jo elokuussa, käydessäni katsomassa asuntoa, huomasin sen omaan ja kumppanini makuun aivan liian valkoiseksi. Lattia on vaaleaa muovimattoa, makuuhuoneen seinässä on niin vaaleaa sinistä ettei huonossa valossa edes erota siniseksi, keittiön kaapeissa on puulistareunukset. Kaikki muu on valkoista. Vaikka väripsykologit lienevät yhtä mieltä siitä, että valkoinen luo tyhjyyden tunteen, valitaan vuokra-asuntoihin varmuuden vuoksi valkoinen kaikkien pintojen perusväriksi. Sehän on kuin puhdas, tyhjä pinta, jonka päälle asukas voi asetella omia värejään. Sitä olemme myös tehneet.

Vaikka pitäisimmekin enemmän vihreäksi ja oranssiksi maalatuista seinistä kuin mitäänsanomattoman valkoisista, on suurten vuokranantajien asunnoissa edes periaatteessa perusteltua käyttää valkoista: se on konservatiivinen valinta, joka ärsyttää ihmisiä vähemmän todennäköisesti kuin värien käyttö. Mutta entistä mutkikkaammaksi asia muuttuu, kun vilkuilee sisustus- ja tyylilehtiä. Niissä tuputetaan valkoista suorastaan itsestäänselvyytenä. Toimittaja saattaa peräti hehkuttaa jonkin kodin asukkaiden "räväkkää värienkäyttöä", jos kaikki seinät ja katot ovat valkoiset ja verhoissa, matoissa, kalusteissa ynnä muissa on kunnon värejä. Muistan myös törmänneeni artikkeliin, jossa pohdittiin, haastavatko värit valkoisen. Ei siltä näytä vieläkään. Ikea myy kyllä värikkäitä huonekaluja ja sisustusesineitä, mutta sen julkaisema Live-lehtikin käyttää valkoista standardivärinä.

Oma lukunsa on ilmiö, joka kuulemma tunnetaan nimellä "ranskalainen maalaisromantiikka". Kyseessä on fuula: tyylillä ei ole juuri tekemistä Ranskan eikä maalaisuuden kanssa, enkä itse tunnista siitä edes romantiikkaa. Käsitykseni mukaan tyyli-ilmiö on lähtöisin iki-ihanista Amerikan Yhdysvalloista, missä ilmeisesti on laskelmoitu ranskalaisuuden myyvän paremmin tyylitietoisille kuin amerikkalaisuuden. Ja oikeassahan he ovat. Näennäisranskalaista tekomaalaisromantiikkaa näkee tungettuna niin joka sopukkaan, että pännii. Sisustus Severiina, pieni puoti Pispalassa on hinnoistaan huolimatta muuten tosi mukava paikka, mutta voisivat ne vähän feidata sitä kliseetä. Pointtini tässä yrittää olla, että käytännössä ainoa tekoranskalaisen näennäismaalaisromantiikan tuntema väri on valkoinen (hiekan ja beigen sävyjä voi joskus pilkahdella tukena), ja mihin tämä ilmiö tunkeutuukin, siellä kyllästyttävä valkoinen vahvistaa yhä asemiaan.

Miksi valkoisen suosio sisustuksessa on niin ylivoimainen? Minun pitkäaikaisin oma huoneeni (jossa asuin noin 1983–96) oli lähes kauttaaltaan valkoinen, enkä oikein viihtynyt siellä. Tuntui kuin olisi tyhjyyden keskellä. Monilla tulee vielä värikkyydestä mieleen 1970-luvun lähiökämpät, ja koska lähiö edustaa kokonaisuudessaan antityyliä ja seitkytlukukin jotain ummehtunutta, värikkyyteen tuntuu ehkä vieraalta palata. Minä pidän sellaisestakin värikkyydestä. Välillä tuntuu, että 1970-luvun – tai ainakin 1990-luvun alkuvuosien – jälkeinen maailma on pysähtynyt johonkin tyhjänpäiväisyyden tilaan, jota väitetään parhaaksi ikinä, mutta joka ei ihan oikeasti kenestäkään tunnu yhtään miltään. Nyt tarvittaisiin se lapsellinen ääni, joka riisuu keisarin puhtaat, tyhjät vaatteet olemattomiin.

Mitä oletat, sitä...

Joulun taas lähestyessä saattaa tulla mieleen sellainenkin asia kuin joululaulut. Yksi lapsesta asti kuulemani amerikkalaisperäinen joululaulu on Kun joulupukki suukon sai (I Saw Mommy Kissing Santa Claus). En pitänyt sen sanoituksesta, kun sehän paljasti, että joulupukin punanutun alla olikin oikeasti oma isä. (Vaikka tiesin, ettei yhtä ja ainoaa joulupukkia ole olemassa, sen tekeminen näin selväksi tuntui jotenkin kiusalliselta.) Tämä tulkinta lauluntekstistä oli luonnollisesti ainoa, jonka tunsin, eikä sitä ole ollut tarvetta kyseenalaistaa.

Viime vuosina olen kuitenkin törmännyt hämmentävään ilmiöön. Olen alkanut kohdata itseäni tuntuvasti nuorempia (täysi-ikäisiä) ihmisiä, joita laulun sanoitus ärsyttää ihan muusta syystä. Se näet kertoo kuulemma äidin syrjähypystä tai rakastajasta – mistä lie naapurin sedästä, joka on sonnustautunut joulupukiksi ja jonka kanssa kertojan äidillä on salasuhde. Tämä (väärä) tulkinta on todella kyyninen, ja sen esittämä elämänkuvakin on melkoisen kyyninen (ts. se, että äiti suutelee naapurin setää, on vain hassua eikä mitään rakkautta enää ajatellakaan). Minut asia tekee surulliseksi. Nämä väärintulkitsijat elävät niin tylyssä maailmassa, että lasten joululauluissakin lauletaan syrjähyppelystä. Voi luoja.

Parisen viikkoa sitten tutustuin Steve Winwoodin kokoelma-albumiin ja siinä yhteydessä kappaleeseen nimeltä Valerie. (Kyseessä on se Winwood-biisi, josta Eric Prydz poimi tunnetun Call on Me -samplensa.) Sen kertosäkeen lopussa sanotaan nopeasti jotakin. Onkohan se "I'm not the same boy I used to be"? Olemme jo tottuneet siihen, että laulaja vakuuttaa rakkauden kohteelle olevansa muuttunut, eikä enää se kusipää tai typerä hupakko, joksi kohde häntä yhä luulee. Oletamme siis – ja minäkin oletin Valerien tapauksessa – että taustalla on jotakin epämiellyttävää kökköä, josta halutaan nopeasti ja tehokkaasti irti. Mutta katin kontit! Winwood laulaakin: "I'm the same boy I used to be." Laulun sanoissa viitattu menneisyys onkin jotain hyvää ja kaunista! Hämmentävä kulttuurisokki.

Valerien julkaisemisesta on tätä kirjoittaessani kulunut 30 vuotta. Samaan aikaan minä tiesin jo, mistä Kun joulupukki suukon sai kertoo. Maailma taitaa tosiaan olla muuttunut, eikä alkuunkaan paremmaksi. Jos me aiomme muuttaa maailmaa nykyistä paremmaksi, meidän on myös opittava – ja opetettava toisiamme ja lapsiamme – olettamaan asioista hyvää.

Käytävän kutsu

Myöhään lauantai-iltana lipsahti telkkarista päälle jokin hömppään erikoistunut kanava, joka sattui esittämään eroottista elokuvaa. Tuumasimme rakkaani kanssa varsin pian, ettei rainassa selvästikään ollut mitään kiihottavaa tai edes kiinnostavaa. Eräässä kohtauksessa kaksi henkilöhahmoa käveli pitkää käytävää pitkin, mikä sai minut toteamaan, että tämä on elokuvan jännittävin kohtaus. Tämä sopii tietysti kuvaamaan leffan tasoa. Ei silti savua ilman tulta, joten jokin minua käytävissä viehätti tai viehättää. Mikä?

Aloin läpikäydä tähänastista elämääni. Pikkulapsena sairastelin ja jouduin olemaan paljon sairaalassa. Onkohan Oulun yliopistollisessa sairaalassa aika paljon käytäviä?

Äitini taas opiskeli Oulun yliopistossa – ei silloin vielä päärakennuskompleksissa Linnanmaalla, vaan niin sanotussa vanhassa Snellmaniassa lähellä kaupungin keskustaa. Sielläkin käytäviä riitti. Ja vaikka muistan myös sairaalan käytävät – tosin vasta mummini ja pappani kuolinkeväältä 1979 – niin yliopiston Snellmanian käytäviinhän vasta muistoja liittyykin. Olen muistellut monta kertaa sitä lapsuuden vaihetta, jolloin vanhempien työmaailmat tuntuivat salaperäisen kiehtovilta. Isän töistä tulee niiltä ajoilta mieleen piirustuspöytä ja kirjahylly. Äidin töistä tulee mieleen Snellmanian neljännen kerroksen käytävä, jonka varressa tiettävästi myös Kirsti Simonsuuri tuolloin tuherteli Pohjoista yökirjaansa. Äidin opiskelusta tuli nimittäin työ. Vaikka hän käväisi välillä kauppaoppilaitoksessakin (opettamassa), varsinaisen työuransa hän teki yliopistolla. Snellmania pysyi entisellä paikallaan vuoteen 1992. Viimeiset parikymmentä vuotta hän työskenteli Linnanmaalla. Äitini jäi eläkkeelle viime keväänä, viimeisellä mahdollisella hetkellä ennen opetushenkilökunnalle "laittoman" 64 vuoden täyttämistä.

Seitsenvuotiaana alkoi tietysti koulu. Kaikkihan me tunnemme nokkeluuden "koulussa on käytävä". Mutta minunpa ala-asteen koulussani ei ollutkaan käytäviä. Koulun käytävät tulivat varsinaisesti tutuiksi vasta, kun kesken kuudennen luokan syksyn siirryimme vasta remontista valmistuneeseen Herukan koulurakennukseen. Yläasteen ja lukion koulurakennuksessa oli kyllä käytäviä, lukioaikana niillä jopa maleksittiin välitunteja. Ja sitten pääsinkin itse yliopistoon, opinahjoon, johon varmaan kuka hyvänsä älynjättiläinen olisi aina osannut ennustaa minun aikanani päätyvän. Käytävien paratiisiin?

Tähän täytyy vielä lisätä kerrostalojen rappukäytävät (asuin kerrostalossa muutaman ensimmäisen ikävuoteni ja pääasiallisesti uudelleen 1990-luvun puolivälin jälkeen), kirjastojen käytävät (työskentelin kirjastossa vuosina 2006 ja 2007 oltuani jo kauan kirjaston suurkäyttäjä – sen talon käytävät näkee kunnolla vasta työssä ollessaan) ja kauppakeskusten sisäkäytävät (jostain syystä rakastin katettuja kauppakortteleita lapsena, miksihän?). Kai elämässäni on käytäviä riittänyt. Enid Blytonin Viisikko-kirjoissakin pidin aina eniten seikkailuista salakäytävissä. Joku pieni linnaromantikko olisi saanut niitä lukiessaan päähänsä vanhojen linnojen pimeitä, salamyhkäisiä kivikäytäviä. Minä tiesin lähinnä yliopiston käytävät, joten ajattelin niitä. Ehkä ne sentään olivat mielessäni hieman hämyisempiä.

Luin vastikään sosiologi Antti Eskolan romaanin Mies ja ääni (1973). Lukukerta oli toinen, edellisestä kerrasta tulikin 17 vuotta. Silloin opiskelin yliopistossa ja liikuskelin aktiivisesti käytävillä. Nyt en opiskele ja liikuntanikin tapahtuu kodin lisäksi lähinnä ulkoilmassa. En voi mitään sille, mutta tunsin lukiessani jälleen ikävää yliopiston käytäviin. Käytävän idea liittyy paikasta toiseen pääsemiseen, kulkemisen välivaiheeseen tärkeämpien kohteiden välillä. Joku viisas on joskus filosofoinut, että matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Yliopiston käytävillä olen odottanut, lueskellut ja keskustellut. Ehkä niille sijoittuu muutama romanttinen tai eroottinenkin tunne-elämys. Yliopiston käytävä on minulle käytävistä käytävin.

† 27.10.2012

MQTh KTzNZTT oli hämäläisessä maalaiskunnassa kasvanut, mutta Tampereella nuoren aikuisikänsä viettänyt nainen. Hän syntyi vuonna 1986 ja sai elää melkein yhtä vanhaksi kuin liuta kuuluisia poptähtiä James Deanista Amy Winehouseen. Siinä missä poptähdillä on tapana elää itsetuhoisesti tai riskialttiisti, MQTh oli yhtäältä viisas ja harkitseva, toisaalta elämäniloinen ja -haluinen. Psyykkisten tekijöiden vaikutuksesta sairasteluun ja kuolemiin voi olla monta mieltä, mutta tämä tapaus on päivänselvä: jos psyykkiset tekijät ratkaisisivat, MQTh olisi elänyt vähintään satavuotiaaksi.

Vuonna 2003 MQTh KTzNZTTilla diagnosoitiin Hodgkinin lymfooma. Standardinmukainen valtavirran hoito ei koskaan parantanut häntä pysyvästi tai kokonaan. Välillä syöpä pysyi poissa vuoden tai kaksikin, mutta aina se otti ja uusiutui. Minulla oli kunnia tutustua MQThiin vuonna 2008 (joskin olin lukenut muutamia hänen nettitekstejään jo vuosia aiemmin), jolloin hänen tautinsa näytti parannetulta. Kesäkauden työ Särkänniemessä ja opiskelut pitivät tytön vireessä ja liikkeessä. Seuraavana kesänä lainasin häneltä sähkökitaraa äänittääkseni kitaraosuuksia joihinkin väsäämiini demoihin. Olen tuottanut joitakin silloisista äänityksistäni pidemmälle, mutta en koskaan varsinaisesti julkaissut. Mikäli saan joskus levyn valmiiksi, ilmaisen samalla kiitosta ja kunniaa MQThille hyvän kitaran lainaamisesta ja mainiosta äänitystilaisuudesta.

MQTh KTzNZTTin syöpä ei kuitenkaan nujertunut. Se ei pystynyt nujertamaan hänen jaksamistaan. Uskoa riitti muun muassa kantasoluhoidon parantavuuteen verrattuna tavanomaiseen Tampereella tarjolla olleeseen hoitoon. Kantasoluhoidon "piti" parantaa MQThin lopullisesti, mutta kävi päinvastoin. Tosin kuolema tuli ajankohtana, jolloin kukaan hieman etäisempi ihminen ei todellakaan odottanut sitä. MQTh näytti siihen mennessä lähteneen lopultakin paranemaan. Yöllä 27.10. tapahtunut poismeno tuli muiden muassa minulle kauheana järkytyksenä.

Asiaan liittyy sellainenkin kiusallinen episodi, että keväällä 2011 uuden syöpämöykyn löydyttyä MQThin kehosta uskaltauduin suosittelemaan hänelle vaihtoehtoisia hoitomenetelmiä, ainakin siihen nykyisten rinnalle. Seuraus: MQTh ei vastannut asiaa koskevaan viestiini ikinä, enkä ole hänen siskostaankaan kuullut sen koommin. Toki oli aika provosoivaa kirjoittaa syöpäpotilaalle sähköpostilla valtalääketieteen haukkumisluento. Valitettava ongelma kuitenkin on, että MQThin kaltaiset potilaat voisivat olla pelastettavissa, mikäli vaihtoehtolääketieteestä (homeopatia, kiinalainen lääketiede ym.) otettaisiin tehokäyttöön muuan oivallus: ihminen on kokonaisuus. Karkeasti sanoen, missä nykyään silmälääkäri tutkii silmiä ja suolilääkäri suolia, vaihtoehtolääkäri tutkii ihmistä ja uskoo, ettei silmävaivan syy löydy pelkästään silmistä tai suolivaivan ainoastaan suolista. Syöpää ei kerta kaikkiaan ole viisasta hoitaa niin, että poistetaan vain syöpämöykyt sieltä missä niitä havaitaan, vaan ihmiskehon on alettava hoitaa itse itseään. Muuten se uusiutuu, koska se prosessi, joka on sallinut tai synnyttänyt kasvaimen, on parantamatta.

MQTh KTzNZTT on poissa. Kauan ja kiitollisina eläköön jokainen meistä, jotka olemme yhä hengissä ja suurin piirtein terveinä. Kun olin kirjastotöissä, silmiini osui monta kertaa Inga-Lill -nimisen artistin cd-levy Kun elää saa! Nimenomaan. Kun vain elää saa.

Jotenkin se vain näyttää hyvältä

Finnish design ja Scandinavian design ovat käsitteitä, jotka helistelevät kelloja lukuisissa osoitteissa ympäri maailmaa. Suomalaista arkkitehtuuria pidetään myös arvostettuna. Onhan "meillä" Alvar Aalto, Eliel ja Eero Saarinen, Reima Pietilä ja lukuisat muut suurnimet, joskin heidän ajoistaan on ehtinyt vierähtää jokunen vuosikymmen. Osa yllä mainituista tunnetaan sekä arkkitehteina että muotoilijoina. Mikäpä olisi suomalaisempaa kuin Aallon suunnittelema talo, joka on sisältä pullollaan suomalaista designia? Ehkä punainen tupa ja perunamaa tai harmaa hirsinen saunamökki.

Minä olen suomalaisen arkkitehdin jälkeläinen, enkä ole ikinä erityisemmin palvonut isäni suunnittelujälkeä. Vanhempieni nykyinen asuintalo valmistui asuntomessuille vuonna 2005, ja se on vieraannuttavaksi eliittikodiksi ihan jees. Joskus myöhäisessä teini-iässä tai ehkä niukin naukin parikymppisenä löysin eräältä oululaiselta kujalta omakotitalon, joka näytti silmääni 70-lukulaisella tavalla ihan erityisen hyvältä. Kun mainitsin asiasta isälleni, minulle kauheaksi hämmennykseksi tuli ilmi, että se oli hänen suunnittelemansa talo. Kiinnostukseni ja pakkomielteeni 70-lukuun on hiipunut ja tullut takaisin muutamaan otteeseen, mutta edelleen kyseinen omakotitalo – ainakin sellaisena kuin se oli Oulussa asuessani – näyttää silmääni varsin miellyttävältä. Tänä päivänä voin ehkä käsittää rakennuksen heijastelevan ihan eri lailla klassisia "aaltomaisia" suomalaisen arkkitehtuurin piirteitä kuin isäni myöhemmät työt.

Ilmeisesti suomalainen omakoti- ja rivitaloarkkitehtuuri sai 1950–70-luvulla aika paljon vaikutteita Alvar Aallolta ja muilta isoilta nimiltä. Tavallinen "lafkalta" valmistunut toimistoarkkitehti saattoi sijoittaa suunnitelmiinsa puhtaan valkoisia julkisivuja, tummasävyisiä puuosia, lasiseiniä tai korkeita ikkunoita sekä tietysti iki-ihanaa punatiiltä. Yhdessä korkeiden humisevien honkien kanssa ne muodostavat eräänlaisen paikattoman kansallismaiseman – sikäli paikattoman, että lopputulos näyttää samalta ja yhtä lailla Kekkosen ajan suomalaiselta Espoossa kuin Rovaniemellä. Viime vuosisadan loppuvuosikymmeninä tuttu tyyli hävisi jonnekin. Ehkä siihen kyllästyttiin (minkä oikeastaan ymmärrän!) tai suunnittelumaisema muuttui ennen kuin kukaan huomasikaan. Joku 2000-luvulla kasvanut, joka on nyt myöhäisessä teini-iässä tai niukin naukin parikymppinen, ei ehkä tunnista sitä kansallismaisemaksi eikä hyväksi tai miellyttäväksi. Hänelle punaisen tuvan & perunamaan ja Helsingin arvokortteleiden välimaastosta ei välttämättä tule mieleen muuta kuin lähiöitä, supermarketteja ja muutama rintamamiestalojen reunustama, sauvakävelijöiden kansoittama kuja.

Pyöräilin tänään Lentävänniemeen. Matkalla osui silmään Lielahden kirkko. Se on näemmä Pentti Turusen, kuka lieneekään, suunnittelema ja valmistunut vuonna 1961. En ole modernin kirkkoarkkitehtuurin ylin ystävä, ja pyhimmän kirkkokokemukseni lienen kokenut Pihlajaveden erämaakirkossa, jossa kävin yksin eräänä kesäpäivänä soittamassa urkuharmonia. Lielahdessa riitti kuitenkin yksi silmäys kohti punatiilistä kirkkorakennusta ja sitä reunustavia mäntyjä, ja tuntui jotenkin niiiiin kotoisalta. Jotenkin se vain näyttää hyvältä.

Tampere

Muutettuani 4. syyskuuta alkaen ihan kaupungin toiselle puolelle, jota en vielä jokin aika sitten tuntenut nimeksikään, ymmärrän asian vihdoinkin. Tampere on kaksoiskaupunki. Se on vähän kuin Kouvola ja Kuusankoski, tai Kotka ja Karhula. Edelliset yhdistyivät viime vuosikymmenellä ja jälkimmäiset jo 1970-luvulla, joten siinä ei ole mitään outoa, että kaksoiskaupunki on yhtä kuntaa. Tampereen länsiosalta tosin puuttuu oma nimi, eikä nimen valitseminen olisikaan helppoa. Niinpä kutsun sitä omavaltaisesti nimellä Pistesomalahti. Toki alueelta puuttuu myös hieman omaa identiteettiä, mutten nyt puutu siihen. Kyseessä on siis puolittainen ajatusleikki.

Tampereella on iso, vetovoimainen ja vaikutusvaltainen keskusta. On siis selvää, että kaksoiskaupungin länsipuolen asukkaat – pistesomalahtelaiset – hoitavat siellä ison osan kaupunkiasioistaan. Jos keskusta olisi vähemmän vetovoimainen, pistesomalahtelaiset kääntyisivät palveluntarpeessaan toiseen suuntaan. Pispala ja Pyynikki muodostavat luonnollisen vedenjakajan, ei ainoastaan etelä-pohjoissuunnassa, vaan myös itä-länsi-akselilla. Jo tahmelalaisilla on edessään melkoinen luonnonmuuri, mikäli mielivät lähteä itään. Paljon luontevampi suunta olisi länteen. Sieltäpäin löytyy Hyhky, joka on jo kivenheiton päässä Epilästä – ja myös Lielahteen pääsee luikahtamaan mukavasti. Epilästä taas on enää pieni matka Raholaan ja Tesomalle. Mikäli Lielahti on Pistesomalahden palvelukeskus, Tesoma on suurin asutuskeskittymä. Pispala on oma friikkialueensa, kaupunki kaupungissa ja kaupunkien välillä. Koska itse tarkkailen maailmaa harjun länsipuolelta, paikasta joka kuitenkin ilmiselvästi kuuluu samaan asutusryhmään, minusta tuntuu vieraalta ajatella Pispalaa edes mahdollisena osana samaa kaupunkikokonaisuutta, johon kuuluvat Hervanta ja Kaukajärvi.

Minusta tosiaan tuntuu kuin olisin muuttanut uudelle paikkakunnalle. Tästä kaupungista – Pistesomalahdesta – on lyhyt matka Tampereelle, mutta jotenkin se silti on ihan toinen maailma. Kun lähden kodistani ja kävelen puolisen kilometriä, saavun Pyhäjärven rannalle paikkaan, jossa on muhkuraista kalliota ja lehtometsää sekä viiden metrin päässä järvessä jokin betoninen pömpeli, joka kasvaa heinää. Tämä paikka yhdessä läheisen Pispalan uittotunnelin arvoituksen kanssa on aivan silkkaa Enid Blytonia. Ei tällaista ollut entisessä kaupungissa, ei missään.

Yöpyöräilyä kaupungissa

Valto Ensio (http://kivaniemi07.blogspot.fi) kirjoitti mainiosti pitkästä pyöräretkestään. Minäkin kirjoitan pyöräretkestä, mutta hieman toisenlaisesta. Olin nauttinut pari lasillista viiniä (muun muassa kuunnellen Genesis-albumia Duke, ilmestynyt 1980), kun hyppäsin polkupyörän selkään. Samaa ainetta oli mukana taskumatissa. Kello näytti tässä vaiheessa noin 20.30. Ajatuksissa pyörälenkin maalina häämötti Rustholli, syrjäinen ruokaravintolan, pubin ja terassin yhdistelmä (taitaapa yritys harjoittaa pienimuotoista majoitusliiketoimintaakin). Sinne on nykyisestä asuinpaikastani Hallilasta ehkä kymmenkunta kilometriä.

Siinä pyöräillessäni eteenpäin, katsellessani Kaukajärven, Leinolan ja Atalan maisemia, aloin tuntea olotilani varsin mukavaksi. Ilta oli lämmin, t-paidassa tarkeni eikä sateen uhkaa ollut. Pitäisikö polkea Rusthollista vielä Lapinniemeen, jossa on suosikkipubini Tampereella eli Pub Vinyyli? Ehkä. Istuskelin valkkarilasin kanssa Rusthollin terassilla ainoana asiakkaana (tosin vessassa käydessäni, baarimikon jo suljettua ulko-oven puoli kymmenen jälkeen, kuulin joidenkuiden rynkyttävän ovea ja toteavan "sehän on kiinni"). Viereisellä Näsijärven "vuonolla" prutkutti moottorivene ja kauempaa osui silmään 9-tien autovirta. Taivaalla näkyi lilan ja lohen sävyjä.

Pyöräilin Atalan sivuitse kohti Linnainmaata. Reipas myöhäisillan liikunta maittoi niin, että mieleeni tuli ajatus: "Kesä on lopuillaan. Muutan Itä-Tampereelta syyskuun alussa pois. Nyt poljen läpi ne reitit, joita voi myöhemmin tulla ikävä." Hylkäsin ajatuksen suorasta siirtymisestä Lapinniemeen ja pyöräilin sen sijaan Pappilan, Ristinarkun, Takahuhdin ja Ruotulan reunustamalle puistoväylälle. Tähän seutuun ihastuin heti ensimmäisenä Tampereen kesänäni. Alavalla vihervyöhykkeellä oli sen verran viileää, että kaivoin jossain vaiheessa repustani kevyen takin ja puin sen päälleni. Pyöräily muuttui heti tahmeaksi ja aloin hikoilla enemmän. Tämän luontaisena seurauksena otin takin jälleen pois yltäni ja poljin taas loppumatkan t-paidassa. Jatkoin TAYSin sivuitse Petsamoon reittiä, jota menneinä vuosina jostakin syystä liikuin aika paljon. Sieltä olikin enää viimeinen pinnistys Lapinniemeen.

Pub Vinyyli on siitä mukava paikka, että musiikki soitetaan vanhoilta vinyylilevyiltä ja sen kaveriksi voi lueskella 1970–80-luvun musiikki- ja teinilehtiä, Introa, Helpiä, Suosikkia ja Soundia. Terassikin on harvinaisen mukava, ja siellä istuskelee usein yksi tuttavani, jonka vakituisiin terassikavereihin olen niin ikään tutustunut. Nyt heistä ei ollut läsnä kuin yksi, joka lähti melkein heti saavuttuani, ja mikä pahempaa: musiikki ei tullut koko ajan vinyyliltä. Onneksi asiakkaan (siis minun) vinyylitoivomuksia otettiin vastaan ja toteutettiin. Ihmetyksekseni terassi oli täpötäynnä keski-ikäistä väkeä, jolla vieläpä näkyi olevan paperisia drinkkilippuja. Mikähän siellä oli meneillään? Ihan mukavissa tunnelmissa he siellä istuskelivat, ja touhun yleistä rentoutta kuvaa, että muuan nainen tuli (epähuomiossa ikivanhasta muistista?) tupakkaa poltellen baaritiskille eikä häntä tai edes hänen savukettaan käännytetty ulos. Näin täytyisi minusta ollakin; en ole missään vaiheessa hyväksynyt nykyistä tupakkalakia, ja tiukoista säännöistä on paras luistaa ihan ruohonjuuritasoisesti.

Vielä oli edessä viimeinen osuus: paluu Hallilaan. Alkumatka Petsamon, Kissanmaan, Kalevan ja Palvaanniemen maisemia katsellen sujui niin kuin pitääkin. Muotialasta Korkinmäen kautta Hallilaan kulkeva ylämäkiosuus sen sijaan oli jo tässä vaiheessa lievää kidutusta. Kolmisenkymmentä kilometriä ja lähes litra viiniä yhdelle illalle on ihan tuhti uuvutustekijä. Kaikki pitkät alavat osuudet olivat menneet melkein kuin tyhjää vain, mutta se viimeinen ylämäki oli taas horroria. Tunsin jälleen tyytyväisyyttä siitä, että olen muuttamassa pois täältä. Yö oli entisestään viilentynyt, mutta takki piti vielä kerran riisua. Ulkolämpömittari kotona näytti edelleen 17 astetta, joskus seitsemän aikoihin oli ollut 22. Kyllä tällaisilla kesäkeleillä kelpaa, ja kelpaisi vielä sittenkin, kun olen siirtänyt maallisen peruskalustoni Pispalanharjun tuntumaan.

Kulttuurivallankumous

Vuonna 1995, sanoo päiväkirja, kun osallistumiseni edes oululaisten anarkistien edesmenneen pienlehden toimittamiseen vasta häämötti, keksin päässäni idean lehdestä nimeltä Kulttuurivallankumous. Anarkistilehteen en kirjoittanut yhtä juttua enempää, mutta 1997 olimme jo riippumattomien vasemmistoaktiivien kesken väsäämässä omaa lehdykäistä. Sen nimeksi tuli Punos, ja lehti ilmestyi vappuna, jolloin sitä jaettiin ilmaiseksi marssilla. Saimme kuulla, että Punos-niminen lehti oli jo olemassa, joten seuraava, vuoden lopussa valmistunut numero sai nimen Punnus. Saman otsikon alla ilmestyi myös kevään 1998 lehti, joka ei aikomuksesta huolimatta levinnyt pientä piiriä laajemmalle, kun lehtinippuja hallussa pitänyt toimittajakaveri unohti ne krapulassa jonkun tuttavansa kämpille vappuaamuna.

Kulttuurivallankumousta alettiin valmistella vuonna 1999 kommuunikämpässä, jossa asui muun muassa yksi lakkautetun Punnuksen toimittaja. Lehteä ei kuitenkaan saatu heti valmiiksi, joten ensimmäinen numero tupsahti – jälleen vappuna – vuonna 2000. Jälkikäteen ajatellen ensinumero oli pelkkää tunnustelua tulevaa ajatellen, vaikka siinä on pari mukavaakin juttua. Maunun Antti kirjoitti aika kuolemattomia 90-luvun [lopun] kulttuuritrendeistä ja allekirjoittanut Oasis-levyarvostelun (Standing on the Shoulder of Giants) nousuhumalassa. Saman vuoden lopussa valmistunut kakkosnumero oli jo tunnelmaltaan valmiimmin "kulttuurivallankumouksellinen". Sivuja oli peräti 40. Osa jutuista ja juttuideoista ei ollut kovin hyviä, mutta Mielisairaan hoidon tarinoita (sic) osui kohdalleen. Valitettavasti tämän kirjoittaja oli tuona syksynä ainoa, jota Kulttiksen väkerrys oikeasti innosti, mikä tilanne toistui myöhemmin monta kertaa.

Lehteä julkaisi muuten alkuaikana nimellinen Kulttuurivallankumous-yhdistys, jota yritettiin saada jopa yhdistysrekisteriin. Hakemus tuli kuitenkin bumerangina takaisin, eikä toista kertaa jaksettu yrittää. Ensimmäisten vuosien aikana lehteä myös myytiin ja siitä pyydettiin pientä hintaa. Kai sillä tuli kustannetuksi monta 0,6-litraista nelostuoppia edesmenneessä ravintola Linnan Krouvissa.

Eräs ystävätär piirsi erinomaisen psykedeelisen kannen Kulttiksen kolmosnumeroon, josta tuli valmista kamaa vappuna 2001. Nyt liikuttiin jo selvemmillä vesillä. Lehti ei vieläkään ole erityisen hyvä, mutta sen kulttuurivallankumouksellinen linja on selkiytynyt ja toimitusvastuu jakautunut himpun verran paremmin. "Kulttuurivallankumouksellisen keittokirja" sisältää ruokavinkkien lisäksi kulttuurivallankumouksellisen tekstin kirjoitusohjeen, joka on luettavissa takaperin. Pidän omaa pääkirjoitustani lehden historian tärkeimpänä. Sitä siteerasi myös Oulun Sanomien toimittaja, joka teki lehdestä ja sen päätoimittajasta pienen jutun. Noin kaksi viikkoa minut sitten tunnettiin baarissa ja tultiin juttelemaan. 15 minuuttia?

Tätä myöten päädytään legendaariseen, lehden historian laajalevikkisimpään numeroon 2/2001. Jos Kulttiksessa on yksi klassikkojuttu, se on Sankilammen Samin ja allekirjoittaneen yhteinen festariraportti Oulun musiikkivideofestivaalin lauantai-illasta, jolloin Kuusisaaressa kuultiin bändejä (Don Johnson Big Band ja Tulenkantajat) sekä ratkaistiin ilmakitaransoiton maailmanmestaruus. Raportti kirjoitettiin illan edetessä pienille paperilappusille, joihin merkittiin myös kellonaika. Festarimeiningin mukaisesti päihteitä oli nautittu runsaanlaisesti ja se näkyi hillitsemättömänä. "Fiilarit mainostavat tulta – tosi hyvä rree!" päätyi otsikoksi. Muuten lehti voisi olla parempikin. Vaikka toimittajia oli määrällisesti historian eniten, valtaosan jutuista laati edelleen päätoimittaja. Ongelma helpottui ehkä aavistuksen verran numeroon 3/2001, joka muutoin on kahteen edeltäjäänsä verrattuna lässähdys. Samin Vertical Limit -elokuvateilaus naurattaa kyllä edelleen.

Kevään 2002 Kulttista selatessa tulee mukava fiilis. Linja oli tässä vaiheessa tasapainottunut, eikä toisaalta vallankumous ollut kadonnut touhusta minnekään. Saman vuoden syyskesän numero näyttää myös mukavalta, mutta pinnan alta paljastuu, että kyseessä on jälleen kerran hyvin paljon tämän kirjoittajan lehti. Kolmaskin Kulttis luvattiin samalle vuodelle, mutta lehti ei valmistunut edes puoliksi. Kyseisen vuoden tunnelmat, eritoten kesän osalta, olivat niin silkkaa "chillailua", että se jokin oleellinen siinä samalla katosi.

Kevät 2003 oli radikaalisti erilainen kuin edeltäjänsä, sillä rauhanliike toi kaupunkiin tuhatpäiset mielenilmauskulkueet. Olin mukana niiden järjestelyissä, muu toimitus ei. Rauhanliikkeen tekstit olivat silkkaa asiaa, mutta muutoin Kulttiksen linja näyttää olleen hienoisesti hukassa. Toisaalta numero 1/03 sisältää kaksi pientä Kulttis-klassikkoa eli Maunun Antin poliisirunon* ja allekirjoittaneen Juri Komissarov & Martti Ahtisaarov -pakinan. (*Kolme vuotta aiemmin muuan satunnaisempi toimittaja oli vannottanut, ettei Kulttiksessa koskaan julkaistaisi runoja.) Saman vuoden toinen numero ei ole niinkään hyvä. Olin silloin höpsähtänyt Intiaan ja Aasiaan (käymättä paikan päällä vieläkään), mikä näkyy lehdessä enemmän kuin minkään lajin vallankumous. Filosofointiryhmämme Seurakunta Pienin Wiiri tosin tuli talletetuksi historian lehdille, mikä on kullanarvoinen asia.

Vuonna 2004 Kulttuurivallankumous ilmestyi vain vappuna, ja tuloksena oli lehden historian tyhjänpäiväisin inkarnaatio. (Kulttiksen sanottiin näihin aikoihin ilmestyvän "vappuna ja silloin tällöin".) Sen myötä päätoimittaja päätti diktaattorimaisesti lakkauttaa lehtensä. Vappuna 2005 muistan kuitenkin saaneeni asiasta eräiltä toimitustyöhön osallistumattomilta lähipiiriläisiltä varsinaista vinkunaa, ja kun seuraavan vuoden keväällä oli taas ihan eri lailla fiilistä, Kulttis teki paluun. Sami otti vastuun lehden ulkoasusta, jutut olivat ylipäänsä aika hyviä, ja vielä sai ensiesityksensä yksi lehden historian klassikko: Sami arvioi leffoja, joita hän ei ollut nähnyt. Vuoden 2006 kulttuurivallankumouksen idea tuntuu olleen aika psykedeelinen. Pelkkää hyvää ei sen kevään toimitustyöstä ole sanottavana. Muistan nimittäin olleeni aivan räjähdyspisteessä, kun eräs henkilö ei oikein piitannut toimitusaikataulun noudatuksesta.

Asiaan palattiin vapuksi 2008. Edellinen kevät jäi väliin, sillä päätoimittaja oli – täysin poikkeuksellisesti – kokopäivätöissä. Nyt lehdellä oli hyvin eheä konsepti, ja lopputulos onkin melko hyvä. Ongelma on kuitenkin selvä: tämän kirjoittaja oli toimittanut paketin lähes yksin. Tämä sopii jälkikäteen ajatellen harvinaisen hyvin yhteen sen kanssa, että muutto Tampereelle oli ihan ovella. Yhteyttä toimittajien kesken ei enää juuri ollut. Sama seikka näkyy myös seuraavankeväisessä "lamanumerossa", jossa siinäkin oli konseptuaalista ideaa. Lehti on ehkä yksi Kulttis-historian hauskimmista, mutta samalla myös kulttuurivallankumouksellisesti vähäpätöisimmistä. Sen jälkeen ilmestyi enää neljästoista ja toistaiseksi viimeinen, vuoden 2010 numero, jossa on kyllä paljon sivuja ja lehden omat klassikko-osiot ihan "keittokirjaa" myöten läsnä, mutta jutuista puuttuu pontta. Olen viimeiset puolisentoista vuotta jo hävennyt pääkirjoitusta, joka tekee politiikkaa, muttei tiedosta poliittisesti melkein ollenkaan. Uusi vimmainen politisoituminen käynnistyi päässäni nimittäin jo seuraavana alkusyksynä.

Viimeisessä lehdessä luvataan: "Jos Halitaan ja ymmärretään toisiamme -festari joskus järjestetään, Kulttis ilmestyy ja sisältää sen viimeisenkin klassikon eli festariraportin." (Lehden klassikoihin kuuluivat myös Antin Aatteellisia kytkentöjä -kolumni ja allekirjoittaneen Punaiset Kansiot -pakina, joka löytyi jo Punoksesta ja Punnuksesta.) Millainenhan Kulttuurivallankumous – festariraportista puhumattakaan – olisi esimerkiksi vuonna 2016? Olen lehden tavanomaisista toimittajista nykyään ainoa, jolla ei ole lapsia (niitä ei ole tulossakaan), ellei lasketa muuatta heppua, joka on nykyään vihreiden mandaatilla Oulun kaupungin kulttuurilautakunnassa. Ensin minun sukupolveni ei pitänyt aikuistua tai sovinnaistua, sitten tietyn osan siitä ei pitänyt. Mikä on lopputulos? Muut enemmän tai vähemmän kyllä. Minä en, tai ehkä väliaikaisesti juu, mutta se meni jo. Mikä ihme minua vaivaa? Ehkä vastaus kysymykseen kuuluu: "Kulttuurivallankumous."