Tähdellisimmät elokuvat

Viime aikoina on jonkinlaisena nettimeeminä kiertänyt 25, vai oliko se 26, parhaan elokuvan listaaminen – siis kunkin omasta mielestä. Itse en ole elokuvaihmisiä, vaikka aina silloin tällöin annan muka ymmärtää olevani. Tämän kirjoitelman voi nähdä uutena linkkinä tuossa "annan muka ymmärtää" -ketjussa. Toisin sanoen: en minä elokuvista oikeasti ymmärrä mitään, ja siksi listani kai onkin tämmöinen.

Toisaalta, eipä elokuvia pidä niillekään jättää, jotka muka "ymmärtävät" ja siksi ovat kaikki melkein yhtä mieltä keskenään. Alfred Hitchcock? Quentin Tarantino? Eipä kovin paljon vähemmän voisi kiinnostaa. Jälleen toisaalta, Charlie Chaplin periaatteessa kiinnostaa ja arvostan heppulia aivan tuhottomasti, mutta olen nähnyt hänen tähdellisimmät leffansa niin kauan sitten, etten osaa sijoittaa niitä listalle. Todennäköisimmin listalla olisi varmaan Diktaattori.

En osaa näitä mielileffojani laittaa tarkkaan järjestykseen. Ryhmittely saa riittää. Dokumenttielokuvat (Amy, Kenen joukoissa seisot ym.) olen sulkenut ulos – tämä lista on vain näytellyille elokuville. (Pahoittelen jo etukäteen satunnaista suomen- ja englanninkielisten nimien ristikäyttöä, mutta kuvittelen kovasti olevinani johdonmukainen.)

Sijat 17–23:
Naapurini Totoro. Tot-to-ro-tot-too-ro! Kun sen on nähnyt, sen muistaa ja siitä tykkää – siinä kaikki. Hayao Miyazakin ja Studio Ghiblin anime-tekeleitä tulee kuitenkin vastaan vielä lähempänä kärkeä tällä listalla...
Leningrad Cowboys Go America. Ei tietenkään Aki Kaurismäen paras leffa, eikä maailman originelleimpia leffoja (ks. sijat 5–8, kolmantena mainittu), mutta kyllähän tästä tykättiin ja kamalasti. Katsoin pitkästä aikaa pari vuotta sitten, ja näytti – melkeinpä yllätyksekseni – edelleen oikein mukavalta.
Kummeli Stories. Siis mitä vittua? No sitäpä tietysti. En voi olla pitämättä elokuvasta, johon mieli ja muisti palailevat jatkuvasti uudelleen ja uudelleen. Tamperelaishuumorin periaatteellisille karsastajille voisin vihjata, että katsokaapas huviksenne ja arvioikaa, kuinka montypythonmainen Kummeli Stories on asteikolla 0–10. Alle seiskaan päätyneet diskataan.
Erittäin salainen. Ööh... Vanhoissa James Bondeissa on yhden jos toisenkin mielestä oma viehätyksensä, mutta tälle listalle nyt sattuu olemaan päätynyt Bond-leffa vuodelta 1981. En tiedä, viehättääkö leffassa nimenomaan se, että vanha 60-luvun ja 70-luvun alun lounge-Bond on tallella, mutta myöhemmän 80-luvun action-Bond ei ole vielä tehnyt entréetä – ja kuitenkin kaikki on selvästi omaa aikakauttani, maittava huumori kuivaa slapstick-vaikutteista brittiläistä ja niin edelleen. Kenties viimeinen viattomuuden ajan Bond, ja siksi oma lempilapseni.
Moottoripyöräpäiväkirja
Taking Woodstock
Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
Yllä olevia voisin kutsua hyviksi kirjojen filmatisoinneiksi, mistä esimerkiksi Matkalla-elokuva ja kaikki Dan Brownin kirjojen pohjalta tehdyt leffat jäävät kauas. Näiden kolmen kirjan dokumentaarisuusaste vaihtelee, mutta kaikissa on ainakin ripaus todellisuuspohjaa. Kaikkia niitä tykkää katsella.

Sija 16: Voi juku, mikä lauantai. Ihan totta, rankkaan minulle mieluisimman Visa Mäkisen ohjaaman elokuvan näin korkealle. Kivat värit, kiva soundtrack, kivat maisemat... no joo, hirveää paskaahan tämä leffa on tietyssä mielessä, mutta toisin kuin ns. asiantuntijoiden kohdalla, minulla oikeasti vaikuttaa sellainenkin asia kuin viihdyttävyys. Viihdyttävyyden tähden listalla on niin monta elokuvaa, ettei niiden erottelu muista käy minkäänlaiseen järkeen. Minunlaiselleni katsojalle Voi juku, mikä lauantai on viihdyttävä elokuva, jos sitä ei katso kyynisin silmin.

Sijat 9–15:
Peppi Pitkätossu karkuteillä. Joo... Kaverini kysyi eilen, miksi olin lainannut tämän (taas) kirjastosta. Muistuttaako se lapsuudesta? Kai sitäkin. Pepin viehätyksen määritteleminen on kuitenkin moniselitteisempää. Sen viehättävämpää konseptia kuin "maailman vahvin tyttö" ei minusta liene olemassakaan – paitsi jos kysymys on siitä, että fyysisiä voimia todella käytetään (tappelumielessä jne.). Peppi-tarinoiden erityisyys on siinä, että päähenkilö on todella oikeasti maailman vahvin tyttö, mutta silti hän selviää leijonanosasta haasteitaan ihan silkan autenttisen tyttölapsen älyllisten taitojen avulla. Täydellinen yhtälö. Tämän kirjoitushetkellä on myös kalenterikesä juuri alkanut – ja mikä kuvaisi Pohjolan ihanaa kesää sen täydellisemmin kuin Peppi-elokuvat?
Brianin elämä
Elämän tarkoitus
Tähänkin asiaan sitten päästiin. Monty Python -ryhmä väsäsi kolme elokuvaa (1975–83), ja vaikkei yksikään niistä ole maailman paras elokuva, ne kaikki ovat eittämättömiä klassikkoja. Pythoneiden kenties tunnetuin leffa Brianin elämä on myös heidän tavanomaisimpansa, mutta jo alkuasetelma on ihan käsittämätön ja muutamat kohtaukset ainutkertaisen hykerryttäviä. Ja muista: always look on the bright side of life! Elämän tarkoitus sijoittuisi vielä korkeammalle, ellei mukana olisi myös yksi täysin kuvottava kohtaus, jota ei kestä katsoa kuin yhden kerran elämässään. Olen kuullut vihjailuja, joiden mukaan "Find the fish" -kohtausta kannattaa ihan erityisesti katsoa pilvessä. Ja muista: every sperm is sacred!
Laputa
Liikkuva linna
Näiden kahden Hayao Miyazaki / Studio Ghibli -leffan paremmuusjärjestystä en toistaiseksi osaa määritellä – menköön siis kumpikin samassa ryhmässä. Aika huikeita ne ovat molemmat. Elokuvien ilmestymisajankohtien välissä on 18 vuotta, minkä huomaa vain tuotantoteknologiasta. Maailmankuva on kiinnostavalla tavalla samanlainen. Maailmanhistorian kauneimpia elokuvia.
Le Havre
Mies vailla menneisyyttä
Vuosikausien ajan minulle oli ilmiselvää, mikä on Aki Kaurismäen paras elokuva. Vuonna 2011 Mies vailla menneisyyttä sai kuitenkin vertaisensa Akin tuotannossa. Le Havren määritteli Akin parhaaksi leffaksi muun muassa Tiedonantajan entinen päätoimittaja Erkki Susi. Kumpikin on oikein kaunis ja hyvin tehty elokuva, kummankin humanistinen sanoma on vakuuttava. Se niistä.

Sijat 5–8:
Mieletön maailmanhistoria. Mel Brooks ei koskaan yllä Monty Pythonien tasolle leffafriikkien arvostusasteikossa, mutta minusta tämä on ihan samantasoinen tapaus – ja kaiken lisäksi hyvin samanlainen. Hetkittäin olen mennä lankaan sen suhteen, mikä kohtaus on Mel Brooksia ja mikä Pythonia. "Count the Money! – Count de Monet!" Ja inkvisitiohan esitellään tietysti hilpeänä kabareena. Joidenkuiden mielestä kömpelöä kökköä, minusta positiivisessa mielessä vähän kömpelöä kökköäkin ja pitkä hersyvä nauru päälle.
Peppi Pitkätossu seitsemällä merellä. Ja taas! Lue aiempi kuvaukseni Peppi Pitkätossu karkuteillä -leffasta – paitsi, että tämä on vielä parempi ja nerokkaampi: merirosvojen ja kaukomaiden todellisuus on yhtä Pepin, Annikan ja Tommin tavanomaisen elämän kanssa. Nykyään tuotetaan joko realistisia elokuvia tai fantasiaelokuvia. Tämä on fantastista realismia!
Blues Brothers. Ainoa elokuva, johon perustuvaan t-paitaan olen joskus ylpeästi pukeutunut. En nyt ihan niin innoissani osaa olla kuin ysärillä... mutta: mahtavaa musiikkia, mahtavaa kohellusta, klassikkokohtauksia ("Illinois Nazis"!) ja muun ohessa esikuvallinen aines eräälle toiselle tällä listalla esiintyvälle leffalle (ks. sijat 17–23, toisena mainittu!).
Gandhi. Mainitsin aiemmin, että dokumenttielokuvat on suljettu ulos. Tositapahtumiin pohjautuva Gandhi on kuitenkin niin todentuntuinen, että sitä katsoessa on jatkuvasti vähällä unohtaa, että kyseessä on näytelty elokuva. Tolkuttoman pitkähän tämä leffa tietysti on, eikä sitä jaksa jatkuvasti katsoa, mutta sisältö on aivan mahtava. Sanomasta, tietysti, puhumattakaan.

Sijat 2–4:
Fucking Åmål. Mitä yhteistä on Blues Brothersilla, Fucking Åmålilla ja tämän listan ykkösellä? Kaikki ne ovat joskus olleet mielestäni maailman parhaita elokuvia. Lukas Moodyssonin Kimpassa on ihan mukava leffa – ja olisi heti seuraavassa, tämän listan ulkopuolelle jääneessä ryhmässä – mutta silti tuntuu, että ohjaaja on käyttänyt parhaat paukkunsa jo ensimmäiseen kansainvälistä huomiota saaneeseen elokuvaansa. Vuonna 1998 Fucking Åmålin maailmankuva oli täysin mullistava, ja ikävä kyllä, se ei ole menettänyt mullistavuuttaan vuosien kuluessa: mikä homoseksuaalisten suhteiden kuvauksessa on voitettu, se on alaikäisten tyttöjen kuvauksessa hävitty.
Magical Mystery Tour. Alkuperäisiä Beatles-elokuvia on olemassa neljä, ja viimeistä (Let It Be) en ole koskaan nähnyt. Aikanaan haukut saaneen Magical Mystery Tourin asemaa se tuskin horjuttaisi. Vuoden 1967 Beatles-musiikki on aivan huikeaa (jopa useita luokkia Blues Brothers -musan yläpuolella), kuvaus on parasta hippipsykedeliakautta – ja mikä huomionarvoista: Magical Mystery Tour kuuluu äärimmäiseen harvalukuiseen joukkoon elokuvia, josta Monty Pythonin voi ymmärtää ottaneen vaikutteita.
Monty Python and the Holy Grail. No siinä tietysti maha, missä painitaan. Oman makuni mukaan paras Python-leffa, joka on niin absurdi ja surrealistinen, että sanat loppuvat kesken. Vielä parempaa on, että jos tolkuttoman absurdit ja surrealistiset elokuvat tapaavat jättää ristiriitaisen katsomisfiiliksen, on aikanaan höperösti "Monty Pythonin hulluksi maailmaksi" suomennettu Holy Grail myös varsin yksiselitteisesti viihdyttävä.

Sija 1: Amélie. Ei voi mitään. En ole koskaan ollut täysin ihastunut elokuvan loppuratkaisuun (Nino Quincampoix ja Amélie yhdessä moottoripyöräilemässä ei ole maailman uskottavin kuvaus päähenkilön tulevasta onnesta). Ei se muutenkaan ole täydellinen leffa. Mutta kun... se on silti aivan yksin omassa luokassaan! Nykyisen asuntoni ikkunan alla on leikkipiha, johon viereisen päiväkodin lapset tulevat aamuisin ja iltapäivisin leikkimään. Yksi päiväkodin tytöistä on nimeltään Amelie. Aina, kun kuulen hänen nimensä, sydämeni hypähtää onnesta ja viehätyksestä. Jos tämä ei riitä kuvaamaan, ei mikään riitä kuvaamaan.

Jokerit: Minä myös, Idiootit, Volver, Kaikki äidistäni ja saksalainen Bandits (1997). Kaikki nämä elokuvat olen nähnyt vain kerran, vuosia sitten ja Idiootteja lukuun ottamatta vieläpä mieluisassa naisseurassa. Jokainen niistä on jättänyt hieman epämääräisen, mutta hyvin positiivisen kuvan. Pedro Almodóvarin elokuvia olen nähnyt useampia (muistaakseni kaikki saman vuoden 2012 kuluessa), ja mainitut kaksi (Kaikki äidistäni ja Volver) ovat jättäneet selvästi myönteisimmät muistikuvat. Lars von Trierille kävi minusta samoin kuin Lukas Moodyssonille: jossain vaiheessa tekotaiteellisuus ja viehtymys synkkään ilmaisuun veivät voiton sosiokulttuurisesta edistyksellisyydestä, jota Idiootit (samoin kuin Fucking Åmål) edustaa. Minä myös on ranskalainen 1990-luvun lopun leffa, jonka ehkä kaikkein hanakimmin tästä ryhmästä soisin nähdä uudelleen – en vain satu törmäämään siihen. Bandits-nimisiä elokuvia on useita, mutta nimenomaan tämä saksalaisten vankikarkurityttöjen bändileffa osui 2000-luvun alkuvuosina johonkin ytimeen.

Maailmassa on paljon muitakin elokuvia, joista olen tykännyt hyvin paljon. Toivottavasti ne putkahtavat joskus tulevaisuudessa vielä silmieni eteen.

Mäsä Vikinen

Missä Ed Woodilla on tapana voittaa amerikkalaiset (tai kansainväliset) huonoimman elokuvaohjaajan äänestykset, Suomessa lähes samankaltaiseen asemaan on noussut porilainen Visa Mäkinen. Vuosina 1979–91 Mäkinen ohjasi kaksitoista pitkää elokuvaa, jotka alkuaikoina saavuttivat jonkinlaista menestystäkin, kunnes ohjaajalle naureskelu tai hänen ihmettelemisensä otti selkävoiton yleisösuosiosta. Pitkien elokuvien ohessa Mäkinen ohjasi usein eroottissävyisiä lyhyitä videoelokuvia (otsikko Sexis spaketti ja Brunon parhaat kertonee jo paljon) sekä pari kohtalaisen hyvin huomioitua tv-sarjaa, Pekka ja Pätkä (1986) ja Pekko Aikamiespoika (1992). Joskus 2000-luvulla muistan hänet – silkassa camp-hengessä – houkutellun myös jonkin musiikkivideon ohjaajaksi. Musiikkitaustaakin Mäkisellä on; tuotantoon mahtuu muun muassa koko levyllinen 1970-luvun kulttinostalgiasarjan Onnen päivät musiikkia suomennettuna. Elokuvallisen uransa jälkeen Visa Mäkinen on asettunut pyörittämään grillikioskia ja kirpputoria.

Mutta olipa kerran vuosi 1979. Visa Mäkinen, elokuvafriikki, Spede-fani, amatööri Luojan armosta, halusi tehdä hauskan, vauhdikkaan, vähän rohkeankin hyvän mielen elokuvan, joka sijoittuisi Satakunnan kauniiseen kesään. Kesä kuitenkin vilahti ilmeisesti rahoja ja sponsoreita kerätessä, näyttelijöitä ja apuvoimia rekrytoidessa tai muussa sellaisessa, joten kuvauksiin päästiin vasta syyskuussa. Onneksi syksy saapuu Porin seudulle verraten myöhään; niinpä Voi juku, mikä lauantai -leffaan saatiin kuin saatiinkin suomalaista kesätunnelmaa. Tuttuna kasvona leffassa esiintyi laulaja Erkki Liikanen. Kesäinen elokuva ennätti ensiesitykseensä keskellä pimeintä talvea. Hilpeä tunnelma tarttui sen verran, että katsojia löytyi lähes 40 000. Niinpä Mäkinen varmasti koki ainakin osittain onnistuneensa ja suuntasi kohti uutta projektia – kohelluskomediaa nimeltä Mitäs me sankarit. Yleisön vastaanotto syksyllä 1980 oli ensileffaakin positiivisempi (kriitikot sattuneesta syystä haukkuivat Mäkistä ihan alusta lähtien), ja katsojia riitti yli 140 000. Tämä jäi parhaaksi lukemaksi, mitä Visa Mäkiselle koskaan siunaantui. Ihan kohtalaisesti käytiin katsomassa vielä kolmatta elokuvaa Kaikenlaisia karkulaisia (1981) – noin 97 000 katsojaa. Molemmissa leffoissa esiintyi jo tunnettuja "oikeita" komedianäyttelijöitä: Tenho Saurén, Leo Lastumäki, Kauko Helovirta.

Siedettävän suosion myötä Mäkinen astui rohkeasti uuteen vaiheeseen urallaan. Suomen siihenastisen elokuvatuotannon eroottisimmin suuntautunut produktio, Pi pi pil... pilleri (1982), ei jälkikäteen ajatellen saattanut haaveillakaan Mitäs me sankareiden katsojaluvuista. Ex-missi Virpi Miettinen oli mukana tuomassa naisellista kiinnostavuutta – sen lisäksi, että alasti tai puolialasti vilahteli leffassa naisia kokonainen liuta. Mielenkiintoisen pelinavauksen katsojamäärät jäivät debyyttielokuvan lukemiin. Jatkoksi Visa Mäkisen oli ohjattava varmempi tapaus, jollaiseksi osoittautui vielä samana vuonna ensi-iltaan ehtinyt kertausharjoituskomedia Likainen puolitusina. Mukana olivat jälleen Saurén ja Helovirta sekä Ilmari Saarelainen ja Allu Tuppurainen; katsojia löytyi sentään yli 80 000. Itse en ole tätä elokuvaa luotaantyöntävän aiheensa vuoksi nähnyt. Sen sijaan James Bondia ja sen edustamaa genreä juhlinut ja parodioinut Agentti 000 ja kuoleman kurvit (1983) lienee ensimmäinen koskaan katsomani Mäkis-leffa. Muistan hekotelleeni Saarelaisen (sekä Saurénin ja Tuppuraisen) tähdittämän elokuvan hölmölle huumorille televisiossa. Elokuvakierros meni alle 60 000 katsojineen jo hieman vaisummin. Kaikki on kuitenkin suhteellista, ja voimme tähän väliin ynnätä: Visa Mäkisen menestyksekäs kausi elokuvaohjaajana päättyy vuoteen 1983.

Seurasi joukko entistä oudompia elokuvia. Vapaa duunari Ville-Kalle (1984) ei päässyt edes leffateattereihin muualla kuin Tampereella, jossa sen näki 551 katsojaa. Ilmeisesti rainassa ei ollut mitään kiinnostavaa; sellaiseksi ei laskettu edes Irwin Goodmania, joka oli tuolloin vasta tekemässä comebackia. Itseäni naurattaa lähinnä se, että Ville-Kalle-hahmon oikea nimi oli "Vilho-Kalho". Kunnianhimoisempi produktio – tietyssä mielessä jälleen uusi Pilleri – oli Yön saalistajat (myös 1984), jota markkinoitiin Suomen ensimmäisenä sumeilemattomana väkivaltajännärinä. Mutta senkin näki vain 1 670 katsojaa. Nykysilmään väkivalta (ja seksi) on tietysti aika tavanomaista, ja huvitusta herättää, ettei leffassa näy sen enempää yötä kuin saalistustakaan. Vuonna 1985 Visa Mäkinen elvytti vanhat klassikkohahmot, Pekan ja Pätkän, uuteen komediaansa Pekka & Pätkä ja tuplajättipotti. Menestystä ei tullut, mutta Mäkinen jalosti hommasta tv-sarjan, joka sentään puri ihan eri mitoissa. Asiasta innostuneena ohjaaja duunasi toisenkin Pekka & Pätkä -leffan, Pekka Puupää poliisina (1986), mutta katsojia löytyi edeltäjän tavoin vain muutamia tuhansia. Näitä elokuvia en ole viitsinyt katsella. Sen sijaan olen nähnyt pienen tauon jälkeen ilmestyneen Ruuvit löysällä -leffan (1989), jolla Mäkinen teki jo aika avoimesti itsepastissia ja -parodiaa. Hämmentävästä viehätyksestään huolimatta se ei kerännyt yleisöä. Vielä näki päivänvalon Pirtua, pirtua! (1991), jota on kuvattu täysin erilaiseksi, ei niinkään ohjaajansa tyyliseksi rikoselokuvaksi. Elokuvateatterilevitykseen se pääsi kuitenkin vain Porissa, ja ysärilaman tiimeltämättömyydessä Mäkinen laittoi pillit pussiin.

Tykkäänkö minä sitten Visa Mäkisestä? Luonnollisesti vastaus kuuluu: kyllä ja en. Amatöörimäisyys ja naiivi hullunrohkeus ideoiden toteutuksessa viehättävät ehdottomasti. Toisaalta Mäkisen leffoissa on todella paljon tylsiä hetkiä. Kaksi menestyneintä elokuvaa, Mitäs me sankarit ja Kaikenlaisia karkulaisia, eivät itseäni pahemmin viehätä. Lisäksi Mäkisestä paljastuu nykykatsojalle ilmiselvä seksisti-sovinisti, pesunkestävä kapitalisti tyyliin "kaikki on hyvää, jos se myy", toisaalta myös jonkinlainen postmodernisti (relativisti, täysin pastissin ja parodian maailmaan uppoutunut) – viimemainittua puolta hänestä ei edes ole tavattu ymmärtää. Mutku. Mutku. Minusta Agentti 000 on yksinkertaisesti mainio asia olemassa, Pilleri herättää kömpelössä humoristisuudessaan enemmän viboja kuin telkkarissa 2010-luvulla esitetyt mukaeroottiset jenkkileffat yhteensä, Ruuvit löysällä saa minulta osakseen pientä vaivihkaista kieroutunutta ihailua. Ja voi juku! Se ensimmäinen leffa ja sen häkellyttävä 70-luvun lopun ajankuvaus, svengaava 60-luku väärässä paikassa, semisti juoneton Suomen kesä -paraati syyskuussa kuvattuna, kummallinen yhdistelmä seksismi-sovinismia ja naisten emansipaatiota, ja ennen kaikkea: suomalaiskansallisen "puhuttelevan" synkän kuvauksen sijaan yritys esittää kotimaamme, ja kaikista paikoista Porin seutu, täydellisen groovaavana ympäristönä. Emmäävoimittään! Lissää!

Hippisukupolven kyökkihistoriaa

Tämä kirjoitelmani ei ole mikään eksakti historiatieteellinen tutkimus, vaan vahvaa mutua. Tällaisena se on kuitenkin syytä kirjoittaa ylös ja ehkäpä julkaistakin, onhan blogini varsin epävirallinen asiayhteys harvoine lukijoineen. Mutta onpa jotakin, mihin voin tarvittaessa viitata sähköisissä keskusteluyhteyksissä.

Alkuperäisistä hipeistä on kirjoitettu melko paljon, mutta liian usein keskitytään toistamaan samoja tavanomaisuuksia. Samaan aikakauteen sijoittuvasta kulttuuri- ja opiskelijaradikalismista on myös kirjoitettu paljon, samoin kuin radikaalien uusvasemmistolaisuudesta ja sitä seuranneesta vasemmistoradikalismista, joka Suomessa ilmeni täysin epämilitanttina vähemmistökommunismina (nimeä "taistolaisuus" en viitsi edes käyttää). On useaan kertaan todettu, että hipit ja radikaalit eivät olleet toistensa synonyymejä ja 1970-luvun vasemmistolaisuus linkittyi lähinnä jälkimmäisiin. On kuitenkin yksi asia, joka yhdistää kaikki nämä ilmiöt: sukupolvi. Alkuperäiset hipit ja 1960-lukulaiset radikaalit olivat tosiaan samoja 1940-luvun ja 1950-luvun alun ikäluokkia, ja myös 1970-luvun vasemmistolaistuminen tapahtui ensisijaisesti näiden ikäluokkien piirissä. Lisäksi, kuten on helposti havaittavissa, hippiliikettä ja radikalismia yhdistää aikakausi ja vasemmistolaistuminen seurasi sitä välittömästi.

On siis nähdäkseni ihan selvää, että kaikki nämä ilmiöt voidaan palauttaa samaan alkupisteeseen, joka sijaitsee jossakin 1960-luvun puolivälissä, alkupuolella tai kenties jo 1950-luvun lopussa. Sukupolvitietoisuuden syntyä on joskus osoiteltu, samoin toista maailmansotaa seuranneen ajan yksiulotteista maailmankuvaa (ja siitä vapautumista). Totta kai näillä oli vaikutusta. Ehdottoman tärkeää on havaita, että kysymykset rauhasta, ihmisoikeuksista ja ympäristöstä olivat läsnä julkisessa keskustelussa jo ennen hippejä ja radikalismia. Sodanjälkeinen jälleenrakentaminen oli nostanut yhteiskuntasuunnittelun väkisinkin näkyvään asemaan – niinpä yksi kysymys kuului, otetaanko suunnittelu pysyvästi (ja entistä tehokkaammin) olojen parantamisen välineeksi vai jätetäänkö vetovastuu markkinoille ihmisten toteuttaessa henkilökohtaisia unelmiaan. Kaikki nämä tekijät nostivat esiin ajatusta: "Maailmamme voi olla sopuisa, oikeudenmukainen, saasteeton, tasa-arvoinen ja yhteinen, jos vain tahdomme niin." Oma osuutensa oli kantaaottavilla folk-, folkrock- ja protestilauluilla – ja sukupolvitietoisuuden kannalta The Beatlesilla, millaista nuoria yli rajojen yhdistävää tekijää ei ollut nähty.

Meditaation, joogan ja tantrismin kaltaisten ilmiöiden sekä toisaalta huumeiden uiminen samaan keitokseen on ehkä vaikeampi määrittää. 1950-luvun beatnikit, joita ei voi pitää hippien kaltaisena joukkoliikkeenä, olivat kyllä touhunneet päihteiden kanssa; se oli osa kokeilevaa elämäntapaa, joka oli helppo leimata päämäärättömäksi (mikä oli aikakauden ihanteisiin nähden jyrkässä ristiriidassa). Kiinnostus intialaisia ja eteläaasialaisia kulttuuri-ilmiöitä kohtaan voidaan palauttaa ainakin Mahatma Gandhiin ja Intian itsenäistymiseen 1940-luvulla, 1950-lukulaiseen alkeellisen globalisaation siivittämään exotica-ilmiöön, entisen siirtomaaisännän Iso-Britannian populaarikulttuuriseen valta-asemaan alkaen vuodesta 1963 sekä kristillisen maailmankuvan kriisiytymiseen, koska kristilliset piirit edustivat rauhan-, ihmisoikeus-, ympäristö- ja rock-näkökulmasta taantumuksellisia ajatuksia. Jossakin vaiheessa tuntuvaan osaan 1960-luvun sukupolvea pesiytyi näkemys, että 1) oma ja/tai 2) länsimainen tajunta on uudistettava.

Hippi- ja radikaalisukupolven – jota on kutsuttu turhankin imartelevalla nimellä "love generation" – historia on mahdollista jakaa eri vaiheisiin sen perusteella, millaista vallankumousta se on halunnut. Totta kai a) valtaosa sukupolvesta ei pyrkinyt vallankumoukseen ja b) jopa varsinaisiin hippeihin ja radikaaleihin kuuluneista tuntuva osa tuskin samastui koko ideaan. Mutta koska vallankumous laajimmassa merkityksessään ('nykyisten olojen radikaali muuttaminen') oli hyvin vahvasti 1960–70-lukulaiseksi mielletyn ajattelun keskiössä, tällainen jako voidaan kenties hieman elitistisestikin tehdä. Ensimmäisen vaiheen (1) hipit pyrkivät selkeästi tajunnalliseen vallankumoukseen. Radikaalit, jotka eivät olleet hippejä, eivät tässä vaiheessa olleet vallankumouksellisia. Seuraavaan vaiheeseen (2) liittyi ajatus, että tajunnallinen vallankumous johtaa yhteiskunnalliseen muutokseen. Tämä vaihe yhdistää hipit ja radikaalit: tajunnallista perspektiiviä ei enää selitetä itsellään ja palauteta yksilöön, vaan henkilökohtainen on poliittista ja tähtäin on selvästi yleinen – "uusi Vesimiehen aika". Tämän yhteydessä, tai päätteeksi, on havaittavissa lähes ohikiitävä hetki (3), jolloin tajunnallisen ja yhteiskunnallisen vallankumouksen oletettiin tapahtuvan yhdessä ja samanaikaisesti. Näen tuon hetken koko aikakauden, sukupolvivaiheen ja "60-luvun ihmeen" ytimenä. Sitten siirryttiin vaiheeseen (4), joka katsoi mieluummin, että yhteiskunnallinen vallankumous johtaa tajunnalliseen muutokseen. Tämä, luonnollisestikin, johtaa politisoituneeseen liikkeeseen, josta huomattava osa hipeistä vieraantui – mikä ehkä auttoi siirtymistä vielä uuteen vaiheeseen (5), jota tajunnallinen muutos ei edes kiinnostanut, vaan haluttiin nimenomaan yhteiskunnallinen vallankumous.

Edellä mainitut ajalliset jaksot eivät sijoitu yksipuolisen lineaarisesti peräkkäin, vaan liukuvalla periaatteella osin päällekkäin. Ehkä (hieman syrjäisen Suomen perspektiiviä painottaen) voisi määrittää, että 1. vaihe sijoittui vuosiin 1966–70, 2. vaihe 1968–72, 3. vaihe 1969–73, 4. vaihe 1969–75 ja 5. vaihe 1970–78. Näitä seuraa vielä kuudes vaihe, joka ehkä paikantuisi vuosiin 1975–83, mutta kysymys on jo osaksi eri sukupolvesta, 1950-luvun jälkipuolella ja 1960-luvun alussa syntyneistä. Lukuisat myöhemmät punkkarit ja "uuden aallon" radikaalit (!) mielsivät itsensä alun perin hipeiksi, joihin he samastuivat enemmän kuin politisoituneisiin, radikalisminsa kadottaneisiin vasemmistolaisiin. Heidän kapinansa sai punkliikkeen myötä uuden ilmauksen, mutta varsinkin 1980-luvun alkuvuosien yhteydessä on helppo tehdä huomio, että punkin diskurssista palattiin aika 1960-lukulaiseen kapinailmaukseen. Monien radikaalien ja (varsinkin?) radikalisoituneiden hippien aate olikin anarkismia, jonka punk omaksui varsin yksiselitteisesti omaksi yhteiskunnalliseksi ideologiakseen (sikäli, kun välitti yhteiskunnasta ylipäänsä). Silloin "love generation" oli jo täysin menetetty idea.

Historiallinen jaottelu antaa välineitä ymmärtää muun muassa aikakauden populaarimusiikkia ja -kulttuuria. Suomalainen progressiivinen rock esimerkiksi jakaantuu aika vahvasti kahteen vaiheeseen sen myötä, uskottiinko suureen muutokseen vai ei. Kulminaatiopiste on Wigwamin helmikuussa 1974 ilmestynyt albumi Being, jolle projektin koordinoija ja ensisijainen säveltäjä, Wigwamin kosketinsoittaja-laulaja Jukka Gustavson laati likipitäen tajunnallis-yhteiskunnallisen muutosohjelman. Gustavson ei missään vaiheessa ollut marxilainen tai sosialisti, mihin suuntaan vuosien 1973–74 aateilmapiiri oli kallistunut, vaan hänen vallankumouksensa oli persoonallinen, yksilötasoa kollektivoiva ja sukua hippiliikkeen ideoille. Henkilökohtaisena ongelmana Gustavsonilla oli itse Wigwam – yhtye täynnä potentiaalia, mutta taiteelliselta itsetunnoltaan horjuva. Vaikka Being sai erinomaiset arviot, kohtalaisen myynnin ja myöhemmin klassikkoaseman suomiprogen piirissä, se ei riittänyt Jukka Gustavsonille, joka pettyi, koska levy ei parantanutkaan maailmaa tai edes Wigwamia. Niinpä hän erosi yhtyeestä, luopui vähäksi aikaa koko musiikista – ja veti perässään basisti Pekka Pohjolan ulos Wigwamista, mikä aiheutti bändin tyylillisen uudistumisen ja kulttuurisen position muuttumisen. Vuosien 1975–78 Wigwam on selvästi "geneerinen" progressiivinen poprock-yhtye, joka pyrki enintään muuttamaan musiikkimaailmaa. Vuonna 1974 hajosi ja luovutti myös Tasavallan Presidentti -yhtye, jonka viimeiselläkin albumilla (Milky Way Moses) on havaittavissa selvä musiikillis-filosofinen yhteys 1960-luvun loppuvuosiin, jolloin Jimi Hendrix laajensi tajuntoja kitaransoitollaan, soulin rytmikieli otettiin käyttöön kuin allegoriana mustien ihmisoikeustaistelun tukemiselle ja raja-aidat haluttiin kaataa rockin ja jazzin väliltä kuten kaikkialta muualtakin mielestä ja yhteiskunnasta. Myöhempinä aikoina sana 'progressiivinen' on musiikkiterminä yritetty suomentaa 'eteneväksi'; toisin sanoen musiikiksi, jossa on tavanomaisesta popista ja rockista poikkeavia rakenteellisia kehittelyjä. Tämä näkemys on virheellinen tai ainakin yksipuolinen, sillä muiden muassa "Pressan" ja alkukauden "Wigujen" musiikki oli nimenomaan edistyksellistä – eikä vain taiteellisessa, vaan myös tajunnallis-yhteiskunnallisessa mielessä.

On vielä helppo havaita, mikä on aiemmin mainitun "lähes ohikiitävän hetken, 60-luvun ihmeen ytimen" pätevin metafora. Se on Woodstockin festivaali, joka pidettiin elokuussa 1969. Olen jo aiemmin kirjoittanut ihastellen, kuinka puolen miljoonan festivaalinkävijän lisäksi ainakin toinen mokoma oli sinne matkalla, muttei päässyt tukkiutuneiden teiden vuoksi perille – ja vietti omaa Woodstockiaan kuin yhtenä suurena perheenä teiden varsilla. Woodstockin perintö, jota USA:n ulkopuolella levitti varsinkin vuonna 1970 ilmestynyt elokuva, innoitti tuhansia ihmisiä meidänkin maailmankolkallamme ajattelemaan, että vallankumous, suuri tajunnallis-yhteiskunnallinen muutos, voi tapahtua nyt, jos aloitamme sen nyt. Hyvin pian apajille ilmestyi sananjulistajia, joiden mukaan Woodstock oli todiste siitä, että sosialismi toimii. He edustivat selvästi jo seuraavaa, neljättä vaihetta.

Itse kirjoitin edesmenneen Kulttuurivallankumous-lehden ensimmäisen numeron pääkirjoituksessa vuonna 2000: "Tietoisuuden laajentamisen pyrkimys yhdistää niin yhteiskunnallisesti radikaaleja poliittisia vasemmistolaisia kuin taideorientoituneita sisäavaruuskosmonautteja. (...) Tietoisuuden laajentaminen voi tarkoittaa siis mitä hyvänsä, joka auttaa vapauttamaan ihmismielen – ja ihmismielet – sosiaalisista ja psyykkisistä alistuskahleista. Ihmiseloa ohjaa usein jokin muu kuin haluaisimme: ikä, sosiaaliluokka, sosiaalinen sukupuoli, kulttuurinen käyttäytymisnormisto, kapea-alaiset aistimukset, tunne järjen sijaan tai järki tunteen sijaan. Mutta entäpä, jos kokeilisimme vapautua – ja vapauttaa toisetkin – ei näistä kaikista, vaan näiden holhouksesta?" Voin siis allekirjoittaa tämän kirjoitelman, että Woodstockin tiellä vuodesta 2000. Tai 1989. Tai 1974.

Happening!

Kaupunkikulttuurista, jopa uudesta kaupunkikulttuurista, on nyt puhetta. Pidän siitä, varsinkin uusiksi mielletyistä asioista (esimerkkejä: ravintolapäivät, siivouspäivät, kaupunginosatapahtumat). Mikään laajempi sosiaalinen toiminta ei ilahduta niin paljon kuin kunnon happening. Siinä se tuli, lempikäsitteeni. Tampereella sitä käytetään nimissä Tampere Jazz Happening ja Tampere Beatles Happening, jotka paradoksaalisesti eivät ole kunnon happeningeja. Ne eivät edusta uutta kaupunkikulttuuria, vaan sitä vanhaa, jossa vanhoille kulttuurinkuluttajille tarjotaan korkeaan tasoon samastettua kulttuuria kalliilla.

Happening on tietysti hankala käsite. Yhtäältä sen merkitys on "tapahtuma", ilman sen kummempia alaviitteitä. Toinen merkitys on "performanssi". USA:ssa pidettiin 1950–60-luvulla happeningeja taidegallerioissa, ja niillä nähtiin historiallinen yhteys dadaismiin. Myös festivaaleja on kutsuttu happeningeiksi. Mikä hyvänsä festari ei kuitenkaan voi valehtelematta nimittää itseään happeningiksi, vaan käsitteelle on oleellista, että läsnäolijat itse osallistuvat sen toteutukseen. Tietysti mistään festarista ei tule mitään, ellei paikalle tule yleisöä: esiintyjät voivat jättää esiintymättä, koska esiintymiseen ei ole syytä. Mutta tässä yhteydessä voitaisiin tarkoittaa, että periaatteessa kuka hyvänsä voi olla esiintyjä. Tässä mielessä edellä mainitut Tampereen "happeningit" ovat vähemmän happeningeja kuin ravintolapäivän kaltaiset tapahtumat.

Hieman aiemmin, kuin itse muutin Epilän kaupunginosaan, muutti tänne myös Tampereen taidehalli -niminen taiteilijatyöpaja – itse asiassa vielä samasta suunnasta: se näet tunnettiin ennen Tesoman taidehallina. Havaittuani sen taiteilijoilla olevan minun kanssani yhteisiä tuttuja, jotka ovat todellisia ITE-kulttuuritoimijoita, innostuin lausahtamaan Taidehallilla muutaman virkkeen unelmoimastani taide- ja kulttuurihappeningista. Pispala on lähellä Epilää, ja sehän kyllä säteilee luovuutta ympäristöönsä. Kaipailen tapahtumaa, joka olisi niin valovoimainen, että se yhdistäisi Epilän ja Hyhkyn sekä näiden länsipuolellakin olevia alueita yhdessä Pispalan kanssa samaan sykkivään ja vellovaan luomistapahtumaan.

Huikaisevan aurinkoinen lauantaipäivä (2. huhtikuuta 2016) siivitti minut lopulliseen oivallukseen siitä, millaisen happeningin tänne haluaisin. Sen nimi olisi Villi Länsi, ja sen tapahtumapaikka olisi koko Länsi-Tampere. Se kestäisi ainakin yhden päivän, mahdollisesti jopa viikonlopun. Villi Länsi olisi kuin Pispalan karnevaalit, taiteiden yö, ravintolapäivä ja Reposaaren avoimet pihat yhdistettynä – viimemainittu sijoittuu Poriin, mutta idea tullee selväksi. Elävää musiikkia olisi siellä täällä, näyttelyt värittäisivät katukuvaa sielläkin missä niitä ei yleensä pidetä. Performanssiryhmät esiintyisivät, teatteria ja esitelmiä olisi tarjolla. Pop up -ravintoloita ja -kahviloita ilmestyisi kuin sieniä sateella, jonka sijaan kyllä toivottavasti saataisiin nauttia auringosta. Kotikirpputorit myisivät yhdelle tarpeetonta, toiselle tarpeellista esineistöä sopuhintaan. "Vankkuribussit" kuljettaisivat osallistujia ympyräreitillä sekä keskustan länsilaidalta tapahtumiin että tapahtumasta toiseen. Villin lännen meininkiin tietysti kuuluisi, että suomalaiseen yhteiskuntaan niin valitettavan tiiviisti kuuluvaa sääntelyä höllättäisiin tapahtuman ajaksi. Tilapäinen oman tilaisuuden mainospylväs saisi olla millainen hyvänsä ja missä hyvänsä, kunhan ei keskellä kulkureittiä; tapahtumista ei tarvitsisi tehdä ilmoitusta eikä varustaa esimerkiksi "asianmukaisilla" määrillä järjestyksenvalvojia. Periaatteena olisi, että kuka hyvänsä voisi osallistua Villiin Länteen miten hyvänsä. Ellei muuten, niin sitten fiilistelemällä yli kaupunginosarajojen vaikka pikku viineissä.

Naiskuva

Kaikkihan me olemme siihen törmänneet. Joukko keski-ikäisiä miehiä mesomassa, kuinka feministit ovat pilanneet suomalaisen yhteiskunnan miehistämällä naiset ja naisellistamalla miehet. Käsittämätöntä tuubaa, mutta näkemyksen suosio, tai ainakin huomio, on kasvussa. Ajattelin tässä pohdiskella, mikä on miesasiamiesten naiskuva ja mitä sen taakse kätkeytyy.

Vaikuttaa selvältä, että miesasiamiehet haluavat palauttaa naiselle roolin, joka oli hallitseva ennen feminismin (varsinaisessa merkityksessä; ts. 1960-luvulla käynnistyneenä ilmiönä) nousua. Mieleeni putkahtaa laulunteksti, jonka Eurythmics ja Aretha Franklin levyttivät vuonna 1985. Se kuuluu olennaisilta kohdiltaan näin:

"Now there was a time when they used to say
That behind every great man there had to be a great woman
Now in these times of change you know that it's no longer true
So we're comin' out of the kitchen
'Cause there's something we forgot to say to you
We say, sisters are doin' it for themselves"

Totta kai on ääriaineksia, jotka haluavat viedä naisilta kaiken arvon, mutta yllä on esitetty mielestäni se olennainen ero. Aikakaudella, johon feminismi on vaikuttanut, naisella on arvo itsenään ja itsessään. Sitä ennen naisella oli arvo miehen (aviomiehen, isän, johtajan) kautta: palvelijana, tukijana, hoivaajana. Tämä oli myös rooli, johon tytöt kasvatettiin. Tyttöjä ei lisäksi kasvatettu aktiivisiksi seksuaalisessa tai seuranhakumielessä. Tytön, ja myöhemmin naisen, oli oltava nöyrä miesten tahtoa ja haluja kohtaan, sillä hyvin miestään palveleva ja tukeva nainen saattoi nousta arvoon ja kunniaan miehensä menestyksen kautta. Miehen "tossun alle" alistanut nainen oli "pirttihirmu", jonka käteen saattoi kuvitella kaulimen. Sellaisia akkoja paheksuttiin. Porvarispiireissä (tämä on myös huomionarvoinen kohta: maatalouskulttuurissa tai edes työväenluokassa samanlaista asetelmaa ei ollut!) oli paljon suuremmassa kunniassa pikku nainen, little woman, jonka hentouden ja kainouden rinnalla mies saattoi tuntea itsensä vahvaksi ja tärkeäksi. Ei ole sattumaa, että pikku naisen myytin kumoaminen oli yksi feminismin alkuvaiheen avainkysymyksiä.

Palaan populaarimusiikkiin. Omasta nykyperspektiivistäni joidenkin 1950-luvun rock & roll -lauluntekstien naiskuva tuntuu käsittämättömältä. Toisiaan kovasti muistuttavat Good Golly Miss Molly ja Dizzy Miss Lizzy kuvaavat, kuinka kiltiksi luultu tyttö yllättäen tanssii ja bailaa tehden miehen villiksi. Kuinka mies reagoi siihen? Good Gollyn mukaan "I'm going to the corner, gonna buy a diamond ring", kun Dizzy sanoo asian vielä selväsanaisemmin: "Girl, I wanna marry you." Tyttö siis tanssii ja bailaa sen yhden kerran, että mies hullaantuu häneen – sitten mies rengastaa hänet ja hänestä tulee kiltti pikku vaimo. Amerikkalaisissa vanhemmissa kirjoituksissa törmää myös ilmaukseen "tuhma ulkona – kiltti kotona": kun tyttö on sen yhden kerran tuhma, että vaimoa etsivä mies kiinnittää siihen huomionsa, hän päätyy olotilaan, jossa sekä hänen hyveensä että tehtävänsä on olla kiltti. Tämä on tietysti jenkkilän kulttuuria, joka Suomen kaltaisessa periferiassa on koskenut enintään porvaristoa, mutta historiattomalle ja muutoinkin ymmärtämättömälle miesasialiikkeelle se voi hyvinkin riittää. Naisen rooli on heille siis "vaieta seurakunnassa", pyörittää keskiluokkaista ja porvarillista kotia kiltisti ja tyytyväisenä aviomiehen eli talon isännän eduksi ja kunniaksi. Tyttökin on kasvatettava kiltiksi, kunnes luonto ajaa hänet esittäytymään lyhyen hetken puoleensavetävänä, mistä mies, Perheen Kuningas ja Jumalan Sijainen, voi hänet poimia.

Dizzy Miss Lizzyn esitti cover-versiona myös The Beatles. Yhtye oli jo siksikin epäilyttävä, että se tuli työväenluokasta, eikä kyseessä ollut mikään Elvis Presley taustabändeineen vaan demokraattinen yksikkö. Arveluttavaa oli sekin, että bändiä fanittivat alusta alkaen kaikkein äänekkäimmin nuoret tytöt, joita pojat monessa tapauksessa seurasivat perässä; ts. pojat antoivat tyttöjen, ainakin osittain, näyttää suuntaa. Kun yhtye sitten hylkäsi dizzymisslizzynsä ja omatekoiset Run for Your Lifensa alkaen laulaa psykedeelisiä ja mystisiä – puhumattakaan siitä, että John Lennon vaihtoi kunniallisen Cynthia-vaimonsa itseään vanhempaan japanilaiseen käsitetaiteilijaan, jota hän palvoi ja jonka kanssa leikki symbioosia! – oli ilmiselvää, että The Beatles samastuu vanhakantaisen yhteiskunta- ja naiskäsityksen vaalijoiden mielessä pysyvästi (suomalaisen) yhteiskunnan pilalle menemiseen. Kirjassa Suuret ikäluokat (toim. Antti Karisto) taisi olla viittaus henkilöhaastatteluun, jossa suurten ikäluokkien edustaja kertoi nimenomaan 1950-luvun yhdistävän omaa sukupolveaan. Missä esimerkiksi 1950-luvun tyylisiä esineitä huutokaupattiin, siellä näki aina vanhoja tuttuja yli tuttavapiirirajojen. 1960-luvulla sen sijaan vanha yhtenäisyys hajosi. Ja ihan erityisenä nimenä, hajoamisen (osa)syyllisenä, mainittiin The Beatles.

Radikaali kulttuurieliitti, joka oli kuunnellut Beatlesia ja kuunteli ehkä myöhemmin Agit-Propia, tai progea tai David Bowieta tai soulia ja reggaeta, varasti suurten ikäluokkien äänen ja kätki taakseen katkeroituneiden joukon. Vasta Urho Kekkosen kuoltua ja Neuvostoliiton kaaduttua katkeroituneet alkoivat sisuuntua ja löytää oman äänensä. Internetin, joka tuli heidän koteihinsa paljon eliittiä myöhemmin, ansiosta he oivalsivat, että heitä on muitakin – jopa yli valtionrajojen. He janosivat kostoa: kulttuuriradikalismin, vasemmistolaisuuden, vihreyden, kansainvälistymisen, monikulttuuristumisen ja tietysti feminismin kaikkien vaikutusten alasajoa. Syntyi perussuomalaisten massasuosio, maahanmuutonvastainen liike, uuskonservatiivinen oikeistohegemonia – ja antifeministinen miesasialiike.

Radikaali aikuisuus?

En ole koskaan ihan riemumielin halunnut aikuistua. Jos kuulostelen muistini syvimpiä sopukoita, löydän sieltä kyllä ajatuksen sellaisesta aikuisuudesta, josta ehkä tykkäisin. Sitä määrittävät sivistyneisyys, yhteiskuntakriittisyys, aktiivinen kiinnostus taiteeseen ja kulttuuriin, avoin mutta pöyhkeilemätön elämäntaparadikalismi sekä fiksut kutsut, joilla nautitaan viiniä ja syödään pikkulämpimiä.

Iän kertyessä saapuvat ne hetket, jolloin alkaa kuvitella olevansa kypsä jonkinlaiseen aikuisuuteen. Valitettavasti sellaista radikaalia aikuisuutta, josta minäkin pitäisin, ei näytä olevan 2010-luvun Suomessa olemassakaan. Vaihtoehtoina ovat vain sovinnainen aikuisuus ja jämähtänyt näennäinen aikuistumattomuus. Usein – tekisi mieleni sanoa 'useimmiten' – nämä kaksi vaihtoehtoa yhdistyvät samassa ihmisessä: arkielämä sujuu perin sovinnaisissa merkeissä, mutta kun juhlitaan, ollaan typerryttävästi ikiteinejä.

Sovinnainen aikuisuus on sitä, että hommataan perhe, vakituinen työpaikka, omistusasunto ja auto, ja annetaan näiden säädellä koko elämää sekä määritellä kaikki elämänsisällöt. Ystäväpiiri koostuu työkavereista, puolison työkavereista ja lasten kavereiden vanhemmista. Välillä juhlitaan, mutta huolimatta joidenkuiden aikuisten läpeensä tylsästä "nuorekas irrottelu" -diskurssista sekin on varsin jäykkää ja sovinnaista. Konservatiiviset arvot jylläävät: raha ja varsinkin omaisuus, kohtuus ja keskitie sekä kunnioitus yhtäältä auktoriteetteja, toisaalta perinteitä kohtaan ovat lähtemättömästi korkeassa kurssissa.

Jämähtänyt näennäinen aikuistumattomuus ilmenee sekä rock-kulttuurissa että pakonomaisessa bilekeskeisyydessä. Keski-ikäinen ihminen, joka on leimaa-antavasti rock, usein kuvittelee, että hänenlaisensa ei koskaan "asetu aloilleen". Tällöin jää huomaamatta, että hän on itse jumiutunut aloilleen vielä nuorempana kuin sovinnaiset aikuiset – jo teini-iässä, josta hän kieltäytyy ainakin näennäisesti kasvamasta. Isommista suomalaiskaupungeista löytyy aina baari, joka oli 20-vuotiaiden paikka tietyn ihmisryhmän ollessa 20-vuotiaita, mutta kun sama ihmisryhmä on täyttänyt 40, siitä onkin tullut nelikymppisten paikka. Hälyttävää. Toki useat rock-ihmiset tulevat vaivihkaa kehittäneeksi sovinnaisen aikuisen elämän perheineen, vakitöineen ja omistusasuntoineen; sitten, kun koittaa merkittävä viikonloppu, mennään katsomaan Popedaa tai Kotiteollisuutta, juodaan kaljaa ja lopulta pienet viskipaukut, ja ollaan niin kuin aina ennenkin.

Pakonomainen bilekeskeisyys sijoittuu usein elämään, jossa on arkisin töitä ja huollettavana lapsi(a) niin kuin sovinnaisilla aikuisillakin, mutta työt eivät aina ole vakituisia, perheeseen ei välttämättä kuulu puolisoa, asunto on usein vuokrattu – ja mikäli elämä sijoittuu isompaan kaupunkiin, auto on ehkä jäänyt hankkimatta. Viikot kuluvat viikonloppua odotellessa; elämänsisältöä antavat jälkikasvun lisäksi televisio, Facebook ja kuntosali tai liikuntaharrastusryhmä. Viikonloppuisin on bileet, joissa soi ns. oman ajan (tapauskohtaisesti 1970-luvulta 2000-luvun alkuun) musiikin lisäksi tämän päivän kaikkein kaupallisin pintahömppä, sillä tämän aikuistyypin edustajilla on pakkomielle "pysyä ajassa". Minkäänlaista käsitystä aikakauden syvemmistä virtauksista ei heiltä ole löytynyt vuosikausiin. Siideriä, olutta ja viiniä kuluu muhkeita määriä. On ilmiselvää, että tämän aikuistyypin edustajat ovat useimmiten naisia, kun taas rock-kultuuriin jämähtäneissä on enemmän miehiä.

Tietysti on olemassa sitäkin väkeä, jota nykykeskustelu kutsuu hipeiksi, vaikkei heitä voikaan verrata 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun radikaaliin hippikansaan. Nämä ihmiset aikuistuvat tekemällä usein lapsia varsin nuorina, järjestämällä itselleen ja lapsilleen eettisesti ja ekologisesti kestävän elämän ja suojelemalla lähintä piiriään kaupallisilta ja dekadenteilta vaikutteilta. Eipä ole sekään touhu napannut. Sen sijaan olen löytänyt ympärilleni muutamia nykymittakaavassa erityisen kiinnostavia ihmisiä, jotka kyllä ovat yhteiskuntakriittisiä, kiinnostuneita taiteesta ja kulttuurista, saattavat elää jossain määrin radikaalisti ja nauttivat viiniä istuessaan yhdessä iltaa. Sivistyneisyyteen kuitenkin suhtaudutaan 1980-luvun jälkeiselle vaihtoehtokulttuurille tyypillisen välinpitämättömästi tai skeptisesti, pikkulämpimien (tai ehkä voileipien) sijaan syödään sipsejä – ja yhteiskuntakritiikkikin on oikeastaan rasistien haukkumista ja vasemmistolaisuudeksi tulkittua sosiaalidemokratiaa. Mielenkiintoista kyllä, kiinnostava taide ja kulttuuri on usein omaa ja lähipiirin luovuutta. Siitä tykkään.

Mitä tapahtui radikaalille aikuisuudelle? Onko sellaista ollut, ja jos on, niin missä vaiheessa se katosi? Itselläni tuoreimmat sensävyiset muistikuvat liittyvät 2000-luvun alkuvuosiin, jolloin pyörin silloin tällöin viisikymppisissä seurueissa, jotka järjestivät rauhanmarsseja Ouluun. Samoihin aikoihin muistelen kuitenkin eräänä iltana julistaneeni, että "on ihanaa olla vieläkin tyhmä teini!". Olin vähintään 28. Minulla on siis kalvava epäilys, että olen ollut itse nyt ikävöimääni radikaalia aikuisuutta hävittämässä! Edelleen samana kautena muistan oivaltaneeni, että keskiluokka on oikeastaan OK, muttei keskiluokkana vaan trippinä. Siinä ideassa on edelleen jotain pointtia, jotain särmää, jotain radikaalia.

Seuraavana ohjelmassa: illanvietot, joissa käydään yhteissaunassa, syödään smørrebrødejä, kuunnellaan vinyylilevyjä ja juodaan viiniä.

Kikkavieraat

Nyt, kun itsenäisyyspäivän hulinoista jäi paska mieli kaikille muille paitsi välinpitämättömille, jotka oletettavasti ovat seuranneet presidentin vastaanottoa telkkarista, on aika itse vastaanottaa täysin uudenlaisia mielenilmausideoita. Aivan omaa luokkaansa vastaantulleista ehdotuksista on kahden Twitter-aktiivin (nimimerkit Kari Kakkamaa ja Soilikki Tenho) keskustelussa esitetty Kikkavieraat-mielenosoitus. Se korvaisi 6.12.2016 varsinaiset mellakka-aikeet ja tekisi yhteiskuntakritiikistäkin hieman abstraktimpaa. Ja absurdimpaa.

Nyt, kun kaikki osapuolet odottavat kaikilta osapuolilta aina vain kovempaa rähinää, aina vain brutaalimpaa vihapuhetta et cetera, voisimmekin kokoontua jonnekin presidentinlinnan lähistölle ja pistää pystyyn hämmentävät bileet. Sen sijaan, että kukaan riehuisi, me haluisimme viihdyttää; sen sijaan, että rettelöitsijä syöksyisi vastapuolen mielenosoitukseen, sukkula syöksyisi Venukseen; sen sijaan, että onni löytyisi barrikadeilta Helsingin kaduilla, lähtökohdaksi hyväksyttäisiin, että onnen nainenkin silloin vasta saa, hellästi kun häntä koskettaa. Eikä kysymys ole poliisikoiran tai -hevosen hännästä.

Kikan lisäksi tapahtumassa voitaisiin luukuttaa kovaäänisistä muutakin 1970–90-luvun bilepoppia ja -iskelmää. Sen kevyen camp-henkisyyden takana täytyisi olla sekä positiivista karnevalismia että ripaus vakavampaa sanomaa. Artistivalikoimaan ei voisi kuulua esimerkiksi oikeistokonservatiivi Frederik. Poliittisesti ristiriitaisen elämän eläneeltä Mikko Alatalolta voisi ironisesti poimia mukaan jotakin sopivaa. Pääpaino olisi kuitenkin kikkamaisessa naisenergiassa camp-linssien läpi katsottuna. Ehkä hätiin varmuuden vuoksi hommatut poliisit kokisivat elämänsä pahimman kummastuksen. Ehkä joku "Suomi suomalaisille" -henkinen kulkija eksyisi puolivahingossa paikalle, saisi kouraansa vantaalaisen ruokakaupan jäteastiasta dyykatun makkaran ja päätyisi ihmettelemään, että mitä vittua, näillähän onkin parhaat bileet. Mitään "vaarallista" ei tapahtuisi, ja kansakunnan katkerat joutuisivat siitä lähtien elämään hämmennyksen tilassa: "Jotain kikkailua se niiden homma kumminkin oli!"

Pohjoismaisuuden ydin?

Televisiossa kolmannella kaudellaan pyörivä psykologisesti latautunut jännityssarja Silta on koko olemassaolonsa ajan perustunut Tanskan ja Etelä-Ruotsin, etusijalla Kööpenhaminan ja Malmön väliseen yhteyteen. Puolivahingossa käteeni osunut Maria Langin vuonna 1976 julkaistu dekkari Tanskalainen kaksoisvuode esittelee myös Ruotsin ja Tanskan yhteyttä: ruotsalainen oopperaryhmä esiintyy Köpiksessä, ruotsalainen poliisikin saapuu sinne touhuilemaan. Kummassakin yhteydessä on mainittu pari kertaa Göteborg (josta sivumennen sanoen kulkee säännöllinen lauttayhteys Tanskan Frederikshavniin). Silta ei puhu Tukholmasta lainkaan, Langin romaani silloin tällöin. Suomea ja Norjaa ei kyseisissä asiayhteyksissä ole olemassakaan.

Suomalaisille pohjoismaisuuden ydin on kauan ollut Suomi – Ruotsi – Norja. Ajattelemme pohjoismaisia hiihtolajeja, lumisia havumetsiä, punaisia puutaloja ja villapaitoja pakkasella. Tanska on meidän silmissämme "melkein Keski-Eurooppaa – sehän ei kuulu edes maantieteellisesti Skandinaviaan". Tosin samoilla kriteereillä Suomesta kuuluu Skandinaviaan vain Länsi-Lappi, mutta tarvittaessa osaamme kaivaa naftaliinista termin Fennoskandia, joka kattaa Suomen muttei Tanskaa (Islannista puhumattakaan). Toisaalta jotkut suomalaiset ajattelevat, että suomalaiset eivät ole pohjoismaalaisia, vaikka yhteiskuntahistoria liittäisikin maamme jossain määrin Pohjolaan. Toki on aika yksiulotteista väittää suomen kielen poikkeamisen skandinaavikielistä tarkoittavan, ettemme ole lainkaan skandinaaveja, ja että pohjoismaisuus ja skandinaavisuus on yksi ja sama asia.

Hetkittäin on viime aikoina kuitenkin tuntunut, että pohjoismaisuuden kulttuurinen ydin on nimenomaan Ruotsin ja Tanskan yhteys. Suomi ja Norja ovat, ehkä paradoksaalisesti, liian pohjoisia kulttuureja siihen yhtälöön; lisäksi Suomen kulttuuri on jonkin verran itäinen. Parhaiten Suomessa pääsee varsinaiseen pohjoismaisuuteen käsiksi läntisissä ja eteläisissä rannikkokaupungeissa, joiden paikalliskulttuurissa on ruotsalaista vaikutusta ja joiden yhteys Ruotsiin on aina ollut merkittävä. Ja kun Turusta tai Helsingistä hyppää ruotsinlaivaan, on siellä tarjolla maanosan klassisimpien saaristomaisemien lisäksi voileipäkeskeinen buffet, jossa tanskalainen smørrebrød-kulttuuri jo maukkaasti häämöttää. Langin Tanskalaisessa kaksoisvuoteessa syödään tietysti voileipäaterioita, juodaan runsaasti alkoholia (missä mielessä Suomea on turha kammeta itäiseen Eurooppaan – kyllä se osataan kaikkialla Pohjolassa) ja kävellään "antiikki- ja pornokauppojen" reunustamilla kaduilla.

Porno? Ennen Euroopan unionin aikoja (entinen yhteisö muuttui unioniksi 1993, Suomi ja Ruotsi liittyivät 1995) Pohjoismaihin ja/tai Skandinaviaan yhdistyi muualla maailmassa myös eksoottisen kiehtova vapaamielisyyden leima. Kaikkein voimakkaimmin se liittyi Tanskaan. 1960-luvulla maassa tuotettiin kansainvälisesti huomioituja eroottisia elokuvia (Pukki paratiisissa jne.); 1970-luvulla Kööpenhaminan mainetta alkoi värittää vapaakaupunki Christiania, joka salli – kaupunkiin jo aiemmin varsin vahvasti pesiytyneet – huumeet. Soundi-lehden vuonna 1981 julkaisemassa Kööpenhamina-raportissa törmää myös ilmauksiin "hippeilyn viimeinen linnake", "rintaliivittömät tytöt", "you just get your kicks and it's cool". Roskilde-festarireissuista kerrotaan hurjia juttuja yhdessä jos toisessa oman sukupolveni kaveriporukassa. Mutta vapaamielisyyden leima on liitetty myös Ruotsiin. Liberaali asennoituminen seksuaalivähemmistöihin on määrittänyt kauan sekä Tanskaa että Ruotsia. On kuvaavaa, että Suomessa on pilkattu ruotsalaisia homoiksi, Ruotsissa sen sijaan tanskalaisia – jos asiaa on ylipäänsä pidetty pilkanarvoisena. Joka tapauksessa Ruotsi on ollut aktiivinen maa seksuaalivähemmistöasioissa; jopa käsitteen "seksuaalivähemmistö" arvellaan periytyvän ruotsalaisesta kirjasta. 1960- ja 1970-luvulla Ruotsia myös kuvailtiin seksuaalisesti liberaalina maana muun muassa elokuvissa.

Suomeen vapaamielisyyden myytti ei yllä – enempää kuin Norjaan tai Islantiinkaan. Paitsi, jos muuan pikkujuttu lasketaan. Kuten jokainen tätä kieltä sujuvasti lukeva ihminen ymmärtää, sauna on ennen kaikkea suomalainen ilmiö, ei ruotsalainen eikä norjalainen. Suomalaiseen saunaan liittyy tietysti alastomuus, ja se tiedetään ja lasketaan vapaamieliseksi maissa, joissa saunomista ei juuri harrasteta. Jos nyt oikein kuvitellaan, voisi lähimenneisyyden pohjoismainen vapaamielisyysodysseia olla sellainen, että käydään pornokaupassa Köpiksessä, poltellaan pilveä Christianiassa, biletetään homoklubissa jossain päin Ruotsia ja lopuksi päädytään suomalaiseen saunaan sekä naku-uinnille.

Yksi pohjoismaisuuden kulmakivi on yltänyt erittäin hyvin tänne koto-Suomeen. Hyvinvointivaltio tai -yhteiskunta oli kaikessa kompromissiluonteisessa sosiaalidemokraattisuudessaankin yksi 1900-luvun suurista saavutuksista. Hyvinvointi-idean pitkälle viety yhteiskunnallinen toteuttaminen koskee kaikkia Pohjolan maita. En pidä EU-aikaa edeltävää Suomea tai Ruotsia ihanneyhteiskuntana, mutta hyvin moni pitää pohjoismaista hyvinvointivaltiota realistisesti ajatellen parhaana tähän asti esitettynä vaihtoehtona. Nyt, kun Suomessa – ja muissakin Pohjoismaissa – ollaan oikeistojohtoisesti purkamassa sosiaalivaltiota, kansainväliset asiantuntijat sanovat täällä harrastettavan "epäpohjoismaista politiikkaa". Tuskinpa päättäjillämme tulee mieleen ajatella, kuinka laajalti Pohjoismaita on pidetty yhteiskunnallisina esikuvina ja täkäläistä hyvinvointiyhteiskuntaa mallina, joka toimii?

Pohjoismaisuuden ydin voisi siis olla vapaamielinen ilmapiiri hyvinvoivassa yhteiskunnassa, kylkiäisenä hieman voileipiä ja alkoholijuomia. Mitä muuta? Jos joku keksisi tähän väliin vitsailla Ikeasta, se menisi vähemmän metsään kuin hän epäilemättä ajattelisi. Ikea on nimittäin pyrkinyt tarjoamaan klassista pohjoismaista designia kaikelle kansalle. Tämä on myös Suomea koskeva juttu: suomalaiset, ruotsalaiset ja ehdottomasti myös tanskalaiset muotoilijat saivat 1950–70-luvulla laajaa myönteistä kansainvälistä huomiota. ABBA? Ruotsi on kyllä melkoinen popmusiikin suurvalta, eivätkä Tanska, Norja ja piskuiseen väkilukuunsa nähden Islantikaan ole jääneet lehdillä soittelemaan. Suomesta on sen sijaan tullut lähinnä metallimusiikkia ja pari yhtä aikaa 2000-luvun alussa menestynyttä tanssilattianimeä. Ja Sibelius, mutta muista Pohjoismaista ei ole tullut Sibeliuksia, paitsi Norjasta Grieg. Astrid Lindgren? Juu, ja Tove Jansson! Tanskakin on lastenkirjallisuuden merkkimaita. Kyllä pohjoismaisessa kulttuurissa riittää ammennettavaa kaikin puolin – ja kaikkein pohjoismaisinta Pohjolaa ovat Ruotsi ja Tanska. Suomi saunoo niiden jatkeena.

Paluu menneisyyteen!

Minua on ajatteluttanut tänään seuraavanlainen ajatuskuvio: mitä jos yhteiskunnat, kuten Suomi, valitsivat ihan yksiselitteisesti väärän tien noin vuonna 1977 tai 1978? Olisiko meidän oivallettava, että parempi tulevaisuus ei rakennu 2010-luvun, 2000-luvun tai koko 1970-luvun jälkeisen maailmanajan perustalle? Että meidän on peruutettava se vaikutus, joka maailmassamme on edellä mainitun ajanjakson jälkeen toteutunut? Seuraavassa yleistettävyydeltään vaihtelevia perusteluja kenties oudolta näyttävään ajatuskuvioon:

1) "Ihmisyhteisöjen edistymistä kokonaisvaltaisesti arvioitaessa on havaittu, että globaalilla tasolla huippupiste oli vuonna 1978. Tämän jälkeen tuotannon ja kulutuksen kasvun yhteiskunnille aiheuttamat haitat ovat olleet keskimäärin suurempia kuin saavutetut hyödyt." Näin kirjoittaa Arto O. Salonen (2013). Lisäksi artikkelin mukaan Yhdysvalloissa on tutkittu koetun onnellisuuden lisääntyvän, kun tulot kasvavat, mutta kotitalouden tulojen saavuttaessa 4800 euroa kuukaudessa onnellisuuden kasvu pysähtyy. Suomalaisten kotitalouksien keskitulot olivat vuonna 2012 yli 6500 euroa. Eri aikakausien käytännön varallisuutta on vaikea vertailla, mutta ainakin 1990-luvun lamasta selvittyämme "meillä" on taatusti ollut keskimäärin hieman "ylimääräistä". Salonen puhuu myös mm. ylensyönnistä, stressistä ja ympäristöhaitoista tyypillisesti yhteiskunnallisen "edistyksen" aiheuttamina ongelmina.

2) Politiikan oikeistosuhdannetta on helppo syyttää monesta asiasta, kuten tuloerojen kasvamisesta, köyhyyden lähtemisestä uuteen kasvuun sekä ns. riistokapitalismin ja ylikulutuksen negatiivisesta ympäristövaikutuksesta. Suomessa vasemmiston kannatus kääntyi pitkään alamäkeen vaaleilla mitaten joko 1976 tai 1979. Kunnallisvaaleissa 1976 SKDL:n kannatus vielä kasvoi, mutta tuolloin yhä melko vasemmistolaisen SDP:n kannatus laski tätä enemmän; eduskuntavaaleissa 1979 sekä SKDL että SDP olivat alamäessä. Samoja tendenssejä on havaittavissa muualla Euroopassa: esimerkiksi Ranskassa vasemmiston kokonaiskannatus oli suurimmillaan pitkään aikaan vuonna 1978, ja kun se ylitti tuon lukeman vuonna 1988, oli kommunistien ja radikaalivasemmiston osuus kannatuksesta romahtanut. Ison-Britannian legendaarinen konservatiivinen Margaret Thatcherin hirmuhallitus, johon Suomen "perskekoa" nyt ihan syystäkin verrataan, aloitti työnsä 1979; sitä oli edeltänyt viisivuotinen työväenpuolueen hallituskausi puolueen voitettua selvästi lokakuun 1974 vaalit.

3) On helppo sanoa, että ympäristöasioista on 1970-luvun jälkeen huolehdittu entistä paremmin. Käänne kohti ympäristön perusteellisempaa huomioimista tapahtui kuitenkin jo ennen 1970-luvun loppua. Erityisen paljon ympäristöjärjestöjä ja muuta ympäristöasioihin liittyvää toimintaa on käynnistetty vuonna 1977. Sen sijaan vihreän liikkeen pesäero vasemmistoon, minkä itse katson haitanneen ympäristöasioiden hoitoa, syntyi 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa.

4) 1970-luku on myös helppo leimata "brutalistisen" arkkitehtuurin ja aluesuunnittelun aikakaudeksi. Kuitenkin "brutalismia" alettiin jo 1970-luvulla aktiivisesti vastustaa. Sen sijaan 1980-lukuun samastettavat, selvästi porvarillis-keskiluokkaiset arkkitehtuurin ja aluesuunnittelun suuntaukset eivät vielä olleet vallalla tai edes syntyneet.

5) Edellistä myötäillen, 1970-luku on helppo leimata vielä yksipuolisen ja naiivin kvantitatiivisen yhteiskuntatieteen aikakaudeksi. Kuitenkin kvantitatiivisuuden kritiikki syntyi ja levisi nimenomaan 1970-luvulla. Toisaalta postmodernismin kaiken yhteiskunnallisen edistyksen kieltävä filosofia ei ollut vielä ajankohtainen.

6) 1960-lukulainen vallankumouksellisen ennakkoluuloton "radikaalidesign" päättyi aika lailla vuoteen 1973, jolloin öljykriisi väänsi ihmisille rautalangasta, etteivät luonnonvarat ole ehtymättömiä. Kuitenkin radikaalidesignin välitön vaikutus ylsi paljon vuotta 1973 pidemmälle. Erityisesti tämä näkyi värienkäytössä. Kuten esimerkiksi Minna Sarantola-Weiss on kirjoittanut, ihan 1970-luvun lopussa hienoimmat huonekalut alkoivat yhtäkkiä olla valkoisia ja mustasta tuli 1980-luvun puolella pitkäaikainen tyylikkyyden synonyymiväri. Voi siis todeta, että vuoteen 1977 tai 1978 saakka tyylikäs suomalainen koti oli värikylläinen maailma. 1980-luvun valkoisesta sisustuksesta taas muistan ensisijaisesti ainaisen tyhjyyden ja yksinäisyyden tunteen – sen jälkeen aloin jäljitellä varhaislapsuudesta muistamaani värikkyyttä.

7) Kun nyt omakohtaisiin mieltymyksiin päästiin: musiikissa tapahtui 1960-luvulla taiteellinen luomisräjähdys, jonka vertaista en (tyylilajista riippumatta) tunnista mistään toisesta eletystä aikakaudesta, ja vuodesta 1978 alkaen vastavaikutus, joka hitaasti, mutta varmasti onnistui tuhoamaan lähes kaiken tapahtuneen edistyksen. 2010-luvulla elämme samanlaisessa isojen tuotantokoneistojen ja valtavirtakustantajien sanelemassa musiikkitodellisuudessa kuin 1960-luvun alussa. 1970-luvulla taiteellisesti korkeatasoisesta vaihtoehtomusiikista tuli suorastaan valtavirtaa. Vuoteen 1977 mennessä tämä valtavirtaistuminen oli vieraannuttanut entistä vaihtoehtomusiikkia ns. katutasosta sen verran, että tarvittiin uusi vaihtoehtomusiikki. Ikävä kyllä lapsi meni pesuveden mukana eli taiteellinen korkeatasoisuus ei kiinnostanut punkkareita sen enempää kuin fiftareita ("diinareita") tai diskohileitäkään. Punkrockin liepeille rakentunut ns. uusi aalto säilytti ja uusinsi jonkin verran 1960–70-lukulaisia edistyksellisiä musiikkiarvoja, mutta koska voittajat kirjoittavat historian, uuden aallon muututtua kulttuuriseksi voittajaksi se tarvitsi kirjoihin olemassaolon oikeutuksen ja niinpä psykedeelinen, progressiivinen ja fuusioiva aikakausi leimattiin kokonaiselle sukupolvelle negatiiviseksi kulttuurivaikutukseksi. Negatiivinen my ass.

Moni 2010-luvun ihminen ei vaihtaisi oman aikakautemme todellisuutta vuoteen 1977 tai 1978. Monella 1970-lukuun liittyvällä asialla on yhä negatiivinen leima, jota voisi yhtä hyvin kutsua ennakkoluuloksi, ja monta nykypäivän asiaa taas pidetään suorastaan elämänehtona. Voisimmeko elää todellisuudessa, jossa ei tunneta internetiä, matkapuhelimia, sushia, kebabia, kuntosaleja ja sinkkuelämää? Minua kiinnostaisi ajatus 1970-luvun (loppupuolen) simuloimisesta kaikkine elämänmuotoineen ja yksityiskohtineen esimerkiksi parillesadalle ihmiselle muutamaksi viikoksi. Kokeeseen osallistujat tekisivät suljetussa rinnakkaismaailmassaan töitä tai opiskelisivat, asioisivat pienessä lähikaupassa ja ruokabaarissa, asuisivat hieman nykyistä ahtaammissa värikkäissä asunnoissa, pukeutuisivat verkkareihin / kellohameisiin / leveähkölahkeisiin farkkuihin / ruskeisiin mokkanahkatakkeihin, kuuntelisivat vinyylilevyjä, bilettäisivät siten kuin suppeampi talous ja valikoima antavat myöten, ottaisivat kantaa 1970-luvun mukaisiin poliittisiin vaihtoehtoihin. Radio kuuluisi aamusta iltaan ja soittaisi lähinnä tuon ajan sävelradiomusiikkia asianmukaisine "ABBA-yhtye esittää Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeuksen säveltämän ja sanoittaman kappaleen Thank You for the Music" -juontoineen. Välillä tietysti kuultaisiin uutisia mm. Neuvostoliitosta ja liennytyksestä. Televisiosta tulisi ohjelmaa vain iltaisin; pienemmissä kodeissa vastaanottimet olisivat mustavalkoisia. Puhelimissa olisi pyöritettävät valintalevyt, ja niillä voisi soittaa vain toisille kokeeseen osallistujille. Simulaatiomaailmasta löytyisi myös yliopisto, jossa pidettäisiin marxilaisen yhteiskunta- ja kulttuuritieteen luentoja, sekä paikallislehti, jota opiskelijoiden ja yliopistonopettajien tavoin samassa simulaatiossa elävät toimittajat oikeasti tekisivät.

Avainkysymys kuuluu: mihin suuntaan 2010-luvun suomalaiset haluaisivat lähteä vuoden 1977 tai 1978 todellisuutta kehittämään? On selvää, että ensimmäisinä päivinä moni kaipaisi ensisijaisesti modernia viestintäteknologiaa, uudempaa kaupallista populaarikulttuuria ja sellaisia harrastuksia, joihin ei vajaat neljä vuosikymmentä takaperin ollut mahdollisuutta. Kokeen jatkuessa saattaisi kuitenkin nousta esiin ihan toisenlaisia sävyjä. Lähtisikö kokeeseen osallistunut markkinoinnin opiskelija simulaatiomaailmasta marxilaisena, Metallica- ja Iron Maiden -perustainen musaharrastaja jazzrock-friikkinä, valkoiseen ja beigeen luottanut tyyliniekka värihörhönä, teknokraattisesti suuntautunut insinööri humanistina, sodankäynnin strategiaa harrastanut reservimies pasifistina, aina vapaaseen markkinatalouteen uskonut luontoliittolainen sosialistina? Tuntuisiko talouden kasvattaminen siltä pohjalta välttämättömältä vai kenties järjettömältä tavoitteelta? Tuntuisivatko SKDL ja LKP mielekkäämmiltä poliittisilta vaihtoehdoilta kuin vasemmistoliitto, vasemmiston pikkupuolueet, vihreät ja piraatit? Olisiko elämä 1970-luvun jälkipuolella niin mukavaa, ettei sieltä haluaisi palata ollenkaan, vai niin sietämätöntä, että kokeeseen lähteminen kaduttaisi? Mitä osallistujat haluaisivat säilyttää, mitä muuttaa – ja jos muutetaan, nykyiseen suuntaan vai johonkin toiseen?

Aikuisten värityskirja, aikuisten liikennepuisto

Mistä kesä 2015 muistetaan jälkeenpäin? Natseista? Säästä, joka oli aluksi surkea ja viime metreillä ihana? Yksi kummallinen ehdokas on aikuisten värityskirja. Valtaosa meistä on väritellyt heikkolaatuiselle paperille painettuja mustavalkoisia ääriviivakuvia joskus lapsukaisena, mutta nyt on tullut markkinoille – ja oikeaksi hittijutuksi – valikoima huolellisesti tehtyjä, aikuisille suunnattuja yksityiskohtaisempien värityskuvien kokoelmakirjoja. Elokuun aikana ehdin ensin värittää kuvaa toisen henkilön omistamassa värityskirjassa, sitten ostaa yhden itsellenikin.

Asiantuntijat sanovat, että "keskittymistä vaativa värittäminen rauhoittaa mieltä sekä harjoittaa luovuutta ja stressinhallintaa"tai "käsillä näpräileminen ja toistava, yksitoikkoinen tekeminen vapauttaa kognitiivisia resursseja". Voi myös olla, että ihmiset tykkäävät väreistä ja värien käyttämisestä enemmän kuin iänikuiseen valkoiseen ja konservatiivisiin, hillittyihin sävyihin itsensä telaketjuilla kiinnittänyt sisustuskulttuuri ilmiantaa. Mutta asiassa on muutakin. Minusta vaikuttaa, että yksi kerrallaan aikuiset alkavat myöntää ja hyväksyä leikin olevan ihmisen varsinainen luonto. "Tosielämä" on tiedostaville ihmisille liian totta. Toki asialla on myös raadollisempi puoli: samaan aikaan puhutaan, että leikki on katoamassa lapsuudesta, kun lapset lähinnä linnoittautuvat – tai linnoitetaan – teknisten laitteiden ääreen. Sille ei välttämättä tee hyvää, jos heidän vanhempiensa sukupolvi samastaa leikin itseensä – kiusallisimmassa tapauksessa jopa omakohtaisen lapsuusnostalgian vuoksi.

Itse kaikesta huolimatta tuumasin hyvin pian aikuisten värityskirjoihin törmättyäni, että tässä on minulle uusi juttu. Aikuisten maailma on usein tuntunut itselleni vieraalta tai jopa vastenmieliseltä ("aikuisuus on ahterista", julistaa toteuttamaton, vuosia sitten ideoimani punk-kappale), mutta sellaisiin aikuisiin, jotka näpräilevät väritystehtävien kanssa, samastun ihan mielelläni. Väritystehtävät ovat myös sangen koukuttavia. Jo ensimmäistä kuvaa pysähdyin värittelemään useammaksi tunniksi nysväten sen huolellisesti valmiiksi. Väritystehtävissä on se mukava puoli, ettei lopputulosten tarvitse olla luonnonmukaisia tai realistisia. Liekin voi värittää sumeilematta lilaksi ja kärpässienen lakin sinivihreäksi. Palvelkoon kokonaisuus faktojen sijaan kauneusaistia – tai rumuusaistia, jos värittäjä sattuu sille päälle.

Lapsuusmuistoista löytyy paljon muitakin mukavia, sittemmin unohdettuja asioita kuin värityskirjat ja aikuisten jo aiemmin omimat noppapelit. Esimerkiksi auto-, laiva-, juna-, moottoripyörä- ja lentovenepelikortit tuovat mieleen varsin mukavia muistoja, jotka liittyvät sekä pelaamiseen että korttien mieltä kiehtoneisiin valokuviin. Vielä muikeammin ilmein muistelen kovalle ja tiiviille pahvilevylle joka vuosi uudelleen itse designattuja leikkikaupunkeja, joiden tieverkon varsille ja viheralueiden päälle aseteltiin äidin kanssa elintarvikepakkauksista äherrettyjä leikkitaloja. Samoin hiekkalaatikoilla ja -kasoilla oli mukava touhuta – ja vaikka hiekkalaatikkoa käytetäänkin nykyään aikuisten lapsellisen välienselvittelyn metaforana, itse muistan paremmin touhukkaan rakentelun ja maisemanmuotoilun. Kesäisin käytiin lasten liikennepuistossa, joka oli yksi kaupungin hauskimpia paikkoja. Täytyy myöntää, että polkuautoilu liikennepuistossa oli paljon hauskempaa kuin autoilu kaupungissa. Ei ollut turhaa stressiä, kun hallittavana oli kevyt poljettava avoajoneuvo eikä raskas, umpinainen, pelottava moottorimasiina. Tarvitsemmeko siis aikuisten liikennepuistoa, vai onko kaupungit muutettava liikennepuistoiksi ja moottoriumpiautot avopolkuautoiksi?

Minä saatan olla jonkinlainen lapsuusfriikki. Mutta – jälleen – kysymys on muustakin kuin lapsuudesta. Kysymys on ennen muuta aikuisuudesta, nykymuotoisen aikuisuuden kriisistä, saman tien ihmisyyden kriisistä ja rationalismin kritiikistä. Voiko olla sattumaa, että aikuiset omaksuvat perinteisiä lasten juttuja samana ajanjaksona, kun Pertti Kurikan Nimipäivät on suosittu bändi ja euroviisuedustaja, Toisenlaiset frendit on suosittu tv-sarja, Serlachius-museo Göstan näyttely Toisten taidetta esittelee taideyhteisön ja yleensä muidenkin yhteisöjen ulkopuolella eläviä (mukaan lukien kehitysvammaisia, skitsofreenisia ja sieniä napsineita) taiteilijoita? Tai kun kissavideot ovat kliseeksi asti sosiaalisen median megajuttu, jonka puoleen ihmisten puhutaan kääntyvän sen sijaan että avaisivat silmänsä yhteiskunnan ja maailman mädännäisyyksille – ja eläimet saavat muutenkin paljon entistä enemmän myönteistä, ihastelevaa tai suorastaan ihannoivaa huomiota? Ehkä voidaan summata, että yhä useammat ihmiset ovat lopen turhautuneita siihen, mihin nykymuotoinen aikuisten maailma (yhteiskuntajärjestelmineen) on ihmiskunnan johtanut. Ehkä lapsuuden, kehitysvammaisuuden, mielenterveyden häiriöiden, sosiaalisen ulkopuolisuuden ja muun nykymuotoisuudesta aikuisuudesta poikkeavan elämän positiivinen esiintuonti on osa kapinaa eikä vain kapinan helppo individualistinen korvike.